LE LUPEAUX
[Olemme tässä käyttäneet ranskalaisen alkuteoksen nimitystä, koska suomen kielessä ei löydy mitään siihen vastaavaa sanaa. Se merkitsee muutoin jotain kummitus-eläintä. Suomentajan muistutus.]
Charli kuuli usein sen äänen kun palasi kiviä louhimasta. — Tiedätkös, ämmäseni, tänä iltana se vielä seurasikin minua pitkin pensastoa ulvoen kuulle, kertoi hän vaimolleen astuessaan sisään; vaan minä itsekseni sanoin: "Ulvo sinä mieltäsi myöten, et sinä kuitenkaan saa minun kääntämään edes päätänikään sinua katsellakseni."
Maurice Sand.
Normandien ihmeiden kertoilija, jonka sanoihin me usein olemme viitanneet, puhui "kummitus-eläimestä" (siksi sitä Berry'ssä kutsutaan) Monthulén koiran johdosta, joka ilmestyi Sainte-Croix sur Aiziers-ninisen pitäjän asukkaille. Se ei tehnyt mitään pahaa, mutta ei antanut kenenkään lähestyä eikä koskea itseensä; eikä se mitenkään muutenkaan osoittanut häijyyttänsä kuin kiduttamalla koiranpenikoita, joita ei näillä seuduin voitu ollenkaan saada elämään.
Normandilainen taru kertoo, että tuo koira on ollut erään salaperäisen matkustajan oma, ja että Mouthulén maakartanon isäntä oli sen tappanut. Koiran omistaja etsi sitä kaikkialta ja tuli maakartanollekin, jossa vannottiin, että koira oli kuollut luonnollisella tavalla.
— Jos ette totta puhu, vastasi matkustaja, niin se piankin tulee tiedoksi!
Ja niin läksi hän matkoihinsa.
Siitä hetkestä saakka rupesi koira kummituksena tappajiansa vainaamaan.
Kertoilija jatkaa näin:
— Huomattava on, miten tässä tarussa uusi taika-luulo ilmautuu; eläimelläkin luullaan olevan kuolematon sielu, koska se muka kuoltuansa voi ilmestyä samoin kuin ihminenkin.
Meidänkin maakunnassamme on sama taika-luulo yleinen. Eräältä kylässämme asuvalta vanhalta ämmältä katosi musta lammas, jonka hän luuli pahan-juonisen naapurinsa kuolettaneen myrkyllä tahi noitumisella. Se nyljettiin ja kuopattiin maahan, ja ämmä meni yö-levolle, mutta kuuli silloin vuohensa navetassa määkyvän ja jyryävän niinkuin siellä olisi jotain eriskummallista tapahtunut. Ämmä nousi vuoteeltansa ja ovea avatessaan näki hän mustan uuhensa pyrkimässä navettaan, jossa se ennen oli ollut vuohien kanssa.
Hämmästyksissään meni vaimo sisään ja sulki ovensa; mutta vuohi määkyi määkymistänsä. Vaimo rohkaisi mielensä ja meni sitä katsomaan. Tämä tapahtui kolme kertaa, kolmannella keralla vaimo taas näki lampaan yrittävän päästä navettaan, jossa vuohi tuli ovelle asti sitä kutsumaan luoksensa ja hyväilemään. Mutta se ei ollutkaan muu kuin varjo; ämmä ei voinut käsin siihen tarttua kiinni ja kun navetan ovi avattiin ja vuohi tuli ulos, niin sekin määkyen etsiskeli ja meni jälleen sisään, ikäänkuin se olisi huomannut, että tämä oli vaan kummitus-näkö ja siis siihen tyytynyt.
Minä olen kuullut kerrottavan eräästä harakasta, jonka omistaja, Iso-Gothe, oli paikkakunnan taitavimpia noitia. Tämä harakka oli oppinut puhumaan ja kaikille ohitse meneville se loukkaavalla tavalla matki kaikki panettelemiset, jotka oli kuullut emännällensä kerrottavan.
Muutamat nuorukaiset suuttuivat vihdoin, kun kuulivat tuon häijyn linnun ilmoittavan heidän pieniä salaisuuksiaan, ja väänsivät siltä pään poikki. Iso-Gothe ennusti, että he pian tulisivat tuota tekoa katumaan ja kuoli itse vähän aikaa sen jälkeen.
Ei kukaan häntä kaivannut paitse hänen vanha veljensä, Iso-Jean ukko, joka ei ollut mikään paha mies, mutta joka niin usein oli vuoteen omana, että tuskin kukaan enää häntä näki taikka tunsi. Molemmat vanhukset ja harakka kuolivat viikon kuluessa.
Kuolemaansa saakka Iso-Jean ukko yhtä hyvästi tai yhtä huonosti kuin ennenkin täytti lukkarin toimituksensa. Mutta vallankumouksen jälestä, jolloin jumalanpalvelus melkein unohtui, rajoittui hänen toimensa siihen, että hän piti vaan kirkon avaimet tallessaan ja soitti kolme kertaa päiväänsä Angelusta.
Tämä soittaminen ei ollut mikään velvollisuus; mutta pitäjäläiset olivat tottuneet kuulemaan kirkonkelloa, joka ilmoitti heille ajan-kulun ja sentähden olisivat he paheksuneet, jos lukkari olisi laiminlyönyt soittamisen. Ja koska hän pitkällisen sairaloisuutensa vuoksi oli liian heikko vuoteesta nousemaan, niin hänen sisarensa, Iso-Gothe, joka kuolinpäiväänsä saakka pysyi terveenä ja reippaana, soitti Angelusta veljensä puolesta. Sanotaan tämän hänen sisarensa olleen niin jumalattoman, että hän, vanhaa kelloa soittaessaan, teki kaikenlaista saastaisuutta kirkossa, johonka ei kukaan uskaltanut häntä seurata.
Oli miten oli, mutta niinä muutamina viikkokausina, jotka vanhan lukkarin kuoltua kuluivat, ennenkuin uusi ennätettiin määrätä, soi kirkonkello itsekseen, mutta ei enää kolmasti päivässä, vaan joka ilta auringon laskiessa, vaikk'ei ketään oltu nähty kirkkoon menevän. Ainoastansa vanhan harakan nähtiin kirkontornissa lentelevän ja kun par'aikaa epäiltiin, oliko tuo sama harakka, jonka kylän pojat olivat tappaneet ja tunkiolle heittäneet, niin kuultiin kuinka se heikolla, karkealla äänellään rupesi kertomaan jokaisen salaisuuksia, pelkäämättä ja mieliä katsomatta solvaten miehiä ja vaimoja, nuoria ja vanhoja. Ja siltäpä nyt saatiin kuulla semmoisia asioita, jotka toisia huvittivat ja toisia suututtivat.
Pahinta oli, ett'ei tietty, millä kurin päästäisiin tuosta paholais-harakasta erilleen, kun ei kenenkään mieleen voinut johtuakaan luettaa messuja sen sielun puolesta.
Asia siis pysyi semmoisenaan, kunnes uusi lukkari otti kirkon haltuunsa, ja koska hän oli Jumalaa pelkääväinen mies, joka oikealla ajalla luki rukouksensa ja soitti kelloansa, niin tuo paha henki pian katosi eikä kello enää totellut muita kuin sitä, jolla yksin oli oikeus sitä soittaa.
Juttu haaveellisesta ja panettelevasta harakasta johtaa mieleemme le lupeux'in, joka on peräti toista laatua kuin ihmis-suden eri lajit. Le lupeux on kummitteleva henki, jonka luonnon salaisuuksia ei koskaan ole voitu tarkoin selittää ja joka ilmestyy eri tavalla eri seuduissa. Se kuitenkin tiettään siitä, että Brennen maakunnan äärettömillä lakeuksilla pitää se pääasuntoansa. Siellä on suunnattomia lampia, joista jokaisella on eri tarunsa, ja joissa elää nuo suuret, kuumetauteja tuottavat käärmeet, jotka ovat likintä sukua cocadrilleille. Viime mainitut tulevat matalan veden aikana näkyviin, mutta niitä ei saada karkoitetuiksi muulla kuin kuivattamalla soita, joissa ne maailman alusta saakka ovat oleskelleet.
Eräs ystäväni, joka oppaan seuraamana kiersi maata sitä tutkiaksensa, kuuli kerran iltapuhteella äänen, joka oli melkein kuin ihmisen ääni, iloisella taikka pikemmin leikillisellä tavalla useimpia kertoja väliin yhdeltä, väliin toiselta taholta kuiskaavan:
— Ah! Ah!
Tutkia tirkisteli ympärilleen, mutta ei huomannut mitään, vaan sanoi matkakumppanillensa:
— Tuopa vasta ihmettelee! Meitäkö se oudoksuu?
Opas ei vastannut mitään. He pitkittivät matkaansa tuolla autiolla lakeudella, jossa latvoitut ja karsitut puut muodostuivat mitä kummallisimmiksi jättiläishaamuiksi kuun valaisemaa taivaanrantaa vastaan. Tuo heikko, lempeä ääni seurasi matkustajia, ja joka kerta kun ystäväni osoitti kummastustansa, sanoi se niin iloisella ja pilallisella tavalla ah! ah! ett'ei hän voinut olla nauramatta ja vihdoin vastasi sille:
— Noh, mitä sitte?
— Olkaa vaiti, Jumalan tähden! sanoi opas pusertaen hänen käsivarttansa ja suurella hartaudella tehden ristinmerkin; älkää sille puhuko ja älkää olko sitä kuulevinanne. Jos vielä kerran sille vastaatte, niin me olemme hukassa!
Ystäväni, joka hyvin tiesi talonpoikaisen kansan tuumat, ei enää vastannut näkymättömälle pilkkaajallensa, joka vihdoin väsyi heidän äänettömyyteensä ja jäi heistä.
— Ehkä se on joku yö-lintu, kenties tarha-pöllöjen sukua? arveli matkustaja.
— Kyllä kai! vastasi opas, vai lintu! Aluksi se pilkkaa ihmistä, nauraa hänelle, eksyttää häntä, vieden hänet muassansa, mutta vihdoin sitten suuttuu se häneen ja silloin upottaa se hänet johonkuhun lätäkköön.
Tuommoisia tuo viekas le lupeux-niminen paha henki, muka, tekee, ja joskus sen nähdään istuvan jossakussa köyristyneessä puussa, siitä syystä, näet sen, että se itse on kiero, se on pahan-juoninen ja turmelusta rakastavainen.
Semmoiset ihmiset, jotka ymmärtämättömyydestä ovat sitä kuunnelleet ja seuranneet, ovat kaikki saaneet sitä katua. Väliin se kertoo hauskoja tai häijyjä juttuja, väliin hirveitä tai lystillisiä ämmän juoruja, mutta aina silloin, kun siltä on uteliaisuudesta kolme kertaa kysytty: "Mitä sitte? tai mitä tarkoitat?" niin silloin alkaa se lörpötellä ikäänkuin harakka, huvittaen kuulijaa kummallisilla ja hävyttömillä seikkailuksilla, luvaten toimittaa hänelle tilaisuuden saada salassa kohdata rakastettuansa, sillä tavoin yllyttäin hänen pahoja himojansa tai aviollista luulevaisuuttansa. Ja joka vaan kerran on joutunut sen ansoihin, hän ei taukoa sitä kuuntelemasta ja kysymästä, kunnes se on johdattanut hänet jonkun vaarallisen lammen rannalle, missä se sanoo hänelle:
— No, katsoppas nyt!
Kysyjä kumartuu silloin katsomaan tuohon haaveelliseen kuvastimeen, jossa hän todellakin näkee kuvautuvan semmoista, joka liikuttaa hänen mieltänsä; mutta kamala paholainen syöksee hänet silloin veteen ja kun kuolema sulkee hänet kylmään syliinsä, kuulee hukkuva sen iloisella, petollisella äänellä hokevan veden päälle kumartuvan puun oksalta, jolle se heti kiipee:
— Ah! Ah! Tuossa nyt näet mitä minä tarkoitan!
Châtren piirikunnassa ei ainoastaan eläimet käy kummittelemassa, vaan vielä huonekalutkin. Siihen aikaan kun Briantes'n hovissa vielä asuttiin, tapahtui siellä merkillisiä kummittelemisia. Erään epäileväisen talonpojan, joka oli hovin hoitajana, ja jonka teki mieli tutkia noita salaisuuksia, täytyi luopua yrityksestään. Linnan korkeimmassa kammiossa oli vanki-koppi, josta yön aikana kuului hirmuista melskettä, eläinten ääniä, ihmisten voivotuksia sekä tuulenpuuskia, jotka sammuttivat kynttilät. Ne olivat niitten ihmisten ja eläinten sieluja, joita hugenot-rosvot sekä saksalaiset ratsumiehet armahtamatta olivat tällä valta-tiluksella surmanneet. Mutta noina rauhattomina aikoina oli vielä huonekalujakin lyöty pirstaleiksi ja heitetty ulos akkunoista sekä viskattu mullin mallin, josta syystä nyt kuului tavatonta ritinää ja ratinaa näkymättömistä esineistä, jotka kuuluivat vierivän alas portaita, uhaten musertaa kaikkea tiellänsä.
Yllämainittu linnanhoitaja, joka oli jonkun aikaa vahingoitsematta kestänyt noita vaaroja, luuli jo itsensä niistä vapaaksi; mutta eräänä ehtoona hänen markkinoilta palatessaan kun hän astui hovin kyökkiin levätäkseen ja lämmitelläkseen siellä, niin tuoli, jolle hän kävi istumaan, kääntyi jalat pystyssä häntä vastaan ja kun hän haki toista myöntyväisempää, niin kaikki mainitussa kyökissä olevat tuolit ja lavitsat rupesivat liikkumaan, antaen hänelle semmoisia kolhauksia, että hänen täytyi väistyä ja paeta varsinkin kun paistinvartaat ja kyökki-veitsetkin alkoivat ottaa osaa taisteluun ja ajoivat häntä takaa keskelle pihaa.
Josta johdonmukaisesti voi päättää, että hengettömilläkin kappaleilla on sama oikeus tavallansa parkua ja valittaa kuin kiirastulessa olevilla sieluillakin, ja ett'ei niitä saa pilkata enemmän kuin muitakaan kummituksia.