Vihreät sisaret

by George Sand

IV.

KUOLEMATON.

Tuskin olin lausunut julki tämän toivoni menestymisestä, kun samassa kauhistuin sitä, että itse olin moista ajatellut. Mutta peräytymisen mahdollisuutta ei ollut. Kaunis turvattini teki minulle lukemattomia kysymyksiä.

"No niin, madame", sanoin minä; "meidän on keksittävä keino, jonka avulla saamme oraakelin puhumaan ilman että olemme pakoitetut esiintymään pelkureina. Mutta teidän on kerrottava seikkaperäisesti noista linnassa kummittelevista aaveista."

"Tahdotteko nähdä vanhat asiakirjat, joista olen jäljentänyt otteeni?" kysyi hän iloisesti. "Ne ovat täällä."

Hän aukaisi erään kaapin, johon hänellä oli avain, ja näytti minulle kunnioitusta herättävän, paksun kasan asiakirjoja, jotka joku ammoin linnan läheisyydessä sijainneen luostarin aikakirjojen kyhääjä oli kirjoittanut ja eri aikakausien mukaan järjestänyt.

Kun minulla ei ollut erityisempää kiirettä ryhtyä työhön, joka olisi lyhentänyt minulle annetun tehtävän suorittamisaikaa, siirsin käsikirjoitusten silmäilyn iltaan ja antauduin kokonaan nautinnolle, jonka madame d'Ionis'in seura tarjosi. Kuvittelin mielessäni, että hän kiemaili edessäni niin hyvin itsepäisesti mielipiteessään pysyessään ja uskotellessaan vastustamiseni kiihoittavan hänen oikeutettua ylpeyttänsä kuin myöskin tahtoessaan osoittaa kätkevänsä sydämessään minua kohtaan muitakin kuin tavallisia tunteita.

Hänen täytyi nyt poistua. Toisia kutsutuita saapui. Nämä olivat päivällisvieraita. Hän esitteli minut ylhäisille naapureillensa erityisellä kunnioituksella ja osoitti minua kohtaan huomaavaisuutta, jota minulla ei ehkä ollut oikeus odottaa. Muutamien mielestä hän meni minua kohtaan liian pitkälle ja he koettivat saada hänet huomaamaan sen. Hän ei kuitenkaan välittänyt arvosteluista vaan osoitti sellaista rohkeutta minua tukiessansa, että olin menettää mielenmalttini.

Jäätyämme kahdenkesken, kysyi madame d'Ionis, mitä aioin tehdä noiden kolmen sisarusten ilmestystä käsittelevälle käsikirjoitukselle. Olin kiihoittunut, luulin, että minua rakastettiin ja että minun ei tarvinnut enää pelätä ivaa. Kerroin siis peittelemättä näkemästäni ilmestyksestä, sekä myöskin apotti de Lamyre'in näystä.

"Olen siis pakoitettu uskomaan", lisäsin minä, "että on olemassa erinäisiä hetkiä, jolloin sielu, vapautuneena pelosta ja taikauskosta, joutuu sellaiseen tilaan, että se näkee kuvia, jotka pettävät aistejamme, ja minä tahdon tutkia tätä ihmettä. En tahdo salata teiltä, että sen sijaan, että torjuisin mielestäni näyn vaikutuksen, olen omistava sille suurimman osan ajatuksistani. Ja jos onnistun näkemään hengen, joka käskee minun totella teitä, en ole kieltäytyvä valasta, jonka kreivi d'Ionis ja hänen äitinsä tulevat vaatimaan minulta. Minun ei ole pakko vannoa, että uskon henki-ilmestyksiin tai että kuolleet heräävät jälleen eloon, mutta vakuuttaessani kuulleeni ääniä, koska voin vannoa nähneeni kummituksia, ei minua voida sanoa valehtelijaksi. Ja minä välitän vähät siitä, sanotaanko minua hulluksi, kunhan te vaan ette kunnioita minua sillä nimityksellä."

Sanani herättivät madame d'Ionis'issa suurta hämmästystä ja hän teki minulle lukemattomia kysymyksiä näkyni johdosta naisten huoneessa. Hän kuunteli minua nauramatta ja ihmetteli tyyneyttä, jolla olin seikkailuuni suhtautunut.

"Huomaan", sanoi hän, "että teillä on rohkea sielu. Minä olisin, sen tunnustan, teidän sijassanne pelännyt. Ennenkuin sallin teidän uudestaan antautua moiseen kokeeseen, luvatkaa minulle, ettette pelästy tai kauhistu nyt enempää kuin ensimäisellä kerrallakaan."

"Sen luulen voivani luvata", vastasin minä. "Tunnen itseni täysin rauhalliseksi, ja jos näkisinkin jotakin peloittavaa, niin luulen voivani hillitä itseni."

"Tänä yönäkö siis aiotte manata esille nuo hengettäret?"

"Ehkä. Mutta ensin tahdon lukea kaiken mikä on sen kanssa yhteydessä. Tahtoisin niinikään nähdä jonkun näitä asioita käsittelevän teoksen, en mitään tarkasti arvostelevaa kirjaa, olen itse kyllin suuri epäilijä, vaan jonkun tuollaisen vanhan, lapsellisen asiakirjan, josta saattaa silloin tällöin löytää nerokkaitakin keksintöjä."

"Hyvä", sanoi hän, "olette oikeassa. Mutta en tiedä mitä kertomusta teille suosittelisin. En ole erityisemmin penkonut vanhoja kirjoja. Jos tahdotte huomenna etsiä kirjastosta…"

"Jos sallitte, teen sen heti. Kello on vasta yksitoista; nyt on juuri se aika, jolloin linnassa on hiljaista ja rauhallista. Jään kirjastosaliin, ja jos minun onnistuu kiihoittaa itseäni hiukan, niin sitä voimakkaammin tunnen halua mennä huoneeseeni tarjoamaan noille kolmelle naiselle muistoaterian, jolla on se ominaisuus, että se vetää heitä puoleensa."

"Annan siis viedä huoneeseen kummitustarjottimen", sanoi madame d'Ionis hymyillen; "ja minun täytyy todellakin pakoittaa itseni ottamaan asia hullunkuriselta kannalta, jotta en tuntisi olevani hieman kiihoittunut."

"Kuinka, madame, tekin?"

"Oh, hyvä Jumala", sanoi hän, "mitä me oikeastaan tiedämme? Meidän päivinämme nauretaan kaikelle, ja ollaanko siitä huolimatta viisaampia kuin ennen? Me olemme heikkoja olentoja, jotka luulemme olevamme vahvoja, ja kuka tietää emmekö juuri sen tähden ole maallisempia kuin mitä Jumala tahtoo ja etteikö, se, jota me pidämme selvänäköisyytenä, olekin vaan sokeutta. Te uskotte niinkuin minäkin sielun kuolemattomuuteen. Täydellinen ero sielujemme ja niiden välillä, jotka jo ovat irtaantuneet aineellisuudesta, ei ole niinkään helposti käsitettävissä ja todistettavissa."

Hän jatkoi vielä hetken aikaa samaan sävyyn, saaden minut hieman liikutetuksi, sekä pyysi, että jos minut valtaisi levottomuus tai joutuisin synkkien ajatusten valtaan, en panisi täytäntöön päätöstäni. Olin niin onnellinen ja liikutettu hänen huolenpidostansa, että ilmaisin pahoitteluni sen johdosta, ettei minun tarvinnut uhmata mitään vaaraa, osoittaakseni hänelle intoani.

Menin ylös huoneeseeni, jonne Zéphyrine oli jo vienyt tarjottimen.

Baptiste tahtoi korjata sen pois.

"Anna olla", sanoin minä, "koska talon tapa niin vaatii, ja mene levolle. En tarvitse sinua enempää tänään kuin muulloinkaan."

"Hyvä herra", sanoi hän, "jos sallitte, niin vietän yöni jollain tuolilla teidän huoneessanne."

"Miksi niin, ystäväni?"

"Siksi, että kerrotaan täällä kummittelevan. Niin, niin, rakas herra, olen vihdoinkin ymmärtänyt palvelijoita. He ovat kovin kauhistuneita ja minä tahtoisin vanhana sotilaana osoittaa heille, etten ole yhtä pelkuri kuin he."

Eväsin häneltä suostumukseni ja jätin hänet järjestämään huonetta, lähtien itse kirjastosaliin.

Kuljin läpi tuon mahtavan salin, ennenkuin aloitin työni, ja lukitsin huolellisesti ovet, jotta uteliaat palvelijat eivät pääsisi minua häiritsemään. Sen jälkeen sytytin kynttilät suuressa kynttiläjalassa ja aloin tutkia vihreitä sisaruksia käsitteleviä asiakirjoja.

D'Ionis-neitien tiheät ilmestymiset, joita oli tarkasti seurattu ja yksityiskohtaisesti selostettu, soveltuivat kaikessa yhteen sen kanssa, mitä olin itse nähnyt ja mitä apotti de Lamyre oli kertonut. Mutta minulla yhtä vähän kuin hänelläkään ei ollut halua eikä rohkeutta puhutella kummituksia. Toiset olivat sen tehneet, kertoi asiakirjojen laatija, ja heidän oli suotu nähdä nuo kolme naista, ei vihertävän pilven muodossa, vaan kaikessa heidän nuoruutensa ja kauneutensa loistossa ja kukoistuksessa, ei kaikkia yht'aikaa, vaan yhden kerrallaan, toistan pysytellessä loitommalla. Silloin oli tuo kuollut kaunotar vastannut hänelle tehtyihin vakaviin kysymyksiin. Hän oli puhunut menneistä, nykyisistä ja tulevista asioista. Hän oli antanut viisaita neuvoja. Hän oli maininnut salaisien aarteiden olemassaolosta, hän oli varoittanut onnettomuuksista, kehoittanut hyvittämään hairahduksia, puhunut taivaan ja enkelien nimessä, suhtautunut myötämielisesti ja ystävällisesti niihin, jotka olivat lähestyneet häntä hyvässä ja hurskaassa mielessä tehtyine kysymyksineen, ja ollut vihainen ja uhkaava ainoastaan pilkallisia, hillitsemättömiä ja epäuskoisia kohtaan. Käsikirjoituksessa sanottiin: "Pahaa ja petollista aietta on aina seurannut ankara rangaistus, ja ne, jotka manaavat heidät esille ainoastaan uteliaisuudesta ja ilkeämielisyydestä, saavat odottaa kauheita tapahtumia."

Lähemmin selittämättä noita kauheita tapahtumia oli käsikirjoituksessa mainittu manausmuoto ja kaikki menettelytavat sellaisella vakavuudella ja lapsellisella uskolla, että minua liikutti. Ilmestys sai mielikuvituksessani ihmeellisiä muotoja, jotka kiihoittivat minua ja täyttivät sydämeni pikemmin toivolla kuin pelolla. En tuntenut minkäänlaista kammoa tai vastenmielisyyttä ajatellessani, että saisin nähdä noiden kuolleiden kävelevän ja kuulla niiden puhuvan. Päinvastoin, antauduin taivaallisten unelmien valtaan, ja minä näin Béatrix'in kohoavan mielikuvitukseni taivaallisista liekeistä.

"Ja minkätähden minä en nauttisi näistä unelmista", huudahdin minä itsekseni, "koska olen saanut kokea näyn esimakua!" Tyhmä pelkoni teki minut arvottomaksi ja mahdottomaksi pääsemään lähemmin osalliseksi svedenborgilaisista salaisuuksista, joihin kunnon ihmiset uskoivat ja joista minä olin typeryydessäni tehnyt pilaa. "Olen ilolla luopuva entisestä katsantokannastani, sillä tämä on ehdottomasti houkuttelevampaa ja nautinnollisempaa runoilijan sielulle kuin konsanaan vuosisatamme ylimielinen epäuskoisuus. Jos minä joudun hullun kirjoihin ja jos tulen hulluksi, niin olen kuitenkin ollut ihanteellisessa taivaassa ja olen ehkä tunteva itseni onnellisemmaksi kuin kaikki maailman viisaat yhteensä."

Puhelin näin itsekseni, nojaten pääni käsiini. Kello oli noin kahden vaiheilla aamulla ja syvä hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ympäristössä, kun vieno, suloinen soitto, joka tuntui tulevan huvimajasta, herätti minut unelmistani. Kohotin päätäni ja siirsin pois kynttiläjalan edestäni, saadakseni selville, mistä soitto oikeastaan kuului. Mutta neljä kynttilää, jotka valaisivat kirkkaasti työpöytääni, eivät jaksaneet kyllin voimakkaasti valaista edes salin perukoita, vielä vähemmin huvimajaa.

Läksin heti kävelemään majaa kohti, ja kun kynttilän valo ei enää häikäissyt silmiäni, näin kupukaton holvi-ikkunoista sisääntunkeutuvain kuunsäteiden kirkkaasti valaisevan suihkukaivon patsasryhmän ylimpiä osia. Muu osa pyöreätä salia oli hämärän peitossa. Saadakseni varmuuden siitä, että olin yksin, aukaisin ruohokentälle vievän suuren lasioven luukun. Siellä ei ollut ketään. Soitto tuntui hiljenevän sitä mukaa kuin lähestyin, sekä loppui viimein kokonaan. Menin toiselle puolelle, missä en myöskään nähnyt ketään, vaikka tuo ääni tuli juuri sieltäpäin ja kuului nyt niin selvästi, että tuntui aivan kuin se olisi tullut selkäni takaa. Kääntymättä ympäri pysähdyin kuuntelemaan. Äänet olivat vienoja ja valittavia, mutta eivät muodostaneet mitään yhtenäistä, tajuttavaa säveltä. Ne olivat pikemmin epämääräisiä, salaperäisiä, satumaisia ääniyhdistelmiä, jotka tulivat soittokoneesta, jonka nimeä minun oli mahdoton määritellä, sillä sen kaiku ei muistuttanut mistään tuntemastani soittokoneesta lähtevää kaikua. Kokonaisuus kuului sangen suloiselta joskin varsin surunvoittoiselta. Palasin takaisin siinä varmassa vakaumuksessa, että nuo äänet, jos niitä nyt sellaisiksi voi sanoa, tulivat epätasaisesti juoksevasta suihkukaivosta.

En nähnyt siinä mitään merkillistä, sillä muistin kuulleeni puhuttavan italialaisista suihkulähteistä, joissa veden ja ilman liikunta sai aikaan ikäänkuin hiljaista urkujen soittoa muistuttavan äänen. Niinikään muistin madame d'Ionis'in maininneen minulle tuosta soitosta ja kertoneen, että suihkukaivo oli hiukan epäkunnossa ja saattoi sentähden ruveta aivan yht'äkkiä itsestään soimaan.

Tämä selitys ei pystynyt häiritsemään minun runollista haaveiluani. Olin kiitollinen tuolle oikulliselle suihkukaivolle, joka kunnioitti minua yöllisessä yksinäisyydessäni niin ihanalla soitolla. Kuun valossa nähtynä se oli kerrassaan lumoava. Oli aivan kuin se olisi siroitellut vihreitä timantteja vesiruohoille. Hurjiin hyppyasentoihin jähmettyneet meripedot olivat kauhistuttavan näköiset, ja niiden kuoleva, veden lorinaan yhtyvä valitus ikäänkuin kuvasti niiden epätoivoa sen johdosta, että niiden rajut henget olivat kahlehditut marmoriruumiiseen. Siinä oli muinaisaikainen kuva, äkkiä jähmettynyt, merenneidon käskevän liikkeen vaikutuksesta.

Käsitin silloin kauhun, jonka tuo merenneito oli minussa päivällä herättänyt, seisoessaan siinä majesteetillisen rauhallisena keskellä vimmastuneita hirviöitä.

"Voiko tunteeton sielu ilmaista todellista kauneutta?" kysyin itseltäni. "Ja jos tuo marmorinen merenneito saisi elämän, niin eikö se, niin hurmaava kuin se onkin, kauhistuttaisi ylhäisessä koskemattomuudessaan, joka kohottaa sen yläpuolelle muita maallisia olentoja!"

Katselin sitä tarkkaavaisesti kuun valossa, joka hiveli sen valkoisia olkapäitä ja pientä päätä. En voinut eroittaa sen kasvonpiirteitä, sillä siksi korkea se oli.

"Tahtoisin nähdä vihreän naisen, sillä hän on varmasti…"

Äkkiä herkesin ajattelemasta. Minusta näytti kuin patsas olisi liikahtanut.

Luulin, että pilvi oli peittänyt kuun ja aiheuttanut tuon näköhäiriön. Mutta se ei ollutkaan patsas, joka liikkui, vaan olento, joka kohosi sen takaa tai vierestä, ja minusta tuntui kuin elonsäde olisi irroittautunut tuosta marmoripatsaasta ja jättänyt sen, tullakseen minun luokseni.

Epäilin hetkisen silmiäni. Mutta kaikki oli niin selvää ja elävää, että tulin pian siihen varmaan vakaumukseen, että näin todellisen olennon, tuntematta kuitenkaan kauhua tai hämmästystä.

Merenneidon elävä kuva astui tanssien alas epätasaiselta jalustaltaan. Hänen liikkeensä olivat ihanteellisen sirot. Hän ei ollut juuri suurempi tavallista näistä, huolimatta siitä, että viivojen puhtaus teki hänet yliluonnollisen kauniiksi, mikä oli pelottanut minua. Mutta nyt en tuntenut mitään sellaista, ihailuni lähenteli jumaloimista. Ojensin käteni häntä kohti ikäänkuin tarttuakseni häneen, sillä minusta tuntui kuin hän aikoisi saapua luokseni hyppäämällä korokkeelta ja liitämällä ilmassa nuo meitä eroittavat viisi kuusi jalkaa.

Petyin. Hän pysähtyi korokkeen reunalle ja viittasi minua vetäytymään takaisin.

Tottelin koneellisesti, ja minä näin hänen istuvan marmoridelfinin selkään, jolloin eläin päästi suustansa voimakkaan karjunnan. Samassa liittyi meluun; suihkukaivon soitto ja pian ympäröi merenneitoa myrskyntapainen meteli.

Minusta alkoi tuntua kiusalliselta. Vihertävä valaistus, joka näytti olevan vain voimakkaampaa kuun valoa, kävi yhä kirkkaammaksi ja minä näin niin selvästi elävän merenneidon piirteet, että minun täytyi jälleen tarkastaa häntä kauan, saadakseni varmuuden, että hän oli todella liikkunut marmorijalustaltansa.

Sitten, ajattelematta mitään, selittämättä mitään, tahtomatta ymmärtää mitään huumaannuin täydellisesti ja jäin äänettömänä ihailemaan näyn yliluonnollista kauneutta. Vaikutus, jonka olento minuun teki, oli niin voimakas, että minä en edes ajatellut lähestyä häntä, saadakseni varmuuden hänen epätodellisuudestaan, niinkuin olin tehnyt silloin kun hän näyttäytyi huoneessani. Jos sitä ajattelinkin, jota seikkaa en voi tarkasti muistaa, niin pidätti pelko, että rohkea uteliaisuus karkoittaisi hänet, minut paikallani.

Ja kuinka saatoin muuta kuin hillitä itseni, saadakseni tyydyttää silmäni. Edessäni oli yliluonnollinen merenneito, elävine, kirkkaine, kiehtovine silminensä, paljaine käsivarsinensa ja pehmeine lapsen liikkeinensä. Tuo taivaallinen tyttö näytti korkeintaan viisitoista vuotiaalta. Nuoruuden puhtaus kuvastui hänen ruumiistansa, hänen kasvonpiirteensä ollessa pyöreät kuin naisella, jolla on mitä kehittynein sielu.

Hänellä oli samanlainen ihmeellinen puku kuin merenneidolla, merkillisestä kankaasta tehty vaippa, joka näytti aivan kuin märältä. Ihastuttavan hyvin tehty otsakoriste ja joukko helminauhoja oli kiinnitetty uhkeihin suortuviin. Puvun yksinkertaisuus, jossa ainoastaan poimujen pehmeät muodot pistivät silmään, sekä jalokivien aitous ja hiuskoristeet muodostivat kerrassaan hurmaavan vastakohdan.

Olisin voinut katsella häntä koko elinikäni ilman, että mieleeni olisi juolahtanut puhutella häntä. En ollut kiinnittänyt huomiotani hiljaisuuteen, joka oli seurannut suihkukaivon melua. En tiedä edes, olinko katsellut häntä silmänräpäyksen vaiko tunnin. Minusta tuntui äkkiä kuin olisin nähnyt hänet aina, tuntenut hänet aina. Ehkä elin sekunnissa vuosisadan.

Hän puhutteli minua ensin. Kuuntelin, mutta en alussa käsittänyt häntä, sillä hänen kellon kirkas äänensä oli yhtä taivaallinen kuin hänen kauneutensakin, ja täydensi vain näköhäiriötä.

Kuuntelin kuin soittoa, keksimättä hänen sanoissaan mitään tarkoitusta.

Viimein vapauduin hurmiotilastani ja kuulin hänen kysyvän, näinkö minä hänet. En tiedä mitä vastasin, sillä hän lisäsi:

"Minkä muotoisena minut näet?"

Ja vasta silloin tein sen huomion, että hän sinutteli minua. Tunsin halun vastata samalla tavalla, sillä jos hän puhui kuin kuningatar, niin puhuin minä hänelle kuin jumalaisolennolle.

"Näen sinut", vastasin minä, "olentona, johonka ei mitään maailmassa voi verrata."

Minusta näytti siltä kuin hän olisi punastunut, sillä silmäni olivat tottuneet häntä ympäröivään vihertävään valoon. Näin hänet liljan valkoisena, nuoruuden terve rusoitus poskilla. Hän hymyili surumielisesti, mikä häntä yhä vaan kaunisti.

"Mitä erinomaista sinä minussa näet?" kysyi hän.

"Kauneuden", vastasin minä lyhyesti.

Olin liian liikutettu, voidakseni sanoa enempää.

"Kauneuteni", toisti hän; "se on sinussa itsessäsi, sillä se on itsessään, eikä sinulle tajuttavassa muodossa. Minusta on täällä ainoastaan ajatus. Puhu siis minulle kuin henkiolennolle, eikä niinkuin naiselle. Mitä neuvoja sinä minulta toivot?"

"En muista enää."

"Mistä tuo unohtaminen johtuu?"

"Sinun läsnäolostasi."

"Koeta muistaa."

"Ei, minä en tahdo!"

"Hyvästi siis!"

"Ei, ei!" huudahdin minä, lähestyen häntä ikäänkuin pidättääkseni häntä, mutta pysähdyin kauhistuneena, sillä valo kalpeni äkkiä ja näky alkoi haihtua. "Taivaan nimessä, jääkää!" huusin minä tuskalla. "Tottelen teitä, rakkauteni on puhdas!"

"Mikä rakkaus?" kysyi hän, jälleen ilmestyen.

"Mikä rakkaus? En tiedä! Olenko minä puhunut rakkaudesta? Niin, nyt muistan. Rakastin eilen erästä naista, tahdoin miellyttää häntä, tehdä hänen mielikseen, vaikka minun olisi pitänyt ryhtyä tinkimään velvollisuuteni kanssa. Jos te olette, niinkuin luulen, yliluonnollinen olento, niin te tiedätte kaikki. Täytyykö minun silloin selittää…?"

"Ei, tiedän mikä kiinnittää mieliä perheessä, jonka nimeä olen kantanut. Mutta minä en ole mikään jumalaisolento, en voi lukea sieluista, en tietänyt, että sinä rakastit…"

"En rakasta ketään! Tällä hetkellä en rakasta ketään maailmassa, ja minä tahdon kuolla, jos voin siten seurata teitä toiseen maailmaan.

"Sinä puhut kuin kuumeessa."

"Voidakseen olla onnellinen kuoleman jälkeen, on ansaittava se maailmassa. Sinulla on vaikea velvollisuus täytettävänä ja sentähden sinä olet kutsunut minut. Tee velvollisuutesi, tai et näe minua enää milloinkaan."

"Velvollisuutesi on," sanoi merenneito, kumartuen puoleeni ja puhuen niin hiljaa, että töin tuskin saatoin eroittaa hänen sanansa veden lorinasta, "totella isääsi. Ja sinun on sanottava tuolle jalomieliselle, uhrautuvaiselle naiselle, että he, joita hän säälii, aina tulevat siunaamaan häntä, mutta eivät halua ottaa vastaan hänen uhriansa. Tunnen heidän ajatustapansa, sillä he ovat kysyneet neuvoani. Tiedän, että he taistelevat kunniansa puolesta, mutta he eivät pelkää sitä, mitä ihmiset sanovat köyhyydeksi. Tarmokkaat sielut eivät tunne köyhyyttä. Sano se hänelle, joka sitä sinulta huomenna kysyy, äläkä anna tapahtua niin, että rakkaus, jota tunnet häntä kohtaan, saattaa sinut pettämään perheesi kunnian."

"Tottelen sinua, vannon sen! Ja nyt, ilmaise minulle ikuisen elämän salaisuudet. Missä on henkesi nyt? Mitä uusia ominaisuuksia se on saanut uudistuessaan?"

"Voin vastata sinulle ainoastaan seuraavaa: Kuolemaa ei ole olemassa; ei mikään kuole; mutta toisessa maailmassa on aivan toisenlaista kuin mitä luullaan siinä elämässä, missä sinä nyt olet. En sano sinulle enempää, äläkä kysele minulta enempää."

"Sano minulle ainakin, saanko nähdä sinut tulevassa elämässä?"

"Sitä en tiedä."

"Entä tässä elämässä?"

"Saat, jos sen ansaitset."

"Koetan ansaita! Sano minulle vielä… Kun sinä voit neuvoa ja opastaa niitä, jotka elävät tässä maailmassa, niin etkö voi myöskin sääliä heitä?"

"Voin."

"Ja rakastaa heitä?"

"Rakastan veljiä, kaikkia, joiden kanssa olen elänyt."

"Rakasta erästä enemmän kuin toisia. Hän on tekevä ihmeitä, että häntä ajattelisit."

"Tehköön ihmeensä ja hän on saava ajatukseni. Hyvästi!"

"Odota, hyvä jumala, odota! Uskotaan, että sinä lahjoitat, takeeksi suojeluksestasi ja siitä, että sinut voidaan kutsua jälleen, sormuksen niille, jotka eivät ole sinua loukanneet. Onko se totta? Ja tahdotko lahjoittaa minulle sellaisen?"

"Taikauskoiset henget ainoastaan voivat uskoa noituuteen. Sinä, joka puhut ikuisesta elämästäsi ja etsit jumalaista totuutta, et voi siihen uskoa. Mitenkä voi sielu, joka ilmestyy sinulle ruumiittomana, lahjoittaa sinulle sellaista, jota voi koskettaa?"

"Kuitenkin näen sormessasi säteilevän sormuksen."

"Minä en voi nähdä sellaista mitä sinun silmäsi näkevät. Millainen on sormus, jonka olet näkevinäsi?"

"Leveä, tähtimäisellä smaragdilla varustettu kultasormus."

"On merkillistä, että näet sen sellaisena", sanoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen. "Ihmisajatuksen vaistomainen työskentely sekä hänen uniensa ja erinäisten menneiden tapausten yhteys muodostavat ehkä salaisen voiman. Näiden käsittämättömien asioiden selvittäminen kuuluu ainoastaan sille, joka tuntee syyt kaikkeen. Käsi, jonka sinä luulet näkeväsi, on ainoastaan aivojesi harhakuva. Se, mikä minusta on jäljellä haudassa, inhoittaisi sinua; mutta kenties sinä näet minut sellaisena kuin olin maan päällä. Sano, millainen minä olen?"

En tiedä kuinka ihanan kuvan hänestä annoin. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi:

"Jos olen tuon kuvapatsaan näköinen, niin älä sitä ihmettele, sillä olen ollut sen mallina. Sinä palautat siten muistooni mitä olen ollut, muistanpa vielä kantaneeni mainitsemiasi korujakin. Sormuksen, jonka luulet näkeväsi, kadotin eräässä tässä linnassa asumassani huoneessa. Se putosi tulisijan kahden kiven väliin. Seuraavana päivänä aioin antaa kohottaa kiviä, mutta silloin olin jo kuollut. Ehkä sinä löydät sen, jos etsit. Siinä tapauksessa lahjoitan sen sinulle muistoksi minulta sekä lupauksestasi totella minua. Päivä alkaa jo sarastaa, hyvästi!"

Tuo hyvästi aiheutti minussa raatelevampia tuskia kuin mitä koskaan olin tuntenut. Menetin mielenmalttini ja olin jälleen ojentamaisillani käsivarteni, pidättääkseni tuon lumotun olennon, sillä olin vähitellen lähestynyt häntä niin, että saatoin helposti kädelläni koskettaa hänen pukunsa reunaa, jos nimittäin olisin uskaltanut. Olin, totta kyllä, unohtanut tarun uhkauksen niitä kohtaan, jotka rohkenisivat ryhtyä moiseen häväistykseen. Mutta minua pidätti taikauskoinen kunnioitus. Epätoivon huudahdus kuului huuliltani ja kaikui kaikista suihkukaivon simpukoista.

Olento pysähtyi ikäänkuin säälistä viipyen.

"Mitä tahdot vielä?" kysyi hän. "Päivä lähenee, en voi enää jäädä tänne.

"Miksi et? Jos niin tahdot."

"En saa enää nähdä maallisen auringon valoa. Oleskelen ihanamman maailman ikuisessa valossa."

"Ota minut mukaasi siihen maailmaan, en tahdo jäädä pidemmäksi aikaa tänne; minä en jää tänne, vannon sen, ellen saa jälleen nähdä sinua."

"Sinä olet näkevä minut jälleen, rauhoitu", sanoi hän. "Odota hetkeä, jolloin sen ansaitset, äläkä sitä ennen kutsu minua. Kiellän sinua sitä tekemästä. Vartioin sinua kuin näkymätön kaitselmus, ja sinä päivänä, jolloin sielusi on yhtä puhdas kuin auringon ensi säteet, olen ilmestyvä sinulle. Tottele!"

"Tottele!" kuului vakava ääni oikealta puoleltani.

Minä käännyin ympäri ja näin yhden aaveista, joiden kanssa olin aikaisemmin tehnyt tuttavuutta huoneessani.

"Tottele!" kuului samalla tavalla vasemmalta puoleltani.

Ja minä näin toisen aaveen.

Minua ei kauhistuttanut, vaikka noissa molemmissa kummituksissa ja tuossa syvässä äänessä oli jotakin kolkkoa. Mutta mitä välitin minä kammottavista asioista. Mikään ei voinut temmata minua lumoustilasta, johon olin joutunut; en viitsinyt edes katsoa noita syrjäilmestyksiä; katseeni etsivät taivaallista ihannettani. Voi, hän oli kadonnut, enkä nähnyt enää muuta kuin suihkulähteen liikkumattoman merenneidon kaikessa kalseudessaan sekä kylmän, aamuhämärässä sinertävän marmorijalustan.

Minne hänen sisarensa joutuivat, en tiedä, en nähnyt heidän poistuvan. Kiersin suihkulähdettä kuin mielipuoli. Luulin nukkuvani ja koetin huumata itseäni ajatuspyörteellä, etten heräisi.

Mutta mieleeni johtui tuo lumottu sormus, ja minä riensin huoneeseeni, missä tapasin Baptisten, joka puhui minulle, minun voimatta käsittää mitä hän sanoi. Hän näytti liikutetulta, ehkä kasvonilmeeni johdosta, mutta minä en kysynyt häneltä sitä. Menin tulisijan luo, ja huomasin heti kaksi huonosti yhteenliitettyä kivilevyä.

Koetin kohottaa niitä, mutta huomasin sen mahdottomaksi ilman välttämättömiä työvälineitä.

Baptiste luuli nähtävästi minua hulluksi ja koetti koneellisesti auttaa minua.

"Onko herra kadottanut jotakin?" kysyi hän.

"Olen, kadotin tähän eilen yhden sormuksistani."

"Sormuksista?… Mutta minä en ole koskaan nähnyt teillä sormuksia."

"Yhdentekevää! Koettakaamme löytää se."

Baptiste raapi veitsellä pois irtonaisen kalkkisekoituksen, laajentaaksensa rakoa, ja näin tehdessään hän tiedusteli minulta sormuksen muotoa, ikäänkuin kysyen, millaista unta olin nähnyt.

"Se oli tähdenmuotoisella smaragdilla varustettu kultasormus", vastasin minä varmasti.

Hän ei epäröinyt kauempaa, ja irroitettuaan akkunaverhojen ohuen raudan, taivutti hän sen vääräksi ja nosti sillä sormuksen, jonka ojensi hymyillen minulle. Hän luuli, uskaltamatta kuitenkaan ilmaista ajatustansa, että se oli lahja madame d'Ionis'ilta.

Ja minä, minä tuskin katsoin sormusta, niin varma olin siitä, että se oli sama, jonka olin nähnyt aaveen sormessa. Ja se olikin aivan samanlainen. Asetin sen pikkusormeeni, siinä varmassa uskossa että se oli kuulunut edesmenneelle neiti d'Ionis'ille ja että olin nähnyt tuon ihastuttavan kaunottaren hengen.

Baptiste suhtautui asiaan hyvin hienotunteisesti. Ollen varma siitä, että minä olin viettänyt suloisen yön, sillä hän oli odottanut minua, hän poistui, kehoittaen minua käymään levolle.

On luonnollista, että en tuntenut pienintäkään halua noudattaa hänen kehoitustansa. Istahdin pöydän ääreen, jolta Baptiste oli korjannut pois tuon paljonpuhutun illallisen, sekä pakoitin itseni jälleen tuon hurmaavan lumouksen valtaan, johon näky oli minut saattanut, jotta en unohtaisi mitään aikaisemmin mainitusta tarkasta selostuksesta.

Säilytin tuon levottomuuden ja hurmion tilan aina auringon nousuun saakka, ja minusta tuntui kuin olisin jälleen elänyt uneni; mutta se haihtui pian ja Baptiste saapui ja tempasi minut yksinäisyydestä, jossa siitä hetkestä lähtien olisin tahtonut viettää elämäni.

Asetin niin, etten mennyt alas ennenkuin juuri aamiaispöytään istuttaessa. En ollut vielä ajatellut mitä kertoisin näystäni. Mietin sitä ollessani syövinäni, sillä minä en syönyt, vaan tunsin, olematta sairas tai väsynyt, ehdotonta vastenmielisyyttä kaikkia ruumiillisen elämän tarpeita kohtaan.

Leskirouva ei vähemmin terävänäköisenä huomannut hämmennystäni. Vastasin hänen tavanmukaisiin kysymyksiinsä entiseen epämääräiseen tapaani, mutta tällä kertaa ilman teeskentelyä ja hajamielisenä kuin runoilija, jolta udellaan hänen runojansa ja joka ivallisesti antaa karttavia vastauksia vapautuaksensa häiritsijän tungettelevaisuudesta. En tiedä oliko madame d'Ionis levoton tai kummastunut, nähdessään minut sellaisena. Minä en nähnyt häntä. Tuskin ymmärsin mitä hän sanoi minulle tuon kuolettavan pitkältä tuntuvan aamiais-ajan kestäessä.

Viimein olin yksin kirjastosalissa, odottaen niinkuin edellisinäkin päivinä, madame d'Ionis'ta, mutta aivan kärsivällisenä. Tunsin suurta tyydytystä saadessani antautua unelmieni valtaan. Ulkona oli kerrassaan ihana ilma. Aurinko valoi hehkuvia säteitänsä puille ja etäämpänä oleville kukkaisryhmille. Kävelin edestakaisin avarassa salissa, pysähtyen vähän väliä suihkukaivon luona. Ikkunat olivat kiinni ja uutimet edessä kuumuuden tähden. Verhot olivat himmeän siniset, vaikka minun silmäni näkivät ne vihertävinä, ja tuossa keinotekoisessa hämärässä, joka muistutti minua näystäni, valtasi minut suloisen mielihyvän ja eräänlaisen huumaavan ilon tunne.

Puhuin ääneen ja nauroin, tietämättä miksi, kun äkkiä tunsin jonkun tarttuvan lujasti käsivarteeni. Käännyin ympäri ja näin madame d'Ionis'in, joka oli astunut huoneeseen minun sitä lainkaan huomaamatta.

"No mutta vastatkaa toki minulle; katsokaa ainakin minuun", sanoi hän hieman kärsimättömästi. "Tiedättekö, että te peloitatte minua, enkä tiedä enää mitä teistä ajattelisin."

"Te olette niin toivonut", vastasin minä hänelle; "olen leikkinyt järjen kanssa, olen hullu. Mutta älkää moittiko minua, olen paljon onnellisempi tällaisena, enkä tahdo tulla entiselleni."

"Tuo näky ei siis olekaan mikään naurettava keksintö?" sanoi hän, katsellen minua levottomasti. "Joka tapauksessa uskotte… Te olette nähnyt sen?"

"Selvemmin kuin mitä näen teidät tällä hetkellä."

"Älkää ottako asiaa niin vakavasti; en epäile sanojanne. Kertokaa tyynesti…"

"En mitään, koskaan! Minä rukoilen, älkää kyselkö, minä en tahdo, en voi vastata!"

"Totisesti, hyvä herra, seurustelu aaveiden kanssa ei ole teille lainkaan edullista, ja te saatte minut uskomaan, että teille on sanottu ainoastaan imartelevia asioita, sillä te olette ylpeä ja vaatimaton kuin onnellinen rakastaja."

"Mitä te sanotte, madame!" huudahdin minä. "Rakkaus ei ole mahdollinen kahden olennon välillä, joita eroittaa toisistaan haudan syvyys… Mutta te ette tiedä mitä puhutte, te ette usko mitään, te pidätte minua pilkkananne!"

Olin innostuksissani niin epäkohtelias, että madame d'Ionis loukkaantui.

"Sellaisesta asiasta en koskaan tee pilkkaa", sanoi hän kiivaasti; "ja koska te olette kunniasanallanne luvannut kysyä orakelin neuvoa ja seurata sen määräyksiä…"

"Niin", vastasin vähemmin sopivalla tuttavallisuudella, josta hän ei, hyvin tuntien sieluntilani, kuitenkaan loukkaantunut. "Niin, antakaa anteeksi hämmennykseni ja muistamattomuuteni. Myötätunnosta teitä kohtaan olen ryhtynyt vaaralliseen peliin ja olen velvollinen ilmoittamaan teille sen tuloksen. Minun on käsketty totella isääni ja antaa teidän voittaa, oikeusjuttu."

Madame d'Ionis joko odotti tällaista vastausta tahi epäili järkeäni, kuitenkaan hän ei osoittanut pienintäkään tyytymättömyyttä tai hämmästystä. Hän kohautti vaan olkapäitänsä ja, pudistaen minua käsivarresta, sanoi:

"Lapsi raukka, te olette nähnyt unta, siinä kaikki. Ei ole olemassa mitään kummituksia, te ette ole kuullut mitään salaperäisiä ääniä, te olette kiihoittanut itseänne lukemalla huonosti sulavia, vanhoja käsikirjoituksia ja apotti de Lamyre'in satuja. Selitän teille mitä on tapahtunut."

Hän puhui minulle kauan, mutta minä koetin turhaan kuulla ja ymmärtää häntä. Toisinaan tuntui kuin olisin kuullut hänen puhuvan jotakin vierasta kieltä. Huomattuansa, että en ymmärtänyt mitään siitä mitä hän sanoi, muuttui hän todella levottomaksi, tunnusti valtasuontani saadakseen selville oliko minussa kuumetta, kysyi oliko pääni kipeä ja pyysi minua menemään levolle. Ymmärsin, että hän tahtoi antaa minun olla yksin, ja minä kiirehdin heittäytymään vuoteeseen, ei siksi, että olisin tuntenut itseäni väsyneeksi, vaan siksi, että kuvittelin saavani unessa nähdä ihanan ilmestykseni.

En tiedä kuinka vietin loppuosan päivästä. Seuraavana päivänä näin
Baptisten kulkevan ympäri varpaillansa.

"Mitä sinä teet, ystäväni?" kysyin minä.

"Vartioin teitä, rakas herra", vastasi hän. "Jumalalle kiitos, että olette nukkunut kaksi pitkää tuntia. Tunnettehan itsenne paremmaksi, eikö totta?"

"Voin oikein hyvin. Olenko minä ollut sairas?"

"Te saitte eilen ankaran kuumekohtauksen, jota kesti osan yötäkin. Se johtuu painostavasta kuumuudesta. Te ette koskaan muista panna hattua päähänne, lähtiessänne ulos puistoon, ja kuitenkin on äitinne niin hartaasti pyytänyt teitä tekemään sen."

Zéphyrine astui "sisään, tiedusteli vointiani ja kehoitti minua nauttimaan vielä lusikallisen lääkettäni.

"Olkoon menneeksi", vastasin minä, vaikkakaan minulla ei ollut vähäisintäkään aavistusta tuosta lääkkeestä; "sairas vieras on harmillinen olento, ja tahtoisin mahdollisimman pian toipua jälleen."

Lääkkeellä oli todella hyväätekevä vaikutus, sillä minä vaivuin jälleen uneen ja näin unta ihanteestani. Aukaistuani silmäni näin vuoteeni jalkopäässä ilmestyksen, joka olisi voinut kaksi päivää sitten hurmata minut, mutta joka nyt teki minut tyytymättömäksi. Hän oli madame d'Ionis, joka oli itse tullut tiedustelemaan vointiani ja valvomaan, että minua hoidettiin hyvin. Hän keskusteli kanssani sangen ystävällisesti ja osoitti minua kohtaan todellista mielenkiintoa. Kiitin häntä parhaani mukaan ja vakuutin voivani erinomaisesti.

Samassa keksin lääkärin vakavat kasvot; tämä tunnusti valtasuontani, tarkasti kieltäni, määräsi minulle lepoa ja sanoi sitten madame d'Ionis'ille:

"Estäkää häntä lukemasta, kirjoittamasta ja puhumasta huomiseen, ja ylihuomenna hän voi palata kotiinsa."

Jäätyäni kahden Baptisten kanssa, kysyin häneltä, mitä oli tapahtunut.

"Minun on todellakin vaikea vastata teille, hyvä herra. Tuntuu siltä kuin huoneessa, jossa te asuitte, kummittelisi."

"Huoneessa, jossa asuin? Mutta missä siis nyt olen?"

Katselin ympärilleni, ja vapauduttuani horrostilastani, huomasin, etten enää ollutkaan naisten huoneessa, vaan aivan toisessa kerroksessa.

"Mitä minuun tulee", sanoi luonteeltaan päättäväinen Baptiste, "niin olen nukkunut siinä huoneessa näkemättä mitään. Minä en usko ensinkään noihin juttuihin. Mutta kuulin teidän kuumehoureessa puhuvan kauniista naisesta, joka oli ja ei ollut olemassa, joka on kuollut ja kuitenkin elää… ja mitä kaikkea te juttelittekaan! Toisinaan te sanoitte niin kaunista, että olisin tahtonut painaa sen mieleeni tai kirjoittaa muistiin; mutta kun tilanne kävi huonommaksi, luovuin aikeestani ja muutin teidät tänne, missä teidän on parempi olla. Katsokaas, hyvä herra, kaikki tämä johtuu siitä, että te kirjoitatte liian paljon runoja. Onhan isänne sanonut, että se tekee teille pahaa. Olisi paljon parempi, jos ajattelisitte oikeusjuttuanne."

"Olet varmasti oikeassa, hyvä Baptiste", vastasin minä, "ja minä koetan seurata neuvoasi. Minusta tuntuu todellakin kuin olisin saanut jonkinlaisen hulluudenkohtauksen."

"Hulluuden? Ei, Jumalan kiitos! Olette, niinkuin muutkin ihmiset, houraillut kuumeessa, mutta nyt on kaikki ohitse, ja jos vaan tahdotte nauttia hiukan kanalientä, niin olette tunteva itsenne yhtä voimakkaaksi kuin ennenkin."

"Nautin kanalientä, joskin olisin tahtonut jotakin ravitsevampaa, nopeammin toipuakseni. Tunsin väsymyksen raukaisevan itseäni. Päivän kuluessa palasivat voimani kuitenkin vähitellen ja illalla sallittiin minun nauttia kevyt illallinen. Seuraavana päivänä saapui madame d'Ionis jälleen luokseni. Olin jalkeilla ja tunsin itseni täysin toipuneeksi. Keskustelin hänen kanssaan hyvin selvästi siitä mitä oli tapahtunut, mainitsematta kuitenkaan erinäisiä yksityiskohtia. Olin ollut sekaisin, häpesin kovin ja pyysin hänen säilyttämään salaisuuden. Olisin mahdoton asianajajaksi, jos minua paikkakunnalla alettaisiin pitää henkien näkijänä, ja se surettaisi suuresti isääni.

"Älkää olko peloissanne", sanoi hän; "minä vastaan väkemme vaiteliaisuudesta; huolehtikaa vaan siitä, ett'ei palvelijanne hiisku tapauksesta mitään, niin asia ei tule näiden seinien ulkopuolelle. Ja muuten jos jotakin kerrottaisiinkin, niin voimmehan sanoa, että te olette ollut kuumeessa ja että taikauskoiset ihmiset ovat selittäneet asian omalla tavallaan. Ja sitenhän asia itse teossa onkin. Te saitte auringonpiston ratsastaessanne paahtavassa auringonpaisteessa. Te sairastuitte seuraavana yönä. Seuraavina päivinä kiusasin teitä oikeusjutullani, ja saadakseni teidät taivutetuksi puolelleni, en ole säästänyt mitään keinoja!"

Hän keskeytti ja muutti keskustelun sävyä:

"Muistatteko, mitä sanoin teille toissapäivänä kirjastosalissa?"

"Tunnustan, että en käsittänyt sitä; olin…"

"Kuumeessa, aivan varmasti, näin sen selvästi."

"Tahtoisitteko toistaa nyt, kun olen jälleen entiselläni? mitä te tuon ilmestyksen johdosta sanoitte?"

"Madame d'Ionis epäröi:

"Muistatteko tuon näyn?" kysyi hän leikillinen sävy äänessä, joskin levottomasti tarkastellen minua.

"En", vastasin minä; "jonkinlainen hämärä muisto ainoastaan on jäänyt siitä mieleeni."

Vastasin aivan luonnollisesti ja madame d'Ionis uskoi minua. Itse huomasin, että hän ei puhunut totta, sanoessaan kirjastosalissa puhuneensa ainoastaan siitä vaikutuksesta, jonka käsikirjoitus oli minuun tehnyt, syyttääkseen itseänsä siitä, että oli antanut sen minulle silloin, kun olin kovin kiihtyneessä mielentilassa. Oli ilmeistä, että hän oli edellisenä päivänä, sieluntilastani kauhistuneena, puhunut minulle yhtä ja toista, mutta huomattuaan nyt, että en ollut käsittänyt häntä, oli hän tyytyväinen. Hän näki, että olin rauhallinen ja luuli, että olin parantunut. Puhuin hänelle näystäni ikäänkuin kuumehoureena. Hän pyysi, etten enää ajattelisi koko asiaa, enkä antaisi sen enää milloinkaan vaivata itseäni.

"Älkää suinkaan luulko olevanne vähemmän järkevä kuin muut", lisäsi hän; "on tuskin olemassa ketään, joka ei olisi joskus elämässään menettänyt tajuntaansa. Jääkää tänne, vielä pariksi kolmeksi päiväksi. Sanokoon lääkäri mitä tahansa, minä en aio lähettää teitä noin kalpeana ja heikkona vanhempienne luokse. Älkäämme puhuko enää oikeusjutusta, se on tarpeetonta; minä käännyn isänne puoleen ja puhun hänen kanssaan asiasta; teidän ei tarvitse enää antaa tämän asian tehdä itseänne levottomaksi."

Illalla olin täydelleen entiselläni; koetin pyrkiä entiseen huoneeseeni, mutta ovi oli lukittu. Pyysin Zéphyrineltä avainta, mutta hän sanoi antaneensa sen madame d'Ionis'ille. Hän ei sallinut kenenkään asua siellä, ennenkuin tuo jälleen eloonherätetty kummitustarina oli unohdettu.

Selitin, että olin unohtanut jotakin huoneeseen. Zéphyrine antoi silloin suostumuksensa, haki avaimen ja tuli minun kanssani huoneeseen. Etsin kaikkialta, tahtomatta sanoa mitä etsin. Katsoin tulisijaan ja näin paikoiltaan siirretyt kivilevyt sekä Baptisten veitsen jäljet. Mutta tuo kaikki ei todistanut muuta kuin että olin hulluudessani antanut etsiä esinettä, joka oli ollut olemassa ainoastaan unessa. Olin ollut löytävinäni sormuksen ja panevinani sen sormeeni. Sitä ei ollut siinä enää, sitä ei kenties ollut siinä koskaan ollutkaan!

En edes uskaltanut enää kysyä Baptistelta tätä asiaa. En saanut olla hetkistäkään yksin huoneessa, ja heti lähdettyäni sieltä lukittiin ovi jälleen. Tunsin, ettei mikään pidättänyt minua enää d'Ionis-linnassa, ja niin läksin sieltä miltei salaisesti, välttääkseni ajoa vaunuissa, niinkuin minulle oli ehdotettu.

Ratsastus ja raitis ilma virkistivät minua. Peläten kauniin emäntäni huolenpitoa, ratsastin nopeasti läpi linnaa ympäröivän metsän. Kahden penikulman päässä hiljensin vauhtia ja saavuin hyvissä ajoin jälkeen puolenpäivän Angersiin.

Kasvoni olivat hiukan muuttuneet. Isäni ei sitä juuri huomannut, mutta äidin silmiltä se ei jäänyt huomaamatta, ja hän tuli levottomaksi. Rauhoitin häntä syömällä erinomaisella ruokahalulla. Olin saanut Baptisten lupaamaan vaitioloa. Hän oli tehnyt sen ehdolla, etten enää sairastuisi.

Pidinkin sentähden varani. Hoidin itseäni huolellisesti, sekä ruumistani että sieluani. Tein kohtuullisesti työtä, enkä unohtanut säännöllisiä kävelyretkiäni; koetin karkoittaa kaikki synkät ajatukset ja karttaa kiihoittavaa lukemista, ja kaikki tämä niin sanoakseni järkevyys aiheutui itsepäisestä, mutta hillitystä mielenhäiriötilasta. Tahdoin saada varmuuden siitä, että en ollut houraillut, että en ollut sairas ja että ei ollut mielestäni olemassa mitään todellisempaa kuin noiden vihreiden sisarusten olemassaolo. Tahdoin myös sovittaa sieluni siihen tilaan, joka oli tarpeellinen, voidakseni säilyttää salaisuuteni ikäänkuin siveellistä elämääni kohottavana suuriarvoisena voimana.

Kohtaukseni jäljet haihtuivat niinollen nopeasti, ja kun minä näytin ahkeralta, järkevältä ja hillityltä kaikissa edesottamisissani, niin oli kenenkään mahdoton aavistaa, että minua painosti tarkoin salattu päähänpiintymä.

Kolme päivää paluuni jälkeen Angersiin lähetti isäni minut toiselle asialle Toursiin. Olin siellä kaksikymmentäneljä tuntia ja palattuani kotiin, sain tietää, että madame d'Ionis oli käynyt tapaamassa isääni oikeusjutun johdosta. Hän näytti taipuvan järkisyiden edessä ja suostui voittamaan jutun.

Iloitsin siitä, että minun ei tarvinnut tavata häntä. Olisi mahdoton sanoa, että niin hurmaava nainen oli käynyt minulle vastenmieliseksi, mutta totta ainakin on, että pelkäsin enemmän kuin toivoin kahdenkeskistä kohtausta hänen kanssansa.

Kahden kuukauden kuluttua huomasi äitini vihdoinkin, kaikista ponnistuksistani huolimatta, suruni. Kaikki ihmiset olivat huomanneet minussa tapahtuneen muutoksen parempaan päin ja äitinikin oli ensin iloinnut sen johdosta. Elämäni oli moitteeton ja puheeni vakavaa kuin vanhan lakimiehen. Olematta erityisemmin jumalaapelkääväinen, osoitin kuitenkin taipumusta uskonnollisuuteen. Arvostelin kaikkia puolueettomasti ja ilman katkeruutta. Kaikki tuo oli verratonta ja ylösrakentavaista, mutta minulla ei ollut enää halua mihinkään, ja elämä oli muodostunut minulle taakaksi. En ollut enää nuori, enkä tuntenut enää nuoruuden iloa ja innostusta.

Minulla oli siis, työstäni huolimatta, kylliksi aikaa kirjoitella runoja, ja ellei minulla olisi ollut siihen aikaa, niin olisin ottanut sitä, sillä tuskin saatoin enää nukkua öisin, enkä etsinyt minkäänlaisia huvituksia, joihin nuoret miehet tavallisesti kuluttavat kolmannen osan elämäänsä. En enää ajatellut rakkautta, kartoin ihmisiä, en seurustellut enää paikkakunnan kauniiden, ikäisteni naisten kanssa. Olin ujo, miettiväinen, ankara, ystävällinen omaisiani kohtaan ja erityisesti kiintynyt asianajajan tehtäviin. Olin mallikelpoinen, vaikkakin perin onneton.

Merkillinen itsepäisyys, intohimo ja hulluus pitivät minua kahleissa. Rakastin aavetta, en voinut edes sanoa kuollutta. Kaikki historialliset tutkimukseni olivat todistaneet minulle ainoastaan seuraavaa: Noita kolmea d'Ionis-sisarusta ei ehkä ollut koskaan ollut olemassakaan muualla kuin sadussa. Heidän tarunsa, jonka viimeiset aikakirjojen kirjoittajat olivat sijoittaneet Henrik II:n aikaan, oli jo vanha ja epävarma. Oikeusjutun johdosta isäni hallussa olevissa, d'Ionis-perhetta koskevissa papereissa ei heistä esiintynyt minkäänlaisia muistoja, nimiä, arvoja tai vaakunoita, yhtä vähän kuin lähiseuduilla oli olemassa minkäänlaista heidän taruunsa liittyvää hautakumpua.

Jumaloin siis niinollen ainoastaan omien aivojeni harhakuvaa. Mutta juuri sitä oli minua mahdoton saada käsittämään. Olin nähnyt tuon ihmeellisen kaunottaren ja kuullut hänen puhuvan, hän oli olemassa maailmassa, joka ei ollut minun saavutettavissani, mutta josta hän saattoi tulla minun luokseni. Syventyminen tuon epämääräisen olemassaolon arvoitukseen ja meitä yhdistävien siteiden salaisuuksiin olisi saattanut tehdä minut mielipuoleksi. Tunsin sen, en tahtonut selittää mitään, tutkia mitään; elin ainoastaan uskossa. Olkoon, että olin hullu, mutta hulluuteni ei ollut niin lapsellista kuin saattaisi luulla. Vaalin sitä kuin jotakin ylempää ominaisuutta, enkä antanut sen laskeutua alas korkeudesta, johon olin sen kohottanut. Ihanteeni oli kehoittanut minua elämään kyllin arvokkaasti voidakseni säilyttää hänet ajatuksissani. Hän ei ollut luvannut palata siinä muodossa, jossa olin nähnyt hänet. Hän oli sanonut, että sitä muotoa ei ollut olemassa, vaan että ylevä tunteeni häntä kohtaan oli loihtinut sen sisäisten silmieni eteen. Minun ei siis niinollen pitänyt vaivata aivojani kutsumalla hänet jälleen esille, sillä ne saattoivat luoda hänestä vääristellyn kuvan. Tahdoin puhdistaa elämäni ja kehittää hyviä ominaisuuksiani, toivoen, että tuo taivaallinen kuva jonakin päivänä ilmestyisi itsestään eteeni ja puhuisi minulle rakkaalla äänellänsä, jota en ollut kyllin arvokas kuulemaan kauempaa.

Tämän päähänpiston vaikutuksesta olin tulemassa moitteettomaksi mieheksi, ja ihmeellisintä oli, että minut johti siihen hulluus. Mutta tämä sieluni ja muun olemukseni ristiriita muodostuisi liian voimakkaaksi ihmisluonnolle, ja nuoruuden hullutukset veisivät minut vähitellen epätoivoon, ehkä raivoon.

Olin joutunut ainoastaan raskasmielisyyden tilaan, ja vaikka olinkin käynyt perin kalpeaksi ja laihaksi, en silti ollut sairaan tai hullun näköinen, oikeusjutun tultua esille. Isäni kehoitti minua valmistamaan puheeni seuraavaksi viikoksi. Oli kulunut noin kolme kuukautta siitä kuin läksin tuosta kohtalokkaasta d'Ionis-linnasta.