III.
OIKEUSJUTTU.
"Ei siis ole olemassa mitään mahdollisuutta menettää juttua", sanoi madame d'Ionis, kuunneltuaan minua tarkkaavaisesti.
"Sekä isäni että myöskin minun mielipiteeni on, että menettääkseen jutun, täytyy ehdottomasti tahtoa sitä."
"Mutta teidän verraton isänne on kaiketi käsittänyt, että se on minun ehdoton tahtoni?"
"Ei, madame", vastasin minä päättäväisesti, sillä minun oli täytettävä velvollisuuteni; "isäni ei käsitä asiaa siten. Hänen omatuntonsa ei salli hänen ilmaista seikkoja, jotka kreivi d'Ionis on hänelle uskonut. Hän luulee, että te voitte taivuttaa puolisonne sovintoon, jonka hän on koettava tehdä niin mahdolliseksi kuin suinkin vastustajalle, jota te suojelette; mutta hän ei voi koskaan vakuuttaa d'Ionis'ille, että hänen asiansa on laillinen vääryys."
"Laillinen vääryys!" huudahti madame d'Ionis surullisesti hymyillen; "mutta inhimillinen, siveellinen oikeus; teidän arvoisa isänne tietää hyvin, että meidän oikeutemme saattaa meidät harjoittamaan julmaa väkivaltaa."
"Mitä isäni ajattelee, siitä hän on vastuussa ainoastaan omalletunnollensa", sanoin minä hieman epäröiden. "Kun asianajaja voi puolustaa asiaa, jossa sekä laillinen että inhimillinen oikeus yhtyvät, tuntee hän itsensä onnelliseksi. Te tiedätte, madame, että isäni on ainoastaan teidän tähtenne suostunut haastamaan herra d'Aillane'in oikeuteen."
"Niin, toivoin sitä. Olen saanut mieheni taivutetuksi siihen, että tätä asiaa ei jätetty kenenkään toisen hoidettavaksi. Toivoin, että teidän isänne, joka on parhain ja kunnioitettavin mies, minkä tunnen, onnistuisi pelastamaan tuon onnettoman perheen minun perheeni vainoilta. Asianajaja voi aina osoittaa jalomielisyyttä, varsinkin kun hän tietää, että hänen arvokkain turvattinsa ei sitä paheksu. Ja minä olen juuri tuo turvatti, hyvä herra. On kysymys minun, eikä kreivi d'Ionis'in omaisuudesta, jota ei mitenkään uhata."
"Totta kyllä, madame, mutta te olette miehenne holhouksen alainen, ja perheen päänä on mies…"
"Oh, sen tiedän hyvin! Hänellä on enemmän määräämisvaltaa omaisuuteeni nähden kuin minulla itselläni ja hän käyttää sitä minun hyväkseni; mutta hän unohtaa samassa minun omantuntoni; ja minkä tähden? Hänellä on ääretön omaisuus, eikä ainoatakaan lasta. Minulla on siis Jumalan edessä oikeus luopua osasta omaisuuttani, jotta en saattaisi perikatoon kunniallisia ihmisiä, jotka ovat joutuneet pulmallisen oikeusjutun uhriksi."
"Tuo ajatustapa on teidän arvoisenne, madame, enkä minä ole täällä taistellakseni sitä vastaan, vaan muistuttaakseni teitä velvollisuudestanne ja pyytääkseni teitä olemaan vaatimatta, että meidän pitäisi luopua sen täyttämisestä. Tulemme noudattamaan asiassa kaikkea hienotunteisuutta, vaikka joutuisimmekin siten kreivi d'Ionis'in ja hänen äitinsä epäsuosioon. Mutta luopua tehtävästä selittämällä, että menestys on epävarma ja että olisi edullista antautua neuvotteluihin, on jotakin, joka kaikkien asiaa koskevien perusteellisten tutkimusten jälkeen olisi samaa kuin menetellä epärehellisesti ja petollisesti."
"Ei suinkaan, te erehdytte!" huudahti madame d'Ionis lämmöllä; "vakuutan teille, että te erehdytte. Tuollainen todistamistapa on ominaista asianajajalle, joka on harmaantunut ammatissaan, mutta nuoren, tunteilla varustetun miehen ei pidä ottaa sellaista menettelytapansa ohjeeksi… Jos isänne on ottanut ajaaksensa asiamme, ja te tunnustatte, että hän on tehnyt sen minun pyynnöstäni, niin on se tapahtunut siksi, että hän on aavistanut aikomukseni. Jos hän olisi sen väärinkäsittänyt, olisi se surettanut minua ja minä olisin ajatellut, etten liikkeenne puolelta nauttinut sitä kunnioitusta, jota toivoin teissä herättäväni. Silloin kun tuntee, että voitto tulisi olemaan kauhistuttava, ei saa empiä ehdottaa rauhaa ennen taistelua. Toisin menetteleminen olisi velvollisuuden väärin käsittämistä. Velvollisuus ei ole mikään sotilaallinen käyttäytymiskyky, se on uskonto; se, mikä vaatii jotakin väärää, ei ole mikään uskonto. Ei, älkää sanoko mitään! Älkää asettako herra d'Ionis'in kunnianhimoa minun rehellisyyteni yläpuolelle; älkää pyhittäkö tuota kunnianhimoa; se on ainoastaan harmillinen asia, eikä mitään muuta. Liittykää minuun ja pelastakaamme yhdessä nuo onnettomat. Olkaa sellainen, että voin nähdä teissä todellisen ystävän ja moitteettoman lakimiehen, järkähtämättömän asianajajan asemesta."
Puhuessaan näin madame ojensi minulle kätensä ja katsoi minuun lämpimästi kauniilla, sinisillä silmillänsä. Kadotin kokonaan itsehillitsemiskykyni, ja peittäen hänen kätensä suudelmillani, tunnustin itseni täydellisesti voitetuksi. Olin ollut sitä jo etukäteen; ennenkuin näin hänet, olin jo samaa mieltä kuin hänkin.
Puolustin itseäni kuitenkin vielä. Olin hänelle luvannut olla taipumatta niiden tunnesyiden edessä, joista madame d'Ionis oli antanut aavistaa kirjeissään. Madame ei tahtonut ottaa mitään kuuleviin korviinsa.
"Te puhutte", sanoi hän minulle "kuin hyvä poika, joka puolustaa isänsä asiaa, mutta minusta olisi parempi, jos te olisitte vähemmän hyvä asianajaja."
"Hyvä madame", huudahdin minä ajattelematta, "älkää sanoko, että minä täällä vastustan teitä, sillä te saattaisitte minut silloin liiaksi vihamaan ammattia, johon tunnen itseltäni puuttuvan välttämätöntä kylmäverisyyttä."
En tahdo väsyttä lukijaa kertomalla yksityiskohtaisesti oikeusjutusta, jonka d'Ionis'in perhe oli nostanut d'Aillane'in perhettä vastaan, koska katson edellä esitetyn antavan siitä riittävän selvyyden. Oli kysymyksessä viidensadan tuhannen frangin kiinnitys, toisin sanoen, kauniin turvattimme miltei koko kiinteä omaisuus. Kreivi d'Ionis ei hoitanut kyllin arvokkaasti suunnatonta omaisuuttansa. Hän vietti kevyttä elämää ja lääkärit olivat antaneet hänelle ainoastaan pari vuotta elinaikaa. Mahdollisesti hän jättäisi leskelleen perinnöksi enemmän velkoja kuin tuloja. Jos madame d'Ionis luopui oikeuksistansa, uhkasi häntä syöksyminen varallisuuden huipulta keskinkertaisuuteen, johon hän ei ollut kasvatettu. Isäni surkutteli suuresti d'Aillane'in perhettä, joka oli varsin arvossapidetty ja johon kuului oikeudenmukainen aatelismies, hänen vaimonsa ja kaksi lasta. Oikeusjutun menettäminen olisi syössyt heidät köyhyyteen, mutta isäni katsoi luonnollisesti edullisemmaksi suojella turvattiansa onnettomuudelta, joka häntä mahdollisesti tulevaisuudessa uhkasi. "Madame d'Ionis'illa on haaveellinen ja varsin ylevä sielu, ja kuta enemmän hänelle puhuu hänen henkilökohtaisista eduistaan sitä suuremmaksi kasvaa hänen uhrautumishalunsa. Mutta iän mukana katoaa intomielisyys. On otettava huomioon katumus ja suojeltava itseään niiltä moitteilta, joita hänellä olisi oikeus tehdä meitä kohtaan, siksi ettemme olleet antaneet hänelle neuvoja, joita hänellä oli oikeus odottaa."
Isäni ei tuntenut minua haaveelliselta puoleltani. Erinäisten kiireellisten asioiden vuoksi hän oli antanut minun tehtäväkseni hillitä tuon ihastuttavan naisen jalomielisyyttä keksittyjen tekosyiden avulla, joita hän piti sivuseikkoina. Mutta hän ei ollut aavistanut, enkä itsekään ollut aavistanut, että tulisin niin täydellisesti yhtymään madame d'Ionis'in mielipiteisiin. Olin siinä iässä, jolloin maallinen omaisuus ei merkinnyt minulle mitään, jolloin vain sydän tulvehtii rikkaudesta. Ja sitten tuo nainen, joka vaikutti minuun kuin tulenkipinä ruutiin; tuo poissa oleva, inhoittava, lääkärin tuomitsema mies, köyhyys, joka tuota naista uhkasi ja jota kohti hän hymyillen ojensi kätensä… mitä minä tiesin!
Olin ainoa lapsi. Isäni oli varakas. Saatoin itse hankkia itselleni omaisuuksia. Tosin olin ainoastaan porvari, jonka esi-isät sukupolvesta sukupolveen olivat olleet raatimiehiä. Elettiin filosoofien aikakaudella ja, uhkaavaa vallankumousta aavistamatta voitiin kuvitella avioliittoa vararikkoon joutuneen aatelisnaisen ja hyvässä asemassa olevan kolmanteen säätyyn kuuluvan miehen välillä.
Sanalla sanoen, minä rakensin pilvilinnoja ja nuori sydämeni toivoi madame d'Ionis'in perikatoa. Hänen innostuneena puhuessaan rikkauden tuottamista huolista ja vaivoista ja Jean Jaques Rousseaun tapaisen miehen sopusuhtaisesta elämästä, kehittyivät mielikuvani siinä määrin, että minusta tuntui kuin hän olisi huomannut sen ja viitannut jokaisella hurmaavalla sanallaan siihen, mikä tuleva oli.
En kuitenkaan antanut täydellisesti perään. Lupasin ainoastaan koettaa taivuttaa isääni, mutta en voinut antaa hänelle toivoa onnistumisesta, sillä tuntien ukon lujan luonteen en rohjennut toivoa sitä itsekään. Loppu lähestyi. Olimme käyttäneet hyväksemme kaikki tarjolla olevat verukkeet. Madame d'Ionis teki erään ehdotuksen, siinä tapauksessa, että hänen onnistuisi voittaa minut puolellensa, ja se oli, että isäni, tekosairauden nojalla, olisi estetty esiintymästä oikeudenistunnossa ja että asia jätettäisiin minun hoidettavakseni… menettääkseni sen.
Tunnustan, että tämä ehdotus kauhistutti minua ja että vasta silloin käsitin isäni epäröinnin. Pitää kädessään turvattinsa onnea tai onnettomuutta ja uhrata oikeus tunteen edestä on kaunista, kun sen voi tehdä avoimesti, mutta niin ei ollut minun laitani. Kreivi d'Ionis'ille oli lyötävä sumua silmiin, erehdykset oli tehtävä taitavasti ja oli turvauduttava oveluuteen, jotta hyve saisi riemuita. Minua alkoi peloittaa, kalpenin ja vuodatin miltei kyyneleitä, sillä olin rakastunut, ja kieltäytymiseni mursi sydämeni.
"Älkäämme puhuko enää siitä", sanoi madame d'Ionis ystävällisesti. Hän näytti huomanneen kiihoittuneen mielentilani. "Suokaa anteeksi, että asetin omantuntonne koetukselle. Ei, teidän ei pidä uhrata omaatuntoanne minun omantuntoni tähden; meidän on keksittävä toinen keino pelastaaksemme vastustajamme. Etsikäämme sitä yhdessä, te olette samaa mieltä kuin minäkin, huomaan sen, kaikesta huolimatta. Teidän on jäätävä tänne muutamiksi päiviksi. Kirjoittakaa isällenne, että minä vastustan ja että taistelette minua vastaan. Anoppini silmissä näyttäisi siltä kuin me yhdessä miettisimme voitonmahdollisuuksia. Hänellä on se varma vakaumus, että minä olen synnynnäinen asianajaja, ja taivas on todistajana, että ennen tätä valitettavaa oikeusjuttua en ymmärtänyt lakia enempää kuin hänkään, ja se ei ole vähän, se! No niin", lisäsi hän mukaansatempaavan, miellyttävän hilpeästi, "älkäämme olko pahoillamme! Me keksimme kyllä uusia syitä ratkaisun viivyttämiseksi. Muuten on olemassa jotakin, jolla, niin hullunkurista ja merkillistä kuin se onkin, olisi voimakas vaikutus vanhaan kreivittäreen, vieläpä kreivi d'Ionis'iinkin. Arvaatteko mitä se on?"
"Koetan turhaan arvata."
"No niin, meidän on saatava vihreät sisaret puhumaan."
"Todellako! Uskooko kreivi d'Ioniskin henkiolentoihin?"
"Kreivi d'Ionis on hyvin rohkea mies. Sen hän on osoittanut. Mutta hän uskoo henkien olemassaoloon ja pelkää niitä sanomattomasti. Jos nuo kolme sisarusta, kieltävät meitä jouduttamasta oikeudenkäyntiä, niin annamme sen vielä levätä."
"Ette siis keksi mitään parempaa, saadaksenne minut puolellenne, kuin inhoittavan petoksen. Madame, kuinka hyvin te osaattekaan tehdä ihmisiä onnettomiksi!"
"Kuinka! Te epäröitte ryhtyä tähänkin? Ettekö jo ole hyväntahtoisesti luvannut ottaa osaa…"
"Aivan oikein! Jälleen arvoton päähänpisto! Levätkäämme tämä päivä ja koettakaamme keksiä jotakin. Yö tuo mukanaan neuvoja ja huomenaamulla voin ehkä esittää teille jotakin tepsivää. Päivä on jo kulunut pitkälle ja minä kuulen apotti de Lamyre'in etsivän meitä."
Apotti de Lamyre oli miellyttävä mies. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän oli vielä kaunis ja hyvin säilynyt. Hän oli hyvä, suvaitsevainen, sukkela ja hilpeä mies. Hän heittäytyi kaulaani ja valeli minua kokonaisella tulvalla kiitos-sanoja, jotka kuitenkin jätin omaan arvoonsa, hyvin tietäen hänen olevan sellaisten suhteen hyvin tuhlaavaisen kaikkia kohtaan, jos kohta olin niistä tavallista kiitollisempi, nähdessäni millaisen ilon niiden kuuleminen herätti madame d'Ionis'issa. Apotti kehui asianajaja- ja runoilijalahjojani ja pakoitti minun lausumaan muutamia runojani, joita pidettiin arvokkaampina kuin mitä ne todellisuudessa olivat. Madame d'Ionis onnitteli minua vilpittömällä, liikutetulla äänellä ja jätti meidät sitten kahden kesken, omistaakseen aikansa kodillensa.
Apotti de Lamyre puhui minulle tuhansista asioista, jotka eivät ensinkään kiinnittäneet mieltäni. Olisin tahtonut olla yksin, palauttaakseni mieleeni madame d'Ionis'in jokaisen sanan ja liikkeen. Mutta apotti ei jättänyt minua rauhaan, hän seurasi minua kaikkialle ja kertoi minulle tuhansia pieniä, nerokkaita juttuja, joista olisin tahtonut olla niin kaukana kuin suinkin mahdollista. Viimein sai keskustelu minulle varsin mieluisan käänteen, kun apotti alkoi puhua madame d'Ionis'ista ja minun oleskelustani linnassa.
"Tiedän mikä on tuonut teidät tänne. Hän on jo puhunut minulle siitä. Tietämättä tulopäiväänne hän odotti teitä. Teidän isänne ei tahdo, että hän on oikeassa. Mutta hän ei saa milloinkaan madamea muuttamaan mieltänsä, ja ellette tahdo joutua epäsopuun, on teidän noudatettava tämän toivomusta. Jos hän uskoisi vihreisiin sisariin, olisi helposti autettavissa; te voisitte antaa niiden puhua hänen hyväksensä. Mutta hän ei usko niihin enempää kuin te tai minäkään."
"Madame d'Ionis arvelee kuitenkin, että te uskotte sentään jonkunverran niihin, herra apotti."
"Minä? Onko hän sanonut niin? Niin, niin, tiedän, että hän pitää ystäväänsä suurena raukkana. No niin, olkaa samaa mieltä hänen kanssansa; minä en pelkää noita vihreitä sisaruksia, minä en usko niihin, mutta olen varma yhdestä asiasta, joka minua peloittaa, ja se on, että olen nähnyt heidät."
"Kuinka te saatte nuo kaksi vastakkaista asiaa sopimaan yhteen?"
"Aivan yksinkertaisella tavalla. Kummituksia on olemassa tai ei ole olemassa. Minä olen nähnyt ja olen saanut maksaa, saadakseni tietää, että niitä on olemassa. Mutta minä en luule, että ne ovat ilkeitä, en usko, että ne voisivat lyödä minua. En ole luonteeltani pelkuri, mutta minä otan huomioon aivoni, jotka ovat tulenarat kuin ruuti. Tiedän, että hengillä ei ole mitään valtaa ruumiini ylitse, yhtä vähän kuin meillä elävillä olennoilla on valtaa henkien ylitse; sillä olen tarttunut yhtä noista sisaruksista käsivarteen, tapaamatta kuitenkaan mitään käsivartta. Siitä hetkestä lähtien, jota en muuten milloinkaan unohda ja joka on saattanut minut muuttamaan mielipiteeni tämän ja toisen maailman asioista, olen pyhästi luvannut olla milloinkaan uhmaamatta inhimillistä heikkoutta. Minulla ei ole vähintäkään halua tulla hulluksi. Sitä pahempi minulle, ellei minulla ole kylliksi voimia kylmästi ja järkevästi suhtautua siihen, jota en käsitä. Aloin nauraa, pilkata ja uhmata kummituksia. Ne näyttäytyivät minulle. Kiitoksia paljon, sain heistä kyllikseni ensi kerralla, en halua nähdä heitä toistamiseen."
On luonnollista, että se mitä kuulin, liikutti minua syvästi. Apotti uskoi ilmeisesti siihen mitä hän kertoi. Hän ei pitänyt itseänsä eräänlaisen päähänpiintymän uhrina. Tuon voimakkaan mielenliikutuksen jälkeen naisten huoneessa hän ei ollut milloinkaan nähnyt heitä. Mutta hän sanoi olevansa varma siitä, että henget eivät olisi tehneet hänelle mitään pahaa, jos hänellä olisi ollut rohkeutta tarkastaa niitä lähemmin. "Mutta minulta puuttui rohkeutta", lisäsi hän, sillä menetin miltei täydellisesti tajuntani, ja huomattuani olevani perin järkytetty, sanoin itsekseni:
"Ratkaiskoon ken tahtoo tämän arvoituksen, minä en sitä tee. En siihen pysty."
Kyselin tarkasti apotilta ja huomasin, että erinäisiä pikku seikkoja lukuunottamatta, hänen näkynsä oli ollut samanlainen kuin minunkin. Minun oli vaikea olla ilmaisematta omaa seikkailuani hänelle. Mutta minä tiesin hänet liian suureksi lörpöttelijäksi, jotta hän olisi voinut säilyttää salaisuuden omana tietonansa, ja minä pelkäsin madame d'Ionis'in ivaa paljon enemmän kuin kaikkia maailman henkiä. Niinikään vastasin varovasti apotin kaikkiin kysymyksiin, vakuutin hänelle, ettei mikään ollut häirinnyt untani, ja kun tuli ilta ja kello yhdentoista aikana oli vetäydyttävä levolle tuohon kohtalokkaaseen huoneeseen, lupasin minä leskirouvalle panna tarkoin merkille uneni, ja toivotin hyvää yötä koko seuralle iloisin ja rohkein kasvonilmein.
Kuitenkaan en ollut iloinen yhtä vähän kuin rohkeakaan. Apotin läsnäolo, illallinen ja yhdessäolo madame d'Ionis'in kanssa vanhan kreivittären seurassa oli tehnyt madamen minua kohtaan paljon pidättyväisemmäksi kuin aamupäivällä. Oli aivan kuin hän olisi sanonut, viitattuani välillämme syntyneeseen äkilliseen luottamukseen: "Te tiedätte mistä hinnasta sen teille lahjoitin!" Olin tyytymätön itseeni; en ollut ymmärtänyt olla kylliksi taipuvainen tai myöntyväinen. Minusta tuntui kuin olisin pettänyt isääni ja tehnyt sen saamatta rakkaudelleni kuitenkaan mitään etua.
Alakuloinen mieleni saattoi minut näkemään kaikki synkissä väreissä. Huoneustoni tuntui minusta kolkolta. En tietänyt mitä uskoa omasta ja apotin järjestä. Ellei minua olisi hävettänyt, niin olisin pyytänyt saada asua jossakin muualla, ja minä tein vihaisen liikkeen, nähdessäni Baptisten astuvan sisään kirottuine tarjottimineen, jolla oli kori, kolme leipää ja kaikki edellisen illan hullunkuriset tarpeet.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyin minä vihaisesti. "Minähän tulen suoraa päätä ruokapöydästä, eikä minulla siis ole lainkaan nälkä."
"Se on totta, hyvä herra", vastasi hän. "Minusta tämä tuntuu perin kummalliselta… Neiti Zéphyrine käski minun tuoda nämä tänne. Turhaan koetin saada häntä uskomaan, että te vietätte yönne nukkumalla niinkuin muutkin ihmiset, eikä syömällä; hän vastasi vaan: 'Hyvä, hyvä, mutta viekää tarjotin sisään vaan, se kuuluu talon tapoihin. Se ei häiritse herraanne, ja te saatte nähdä, että hän ei toivo mitään sen hartaammin kuin että jätätte sen hänen huoneeseensa. — Niin hän sanoi."
"Kas niin, ystäväni, tee minulle se ilo, että viet pois tarjottimen, mainitsematta siitä mitään keittiössä. Tarvitsen pöytää kirjoittamiseen."
Baptiste täytti pyyntöni. Suljin ovet ja menin vuoteeseeni, kirjoitettuani ensin isälleni. Ja mainitsen tässä ainoastaan, että nukuin sinä yönä erinomaisesti, ja näin unta ainoastaan yhdestä naisesta, madame d'Ionis'ista.
Seuraavana päivänä alkoi vanha kreivitär jälleen ahdistaa minua kysymyksillänsä. Olin kyllin epäkohtelias sanoakseni, että en ollut nähnyt mitään muistelemisen arvoista unta. Naisparka näytti pettyneeltä.
"Olen varma siitä", sanoi hän Zéphyrinelle, "että olette unohtanut asettaa herra Nivières'in huoneeseen sisarusten illallisen."
"Anteeksi, rouva kreivitär", sanoi Zéphyrine, luoden minuun moittivan katseen.
Madame d'Ionis näytti myöskin silmillään muistuttavan minua huomaavaisuuden puutteesta, ja apotti huudahti lapsellisesti:
"Merkillistä! Sellaista tapahtuu ainoastaan minulle!"
Hän sanoi jäähyväiset suuruksen jälkeen ja madame d'Ionis sopi minun kanssani kohtaamisesta kirjastosalissa kello yksi. Olin paikalla kello kaksitoista, mutta hän lähetti Zéphyrinen ilmoittamaan, että muudan odottamaton seikka esti häntä saapumasta, ja pyysi minua odottamaan kärsivällisesti. Sitä oli helpompi pyytää kuin tehdä. Odotin, ja minuutit tuntuivat minusta vuosisadoilta. Kysyin itseltäni, kuinka minun oli tähän saakka ollut mahdollista elää ilman tällaisia kohtauksia, joita jo sanoin jokapäiväisiksi, ja kuinka vastaisuudessa saatoin elää, kun minulla ei enää ollut tällaisia kohtauksia odotettavana. Mietin millä keinoin voisin tehdä ne välttämättömiksi ja päätin panna kaikki heikot voimani liikkeelle, viivyttääkseni oikeusjutun ratkaisua; tein tuhansia suunnitelmia, mutta ne osoittautuivat toinen toistaan mahdottomammiksi.
Kävellessäni levottomana edes takaisin salissa, pysähdyin välillä suihkukaivon eteen ja istahdin muutamia kertoja sen ihanien kukkien ympäröimälle reunalle. Tarkastelin merenneitoa ja havaitsin sen todella yleväksi ja kauniiksi taideteokseksi. En enää yrittänytkään arvostella sitä vertailutarkoituksessa. Tunsin, että kaikki vertailu oli sula mahdottomuus. Tuo Jean Goujen'in neron luoma kuva oli kaunis itsessään. Sen kasvoista kuvastui sisäinen lempeys. Se ikäänkuin soi ajatuksille lepoa ja rauhaa, samalla kuin kirkkaan veden lorina vaikutti vilvoittavasti tunteisiin.
Viimein saapui madame d'Ionis.
"Minulla on ilmoitettavana teille uutisia", sanoi hän, istahtaen viereeni. "Kas tässä merkillinen kirje, jonka olen saanut kreivi d'Ionis'ilta."
Hän antoi kirjeen minulle välittömyydellä, joka kerrassaan liikutti minua.
Kirje oli kylmä, pitkä ja epäselvä, virheellisesti ja epäselvällä käsialalla kirjoitettu. Tässä sen pääasiallinen sisällys:
"Teidän ei pidä antaa oikeusjutun ratkaisun vaivata omaatuntoanne. Minä en emmi käyttää lakia kaikessa ankaruudessaan. En tyydy mihinkään muunlaiseen sovintoon kuin siihen, jonka olen esittänyt herra d'Aillaneille, ja minä tahdon, että tämä juttu päättyy. Voitettuamme sen on teillä vapaa valta ojentaa heille auttava kätenne. Minä en tule vastustamaan teidän jalomielisyyttänne. Heidän asianajajansa on loukannut minua puolustuspuheensa ensi osassa ja heidän anomuksensa on ennen kuulumattoman röyhkeä. Herra Nivières on mielestäni kovin hidas ja minä ilmoitan hänelle tyytymättömyyteni päivän postissa. Toimikaa te puolestanne ja kiihoittakaa hänen intoansa, mikäli emme saa määräyksiä ylempää, noilta… Niin, te tiedätte mitä tarkoitan, ja minua kummastuttaa, että te ette kerro minulle mitä huoneessa on huomattu tapahtuvan… sen jälkeen kuin minä matkustin. Eikö kukaan uskalla viettää siellä edes yhtä yötä ja kirjoittaa muistiin näkemiään ja kuulemiaan? Onko meidän tyydyttävä ainoastaan apotti de Lamyre'in epämääräisiin arveluihin, miehen, jota ei edes voi ottaa vakavalta kannalta? Toimikaa niin, että joku todella uskottava henkilö ryhtyy kokeilemaan, ellei teillä itsellänne — jota en muuten kummeksu — ole rohkeutta tehdä sitä."
Tämä viimeinen lause sai madame d'Ionis'in purskahtamaan äänekkääseen nauruun.
"Kreivi d'Ionis on verraton!" sanoi hän. "Hän imartelee minua, saadakseen minut taivutetuksi kokeeseen, johon hän ei itse milloinkaan antautuisi ja hän moittii raukkamaisiksi ihmisiä, joille hän ei koskaan suostuisi näyttämään esimerkkiä."
"Mikä minusta on merkityksellisempää", sanoin minä, "on se, että kreivi d'Ionis uskoo noihin näkyihin ja määräyksiin, joita hän luulee noiden kummitusten voivan antaa."
"Näette nyt", virkkoi madame d'Ionis, "että siinä on ainoa keino, jonka avulla voi lepyttää hänen mieltänsä tuota poloista d'Aillane'in perhettä kohtaan. Olen sen sanonut ja sanon sen vielä, ettekä te tahdo suostua siihen, vaikka tilaisuus on niin verraton. Ehkä teidän kunniasanaanne ei lainkaan tarvita, niin mielellään uskotaan vihreisiin sisariin."
"Päinvastoin, minusta tuntuu kuin silloin todella esittäisin pettäjän osaa, koska kreivi d'Ionis pyytää uskottavan henkilön todistusta."
"Ja sitten te pelkäsitte näyttävänne naurettavalta, pelkäsitte moitetta ja ivaa, joiden alaiseksi ehdottomasti joutuisitte. Mutta minä voin taata kreivi d'Ionisin vaitiolon tässä suhteessa."
"Ei, madame, ei! Minä en pelkää moitetta enempää kuin naurettavaisuuttakaan, kun on kysymyksessä totella teitä. Mutta te halveksitte minua, jos minua syytettäisiin väärästä valasta. Miksi emme muuten koettaisi saada d'Aillaneja taivutetuiksi kunnialliseen sovintoon?"
"Te tiedätte hyvin, että kreivi d'Ionis'in ehdottama ei ole sitä."
"Ette luule voivamme saada häntä muuttamaan päätöstänsä?"
Madame d'Ionis vaikeni ja pudisti päätänsä. Sitten hän ilmaisi minulle kyllin selvästi, kuinka sydämetön oli tuo mies, joka saattoi olla välinpitämätön noin suuresta viehätysvoimasta ja antautua mitä epäsäännöllisimmille elintavoille.
"Kuitenkin", sanoin minä, "kehoittaa hän teitä olemaan jalomielinen voiton jälkeen."
"Ja kenenkä kanssa hän sitten luulee olevansa tekemisissä!" huudahti madame vihasta punastuneena. "Hän unohtaa, että d'Aillane'it ovat itse rehellisyys ja että he eivät koskaan suostuisi ottamaan armolahjana vastaan sitä, jonka he laillisesti katsovat omaksensa."
Hämmästyin kiihkeästä äänensävystä, jolla tämä lausuttiin.
"Olette siis läheisessä yhteydessä d'Aillane'in kanssa?" kysyin minä.
"Sitä en luullut."
Hän punastui yhä enemmän ja vastasi kieltävästi.
"En ole milloinkaan ollut merkityksellisemmissä tekemisissä heidän kanssansa," sanoi hän; "mutta he ovat kyllin läheistä sukua minulle, jotta heidän kunniansa koskee myöskin minun kunniaani. Minun varma vakaumukseni on, että setämme tarkoitus oli luovuttaa heille minun omaisuuteni. Sitä suuremmalla syyllä, kun kreivi d'Ionis, joka meni naimisiin kanssani, niinkuin sanotaan, kauniiden silmieni tähden, ei olisi epäröinyt hankkia minulle myötäjäisiä ja purkaa testamenttia jonkun muotovirheen takia."
Sitten hän lisäsi:
"Ettekö tunne ketään d'Aillane'eista?"
"Olen nähnyt isän sangen usein, mutta lapsia en milloinkaan. Poika on upseeri, en tiedä missä joukko-osastossa…"
"Foursin"… sanoi hän nopeasti.
Sitten hän lisäsi heti:
"Niin ainakin luulen."
"Sanotaan, että hän on kelpo nuorukainen."
"Niin sanotaan. En ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin hän tuli täysikasvuiseksi."
Tämä vastaus rauhoitti minua. Hetkisen ajattelin, että madame d'Ionis'in suuri jalomielisyys saattoikin johtua voimakkaasta rakkaudesta serkku d'Aillane'iin.
"Hänen sisarensa on kerrassaan suloinen", sanoi madame d'Ionis; "ettekö ole milloinkaan nähnyt häntä?"
"En. Eikö hän käy vielä koulua?"
"Kyllä, Amgersissa. Sanotaan, että hän on enkeli. Ettekö ole tunteva itseänne ylpeäksi, onnistuttuanne syöksemään kurjuuteen hyvästä perheestä olevan tytön, jolla oli täysi syy odottaa pääsevänsä kunniallisiin naimisiin ja saavansa viettää elämää, joka vastaisi hänen arvoansa ja kasvatustansa? Kas siinä suuri suru, joka hänen isäänsä odottaa. Mutta sanokaa minulle keinonne, sillä te olette keksinyt sellaisen, eikö totta?"
"Kyllä", vastasin minä, hetkisen ikäänkuin palavassa kuumeessa mietittyäni; "kyllä, minä olen keksinyt ratkaisun."