I.
KOLME LEIPÄÄ.
Isäni kehoituksesta läksin toukokuun loppupuolella vuonna 1788 kymmenen kilometrin päässä, Angersin ja Saunnerin välillä sijaitsevaan Ionis-nimiseen linnaan selvittämään erästä sangen arkaluontoista oikeusjuttua.
Olin kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen ja harjoitin jo asianajajan ammattia, johon minulla oli hyvin vähän taipumusta, huolimatta siitä, että liikeasiat yhtä vähän kuin puhetaitokaan eivät tuottaneet minulle erityisempiä vaikeuksia. Mutta ikääni katsoen en ollut vailla lahjoja ja isäni taitavuus ja hyvä maine asianajajana kotiseudullani takasivat minulle huomattavan asiakaspiirin, jos vaan tahdoin hiukankin vaivata itseäni, osoittaakseni olevani kyllin arvokas hänen seuraajakseen. Mutta minä olisin kernaammin tahtonut antautua kirjailija-alalle, heittäytyä unelmieni valtoihin, käyttää lahjojani itsenäisemmin, olla vähemmin riippuvainen toisten asioista, mielialoista ja kärsimyksistä.
Kun olin varakkaiden vanhempien ainoa ja samalla sangen hemmoiteltu ja hellitty lapsi, olisin kyllä voinut seurata kutsumustani, mutta minä en tahtonut pahoittaa isääni, joka oli ylpeä, voidessaan ohjata poikansa samalle uralle, jolle hän itsekin oli antautunut, ja minä rakastin häntä liiaksi, voidakseni olla ottamatta varteen hänen toivomustansa.
Ilta, jolloin lopetin ratsastukseni vanhaa, uhkeaa Ionis-linnaa ympäröivissä metsissä, oli todella hurmaava.
Olin säätyni mukaisesti puettu ja hyvin varustettu ja minua seurasi palvelija, jonka läsnäoloa en pitänyt missään suhteessa tarpeellisena, mutta jonka äitini oli viattomassa turhamaisuudessaan määrännyt mukaani, tahtoen että hänen poikansa saapuisi kyllin arvokkaalla tavalla henkilön luo, joka oli parhaimpia ja ylhäisimpiä asiatuttaviamme.
Suurimmat tähdet taivaalla lisäsivät melkein huomaamattomasti iltayön valaistusta, kevyen usvan himmentäessä tuhansien pienten taivaankappaleiden loistetta, tähtien, jotka tuikkivat säteilevien silmien tavoin kylminä, kirkkaina öinä. Illan taivas oli todellakin kesätaivas, kylliksi selkeä ja kylliksi verhottu ollakseen häikäisemättä äärettömillä rikkauksillaan. Se oli, jos niin voin sanoa, tuollainen ihana taivas, joka suo ajatusten viipyä maallisissakin, sallii ihailla taivaanrannan utuisia ääriviivoja ja hengittää ruohon ja kukkien tuoksua, niin, huomata, että ihminen on jotakin äärettömyydessä, ja unohtaa, että hän on ainoastaan pieni tomuhiukkanen maailman kaikkeudessa.
Kuta lähemmäksi linnan puutarhaa saavuin sitä voimakkaammin erottautui metsäntuoksusta syrenien ja akasioiden tuoksu, ja kohta näkyivät niiden kukoistavat kruunut puutarhan muurin takaa. Samoin näin jo puuryhmien lomista loistavat, mustien ristikkojen jakamat linnanikkunat sinipunervine silkkiuutimineen. Linna oli todellinen renesanssiajan mestarituote, uhkea, hieno ja oikukas ääriviivoiltaan, rakennus, josta kuvastui nerokkuus ja rohkeus ja joka siirsi arkkitehdin mielikuvituksen katsojaan ja kohotti hänet jokapäiväisyyden yläpuolelle.
Tunnustan että sydämeni sykki melko ankarasti, sanoessani nimeni palvelijalle, joka otti minut vastaan. En ollut koskaan nähnyt madame d'Ionis'ia. Häntä pidettiin seudun kauneimpana naisena. Hän oli kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäinen ja naimisissa miehen kanssa, joka ei ollut kaunis eikä rakastettava ja joka laiminlöi hänet matkojensa tähden. Hänen käsialansa oli ihailtava ja hänen kirjeensä eivät olleet ainoastaan asiallisia, vaan myöskin sangen nerokkaita. Sitäpaitsi hänellä oli hyvin jalo luonne. Siinä kaikki minkä hänestä tiesin, ja siinä oli todella enemmän kuin tarpeeksi herättämään minussa pelkoa, että näyttäisin hänen edessään kömpelöltä ja nololta.
Olin varmasti hyvin kalpea, astuessani saliin.
Ensi vaikutelmani muodostui helpoituksen ja ilon tunteeksi, kun näin edessäni kaksi iäkästä, hyvin rumaa naista, joista toinen, leskirouva d'Ionis, selitti minulle, että hänen poikansa vaimo oli erään ystävättärensä luona naapuritalossa, eikä luultavasti palaa ennenkuin seuraavana päivänä.
"Olette kuitenkin tervetullut", lisäsi vanha nainen. "Olemme sangen kiitolliset isällenne, ja näyttää siltä kuin olisimme suuresti hänen neuvojensa tarpeessa ja että te olette tullut tuomaan niitä meille."
"Tulen hänen puolestansa puhumaan madame d'Ionis'in kanssa liikeasioista…"
"Kreivitär d'Ionis hoitaa todella erinäisiä liikeasioita", virkkoi leskirouva terävästi, ikäänkuin antaakseen minun huomata erehdykseni. "Hän ymmärtää niitä, hänellä on hyvä pää, ja poikani ollessa estettynä — hän on Wienissä — seuraa hän tätä ikävätä, loppumatonta oikeusjuttua. Älkää uskoko, että minä voin korvata häntä, sillä eri ymmärrä yhtään mitään, ja kaikki mitä voin tehdä on, että, pidätän teitä täällä siksi, kunnes kreivitär palaa, ja valmistan teille sellaisen illallisen ja vuoteen kuin talo voi tarjota."
Sen jälkeen soitti vanha nainen kelloa ja antoi määräyksensä. Torjuin hänen illallistarjouksensa, sillä olin ollut kyllin varovainen syödäkseni jo matkan varrella, ja tiesin varsin hyvin, että mikään ei ole epämieluisempaa kuin syödä yksin henkilöiden kanssa, jotka ovat aivan ventovieraita.
Kun isäni oli suonut minulle useita päiviä suorittaakseni tehtäväni, niin en voinut menetellä paremmin kuin jäädä odottamaan ihanan turvattimme kotiinpaluuta, ja minä olin sekä hänelle että hänen perheelleen siksi tärkeä tekijä, että saatoin toivoa hyvinkin vieraanvaraista vastaanottoa. En siis odottanut toista pyyntöä, vaikka aivan linnan läheisyydessä sijaitsi jotakuinkin laatuunkäypä majatalo, jossa minun säätyiseni henkilöt tavallisesti asuivat, odottaessaan pääsyä ylhäisten henkilöiden luokse. Niin meneteltiin siihen aikaan maaseudulla, jotta vältyttiin näyttämästä tungettelevaiselta ylhäisön silmissä.
Porvarina ja filosofina (ei vielä sanottu demokraattina) en ollut millään tavalla vakuutettu aatelisten siveellisestä ylemmyydestä. Mutta vaikka hekin tahtoivat esiintyä filosoofeina, niin tiesin, että oli otettava huomioon heidän arkatunteisuutensa ja kunnioitettava sitä, tullakseen itse kunnioitetuksi.
Käyttäydyin myöskin, voitettuani ensi arkuuteni, yhtä sivistyneesti kuin konsanaan joku heistä; olin joutunut isäni parissa kosketuksiin kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien henkilöiden kanssa. Leskirouva näkyi huomanneen sen pian, eikä hän vaivannut itseänsä kauempaa, päättääksensä suhtautua minuun, ellei juuri niinkuin vertaiseensa, niin ainakin kuin talon asianajajan poikaan.
Hänen keskustellessaan kanssani kuin nainen, jossa nerokkuuden korvaa tottumus, oli minulla hyvä tilaisuus tarkastaa häntä ja hänen seuralaistaan. Tämä oli lihavampi kuin leskirouva ja istui hieman kauempana, hypistellen jotakin käsityötä. Hän ei avannut suutansa eikä kohottanut silmäluomiansa katsoakseen minuun. Hän oli puettu melkein samoin kuin vanha rouva, tummaan kaitahihaiseen silkkipukuun, mustan pitsiliinan ollessa kiedottuna valkoisen myssyn ympäri ja solmittuna leuan alta. Mutta kaikki oli vähemmän huoliteltua. Kädet olivat vähemmän valkoiset, jos kohta yhtä lihavat, ja ilmiö oli jokapäiväisempi siitä huolimatta, että vanhan, lihavan neiti d'Ionis'in jäykät kasvonpiirteet eivät suinkaan kuvastaneet erikoisempaa hienotunteisuutta. En kauemmin ollut epätietoinen hänen asemastansa talossa, kun leskirouva, torjuttuani illallistarjouksen, sanoi hänelle:
"Kuitenkaan, Zéphyrine, emme saa unohtaa, että herra Nivières on nuori ja että hän voi tuntea itsensä nälkäiseksi ennen levolle menoaan. Antakaa viedä ruokatarjotin hänen huoneeseensa."
Pyylevä Zéphyrine nousi; hän oli yhtä pitkä kuin lihava.
"Ja ennen kaikkea", sanoi hänen emäntänsä, toisen juuri aikoessa poistua, "huolehtikaa, ettei leipää unohdeta."
"Leipää?" virkkoi Zéphyrine heikolla äänellä, joka muodosti hullunkurisen vastakohdan hänen rehevälle olemukselleen. "Leipää?" toisti hän äänensävyllä, joka kuvasti ihmettelyä ja hämmästystä. "Leipää!" vastasi leskirouva käskevästi.
Zéphyrine epäröi hetkisen ennenkuin läksi huoneesta; mutta hänen emäntänsä kutsui hänet heti takaisin ja antoi hänelle merkillisen määräyksen:
"Kolme leipää!"
Zéphyrine aukaisi suunsa vastataksensa, mutta kohauttikin vain tuskin huomattavasti olkapäitänsä ja katosi.
"Kolme leipää!" huudahdin minä vuorostani. "Kuinka nälkäiseksi te minua kuvittelettekaan, hyvä kreivitär?"
"Oh, ei se ole mitään", sanoi hän. "Ne ovat aivan pieniä."
Hän istui hetkisen ääneti. Koetin keksiä jotakin sanottavaa, saadakseni keskustelun jälleen käyntiin ja keksiäkseni tilaisuuden vetäytyä pois, mutta hän näytti olevan eräänlaisen levottomuuden vallassa; hän ojensi kätensä soittokelloa kohti, piti sitä hiljaa ja puhui aivan kuin itseksensä.
"Kolme leipää!…"
"Se on todellakin liikaa", sanoin minä, vaivoin nauruani pidättäen.
Hän katsoi minuun kummastuneena, tietämättä puhuneensa ääneen.
"Te mainitsitte oikeudenkäynnistä", sanoi hän ikäänkuin saattaaksensa minut unohtamaan hajamielisyytensä. "Meiltä vaaditaan todella paljon! Luuletteko, että me voitamme asian?"
Mutta hän tuskin kuunteli kiertävää vastaustani, vaan nykäsi päättäväisesti kellonnauhasta. Ovelle ilmestynyt palvelija sai määräyksen kutsua Zéphyrinen sisään. Zéphyrine palasi ja leskirouva kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Sen jälkeen hän tuntui rauhoittuneen ja alkoi puhella kanssani. Hänessä oli melkoinen määrä yksinkertaisuutta, mutta hän oli hyväntahtoinen, miltei äidillinen; hän tiedusteli makuani, tapojani, suhteitani ja huvituksiani. Tekeydyin lapsellisemmaksi kuin mitä todellisuudessa olin, jotta hänen ei tarvitsisi aristella, sillä havaitsin pian, että hän oli niitä naisia, jotka, vaikka kuuluvatkin ylhäisimpiin piireihin, omistavat varsin keskinkertaisen älyn, eivätkä tunne vähintäkään tarvetta vaatia toisilta sen enempää.
Hän oli yleensä niin hyväsydäminen, että viihdyin hänen seurassaan tunnin ajan kutakuinkin hyvin, enkä varsin suurella kärsimättömyydellä odottanut tilaisuutta saada vetäytyä pois.
Muudan palvelija opasti minut huoneustooni, joka käsitti kolme erittäin kaunista, suurta, Ludvig XV:n tyyliin loistavasti kalustettua huonetta. Oma palvelijani, joka seurasi hyvältä äidiltäni saamiansa ohjeita, oli makuuhuoneessani, odottaen kunniaa saada auttaa minua riisuutumisessani.
"Paras Baptisteni", sanoin minä hänelle, jäätyämme kahden kesken; "voit mennä levolle. Riisuudun ja menen vuoteeseeni ilman apua, niinkuin olen aina tehnyt senjälkeen kuin tulin suureksi."
Baptiste toivotti minulle hyvää yötä ja poistui. Kello oli vasta kymmenen. En tuntenut erikoisempaa halua käydä niin varhain levolle ja olin juuri aikeessa ryhtyä tarkastelemaan huonekaluja ja tauluja, kun katseeni osui tarjottimeen, joka oli tuotu huoneeseeni ja jolle nuo kolme leipää olivat asetetut mielestäni salaperäiseen järjestykseen.
Ne olivat keskikokoisia ja sijoitetut vanhaan saksilaiseen porsliinikoriin keskelle kiillotettua tarjotinta. Korin keskiosan muodosti kaunis suolarasia, ja sitä reunusti kolme ruokaliinaa.
"Taivasten tekijä! Mikä merkitys tuon korin järjestyksellä on? Ja miksi on leipä, tuo ateriani välttämätön aines, niin huolestuttanut iäkästä emäntääni?" kysyin itseltäni. "Mistä syystä juuri kolme leipää? Miksi ei neljä tai kymmenen, jos minua kerran pidetään sellaisena ahmattina?" Ja ateria oli todellakin runsas ja viinipullojen laput lupasivat paljon. "Mutta miksi kolme vesikannua?" Siinä taas jotakin, joka tuntui tuiki salaperäiseltä ja omituiselta. "Luuleeko tuo vanha kreivitär minua kolmoisolennoksi tai minulla olevan kaksi pöytätoveria matkalaukussani?"
Mietin tätä arvoitusta, kun samassa kolkutettiin eteisen ovelle.
"Sisään!" huudahdin minä, menemättä aukaisemaan ovea, sillä luulin
Baptisten unohtaneen jotakin.
Hämmästykseni ei suinkaan ollut vähäinen, kun näin pyylevän Zéphyrinen ilmestyvän ovelleni yömyssy päässä, toisessa kädessä kynttiläjalka, toisen käden etusormella painaen huuliansa sekä lähtevän sitten nauruhermoja kutkuttavan varovasti tepastelemaan elefantin askelin minua kohti, koettaen joka askeleella estää lattiapalkkeja narisemasta. Muutuin epäilemättä kalpeammaksi kuin mitä olin silloin, kun valmistauduin astumaan nuoren kreivitär d'Ionis'in eteen. Mikä hirveä kohtalo uhkasi minua tuossa lihavassa olennossa?
"Älkää olko peloissanne, hyvä herra", sanoi vanhus avosydämisesti, aivan kuin aavistaen kauhuni; "tulin antamaan selityksen kummallisuuksista… kolmesta vesikannusta… ja kolmesta leivästä!"
"Kuuntelen suurimmalla mielihyvällä" vastasin minä ja tarjosin hänelle nojatuolin; olinkin sangen utelias.
"Taloudenhoitajana olisi minulle kovin nöyryyttävää, jos te pitäisitte tätä minun puoleltani huonona pilana", sanoi Zéphyrine, torjuen tarjoukseni ja pitäen yhä kynttiläjalkaa kädessään. "En milloinkaan sallisi… Ja kuitenkin tulin pyytämään, ettette pahastuisi, ettette loukkaisi emäntääni."
"Puhukaa, neiti Zéphyrine; en ole sillä tuulella, että suuttuisin pienestä pilasta, varsinkin, jos se on todella huvittava."
"Hyvä Jumala, ei, huvittava se ei ole, mutta ei epämieluinenkaan. Asianlaita on tämä: Vanha kreivitär on kovin… hän on luonteeltaan hyvin…"
Zéphyrine vaikeni äkkiä. Hän piti vanhasta kreivittärestä tai pelkäsi häntä liiaksi, voidakseen arvostella häntä sen enempää. Hänen noloutensa vaikutti naurettavalta, sillä siihen liittyi hymyily, joka paljasti pienen, hampaattoman suun ja saattoi hänen pöhöttyneet, leuattomat ja otsattomat kasvonsa näyttämään vieläkin leveämmiltä. Johtui mieleen täysikuu, sellaisena kuin sen näkee kuvattuna vanhoissa kalentereissa. Zéphyrinen heikko ääni ja pehmeä puhetapa tekivät hänet niin hullunkuriseksi, että minä en uskaltanut katsoa häntä kasvoihin, peläten purskahtavani nauruun.
"No niin", sanoin hänelle. "Vanha kreivitär on hieman omituinen!"
"Ei hyvä herra, ei! Hän uskoo sen todeksi… kuvittelee…"
Koetin turhaan arvata mitä kreivitär kuvitteli, kunnes Zéphyrine sai vaivoin sanotuksi:
"No niin, hyvä herra, emäntäni uskoo henkien olemassaoloon!"
"Hän ei ole ainoa sukupuolensa edustaja, joka siinä iässä uskoo niihin; mutta siitä ei ole mitään vahinkoa."
"Siitä on joskus vahinkoa niille, jotka pelkäävät sellaisia, ja jos te, hyvä herra, pelkäätte tässä huoneessa, niin voin vakuuttaa teille, että täällä ei ensinkään kummittele."
"Vahinko! Olisin niin kernaasti tahtonut nähdä jotakin yliluonnollista… Kummitukset kuuluvat vanhoihin linnoihin, ja tämä linna on niin ihana, että kuvittelen täällä liikkuvan vain suloisia aaveita."
"Hyvä herra, oletteko sitten kuullut puhuttavan jostakin?"
"Joka olisi yhteydessä tämän linnan ja tämän huoneuston kanssa? En sanaakaan milloinkaan. Odotan juuri saavani kuulla…"
"Hyvä, kuulkaa siis. Vuonna… niin, en muista tarkalleen, mutta se oli kai Henrik II:n aikana — te tiedätte paremmin kuin minä, kauanko siitä on kulunut — oli täällä kolme d'Ionis-nimistä neitiä, jotka kaikki olivat kauniita kuin päivä ja niin rakastettavia, että kaikki ihmiset jumaloivat heitä. Muudan hoviin kuuluva ilkeämielinen nainen, joka kadehti heitä, ja varsinkin nuorinta heistä, antoi sekoittaa myrkkyä kaivoveteen, jota he joivat ja jota käytettiin leipomiseen. Kaikki kolme kuolivat samana yönä ja tarun mukaan tässä samassa huoneessa, missä me nyt olemme. Mutta sitä ei ole oikein varmuudella tiedetty, vasta viime aikoina siihen on alettu uskoa. Paikkakunnalla on tosin kerrottu tarua kolmesta valkoisesta sisaresta, jotka kauan sitten ilmestyivät linnaan ja sen puistoihin. Taru on niin vanha, että kukaan ei ole ajatellut eikä uskonut sitä. Muudan perheen ystävä, apotti de Lamyre, sukkela, leikillinen veitikka, nukkui tässä huoneessa. Hän näki unta, tai väitti nähneensä, kolmesta vihreästä naisesta, jotka olivat tulleet hänen luoksensa ja ennustaneet hänen tulevan kohtalonsa. Huomattuaan, että uni kiinnitti vanhan kreivittären mieltä ja huvitti hänen poikansa vaimoa, keksi hän kaikenlaista hyvää, antoi aaveiden puhua ja johti asiat niin pitkälle, että vanha kreivitär on nyt varma siitä, että perheen tulevaisuuden ja oikeusjutun päätöksen saisi tietää edeltäpäin, jos vaan voisi saada aaveet ilmestymään ja puhumaan. Mutta kun ei kukaan täällä asuvista ole nähnyt mitään ja hänen kysymyksilleen on vaan naurettu, on hän päättänyt antaa nukkua täällä kaikkien, jotka eivät tiedä mitään asioista ja jotka eivät aio tekaista mitään kummitusjuttua tai salata mahdollisia näkyjänsä. Sentähden hän on antanut tämän huoneen teidän makuuhuoneeksenne, kertomatta teille mitään. Mutta kun kreivitär ei ole juuri kaikkein vaiteliaimpia luonteita, ei hän malttanut olla teidän kuultenne mainitsematta noista kolmesta leivästä."
"Niin, todellakin, nuo kolme leipää ja kolme vesikannua antavat minulle paljon ajattelemisen aihetta. Myönnän että en oikein käsitä mistä on kysymys."
"Ettekö? Noille kolmelle Henrik II: n aikuiselle sisarelle annettiin myrkkyä veteen ja leipään sekoitettuna."
"Sen kyllä ymmärrän, mutta että tämä ateria voisi heitä erityisemmin miellyttää, sitä en käsitä. Mitä te itse siitä arvelette?"
"Arvelen, että siellä missä he nyt ovat, he eivät tiedä mistään mitään, eivätkä välitäkään tietää", vastasi Zéphyrine vaatimattoman ylimielisesti. "Mutta te saatte tietää, mistä hyvä emäntäni on nuo päähänpistonsa saanut. Minulla on muassani käsikirjoitus, jonka madame d'Ionis, hänen poikansa vaimo, madame Caroline, niinkuin häntä täällä nimitetään, on jäljentänyt perhearkiston vanhoista papereista. Ehkä niiden lukeminen huvittaa teitä enemmän kuin minun lörpöttelyni, ja minä toivotan teille hyvää yötä… esitettyäni teille ensin erään pienen pyynnön…"
"Olkaa hyvä, neitiseni; mitä voin tehdä hyväksenne?"
"Sen että ette kerro kenellekään, lukuunottamatta madame Carolinea, joka ei siitä pahastu, että olen varoittanut teitä, sillä vanha kreivitär moittisi minua, eikä enää luottaisi minuun."
"Lupaan sen teille. Entä, mitä minun on sanottava aamulla, kun minulle tehdään kysymyksiä näkyjen suhteen?"
"Niin, todella, hyvä herra… Teidän on hyväntahtoisesti keksittävä jotakin… uni, jolla ei ole alkua eikä loppua, mitä tahansa, kunhan se vaan koskee noita kolmea sisarusta, muuten on kreivitär aivan mahdoton, hän syyttää minua siitä, että en ole asettanut leipiä, vesikannuja tai suolaa paikoilleen, tai myöskin siitä, että olen varoittanut teitä ja teidän heikkouskoisuutenne on tehnyt kaikki tyhjäksi. Hän on varma siitä, että nuo sisarukset ovat oikullisia ja kieltäytyvät näyttäytymästä niille, jotka tekevät heistä pilaa, vaikkapa vaan ajatuksissa."
Jäätyäni yksin, Zéphyrinen lähdettyä, aukaisin käsikirjoituksen, josta mainitsen ainoastaan ne seikat, jotka ovat yhteydessä kertomukseni kanssa. Kertomus d'Ionis-sisaruksista tuntui minusta silkalta tarulta, jonka madame d'Ionis oli itse kirjoittanut, käyttäen apunaan eräitä vähemmin uskottavia asiakirjoja, joita hän itse arvosteli ajalle ominaiseen, kevyeen, leikkisään tapaan.
Sivuutan vaitiololla kuivakiskoisen kertomuksen noista kolmesta kuolleesta, joka kertomus tuntui minusta mielenkiintoisemmalta Zéphyrinen esittämänä; mainitsen ainoastaan seuraavan otteen, jonka madame d'Ionis oli jäljentänyt vuonna 1650 päivätystä, erään luostarin vanhan kappalaisen kirjoittamasta asiakirjasta:
"On totta, että nuoruudessani kuulin kerrottavan kolmesta hengettärestä, jotka näyttäytyivät Ionis-linnassa naisen muotoisina, komeasti puettuina. Ketään uhkaamatta näyttivät ne etsivän jotakin linnanhuoneista ja varastokamareista. Messuja ja rukouksia annettiin lukea niille, mutta se ei estänyt niitä jälleen palaamasta, ja viimein päätettiin antaa siunata kolme valkoista leipää ja asettaa ne huoneeseen, jossa nuo kolme d'Ionis-sisarusta olivat kuolleet. Seuraavana yönä ilmestyivät ne ilman minkäänlaista melua tai pelästyttämättä ketään, ja aamulla huomattiin, että ne olivat ikäänkuin nakertaneet leipiä kuten hiiret, ottamatta mitään mukaansa. Seuraavana yönä alkoi jälleen niiden valitus ja ovet ja sohvat narisivat. Sentähden asetettiin esille kolme vedellä täytettyä kulhoa, joista ne eivät juoneet, mutta kaatoivat osan maahan. Viimein kehoitti S:t ——:n priori lepyttämään heitä, uhraamalla heille rasiallisen valkoista suolaa, koska heidät oli myrkytetty suolattomalla leivällä. Heti tämän tapahduttua kuultiin niiden laulavan kaunista kiitosvirttä, jossa he lupasivat siunausta ja onnea nuoremmalle d'Ionis-suvun haaralle, joka oli ollut heidän perillisensä. Tämä tapahtui, niin on minulle kerrottu, Henrik II:n aikana, ja sen jälkeen ei heistä ole kuultu puhuttavan mitään. Mutta d'Ionis-suvun keskuudessa uskottiin kauan, että jos keskiyön aikana asetettiin esille raitista vettä ja suolaa, voitiin heidät houkutella esille ja saada heiltä tietää tulevia tapahtumia. Vieläpä kerrottiin, että jos mainitussa linnassa samalla pöydällä sattui olemaan yht'aikaa kolme leipää, kolme vesikannua ja suolakuppi, niin saattoi silloin kuulla ja nähdä mitä hämmästyttävimpiä asioita."
Tähän asiakirjaan oli kreivitär d'Ionis liittänyt seuraavan huomautuksen:
"On sangen valitettavaa d'ionis-suvulle, että tuo ihme on lakannut näyttäytymästä ja kuulumasta. Kaikki sen jäsenet olisivat olleet viisaita ja siveellisiä; mutta vaikka tunnenkin manauksen, jonka muudan entinen muinoin taloon kuulunut tähtientutkija oli keksinyt, niin ei minulla kuitenkaan ole toivoa siitä, että vihreät sisaret milloinkaan kallistaisivat sille korviansa."
Istuin hetkisen ajatuksiini vaipuneena, en sen vaikutuksen johdosta, minkä lukemani asia kirja oli minuun tehnyt, vaan kreivitär d'Ionis'in kauniin käsialan ja hänen sulavien, mukaansatempaavien huomautuksiensa johdosta.
En arvostellut, niinkuin tänään, tuon kauniin naisen pintapuolista epäuskoa. Olin samalla asteella kuin hän. Siihen aikaan oli tapana katsella yliluonnollisia asioita, ei niiden mielenkiintoiselta, vaan naurettavalta puolelta. Oltiin ylpeitä siitä, että ei enää uskottu eilispäivän satuihin ja kummitusjuttuihin.
Sitäpaitsi tunsin halun rakastua. Kotonani oli puhuttu niin paljon tuosta rakastettavasta naisesta ja äitini oli kotoa lähtiessäni niin hartaasti pyytänyt, etten antaisi hurmata itseäni, että oli jo puolittain niin tapahtunut. En ollut vielä ollut ihastunut kuin pariin kolmeen serkkuuni ja nuo pienet mieltymykset eivät estäneet minua nyt rakastumasta vakavasti.
Olin ottanut mukaani tukun asiapapereita, joihin isäni oli kehoittanut minua tutustumaan. Ryhdyin tutkiskelemaan niitä, mutta luettuani muutamia sivuja, ainoankaan sanan tarttumatta mieleeni, huomasin sen turhaksi ja lopetin. Luulin voivani hyvittää laiskuuteni alkamalla vakavasti ajatella d'Ionis-perheen oikeusjuttua, jonka tunsin kuin viisi sormeani, ja minä valmistelin todistuksia, joiden avulla voisin saada kreivittären vakuutetuksi edullisimmista menettelytavoista. Mutta kuinka ollakaan, kaikki asiallinen harkinta päättyi jonkinlaiseen sydänvaivaan, jolla ei ollut mitään tekemistä itse asian kanssa.
Ja kesken tuota tärkeätä hommaa aloin tuntea itseni nälkäiseksi. Parempien perheiden poikia ei voida kieltää syömästä illallista hyvällä ruokahalulla. Valmistauduin siis antamaan täyden arvon aterialle, joka niin houkuttelevana odotti papereideni takana, ja levitin ruokaliinan, joka oli lautasellani, kun hämmästyksekseni löysin sen alta neljännen leivän.
Hämmästykseni sai pian väistyä varsin yksinkertaisen selityksen tieltä. Jos vanhan kreivittären tarkoitus oli, että nuo kolme manausleipää jäisivät koskemattomiksi, niin oli tuon neljännen leivän tehtävänä luonnollisesti tyydyttää ruokahaluani. Maistelin viinejä ja havaitsin ne niin hyvänmakuisiksi, että jalomielisesti luovutin vesikannut kummituksille, joille ne olivat tarkoitetutkin.
Ja koko ajan, ollessani antautuneena aterian nautinnolle, mietin tuota vanhaa tarua ja kysyin itseltäni, mitä kertoisin kummituksista, joita en voinut olla näkemättä. Valitin, että Zéphyrine ei ollut yksityiskohtaisemmin kuvaillut minulle noiden kuolleiden oletettua ilmestymistä. Ote vuoden 1650 käsikirjoituksesta ei ollut kylliksi selittävä. Odottaisivatko nuo aaveet siksi kunnes olin vaipunut uneen, tullakseen hiirien tavoin nakertamaan leipiä, joita ne muka niin himoitsivat, tai ilmestyisivätkö ne ilman muuta eteeni ja istahtaisivat yksi vasemmalle puolelleni, toinen oikealle ja kolmas tuohon vastapäätä?
Kello löi kaksitoista. Kohtalokas hetki oli tullut.