V.
KAKSINTAISTELU.
Kuta enemmän me, isäni ja minä, tutkimme tuota surullista juttua, sitä varmempaan vakaumukseen tulimme siitä, että sitä oli mahdoton menettää. Oli olemassa kaksi testamenttia; toinen niistä oli viisi vuotta sitten pantu täytäntöön herra d'Aillaine'in hyväksi. Perinnön langetessa hänelle, sattui hän juuri olemaan ahdinkotilassa, ja hän möi kiinteimistön, jota hän piti omanansa. Toinen testamentti, joka aivan sattumalta löydettiin kolme vuotta myöhemmin, riisti äkkiä d'Aillane'ilta kaikki madame d'Ionis'in hyväksi. Tämän viimeisen testamentin pätevyys oli kiistämätön. Päivämäärä siinä oli myöhäisemmältä ajalta ja selvä. Herra d'Aillane väitti, että testamentin tekijä oli muuttunut jälleen lapseksi ja että herra d'Ionis oli harjoittanut tuota henkilöä kohtaan erinäistä painostusta hänen viimeisinä hetkinään. Tämä viimeinen väite oli todellisuuden kanssa täysin yhtäpitävä, mutta ei voitu mitenkään todistaa, että testamentin tekijä ei olisi ollut täydessä järjessään.
Sitäpaitsi väitti herra d'Ionis, että herra d'Aillane oli, velkojiensa ankarasti ahdistamana, luovuttanut kiinteimistön polkuhintaan, ja vaati varsin huomattavan vahingonkorvauksen, erän, joka oikeastaan käsitti loput hänen vastustajansa omaisuudesta.
Herra d'Aillane'illa ei ollut suuria toiveita asiansa voittamisesta. Hän tunsi asemansa heikkouden, mutta hän tahtoi puhdistaa itsensä väitteestä, että hän olisi tietänyt tai edes aavistanut toisen testamentin olemassaolosta, että hän olisi lahjonut sen, jonka hallussa paperi oli ollut ja saanut tämän salaamaan sen kolmen vuoden ajan, sekä että hän olisi luopunut kiinteimistöstä, vapautuakseen mahdollisista seurauksista. Asian ytimenä oli siis kiinteimistön todellista arvoa koskeva taistelu, jossa molemmat riitapuolet joko enemmän tahi vähemmän liioittelivat riitaisuuksien aikana, jotka isäni väliintulo oli aiheuttanut.
Keskustelimme par'aikaa asiasta, isäni ja minä, kun Baptiste ilmoitti herra d'Aillane'in pojan, X:n rykmentin kapteenin.
Bernhard d'Aillane oli minun ikäiseni, komea, ylpeä, eloisa ja vapaakäytöksinen mies. Hän esiintyi hyvin kohteliaasti, vedoten kunniantuntoomme kuin mies, joka tunsi lahjomattomuutemme. Mutta hänen viimeisissä sanoissaan ilmeni minua kohtaan selvä uhkaus, jos puheessani esiintoisin pienimmänkään epäilyksen hänen isänsä rehellisyydestä.
Tämä uhkaus vaikutti isääni enemmän kuin minuun, ja asianajaja kuin hän oli sormenpäitä myöten, puki hän vihansa kaunopuheiseen muotoon. Huomasin, että sovitteluyritys johtaisi riitaan ja pyysin heitä molempia kuulemaan minua.
"Sallikaa, isä", sanoin minä, "minun osoittaa herra d'Aillane'ille, että hänen menettelynsä on kovin varomatonta ja että minulle, kiitos maltillisen mieleni, ei tuota mitään huvia tiukasti asiastani kiinnipitämällä kiihoittaa hänen vihaansa."
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti isäni, joka kotioloissa oli maltillisin mies mitä ajatella mutta virkatoimissaan erittäin ankara. "Toivon, poikani, että sinä teet kaikkesi asiassa, ja että, jos ilmenee vähimmässäkin määrässä syytä epäillä vastustajamme kunniantuntoa, kapteeni d'Aillane'in pienet viikset ja pieni miekka yhtä vähän kuin hänen isänsä suuri miekka ja suuret viikset eivät tule pidättämään sinua."
Kapteeni d'Aillane joutui suunniltaan, ja kun hän ei voinut purkaa vihaansa isäni ikäiseen mieheen, kääntyi hän minun puoleeni. Hän sanoi minulle eräitä hyvin ankaria sanoja, joista en kuitenkaan ollut välittävinäni, vaan puhuen yhä isälleni, sanoin:
"Olet oikeassa, isä, sanoessasi, että minun ei pidä antaa peloittaa itseäni. Mutta antakaamme herra d'Aillane'ille anteeksi hänen ajatuksensa. Jos minä olisin samassa asemassa kuin hän ja teidän kunniaanne uhattaisiin, niin tuskinpa minulla, isä, olisi enemmän järkeä ja kärsivällisyyttä kuin hänelläkään. Ottakaamme huomioon hänen levottomuutensa, ja koska voimme poistaa sen, niin älkäämme sydämettömyydessämme pitkittäkö sitä. Olen tutkinut asiaa kylliksi, päästäkseni varmuuteen koko d'Aillane'in perheen kunniallisuudesta, ja minulle on oleva ilo, samoin kuin on oleva velvollisuutenikin kaikissa tilaisuuksissa osoittaa heitä kohtaan kunnioitustani."
"Sitä juuri toivoinkin, hyvä herra!" huudahti nuori mies puristaen käsiäni. "Ja nyt, voittakaa juttunne; me emme pyydä enempää!"
"Hetkinen, hetkinen vielä", sanoi isäni kiihkeydellä, joka oli hänelle ominaista asianajajana. "En tunne ehdotonta mielipidettäsi tuon kunnian suhteen, poikani. Mitä minuun tulee, niin, vaikka erinäiset seikat asettavat sen yläpuolelle kaikkien epäilyksieni, niin on olemassa toisia seikkoja, jotka jättävät minut epävarmuuteen, ja minä pyydän, että sinä et lupaa mitään, ennenkuin olet tarkoin punninnut kaikki asianhaarat, jotka sinulle esitin, ennenkuin herra d'Aillane kunnioitti meitä tulollansa."
"Sallikaa, isä, minun sanoa teille, että minä en voi näennäisen syyn perusteella yhtyä teidän epävarmuuteenne. Puhumatta kreivi d'Aillane'in hyvästä maineesta on minulla sekä häntä että hänen perhettänsä koskeva todistus…"
Keskeytin, kun ajattelin, että en voinut vedota tuon salaisen ystävättäreni todistukseen, saattamatta itseäni naurun alaiseksi.
"Tiedän mitä todistusta sinä tarkoitat", sanoi isäni; "madame d'Ionis on hyvin ystävällinen…"
"Tunnen tuskin madamea", sanoi nuori d'Aillane kiihkeästi.
"En minäkään puhu teistä", virkkoi isäni hymyillen. "Puhun kreivi d'Aillane'ista ja hänen tyttärestään.
"Ja minä, isä", sanoin minä vuorostani, "en tarkoittanut madame d'Ionista."
"Saanko kysyä", sanoi nuori d'Aillane, "kuka on tuo henkilö, joka on voinut vaikuttaa teihin niin onnellisesti, voidakseni osoittaa hänelle kiitollisuuttani?"
"Sallinette minun olla ilmaisematta sitä, herraseni. Asia koskee minua henkilökohtaisesti."
Nuori kapteeni pyysi minulta anteeksi tungettelevaisuutensa, hyvästeli isääni hieman kylmästi ja poistui, antaen tunnustuksensa hyväntahtoiselle suhtautumiselleni hänen asiaansa.
Saatoin häntä aina kadulle johtavalle portille saakka. Siinä hän ojensi minulle kätensä, mutta minä eväsin häneltä omani ja pyysin hänen tulemaan hetkiseksi minun huoneustooni, joka sijaitsi aivan eteisen vieressä. Siellä selitin hänelle uudestaan olevani varma hänen isänsä rehellisyydestä ja vakuutin, etten millään tavalla aio loukata hänen perheensä kunniaa. Sitten lisäsin:
"Kun nyt olemme päässeet tässä asiassa yksimielisyyteen, niin täytyy minun pyytää teitä hyvittämään loukkauksenne epäillessänne rohkeuttani siinä määrin, että uhkasitte minua vihallanne. Etten tehnyt sitä isäni läsnäollessa, joka tuntui pakoittavan minua siihen, johtui siitä, että tiesin hänen tuntevan itsensä maailman onnettomimmaksi ihmiseksi, kun hänen vihanpuuskansa menisi jälleen ohitse. Äitini on myöskin sangen herkkätunteinen, jonka tähden pyydän teitä vaikenemaan tästä tapauksesta. Kun madame d'Ionis'in oikeusjuttu kuitenkin vaatii huomenna läsnäoloni, pyydän teitä ylihuomenna suomaan minulle toivomani kohtauksen."
"Eikö mitä, siitä ei tule mitään!" huudahti nuori mies ja heittäytyi kaulaani. "Minulla ei ole pienintäkään halua tappaa miestä, joka lisäksi on niin ylevä ja oikeudentuntoinen. Olin väärässä ja kiihoittunut ja olen valmis pyytämään teiltä anteeksi."
"Tarpeetonta, teillä on jo anteeksiantoni. Minun ammatissani saa olla valmis vastaanottamaan moisia loukkauksia, eivätkä ne pysty liikuttamaan kunniallista miestä, mutta minun ei silti ole vähemmin tarpeellista taistella kanssanne."
"Tuhat tulimmaista, miksi niin, kun kerran pyydän teiltä anteeksi?"
"Siksi, että anteeksipyyntönne ei ole julkinen, kun sitävastoin käyntinne sitä on. Katsokaa uljasta ratsuanne tuolla porttimme edessä ja kullalla kirjailtua sotamiestänne, joka herättää kaikkien huomiota. Te tunnette varsin hyvin olot tällaisessa pienessä maaseutukaupungissa. Tunnin kuluttua tietävät kaikki että muudan loistava upseeri on uhannut vähäpätöistä asianajajaa, joka on hänen vastustajansa oikeudenkäynnissä, ja te voitte olla varma siitä, että kun minä huomenna suhtaudun teihin ja teidän perheeseenne sillä hienotunteisuudella, jonka velvollisuuteni vaatii, useampi kuin yksi pahansuopa ihminen on syyttävä minua raukkamaisuudesta ja naurava minulle vasten kasvojani. Antaudun tähän nöyryytykseen, mutta täytettyäni velvollisuuteni, on minulla vielä toinen jäljellä, nim. se, että minun on osoitettava, etten ole pelkuri ja arvoton harjoittamaan asianajajan ammattia. Huomatkaa, että olen nuori ja että minun on nyt, jos koskaan, vakiinnutettava maineeni."
"Saatte minut ymmärtämään virheeni", vastasi herra d'Aillane. "En käsittänyt, ja olen siis velvollinen antamaan julkisen hyvityksen."
"Esiintymiseni jälkeen oikeudessa se on myöhäistä; ihmiset luulisivat, että olen perääntynyt pelon tähden. Ja sitä ennen se on liian aikaista, sillä luultaisiin teidän pelänneen paljastuksiani."
"Ymmärrän, että asia ei siinä tapauksessa ole järjestettävissä, ja kaikki minkä voin tehdä, on että annan teille pyytämänne hyvityksen. Luottakaa siis minun sanaani ja vaitiolooni. Huomenna, oikeudenistunnon päätyttyä tapaatte minut haluamassanne paikassa."
Sovimme eräistä seikoista, jonka jälkeen nuori upseeri sanoi, ystävällisen surumielisesti katsoen minuun:
"Olen menetellyt typerästi, sillä jos sattuisin onnettomuudekseni surmaamaan teidät, niin luulen, että surmaan itseni heti sen jälkeen. En voisi antaa itselleni anteeksi, että olen pakoittanut teidän kaltaisenne miehen panemaan alttiiksi elämänsä. Toivottavasti ei päätös tule olemaan liian vakava. Olkoon tämä minulle opiksi. Ja mitä sitten tapahtuneekin, muistakaa katumustani älkääkä ajatelko minusta liian huonoa. Yhteiskunta kasvattaa meitä nuoria aatelismiehiä huonosti, se on varma se! Me unohdamme, että porvarilliset ovat saman arvoisia kuin mekin ja että on aika ottaa se huomioon. Ojentakaa minulle nyt kätenne, odottaessamme hetkeä, jolloin syöksemme miekat toistemme rintoihin."
Madame d'Ionis'in oli määrä saapua seuraavana päivänä seuraamaan oikeudenkäyntiä. Olin saanut häneltä monta ystävällistä kirjettä, joissa hän ei enää koettanut taivuttaa minua luopumaan velvollisuudestani asianajajana ja joissa hän tyytyi vain pyytämään minun pitämään arvossa sukulaisuuden kunniaa, jota ei voinut asettaa epäilyksen tai loukkauksen alaiseksi, häpeän lankeamatta hänen itsensäkin päälle. Oli ilmeistä, että hän katsoi läsnäolonsa välttämättömäksi; hänen aikomuksensa oli hillitä minua siinä tapauksessa, että menisin esiintymisessäni liian pitkälle.
Hän erehtyi, olettaessaan omaavansa vaikutusvaltaa minuun. Olin nyt korkeamman vaikutusvallan alainen.
Illalla neuvottelin jälleen isäni kanssa ja pyysin häneltä vapauden saada menetellä asiassa oman käsityskantani mukaan. Hän toivotti hyvää yötä puoleksi leikillinen katse silmissään, jota ymmärsin yhtä vähän kuin hänen sanaansa:
"Pidä varasi, poikani! Madame d'Ionis on sinun kohtalosi, tiedän sen.
Pelkään kuitenkin, että petyt pahasti."
Ja nähtyään hämmästykseni, lisäsi hän:
"Puhumme asiasta myöhemmin. Muista puhua hyvin huomenna ja tuottaa isällesi kunniaa."
Aikoessani asettua vuoteeseen, näin hämmästyksekseni vihreän nauhan nuppineulalla kiinnitettynä päänaluseeni. Otin sen ja huomasin sen sisältävän sormuksen. Siinä oli smaragdinen tähti, jonka muisto oli jäänyt mieleeni ainoastaan kuumeunelmana. Tuo salaperäinen sormus oli siis olemassa; olin saanut sen jälleen haltuuni.
Asetin sen sormeeni ja kosketin sitä lukemattomia kertoja, saadakseni varmuuden siitä, että en ollut joutunut näköhäiriön uhriksi. Sitten otin sen jälleen sormestani ja tutkin sitä tarkasti, ja minä näin siinä seuraavan tunnuslauseen vanhanaikaisilla kirjaimilla kaiverrettuna: "Elämäsi kuuluu ainoastaan minulle."
Se oli siis minulle kielto ryhtyä taisteluun. Ihanteeni toisesta maailmasta ei siis sallinut minun vielä yhdistyä itseensä. Se tuotti minulle julmaa tuskaa, sillä muutama tunti sitten olin toivonut olevani oikeutettu ilman pelkoa ja vastusta luopumaan elämästäni.
Soitin Baptistea, jonka kuulin vielä liikkuvan huoneessa.
"Kuule nyt", sanoin hänelle, "sinun on sanottava minulle totuus, ystäväni, sillä sinä olet kunniallinen ihminen ja minun ymmärrykseni on sinun käsissäsi. Kuka on käynyt täällä illan kuluessa? Kuka on tuonut tänne sormuksen ja kiinnittänyt sen päänaluseeni?"
"Minkä sormuksen, hyvä herra? En minä ole nähnyt mitään sormusta."
"Mutta nyt kai näet, vai kuinka, sormessani? Etkö jo nähnyt sitä d'Ionis-linnassa?"
"Tietysti minä sen näen ja tunnen! Se on sama sormus, jonka te siellä kadotitte ja jonka minä sitten löysin tulisijasta kahden kivilaatan välistä; mutta minä vannon kunniani kautta, että en tiedä kuinka se on ilmestynyt tänne; laittaessani tilan en nähnyt mitään päänalusella."
"Ainakin voit ehkä ilmoittaa minulle erään asian, jota en ole uskaltanut sinulta kysyä. Kuka otti minulta tämän sormuksen d'Ionis linnassa?"
"Sitä en juuri itsekään tiedä. Kun en sitä sen jälkeen nähnyt enää sormessanne, niin luulin teidän sen piiloittaneen… ett'ette paljastaisi…"
"Ketä? Sano!"
"No mutta, ei suinkaan madame d'Ionis ole antanut teille sormusta?"
"Ei!"
"Eihän teidän muuten tarvitse kertoa minulle… Hän kai sen on lähettänyt…"
"Oletko nähnyt jonkun hänen väestään käyvän täällä tänään?"
"En, en kenenkään. Mutta se, joka sen on tuonut, tuntee varmasti hyvin talon."
Huomattuani, että tiedusteluni ei johtaisi mihinkään tulokseen, lähetin Baptisten pois ja vaivuin sitten tavanmukaisiin unelmiini. Tämä kaikki ei ollut enää luonnollisella tavalla selitettävissä. Tuo sormus sisälsi kohtaloni salaisuuden. Olin aivan epätoivoinen, ollessani pakoitettu olemaan tottelematon ihannettani kohtaan; mutta samalla olin myöskin onnellinen kuvitellessani, että hän piti lupauksensa ja huolehti minusta.
En sulkenut silmiäni ja aivoni olivat sairaat. Minäkö olisin tottelematon kohtaloni valtiatarta kohtaan? Uhraisinko hänen tähtensä kunniani? Olin mennyt liian pitkälle herra d'Aillane'in suhteen, voidakseni enää peräytyä. Haudoin hetkisen itsemurha-ajatustakin, vapautuakseni olotilasta, jota minun oli mahdoton käsittää. Sitten rauhoitin itseäni ajatuksella, että tuolla peloittavalla ja ihastuttavalla tunnuslauseella: "Elämäsi kuuluu ainoastaan minulle", ei ollut sitä tarkoitusta, minkä minä olin kuvitellut, ja minä päätin olla varma siitä, että ihanteeni ilmestyisi kaksintaistelupaikalle, jos hänen tahtonsa oli estää ottelu.
Mutta minkätähden hän ei itse näyttäytynyt tehdäksensä lopun levottomuudestani? Kutsuin häntä luokseni palavalla innolla.
"Koe on liian ankara, liian julma!" sanoin hänelle. "Menetän järkeni ja elämäni. Jos minun on elettävä sinua varten, jos kuulun sinulle…"
Kolkutus ulko-ovelle sai minut hätkähtämään. Päivä ei ollut vielä valjennut. Olin yksin valveilla koko talossa. Pukeuduin nopeasti. Kolkutettiin toinen ja kolmas kerta juuri kun riensin eteiseen.
Aukaisin oven vavisten. Kuka sisään pyrkijä lienee ollutkin, joka tapauksessa aavistin jonkinlaista ratkaisua.
Tulija oli muudan madame d'Ionisin palvelijoista, joka oli saapunut ratsain tuomaan kirjettä isälleni tai minulle, molempien nimet olivat kuoressa.
Kirje sisälsi seuraavaa:
"Keskeyttäkää oikeudenkäynti. Ilmoitan juuri saamani vakavan uutisen, joka vapauttaa teidät sitoumuksestanne kreivi d'Ionis'in kanssa. Kreivi d'Ionista ei ole enää olemassa. Virallinen tieto siitä saapuu päivän kuluessa."
Menin kirjeineni isäni luo.
"Olipa se onni turvatillemme", sanoi hän; "ellei tuo ikävä mies jätä jälkeensä suuria velkoja; onnellinen sattuma myöskin d'Aillane'ille. Ja oikeus menettää tilaisuuden julistaa ensiluokkaisen tuomion ja sinä tilaisuuden pitää kauniin puheen. No niin… nukkukaamme sitten, koska meillä ei ole parempaakaan tehtävää."
Hän kääntyi seinään päin, mutta kutsui minut takaisin juuri kun olin poistumassa huoneesta.
"Rakas poikani", sanoi hän, hieroen silmiänsä; "tulin ajatelleeksi erästä asiaa. Sinä olet rakastunut neiti d'Ionis'iin ja jos hän on joutunut vararikkoon, niin…"
"En, isä!" huudahdin minä. "Minä en ole rakastunut neiti d'Ionis'iin!"
"Mutta olet ollut sitä. Olkaamme totuudenmukaisia. Se on aiheuttanut sinussa tuon hyvän muutoksen. Sinä olet tullut kunnianhimoiseksi… ja äitisi raskasmielisyys…"
"Aivan varmasti", sanoi äitini, joka oli herännyt kolinasta ja tullut puhellessamme yömyssyinensä huoneeseen. "Ole rehellinen, poikani! Sinä rakastat tuota kaunista naista, ja minä luulen, että rakkautesi saa vastarakkautta. No niin, kerro nyt kaikki vanhemmillesi…"
"Kerron mielelläni kaikki", vastasin minä ja suutelin herttaista äitiäni; "kahden päivän ajan olin rakastunut madame d'Ionis'iin, mutta kolmantena olin jälleen parantunut taudistani."
"Annatko siitä kunniasanasi?" sanoi isäni.
"Kunniasanani."
"Ja mikä aiheutti tuon muutoksen?"
"Älkää kysykö sitä; siihen en voi vastata."
"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi isäni nauraen ja haukotellen yht'aikaa: "pikku madame d'Ionis ja tuo serkku, joka ei tunne häntä… Mutta nyt ei ole juoruamisen aika. Kello on viisi, ja koska ei poikani ole rakastunut eikä pidä puhetta oikeudessa tänään, niin aion nukkua oikein pitkään."
Vapauduttuani kaksintaistelun tuottamasta levottomuudesta, kävin vähäksi aikaa levolle. Päivän kuluessa sai kreivi d'Ionis'in kuolinsanoma vahvistuksensa; kuolema oli kohdannut hänet neljätoista päivää sitten Wienissä (tiedot kulkivat hitaasti siihen aikaan), ja oikeudenkäynti keskeytettiin neljäksitoista päiväksi, jotta riitapuolet voisivat sopia.
Nuori d'Aillane saapui iltapäivällä luoksemme. Hän tuli pyytämään minulta anteeksi isäni läsnäollessa ja tällä kertaa annoin hänelle anteeksi kaikesta sydämestäni. Huolimatta vakavuudesta, jolla hän puhui kreivi d'Ionis'in kuolemasta, näimme seivästi, että hänen oli vaikea salata iloansa. Hän jäi luoksemme iltaan saakka ja tuli sitten kanssani huoneustooni.
"Rakas ystäväni", sanoi hän, "sillä teidän täytyy sallia minun tästälähin käyttää sitä nimitystä, tahdon avata sydämeni, joka huolimatta kaikesta, on aivan kukkuroillaan. Toivottavasti ette luule oikeusjutun päättymisen aiheuttavan erityistä iloani. Onneni salaisuus…"
"Älkää puhuko siitä, tiedämme sen, olemme sen arvanneet!"
"Ja minkätähden en puhuisi siitä teidän kanssanne, teidän, joka ansaitsette niin suurta kunnioitusta ja joka olette minua kohtaan niin ystävällinen? Älkää luulko, että olette minulle tuntematon. Jo kolme kuukautta sitten tein selvää kaikista teidän teoistanne ja menestyksistänne…"
"Kenelle?"
"Eräälle henkilölle, jonka mielenkiinto teihin on mahdollisimman voimakas, madame d'Ionis'ille. Hän on ollut kovin levoton tähtenne sen jälkeen kun läksitte hänen luotansa. Minä olen melkein mustasukkainen sen johdosta. Mutta hän on rauhoittanut minua, kertomalla, että te olitte kahdenkymmenenneljän tunnin ajan vakavasti sairas."
"Hän, joka ei tahdo salata teiltä mitään, on siis niinollen kertonut teille syyn tuohon huumaustilaani? sanoin minä hiukan levottomana.
"Kyllä, hän on kertonut kaikki, ilman, että me kumpikaan olemme tehneet pilaa tapauksesta. Päinvastoin, me olimme kovin pahoillamme ja madame d'Ionis moitti itseänsä siitä, että oli sallinut teidän leikkiä asioilla, jotka saattoivat liiaksi järkyttää mieltänne. Mitä minuun tulee, niin, vaikka vannonkin, että en usko noihin vihreisiin sisaruksiin, en koskaan olisi uskaltanut manata heitä esille kahta kertaa. Niin, luulenpa, että jos he olisivat ilmestyneet minulle, niin olisin varmasti iskenyt kaikki säpäleiksi tuossa huoneessa, ja te, jota minä eilen uhmaten loukkasin, te näytätte, mitä yliluonnollisiin asioihin tulee, olevan minua paljon rohkeampi."
Tuo rakastettava nuori mies, jolla sattui olemaan virkalomaa, kävi joka päivä luonani ja meistä tuli pian läheiset ystävät. Hän ei voinut vielä näyttäytyä d'Ionis-linnassa, ja hän odotti kärsimättömänä, että hänen kaunis, rakastettava serkkunsa sallisi hänen tulla luoksensa muutamien viikkojen suruajan jälkeen. Nuori mies olisi tahtonut viettää aikansa eräässä lähempänä d'Ionis-linnaa olevassa kaupungissa, mutta madame kielsi sen häneltä jyrkästi, sillä hän ei voinut luottaa niin hurmaantuneen sulhasen varovaisuuteen.
Nuorukainen kertoi muuten, että hänellä oli asioita toimitettavana Angersissa, vaikka hän ei voinutkaan oikein selittää minkälaisia, eivätkä ne näyttäneet paljoa huolestuttavan häntä, sillä hän vietti kaikki päivänsä minun parissani.
Hän kertoi minulle rakkaudestansa madame d'Ionis'iin. Heidät oli määrätty toisillensa jo lapsuudessa ja he olivat jo silloin pitäneet toisistansa, mutta Caroline oli joutunut toisten kunnianhimon uhriksi ja pantu luostariin. He olivat salassa tavanneet toisiansa sekä ennen että jälkeen hänen naimisiin menoansa kreivi d'Ionis'in kanssa. Nuori kapteeni ei katsonut olevansa pakoitettu salaamaan asiaa, koska heidän suhteensa oli aina ollut puhdas.
"Jos se olisi ollut toisenlainen", sanoi hän, "en puhuisi kanssanne sellaisella luottamuksella kuin nyt."
Hänen avomielisyytensä, jonka suhteen ensin asetuin torjuvalle kannalle, valtasi minut lopulta täydellisesti. Hän oli noita avomielisiä, oikeudentuntoisia ihmisiä, joita vastaan on turha puolustautua, tekemättä vääryyttä itsellensä. Hän saattoi tehdä itsepäisesti kysymyksiänsä, mutta tehdä sen tavalla, joka ei vaikuttanut uteliaisuudelta tai tungettelevaisuudelta. Saattoi havaita, että ihmiset yleensä kiinnittivät hänen mieltänsä, ja että hän tahtoi nähdä henkilöt, joista hän piti, yhtä onnellisina kuin hän itse oli.
Menimmepä vielä niinkin pitkälle, että minä kerroin hänelle tapaukseni, mainiten lisäksi intohimosta, jonka vallassa olin. Hän kuunteli minua vakavana ja vakuutti, ett'ei hän nähnyt rakkaudessani mitään naurettavaa.
"Joko sitten elämässänne on tapahtuva suuri ihme tai te rauhoitutte täydellisesti ja tulette vakuutetuksi siitä, että olette joutunut kauniin harhanäyn lumoihin. Ja tuon harhakuvan sijaan ilmaantuu todellinen olento, kauniimpi ja lempeämpi kuin se, ja…"
"En koskaan, koskaan tule rakastamaan ketään muuta kuin unikuvaani!"
Ja osoittaakseni hänelle kuinka täydellisesti tuo unikuva oli saanut minut valtoihinsa, näytin hänelle kaikki runoni ja muut kirjoitelmani, jotka olin sepittänyt hurmiotilassani. Hän luki ne ystävän vilpittömällä ihastuksella. Jos olisin ottanut hänen sanansa vakavalta kannalta, niin olisin voinut luulla olevani suuri runoilija. Hän osasi pian ulkoa parhaat kohdat runoistani ja lausui niitä haltioituneena käyskennellessämme Angersin vanhassa linnassa ja lähiseudun ihanassa luonnossa. Vastustin hänen toivomustansa antaa toimittaa runoni painoasuun. Kirjoitin runoja huvikseni ja rauhoittaakseni kiihottunutta hermostoani, eikä tarkoitukseni suinkaan ollut tavoitella runoilijan mainetta.
Sinä aikana ja niissä piireissä, joissa olin, olisi sellainen ollut ammatilleni perin alentavaa.
Viimein valkeni päivä, jolloin ystäväni sallittiin lähteä d'Ionis-linnaan, josta madame d'Ionis ei ollut poistunut kolmeen kuukauteen. Nuorukainen sai vastaanottaa häneltä kirjeen, jonka loppuun kirjoitetun lisäyksen hän luki minulle. Sain muodollisen, ystävällisen kutsun saapua ystäväni kera linnaan.