II.
ILMESTYS.
Viimeinen kellonlyönti kajahti mitään tapahtumatta. Nousin paikaltani, arvellen että minua ei häirittäisi. Olin lopettanut aterioimisen, ja kahdentoista peninkulman ratsastus alkoi jo tuntua ruumiissani. Silloin kuulin kaunis- ja vakavakaikuisen linnankellon jälleen lyövän kunnioitusta herättävällä verkkaisuudella, ensin kaksitoista kertaa ja heti sen jälkeen neljä kertaa neljännestunnin merkiksi.
Tunnustan, että tuon kummitteluajan lähestyminen ahdisti minua hieman. Tähän saakka olin ollut mahdollisimman rauhallinen. Mutta vaikka olinkin järjen harras palvoja, niin olin kuitenkin vielä varsin nuori, mielikuvituksella varustettu mies, jonka oli kasvattanut kaikenlaisia taruja uskova äiti. Huomasin eräänlaisen lievästi epämiellyttävän tunteen ruumiissani ja voittaakseni sen, sillä häpesin todellakin suuresti, aloin riisuutua. Kello oli herennyt lyömästä, minä lepäsin vuoteessani ja olin sammuttamaisillani kynttilän, kun joku etäällä oleva kylänkello alkoi vuorostaan kaiuttaa noita kahtatoista keskiyön ja neljännestunnin lyöntiä, mutta niin onnettomuutta ennustavalla äänellä ja niin piinallisen verkkaan, että minä kävin todellakin kärsimättömäksi. Jos se, niinkuin linnankello, oli varustettu kaksinkertaisella lyömälaitteella, niin eihän se lopettaisi milloinkaan.
Minusta tuntuikin kuin olisin kuullut sen alkavan uudestaan ja lyövän kolmekymmentä seitsemän kertaa, mutta se oli pelkkä kuulohäiriö, josta pääsin selville, kun aukaisin ikkunan. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ympäristössä. Taivas oli peittynyt pilviin, eikä ainoatakaan tähteä ollut enää näkyvissä; ilma oli painostava ja yöperhoset parveilivat valossa, jonka kynttiläni loi ulos ikkunasta; niiden levottomuus ennusti ukkosta. Kun aina olin ollut suuri ukkosilman ihailija, nautin suurella mielihyvällä sen lähestymisestä. Heikot tuulenpuuskat toivat mukanaan kukkaistuoksua puutarhasta. Satakieli lauloi vielä kerran ja vaikeni sitten, etsiäkseen itselleen turvapaikan. Nauttiessani todellisuudesta unohdin tyhmän pelkoni.
Huoneeni sijaitsi pihan puolella rakennusta; linnan piha oli avara ja sitä ympäröivät uhkeat rakennukset, joiden ihanat ääriviivat kuvastuivat ensimäisten salamoiden valossa selvinä synkkää taivaanlakea vasten. Mutta samassa alkoi tuulla ja se karkoitti minut ikkunasta, jonka verhoja puuskat vimmatusti pieksivät. Suljin ikkunan, ja ennenkuin jälleen laskeuduin vuoteeseen, tahdoin uhmailla kummituksia ja tyydyttää Zéphyrinen mieltä, ottamalla tarkoin vaarin kaikesta, mikä oli yhteydessä manauksen kanssa. Kuivasin pöydän ja poistin siltä ateriani jätteet sekä asetin nuo kolme vesikannua korin ympärille; suolaan en ollut koskenut. Sitten asetin kolme tuolia pöydän ympärille ja kolme kynttilänjalkaa pöydälle, yksi jokaisen tuolin eteen.
Sen jälkeen sammutin kynttiläni ja paneuduin levolle, unohtamatta verrata itseäni sir Enguerrandiin, jonka seikkailuista eräässä kauheassa linnassa Ardenneilla äitini oli usein kertonut minulle kansanlaulun muodossa.
Vaivuin heti sikeään uneen, sillä en muista mitään ukkosilmasta; eikä se aiheuttanut heräämistäni, vaan lasin kilinä pöydällä, kilinä, jonka ensin kuulin kuin unessa, mutta sitten aivan selvästi havahduttuani. Avasin silmäni, ja uskottakoon minua sitten tai ei, mutta sain nähdä niin ihmeellisiä asioita, että vielä kahdenkymmenen vuoden perästä pieninkin yksityisseikka on säilynyt mielessäni, ja minä näen kaikki vielä yhtä selvästi kuin silloin.
Huoneessani oli valoisa, vaikka ainoakaan kynttilä ei palanut. Epämääräinen vihertävä kajastus näytti tulevan avonaisesta uunista. Tuossa heikossa valossa eroitin, joskaan en aivan selvästi, niin kuitenkin varmasti, kolme olentoa, jotka istuivat tuoleilla pöydän ympärillä, yksi oikealla, toinen vasemmalla puolella ja kolmas näiden välissä, vastapäätä uunia, selittäin minuun.
Vähitellen, silmieni totuttua valaistukseen, olin havaitsevinani olennot naisiksi, jotka olivat puettuina avariin, vaaleanvihreisiin, pilven tavoin käsiä ja kasvoja verhoaviin harsoihin. En tiedä liikkuivatko ne, en voinut sitä eroittaa, ja kuitenkin kuului yhä lasien kilinä, aivan kuin niitä olisi tahdissa kilistetty vesikannujen kylkeen.
Oltuani hetkisen, sen tunnustan, kauhusta miltei lamautuneena, juolahti mieleeni, että olinkin joutunut ainoastaan pilan uhriksi, ja olin juuri hypähtämäisilläni päättäväisesti pystyyn, säikähdyttääkseni niitä, jotka olivat tahtoneet minua säikähdyttää, kun samassa muistin, että tässä talossa ei voinut olla muita kuin pelkästään kunniallisia naisia, vallasnaisia, jotka kunnioittivat minua pilallaan, jonka tähden suljin nopeasti vuodeverhot ja ryhdyin kiireesti pukeutumaan.
Oltuani valmis, katsahdin verhojen välistä, keksiäkseni otollisen hetken, jolloin voisin yllättää nuo leikkivät naiset. Mutta mitä? Ketään ei näkynytkään, kaikki olivat kadonneet, vallitsi mitä synkin pimeys.
Siihen aikaan ei vielä tunnettu keinoa, jonka avulla olisi voinut heti saada tulta. Minulla ei ollut edes tuluksia käsillä. Haparoin pimeässä pöydän luo, missä tapasin tuolit, vesikannut ja leivät samassa järjestyksessä kuin mihin olin ne jättänyt. Minkäänlaista melua ei ollut kuulunut noiden merkillisten olentojen poistuessa. Ulkona tosin tuuli vielä melko vinhasti ja se sai huoneeni uunin valittavasti ulvomaan.
Aukaisin ikkunan ja verhot, joita minun oli vaikea hallita. Päivä ei ollut vielä alkanut sarastaa, joten ei ollut kylliksi valoisa, voidakseni selvästi eroittaa esineitä huoneessani. Olin pakoitettu hapuilemaan sinne tänne, sillä en tahtonut kutsua ketään luokseni, etten olisi näyttänyt pelkurilta. Menin saliin ja toiseen huoneeseen, etsin ja haparoin melua aiheuttamatta ja palasin sitten jälleen vuoteeni luo, antaakseni kelloni lyödä ja miettiäkseni seikkailuani.
Kelloni oli pysähtynyt ja ympärillä olevat kellot löivät puoli, joten en päässyt selville ajasta.
Kuuntelin tuulen suhinaa ja koetin eroittaa sen muista mahdollisista äänistä. Terästin silmiäni ja korviani äärimmäisyyteen asti. Ja viimein kysyi itseltäni, että enköhän ollutkin vaan nähnyt unta. Se oli mahdollisinta, vaikkakaan en voinut keksiä, mikä oli aiheuttanut tuon näyn.
Päätin olla enempää vaivaamatta itseäni asialla ja, siltä varalta, että näky uudistuisi, laskeusin puettuna levolle.
En voinut nukkua. Kuitenkin olin väsynyt ja tuuli tahtoi vastustamattomasti tuudittaa minut uneen. Torkahdin tuon tuostakin, mutta heräsin heti jälleen ja tuijotin synkkään pimeyteen.
Olin viimein nukahtamaisillani, kun kilinä alkoi äkkiä uudestaan, ja nyt näin, katsoessani siinä, liikkumattomana, tuijottavin silmin, nuo kolme aavetta entisillä paikoillaan, vihreissä hunnuissaan, uunista tulevan valon hohteessa.
Olin nukkuvinani, sillä todennäköisesti he eivät voineet nähdä avonaisia silmiäni, varjossa kun olin, ja katselin kaikkea hyvin tarkasti.
Minua ei ensinkään peloittanut, olin ainoastaan utelias, tahdoin päästä perille salaisuudesta, miellyttävästä tai epämiellyttävästä. Tunnustan, että en siinä onnistunut. Kaikki tuntui ainoastaan mielettömältä ja naurettavalta mutta kuitenkin mahdolliselta.
Näin kuinka nuo kolme haamua nousivat paikoiltansa, kulkivat nopeasti pöydän ympäri ja tekivät käsittämättömiä liikkeitä käsillään.
Istuessaan he olivat näyttäneet minusta keskikokoisilta, mutta noustuaan seisomaan he olivat miehen mittaiset. Äkkiä yksi heistä pieneni, muuttui naisen pituiseksi, surkastui aivan pieneksi, laajeni määrättömän suureksi ja lähestyi minua, toisten seisoessa uunin katoksen alla.
Minusta tuntui varsin epämiellyttävältä ja pidin lapsen tavoin pielusta kasvojeni edessä, ikäänkuin tahtoen siten asettaa esteen kummituksen ja itseni välille.
Silloin häpesin jälleen pelkuruuttani ja katsahdin — kummitus istui nojatuolissa vuoteen toisessa päässä. En nähnyt sen kasvoja; vuodeaukon verhot ikäänkuin eroittivat pään ja yläruumiin muusta vartalosta. Tulen kajastus, joka oli entisestään kirkastunut, valaisi ainoastaan ruumiin alaosaa ja vaatteita, joiden muoto ja väri olivat epämääräiset, mutta joiden todellisuutta en voinut epäillä.
Koko näky oli kauhistuttavan liikkumaton, oli aivan kuin noiden kääreliinojen alla ei olisi ollut minkäänlaista elämää. Odotin muutamia silmänräpäyksiä, jotka tuntuivat minusta vuosituhansilta. Tunsin menettäneeni itsehillitsemiskykyni. Aloin liikuttaa itseäni vuoteessani ja tunsin halun paeta, en tiedä minne. Jäin kuitenkin paikoilleni. Vein käden silmilleni, sitten ojensin sen päättäväisesti suoraksi, tarttuakseni kummituksen kirkkaasti valaistuun pukuun. Sain käteeni ainoastaan ilmaa. Heittäydyin nojatuoliin — se oli tyhjä. Valo ja olennot olivat kadonneet. Aloin jälleen hapuroida huoneissa. En tavannut niissä tälläkään kertaa ketään. Ollen aivan varma siitä, etten tällä kertaa ollut nukkunut ja uneksinut, valvoin aina aamunsarastukseen saakka.
Nyttemmin on jo vuosikausia ahkerasti tutkittu harhanäkyilmiöitä ja tiedemiehet ovat tehneet mielenkiintoisia huomioita omien kokemustensa perusteella. Olenpa itse nähnyt herkkien hermostuneiden naisten kestävän tiheään uudistuneita kohtauksia, ei tosin ilman kärsimystä ja surua, mutta ilman kauhua ja täysin tietoisena tilasta, jossa olivat.
Nuoruudessani ei oltu päästy niin pitkälle. Oli tuskin olemassa minkäänlaista keskitietä kaiken yliluonnollisen ja sokean harhanäky-uskon välillä. Niille, jotka moisia näkyjä näkivät, naurettiin, heitä pidettiin pelkureina ja he saivat armon ainoastaan siinä tapauksessa, että olivat vakavasti sairaita.
Tuskallisen unettomuuteni aikana minulle selveni tilani, ja minä moitin itseäni sangen ankarasti ja epäoikeudenmukaisesti heikkoudestani ottamatta huomioon sitä, että kaikki saattoi johtua huonosta ruuansulatuksesta ja ilman vaikutuksesta. Tätä en ollut tullut ajatelleeksi, sillä lukuunottamatta pientä väsymystä ja huonoa tuultani, en tuntenut itseäni vähimmässäkään määrässä sairaaksi.
Lujasti päättäen olla kenellekään kerskumatta seikkailustani, heittäydyin vuoteeseeni ja nukahdin, enkä herännyt ennenkuin Baptiste kolkutti ovelle ja ilmoitti aamiaisajan lähestyvän. Aukaisin hänelle oven, todettuani ensin, että se oli ollut lukossa. Tein sitten saman huomion muidenkin ovien suhteen; olin nimittäin lukinnut kaikki ovet ennenkuin kävin levolle. Niinikään tarkastin uunilevyä kiinnittävät suuret rautaruuvit ja koetin keksiä merkkejä salaovesta, mutta turhaan. "Mitä se hyödyttää", sanoin itsekseni surumielisesti, Baptisten asettaessa jauhetta päähäni. "Olen nähnyt ainoastaan näyn, joka haihtui olemattomiin."
Ilman tätä tärkeätä seikkaa olisin voinut pitää kaikkea pilana madame d'Ionis'in puolelta; sillä kuulin Baptistelta, että madame oli saapunut kotiin kello kahdentoista aikaan yöllä.
Tämä uutinen käänsi ajatukseni toiselle tolalle. Olin hieman pahoillani, että toimeni vuoksi olin pakoitettu käymään mustissa vaatteissa. Mutta äitini oli varustanut minut niin kauniilla alusvaatteilla ja niin sopivilla puvuilla, että tunsin itseni sangen tyytyväiseksi. En ollut ruma enkä vartaloltani huonosti muodostunut. Olin äitini näköinen, joka oli ollut hyvin kaunis, ja olematta itserakas, voin sanoa, että olin tottunut kaikissa huomaamaan sen hyvän vaikutuksen, jonka miellyttävät kasvot tekevät.
Madame d'Ionis oli salissa, kun astuin sisään. Näin edessäni todella viehättävän naisen, mutta liian pienen, ollakseen joku noista kolmesta näkemästäni kummituksesta. Sitäpaitsi hän ei lainkaan ollut henkiolennon eikä aaveen näköinen; päinvastoin hän oli maallisen kaunis, terve ja säteilevä sekä, niinkuin siihen aikaan sanottiin, miellyttävän täyteläinen, ja puhui kaikesta varmalla arvostelukyvyllä, omaten näennäisesti lempeän ulkokuoren alla voimakkaan luonteen.
Käsitin hetken sananvaihdon jälkeen, että hän, kiitos älykkyytensä, lujuutensa ja avomielisyytensä sentään saattoi elää yhdessä kehnon miehensä ja perin ahdasmielisen anoppinsa kanssa.
Tuskin olimme istahtaneet aamiaispöytään, kun vanha kreivitär, tarkasteltuaan minua, huomasi, että olin rasittuneen näköinen, siitä huolimatta, että olin kylliksi unohtanut seikkailuni, voidakseni syödä hyvällä ruokahalulla ja antaakseni kauniin emäntäni huolenpidon vaikuttaa itseeni varsin, miellyttävästi.
Muistaen Zéphyrinen sanat, kiiruhdin kertomaan, että olin nukkunut hyvin ja nähnyt kauniita unia.
"Ah, olin siitä varma", huudahti vanha nainen lapsellisella ihastuksella. "Siinä huoneessa näkee aina suloisia unia. Kertokaapa meille unenne, herra Nivières!"
"Ne ovat hyvin epämääräisiä. Luulen kuitenkin muistavani erään naisen…"
"Yhdenkö vaan?"
"Ehkä kaksi!"
"Kenties kolmekin?" sanoi madame d'Ionis hymyillen.
"Aivan oikein, madame, nyt muistan, että niitä oli kolme."
"Kauniita?" kysyi leskirouva riemuiten.
"Hyvin kauniita, mutta hieman vanhahkoja."
"Todellako?" sanoi madame d'Ionis, nyökäten Zéphyrinelle, joka istui pöydän toisessa päässä. "Ja mitä he sanoivat teille?"
"Aivan käsittämättömiä asioita. Mutta siinä tapauksessa, että se tuottaa huvia, koetan panna parhaani palauttaakseni mieleeni heidän sanansa."
"Ah, rakas lapsi", virkkoi leskirouva, "se huvittaa minua niin, etten voi sitä sanoa. Selitän sitten myöhemmin. Alkakaa kertoa…"
"Kertoa; se on vaikeata; voiko unia kertoa?"
"Ehkä, jos teidän muistianne hiukan terästetään", sanoi kreivitär d'Ionis rauhallisesti. "Eivätkö he kertoneet teille perheemme tulevista vaiheista?"
"Taisivat kertoa."
"Oh, siinä näette, Zéphyrine!" huudahti leskirouva; "te joka ette usko mitään! Ja olenpa varma siitä, että he puhuivat oikeusjutusta. Kertokaa, herra Nivières, kertokaa minulle tarkoin kaikki!"
Madame d'Ionis loi minuun varoittavan katseen. Selitin, että en ollut unissani kuullut sanaakaan oikeusjutusta. Leskirouva suvaitsi ensin näyttää kovin pahastuneelta, mutta tyyntyi kuitenkin pian ja sanoi:
"Kyllä te saatte vielä kuulla!"
Tuo vielä kuulla kajahti perin epämieluiselta korvissani, vaikka se sanottiin hyväntahtoisella äänellä.
Minua ei lainkaan haluttanut viettää toista yhtä unetonta yötä kuin edellinen oli ollut. Mutta minä alistuin kohtalooni, kun madame d'Ionis sanoi minulle puoliääneen, leskirouvan moittiessa Zéphyrinea epäuskoisuudesta:
"Olette sangen rakastettava, lainatessanne huomiotanne perheemme mielikuvituksille. Toivon todella, että täällä meidän luonamme näkisitte ainoastaan kauniita unia; mutta teidän ei tarvitse ehdottomasti joka yö nähdä noita kolmea neitoa. Riittää, kun tänään nauramatta puhutte heistä anopilleni. Hän on siitä hyvin iloinen, eikä teidän rohkeutenne suinkaan joudu siitä kyseenalaiseksi. Kaikki ystävämme ovat rauhansa vuoksi päättäneet nähdä heidät."
Tunsin itseni enemmän kuin hyvitetyksi, ja tuon viehättävän naisen ystävällinen äänensävy vaikutti minuun rohkaisevasti ja palautti jälleen luonnollisen hilpeyteni; koko aterian ajan kerroin tuosta ihmeellisestä ilmestyksestä, jonka olin yöllä nähnyt, ja annoin noiden vihreiden naisten, luvata vielä moniaita ikävuosia leskirouvalle.
"Entä hengenahdistukseni, herra Nivières?" kysyi tämä; "sanoivatko he teille, että minä paranen hengenahdistuksestani?"
"Eivät mitään varmaa; mutta ne puhuivat pitkästä iästä, rikkauksista ja terveydestä."
"Todellakin! Hyvä, enempää en totisesti pyydäkään hyvältä Jumalalta. — No, tyttäreni", sanoi hän poikansa vaimolle, "sinä joka osaat kertoa niin hyvin, selitä tälle nuorelle miehelle d'Ionis-neitien tarina."
Teeskentelin hämmästystä. Madame d'Ionis pyysi saada jättää minulle käsikirjoituksen, jonka hän oli kirjoittanut ainoastaan säästyäkseen liian usein kertomasta samaa asiaa.
Aamiainen oli lopetettu. Leskirouva läksi lepäämään aterian jälkeen.
"Näin keskipäivällä on liian lämmin oleskella puutarhassa", sanoi madame d'Ionis; "enkä kuitenkaan soisi teidän heti pöydästä noustuanne ryhtyvän vaivaamaan itseänne tuolla sietämättömällä oikeusjutuilla. Jos tahdotte katsella linnaa, joka voi tarjota sangen paljon mielenkiintoista nähtävää, niin opastan teitä mielelläni."
"Moiseen tarjoukseen suostuminen olisi todella ajattelematonta ja väärin", vastasin minä; "ja kuitenkin kuolen halusta…"
"Hyvä, älkää kuolko, vaan tulkaa", sanoi hän ihastuttavan hilpeästi. Mutta hän lisäsi heti aivan luonnollisesti: "Tule Zéphyrine, sinä voit aukaista ovet."
Tunti sitten oli Zéphyrinen läsnäolo ollut sangen tervetullut, mutta nyt ei madame d'Ionis'in seura minua enää ujostuttanut, ja tunnustan, että kolmannen henkilön läsnäolo tuntui minusta kiusalliselta. Ajatukseni eivät missään suhteessa olleet pyyteelliset, mutta minä tunsin, että olisin voinut puhua vapaammin, jos olisimme olleet kahden kesken. Tuon "täysikuun" läsnäolo esti minua ajattelemasta kyllin selvästi ja kahlehti mielikuvitustani.
Eikä Zéphyrine ajatellut mitään muuta kuin sitä, jonka minä juuri tahdoin unohtaa.
"Näettehän, madame Caroline", sanoi hän madame d'Ionisille, kulkiessamme läpi pohjakerroksen halliin; "vihreiden sisarien huoneensa ei tapahdu yhtään mitään; herra Nivières on nukkunut erinomaisesti."
"Hyvä ystävä, sitä en hetkeäkään epäile", vastasi nuori nainen. "Herra Nivières ei tee mielestäni hullun vaikutusta. Se ei siitä huolimatta estä minua uskomasta, että apotti de Lamyre on nähnyt jotakin."
"Todellako", sanoin minä hieman liikutettuna. "Minulla on ollut kunnia tavata herra de Lamyre'ia erinäisiä kertoja, ja hän on tuntunut minusta yhtä vähän hullulta kuin mitä itse olen."
"Hän ei ole hullu, hyvä herra", virkkoi Zéphyrine; "hän on tyhmeliini, joka hulluttelee."
"Ei", sanoi madame d'Ionis päättäväisesti; "hän on sukkela mies, joka kiihoittaa mielikuvitustansa. Hän on alkanut laskea leikkiä kanssamme, kertomalla kummitusjuttuja. Meidän, mutta ei kylläkään leskirouvan, oli helppo kuulla hänen leikinlaskuaan. Mutta ehkä ei kaikista asioista pitäisi laskea liian paljon leikkiä. Olen aivan varma siitä, että hän oli eräänä yönä kovin pelästynyt, koska häntä ei ole sen koommin saatu mitenkään menemään tuohon huoneeseen. Mutta puhukaamme nyt jostakin muusta, sillä varmaankin on herra Nivières saanut jo kyllikseen tästä jutusta. Minä puolestani olen siihen perin kyllästynyt ja koska olet jo näyttänyt herra Nivières'ille käsikirjoituksen, niin pääsen kertomasta asiaa uudelleen hänelle."
"Kummallista, madame", sanoi Zéphyrine nauraen; "saattaisi melkein luulla, että te alatte nyt vuorostanne uskoa johonkin! Olenko minä siis ainoa epäuskoinen tässä talossa?"
Astuimme kappeliin, jonka nähtävyydet madame d'Ionis minulle nopeasti esitti. Hän tunsi hyvin asiat ja esitti ne sangen mielenkiintoisesti. Senjälkeen hän näytti minulle kaikki hienoimmat salit, patsaat, maalaukset ja harvinaiset ja kallisarvoiset huonekalut, joita linnassa oli paljon. Ja hän teki kaiken erinomaisella miellyttäväisyydellä. Rakastuin häneen vastustamattomasti, rakastuin niin, että pelkkä ajatus, että hän oli yhtä viehättävä, ollessaan kaikkien muiden seurassa, aiheutti minussa voimakkaan mustasukkaisuuden tunteen. Saavuimme viimein avaraan, kauniin huvimajan jakamaan, uhkeaan saliin. Tuota salia nimitettiin kirjastohuoneeksi, vaikkakin vain puolet salista oli omistettu kirjallisuudelle; toinen puoli muodosti eräänlaisen museon, jossa säilytettiin erinäisiä taide-esineitä ja tauluja. Huvimajassa oli kukkien ympäröimä suihkukaivo. Madame d'Ionis kiinnitti huomiotani tuohon kallisarvoiseen laitokseen, joka vast'ikään oli siirretty puutarhasta huoneeseen, jotta se säästyisi onnettomuudentapauksilta, sillä paksu, maahan pudonnut oksa oli eräänä ukkos-yönä vahingoittanut sitä jonkun verran. Suihkukaivon muodosti valkoinen marmori-möhkäle meripetoineen ja ylinnä keskessä olevine suloisine merenneitoineen, ja sitä pidettiin todellisena mestariteoksena. Ryhmä oli Jean Goujonin tai ainakin jonkun hänen oppilaansa tekemä.
Sensijaan, että merenneito olisi ollut alaston, se oli häveliäästi verhottu vaippaan. Se antoi aiheen uskoa, että oli kysymyksessä kaino neito, joka ei ollut tahtonut esiintyä mallina jumalattaren kevyessä hahmossa tai sallia taiteilijan tulkita muotojaan loukkaavien katseiden nähtäviksi. Mutta tuo verho, joka jätti ainoastaan kaulan ja käsivarret paljaiksi, ei estänyt tämän renessanssi-ajan kuvanveistotaiteelle luonteenomaisen teoksen kokonaisuutta pääsemästä täysiin oikeuksiinsa; nuo notkeat muodot; tuo siro täyteläisyys ja hillitty voima, kaikki teki tuon taideteoksen kauniimmaksi kuin luonto. Tuntui aivan kuin se olisi ollut jumalaista alkuperää. Sellainen on Jean Goujon'in kuuluisa veistos, suurpiirteinen miltei kammottava ilmestys, huolimatta pehmeistä viivoistaan, lumoava, eloisa kuin ruumiillinen voima, ja kuitenkin hillitty kuin kylmä järki.
En ollut siihen saakka nähnyt tai painanut mieleeni ainoatakaan tuon kansallisen kuvanveistäjän teosta, taiteilijan, jota emme ehkä koskaan ole kylliksi kunnioittaneet. En edes ymmärtänyt mitä näin, enkä sitäpaitsi tahtonutkaan ymmärtää, verratessani tuota ihmeellistä ilmiötä madame d'Ionis'iin, todelliseen, ihastuttavaan Ludvig XV:n ajan aina hymyilevään, eloisaan ja ylevään olentoon.
"Se on todellisuuttakin kauniimpi, eikö totta", sanoi hän kiinnittäen huomiotani merenneidon notkeaan, käärmemäiseen vartaloon.
"Sitä en juuri voi sanoa", vastasin minä, vaistomaisesti kääntäen katseeni madame d'Ionis'iin.
Hän ei näyttänyt sitä huomaavan.
"Jääkäämme tänne", sanoi hän. "Täällä on viileätä ja suloista. Jos tahdotte, voimme keskustella liikeasioista; Zéphyrine, ystävä hyvä, sinä voit lähteä."
Olin vihdoinkin kahden kesken hänen kanssansa. Kaksi tai kolme kertaa tunnin kuluessa oli hänen kaunis, eloisa ja tuntehikas katseensa ollut saada pääni pyörryksiin, ja minä olisin heittäytynyt hänen jalkoihinsa, ellei Zéphyrine olisi ollut läsnä. Mutta tuskin hän oli ennättänyt poistua, kun tunsin pelon ja kunnioituksen kahlehtivan itseni täydellisesti, ja minä aloin puhua oikeusjutusta odottamattoman tyynesti ja järkevästi.