SUDEN-JOHTAJA.
Sata saat sa lammasta,
Kulkelevaa kangasta;
Tule kaunoiseni vaan
Siitä karjaa ottamaan.
— Enpä tule kanssasi,
Kyllä tunnen karjasi.
Kita liian suuri on,
Mene yksin onneton.
Maurice Sand'in keräilemiä.
Villiers, Paunay,
Rosnay, Saunay
Ovat neljä pitäjää,
Joiss' on monta tietäjää.
Näin sanotaan Brennen maakunnasta ja Berryn historioitsijat pitävät tätä nevaista maata suden-lumojain ja tietäjäin luvattuna maana.
Luulo suden-lumoojista on levinnyt ympäri Ranskanmaata. Nämä ovat tuon kauan uskotun ihmis-susi-tarun viimeiset jäännökset. Meidän lapsemme lapsille kerrotut sadut eivät enää ole niin kummallisia eikä kauhistuttavia kuin ne, joita iso-äitimme meille tarinoivat. Minä en muista Berryssä kuulleeni keski-ajan enkä muinais-ajankaan ihmis-susista puhuttavan. Mutta kuitenkin sitä sanaa siellä vielä kyllä käytetään, vaikka sen oikea merkitys on joutunut unhotuksiin.
— Ihmis-susi on noiduttu susi, eivätkä suden-lumoojat enää ole tuommoisia velho-joukkojen päälliköitä, jotka muuttuivat susiksi lapsia nielläksensä; vaan he ovat viisaita, salamietteisiä ihmisiä, vanhoja puitten-hakkaajia, viekkaita metsänvartioita taikka semmoisia, jotka ovat keksineet salaisen keinon todellisten susien lumoamiseen, kesyttämiseen ja johtamiseen. Ainakin he ovat tehneet ne itsellensä alamaisiksi ja voivat johtaa niitä mielensä mukaan.
Minä tunnen useita henkilöitä, jotka ovat kertoneet uuden kuun syntyessä nähneensä Valkosen Ristin tienhaarassa Soupison ukon, jonka liikanimi oli Démonnet, astuvan aivan yksistään pitkin askelein ja neljättäkymmentä sutta jälessään.
Kaksi miestä, jotka itse ovat asian minulle kertoneet, näki muuanna yönä Chateauroux-nimisessä metsässä suuren joukon susia kulkevan puitten alla. Miehet pelästyivät ja kiipesivät puuhun, josta näkivät, miten pedot lähestyivät erään puunhakkaajan mökkiä ja asettuivat oven eteen, jossa ne rupesivat hirveästi ulisemaan. Puunhakkaaja tuli ulos ja astui niiden keskelle, puhutellen niitä oudolla kielellä, jonka jälkeen ne lähtivät pois, tekemättä hänelle mitään pahaa.
Tuo on talonpoikain kertoma juttu. Mutta kaksi rikasta herrasmiestä, jotka olivat saaneet hyvän kasvatuksen ja olivat sangen älykkäitä ja käytännöllisiä miehiä, on valallansa minulle kertonut, että he asuntonsa lähellä olevassa isossa metsässä, jossa he usein kävivät metsästämässä, olivat nähneet vanhan metsän-vartijan, jonka he hyvin tunsivat, seisahtuvan tien-ristiin ja rupeavan siinä kummallisella tavalla koikehtimaan.
Silloin menivät he piiloon pitääksensä häntä silmällä ja eipäs aikaakaan, niin näkivät he kolmekymmentä sutta tulevan juosten, joista yksi tavattoman iso loikki suoraa tietä lumoojan luo hänelle liehakoitsemaan. Tämä vihelsi, kuten koirille ainakin, ja kävi niiden edellä syvään metsään. Tuon kummallisen tapauksen näkijät eivät uskaltaneet häntä seurata, vaan palasivat pelästyneinä ja ihmetellen kotiansa.
Tämän kaiken he kertoivat minulle niin todenperäisellä tavalla, ett'en tiedä mitä siitä ajattelisin. Minä olen maalla kasvanut ja olen niin kauvan uskonut kaikenmoisia kummituksia — joita tosin en ole itse nähnyt, vaikka olen kuullut muiden minun läheisyydessäni niitä nähneen — jotta minä en vielä nytkään osaisi sanoa missä todellisuus päättyy ja missä mielenkuvitus alkaa.
Tiedän kyllä, että petoja saadaan kesytetyiksi. Mutta onko mahdollista kesyttää vapaudessakin eläviä petoja? Ovatko nuo henkilöt, jotka yllämainitun tapauksen minulle kertoivat, nähneet yhtä aikaa samaa unta, taikka oliko tuo luultu velho huviksensa kesyttänyt kolmekymmentä sutta? Sen minun täytyy vaan varmaan uskoa, että he molemmat olivat nähneet tuon tapauksen, jonka totuuden he vakavasti takasivat.
Morvan'issa ovat viulunvinguttajat suden lumoojia. He eivät voi oppia soitantoa, ell'eivät lupaa itseään pirun omaksi ja usein heidän mestarinsa pieksee heitä ja lyö heidän soittimensa rikki heidän selkäänsä, jos eivät häntä tottele. Tämän maakunnan sudetkin, näet sen, ovat perkeleen alamaisia, eivätkä siis olekaan oikeita susia. Taru ihmissusista on paremmin säilynyt täällä kuin Berryssä.
Noire'n laaksossa olivat säkkipillin ja lyyran soittajat velhoja vielä viisikymmentä vuotta takaperin. Nyt he ovat päässeet tästä pahasta maineestansa; mutta vieläkin kerrotaan soittajasta, joka oli niin taidokas ja eli niin jumalisesti, että pitäjän kirkkoherra antoi hänen soittaa kirkossakin rippi-leivän ylentämisessä. Hän osasi tietysti kirkollis-soitantoa, koska se kuului sen aikuisten soittajien musiikilliseen kasvatukseen, vaikka kirkkoherrat ani-harvoin vaan salleivat heidän sitä tehdä, heidän salaisten kujeidensa tähden, jotka niinkuin sanottiin eivät olleet kristillisintä laatua.
Saint-Août'n kuuluisa Julien, oli kuitenkin tästä kiellosta eroitettu ja hänen soitantoansa messun-aikana kaikki ihmiset ihmetellen kuuntelivat, niin että seurakuntalaiset hänestä ylpeilivät.
Kerta yöllä hänen palatessansa hääpidoista, joissa hän oli kolmena päivänä soittanut, tapasi hän kankaalla säkkipillin, joka soi ihan itsestänsä; muutamat luulevat, että tuuli sitä soitti.
Kummastellen tuota kiiltävää hopea-pilliä, joka kenenkään kuljettamatta tuli hänen vastaansa, pysähtyi hän hämmästyen. Pilli meni hänen ohitsensa, ikäänkuin se ei olisi häntä nähnytkään ja soitti yhä soittamistaan niin ihanasti, ett'ei Julien koskaan ollut sen vertaista kuullut ja heti paikalla rupesi sitä kiihkeästi kadehtimaan.
Järjellisenä miehenä olisi hänen pitänyt astua tietänsä eteen-päin; mutta sen sijaan hän pyörsi ja rupesi seuraamaan säkkipilliä kuullakseen sitä ja oppiaksensa niitä nuotteja, jota se pelasi, ja joita hän ei harmikseen osannut.
Hän seurasi sitä alussa loitommalla ja sitte hiukan likempänä, kunnes vihdoin kävi niin rohkeaksi, että hyppäsi siihen kiinni ottamaan sitä; sillä nähdä noin kaunista ja hyvää soitinta omistajatta oli suurempi kiusaus, kuin ammattiansa rakastava soittaja voi kestää.
Mutta pilli nousi ilmaan ja jatkoi soittamistansa eikä hänen onnistunut sitä tavoittaa; mutta suuresti huolestuneena ja murheissaan palasi Julien kotiinsa.
Seuraavina päivinä kun häneltä kysyttiin minkä vuoksi hän näytti niin kipeältä ja tuskaantuneelta, vastasi hän:
— Yö-tuuli soittaa paremmin kuin minä; eikä ole mahdollista sitä nuottia opetella.
Kukaan ei ymmärtänyt, mitä hän tuolla puheella tarkoitti, mutta usein kuultiin hänen sittemmin soittavan uutta nuottia, joka ei ensinkään ollut niiden kaltainen, joita hän tahi muut tätä ennen olivat soittaneet; sillä hän aivan yksin meni kankaalle, josta hän päivän koittaessa sangen väsyneenä palasi pelaten yhä paremmin tuota outoa nuottia, jota ei kukaan ymmärtänyt.
Asia ilmoitettiin kirkkoherralle, joka käsketti häntä puheellensa ja sanoi:
— Minä tiedän että perkele rajusti vainoo ja kiusaa soittajia; minulle on ilmoitettu, että sinä öisin kulet semmoisissa paikoissa, joihinka sinulla ei ole mitään syytä mennä, ja että sinä näytät vaivatulta. Ota vaari itsestäsi ja muista, että totuus sanoo: "mimmoinen elämä semmoinen loppu!"
Julien näytti katuvan ja lupasi pysyä alallansa.
— Siinä teet oikein, vastasi kirkkoherra. Tyydy siihen taitoon, mikä sinulla on, äläkä pyri siihen tieteesen, josta opitaan kankaan susia johtamaan.
Tämä tapahtui lauvantaina. Seuraavana päivänä oli pidettävä suuri kirkollis-juhla, jossa Julien lupasi soittaa, niinkuin hänen tapansa oli.
Mutta aamulla lukkari tuli kirkkoherralle ilmoittamaan, että Julien oli yöllä tullut hänen vastaansa kankaalla soittaen epä-kristillisellä tavalla ja kuljettaen perässänsä yli kolme sataa sutta, jotka lukkarin lähestyessä olivat paenneet.
Kirkkoherra käsketti Julien'in vieläkin tykönsä ja tutkisteli häntä. Mutta Julien ei antanut muuta selitystä kuin että lukkari kai oli ollut juovuspäissä.
Ja koska lukkari todellakin oli viinaan taipuvainen, niin kirkkoherra ei sen enempää ottanut hänen kannettaan korviinsa, vaan alotti jumalanpalveluksen.
Kun rippileipä oli ylennettävä, niin Julien rupesi soittamaan kirkollis-nuottiansa, mutta vaikka hänellä kenties oli hyvä aikomus tehdä sitä oikealla tavalla, niin hän ei ensinkään saanut nuottiin kiinni, vaan soitti ainoastaan tuota tuulen opettamaa perkeleen laulua.
Tämä häiritsi kirkkoherraa ja ennenkuin hän rupesi rippi-leipää siunaamaan, polkaisi hän kolme kertaa jalkaansa laattiaan, saadaksensa tuota ilkeätä valitus-virttä vaikenemaan; mutta koska se ei auttanut, niin hän ajatteli, että Jumala kyllä itse parhaiten voi ylläpitää kunniansa ja ylentäen rippi-leivän lausui hän siunaussanat.
Samassa räjähti säkki-pilli Julien'in käsissä, tehden semmoisen jyrinän, että olisi luullut pirun siitä lähteneen, ja hän sai niin kelpo kolhauksen maksaansa, että hän pyörtyi ja kaatui kirkon lattialle.
Hän kannettiin kotiinsa ja sairastui kovaan tautiin. Mutta Jumalan armosta ja kirkkoherran neuvoista hän jälleen parani. Tämä kehoitti häntä luopumaan pahoista kujeistansa ja Julien tunnusti soittaneensa susille kankaalla.
Vaan tästä alkaen soitti hän niinkuin kristityn ihmisen tulee soittaa ja jätti sudet kulkemaan joko omin päinsä taikka muiden kirottujen soittajien seurassa.
Sanotaan sutten-lumoojain kiduttaneen häntä siitä, että hän muka olisi myynyt salaisuuden, joten he siis hänelle sitä kostaaksensa usein pieksivät häntä. Mutta hän kärsi heidän pahaa menettelynsä pitäen sitä hyvin ansaittuna syntiensä rangaistuksena ja sai hyvän lopun opetettuansa säkki-pillin soitantoa lapsillensa, joiden hän varoitti hakemasta siinä enempää taitoa kuin ihmiselle on sallittu.