VI.
PÄÄTÖS.
Saavuimme d'Ionis-linnaan eräänä joulukuun päivänä. Maa oli lumen peittämä ja aurinko vaipui juuri sinipunervien, juhlallisten, mutta synkkien pilvien taakse. En tahtonut häiritä molempia rakastavaisia heidän ensi kohtaamisessaan, ja minä kehoitin Bernardia ratsastamaan edellä, saavuttuamme linnan läheisyyteen. Tunsin sitäpaitsi, että minun täytyi saada olla yksin mietteissäni, ensi hetket. Jouduin voimakkaan mielenliikutuksen valtaan, nähdessäni jälleen tuon linnan, missä olin kolmessa päivässä elänyt vuosisadan.
Heitin ohjakset Baptistelle, joka läksi menemään talliin päin, ja astuin yksin sisään eräästä puiston sivuportista.
Kukaton ja kuihtunut puisto oli juhlallisemman näköinen kuin ensi kerran sen nähdessäni. Synkät kuuset pudistivat huurrettaan päälleni, ja vanhojen lehmuksien oksat muodostivat kevyen kristalliholvin käytävän yli. Se oli kuin tuntemattoman ja jylhän rakennustaidon aikaansaaman jättiläiskirkon laiva kaikkine oikkuineen ja mutkineen.
Saavuttuani kirjastohuoneen lehvien keskelle oli ympärilläni jälleen kevääntuntu. Kirjastosali oli eroitettu lähellä olevista holvikäytävistä kaarroksien väliin asetetuilla ikkunaseinillä ja siten oli muodostettu eräänlainen kasvihuone. Suihkulähde lorisi yhä ihanine kukkinensa ja tuon juoksevan veden sekä näkeminen että kuuleminen teki varsin mieluisan vaikutuksen kaiken ollessa ulkona jään ja lumen kahleissa.
Minun oli hiukan vaikea katsella merenneitoa. Se näytti minusta vähemmän kauniilta kuin muisto siitä ketä se sekä muodoltaan että piirteiltään muistutti. Vähitellen aloin kuitenkin ihailla sitä ja pitää siitä niinkuin pidetään muotokuvasta, josta saa kuitenkin kokonaisvaikutuksen ja muutamia piirteitä rakastetusta henkilöstä. Olin saanut niin kauan pidättää tunteitani, että ratkesin itkuun ja jäin masentuneena istumaan paikalle, jossa olin nähnyt istuvan hänen, jota en toivonut enää koskaan saavani nähdä.
Silkkihameen kahina sai minut kohottamaan pääni ja minä näin edessäni pitkän, solakan, miellyttäväryhtisen naisen, joka katsoi minua huolestuneen näköisenä. Ajattelin hetkisen yhdistää hänet näkyyni, mutta äkkiä tullut hämärä esti minua näkemästä hänen kasvojansa, ja sitäpaitsi nainen, jolla oli yllä rimssuilla varustettu pönkkähame, muistutti niin vähän renessanssiajan merenneitoa, että mielikuvitukseni kaikkosi kokonaan, ja minä nousin seisomaan tervehtiäkseni häntä niinkuin tavallista kuolevaista.
Hänkin tervehti minua, epäröi hetkisen ryhtyä puheisiin kanssani, mutta rohkaisi sitten itsensä, ja minä hätkähdin, kuullessani hänen äänensä, joka sai koko olemukseni vapisemaan. Tuo ääni kajahti hopealle. Mykistyin niin, että en saanut sanaa suustani. Olin hurmaantunut kuin ihanteeni edessä, kykenemättä käsittämään hänen sanojansa. Vaitioloni saattoi hänet hyvin hämilleen ja minä ponnistin voimani, vapautuakseni hullunkurisesta hurmiotilastani. Hän kysyi, olinko minä herra Just Nivières.
"Kyllä, madame", sain viimein sanotuksi. "Pyydän teiltä anteeksi hajamielisyyteni. Olin hiukan pahoinvoipa ja lepäsin."
"Ei", sanoi hän lempeästi, "te itkitte! Se saattoi minut tulemaan tänne hallista, jossa odotin merkkiä veljeni saapumisesta."
"Veljenne?…"
"Niin, ystävänne, Bernard d'Aillane'in."
"Te olette siis neiti d'Aillane!"
"Fèlicia d'Aillane, ja uskallan sanoa, myöskin ystävänne, vaikka ette tunne minua ja minä näen teidät ensi kerran. Mutta kunnioitus, jota veljeni teitä kohtaan tuntee ja kaikki mitä hän on teistä kirjoittanut, on herättänyt minussa todellisen mieltymyksen teihin. Nyyhkytyksenne saattoi minut niinollen levottomaksi ja surulliseksi. Hyvä Jumala, toivon, että teillä ei ole perhesuruja; jos kelpo vanhempanne, joista niinikään olen kuullut paljon hyvää, olisivat hädässä, niin te ette olisi täällä."
"Jumalan kiitos", vastasin minä, "olen rauhallinen kaikkien läheisieni puolesta, ja henkilökohtainen suruni haihtui, kuultuani teidän äänenne ja lempeät sananne. Mutta mistä johtuu, että vaikka Bernardilla on teidän kaltaisenne sisar, hän ei ole koskaan maininnut siitä minulle mitään?"
"Bernard on rakkautensa lumoissa, ja minä ymmärrän hänen tilansa, sillä madame on minulle kuin hellä sisar. Mutta ettekö te saapuneet yhdessä tänne ja kuinka on selitettävissä, että tapaan teidät yksin täällä ilman että tulostanne on kenellekään ilmoitettu sanallakaan?"
"Pyysin Bernardin ratsastamaan edellä."
"Vai niin, minä ymmärrän. No niin, antakaamme heidän olla vielä hetkinen kahdenkesken; heillä on niin paljon toisillensa puhuttavaa ja heidän rakkautensa on niin jaloa, veljellistä ja vanhaa! Mutta menkäämme uunin luo, sillä täällä on kylmä."
Huomasin, että hän ei pitänyt sopivana olla kanssani kahdenkesken hämärässä ja minä seurasin häntä tahtomattani. Pelkäsin katsoa häntä kasvoihin, sillä kuullessani hänen äänensä, tuntui minusta kuin ihanteeni olisi ilmestynyt läheisyyteeni ja puhunut minulle tavallisella kielellä jokapäiväisiä, maallisia asioita.
Uunin luona oli valoisaa ja minä saatoin nähdä hänen kasvonpiirteensä, jotka olivat ihmeellisen kauniit ja epäselvästi muistuttivat niitä, joiden luulin olevan syvälle syöpyneinä muistiini. Kuta enemmän häntä katselin sitä enemmän nuo kolme kuvaa, merenneidon, kummituksen ja neiti d'Aillane'in, sekottuivat päässäni niin että minun oli mahdoton eroittaa niitä toisistansa, voidakseni jakaa ihailustani kullekin kuuluva osansa. Olento oli sama, siitä olin varma, mutta en voinut kauemmin todeta eroitusta, ja minä huomasin kauhukseni muistini epävarmuuden tuohon taivaalliseen ilmestykseen nähden. Olin ajatellut sitä liian paljon, olin luullut liian usein nähneeni sen, saatoin kuvitella sen mielessäni ainoastaan jonkinlaisena utukuvana.
Hetkisen kuluttua unohdin tuskani, katsellakseni ainoastaan neiti d'Aillane'ia, joka oli kaunis ja puhdas kuin Diana-jumalatar ja lapsellisen ystävällinen minua kohtaan. Hänen olemuksensa säteili, niin sanoakseni, suloista puhtautta ja sydämellisyyttä, ollen kokonaan vapaa kaikesta teennäisyydestä. Hänessä ilmeni tosin eräänlainen pidättyväisyys, joka oli ominaista aatelisnaisille heidän seurustellessaan porvarillisten henkilöiden parissa, mutta se oli vain ikäänkuin jonkinlaista sukulaisten, lapsuudenystävien monivuotisen eron aiheuttamaa vieraantumista. Hänen kirkas katseensa ei liekehtinyt niinkuin madame d'Ionis'in. Hänen silmiensä valo oli rauhallinen kuin tähtien. Herkkä ja hermostunut kun olin valvomisesta, vaikutti se minuun ikäänkuin nuorentavasti, rauhoittavasti ja virkistävästi.
Hän puhui luonnollisesti ja vaatimattomasti, mutta hänen sanansa todistivat mitä syvintä valistuneisuutta ja hienostuneisuutta; ja hän oli täysin vapaa ennakkoluuloista, mikä oli harvinaista sen yhteiskuntaluokan naisten keskuudessa, johon hän kuului. Mutta ennen kaikkea hänessä oli vastustamattoman lempeyden suloa, ja minä antauduin arvelematta sen valtoihin, muistamatta, että olin sieluni sisimmässä tehnyt jonkinlaisen luostarilupauksen, joka sitoi minut käsittämättömän ihanteeni palvontaan.
Hän puhui avonaisesti perheensä suruista ja iloista, osasta, jota minä olin esittänyt viime aikojen tapauksissa ja kiitollisuudesta, jota hän katsoi olevansa velvollinen minua kohtaan osoittamaan sen tavan johdosta, jolla olin puhunut Bernardille heidän isänsä kunniallisuudesta.
"Te tiedätte siis kaikki?" sanoin minä liikutettuna. "Arvaatte kuinka vaikea minun oli taistella teitä vastaan."
"Tiedän kaikki, senkin, että teidän ja veljeni välillä oli syntyä kaksintaistelu", sanoi hän. "Ikävä kyllä, että hänessä oli syy, mutta hän on niitä, jotka ottavat erehdyksensä opikseen, ja siitä lähtien hän on tuntenut mitä syvintä kunnioitusta teitä kohtaan. Isäni, jota liikeasiat ovat tähän saakka pidättäneet ja joka saapuu pian tänne, palaa halusta saada sanoa teille, että hän on tästä lähin pitävä teitä kuin omana lapsenaan. Ja te tulette myöskin pitämään hänestä, siitä olen varma. Hän on nerokas mies, jolla on oikeudenmukainen luonne."
Juuri kun hän oli sanonut tämän, sai pyörien kolina ja koiran haukunta hänet hätkähtämään.
"Siinä hän on!" huudahti hän. "Olen varma siitä, että se on hän!
Tulkaa, niin menemme häntä vastaan."
Seurasin häntä aivan hurmaantuneena. Hän oli työntänyt käteeni kynttiläjalan ja riensi edelläni niin kevyenä ja notkeana, että yksikään kuvanveistäjä ei olisi pystynyt luomaan mitään niin ihanteellista ja jumalallista. Hänellä oli muuten yllänsä yksinkertainen, mutta hurmaavan kaunis vihreä silkkipuku.
"Kas tässä hän on, herra Nivières", sanoi hän, osoittaen isäänsä, jota hän ensin oli syleilyt.
"Vai niin, vai niin", sanoi tämä äänellä, joka tuntui minusta omituiselta ja joka olisi saattanut minut levottomaksi, ellei hän olisi astunut ystävällisesti, levitetyin käsivarsin minua vastaan. "Älkää ihmetelkö, että olen iloinen tavatessani teidät, te olette poikani ystävä ja siis minunkin ja hän on kertonut minulle kaikki."
Madame d'Ionis ja Bernard riensivät paikalle, ja minä näin kuinka Carolinen kasvoilla kuvastui onni. Hetkinen sen jälkeen istuimme kaikki pöydän ympärillä ja seuraamme oli lisäksi liittynyt apotti de Lamyre sekä Zéphyrine, joka oli joitakuita viikkoja sitten painanut umpeen leskirouvan silmäluomet ja oli nyt, niinkuin kaikki muutkin linnan asukkaat, surupuvussa. D'Aillane'it, jotka olivat ainoastaan avioliiton kautta sukua d'Ionis'ien kanssa, olivat vapauttaneet itsensä muodollisuudesta, joka heidän puoleltaan olisi ehkä tuntunut teeskentelyltä.
Mieliala ei päässyt aterian aikana erikoisemmin kohoamaan. Palvelijoiden tähden täytyi pidättäytyä kaikista ilon ja avomielisyyden ilmauksista, ja madame d'Ionis oivalsi niin hyvin asemansa, että hän saattoi ilman suurempia vaikeuksia hillitä itsensä ja pysyttää vieraiden mielialan samalla tasolla. Vaikeinta oli pidättää apotti de Lamyre'in mielialaa vakavana. Hän ei voinut olla hyräilemättä paria kolmea värssyä keskustelun aikana.
Siitä huolimatta vallitsi talossa ilo ja rakkaus; kenelläkään ei ollut erityistä syytä kaivata kreivi d'Ionis'ta, eikä ahdasmielinen ja jokapäiväinen leskirouva ollut jättänyt jälkeensä erikoisemmin tyhjää sijaa. Sydämessäni virisi toivon ja hellyyden tunne, enkä ihmeekseni tuntenut itseäni surulliseksi, minä, joka olin pyhittänyt elämäni ikuiselle yksinäisyydelle.
On totta, että tutustuttuani Bernardiin, olin alkanut nopeasti toipua. Hänen yritteliäisyytensä oli, joko sitten tahdoin tai en, parantanut minut surumielisyyden tilastani. Ja saatuaan tietää salaisuuteni, oli hän pelastanut minut turmiollisesta taipumuksesta, joka olisi johtanut minut kuolemaan.
"Salaisuus ilman uskottua ystävää on kuolettava tauti", oli hän sanonut minulle.
Hän oli kuunnellut puhettani mutta huomaamatta hulluuttani. Toisinaan oli aivan kuin hän olisi uskonut siihen ja toisinaan taas hän oli taitavasti esittänyt epäilyksensä. Olin tullut viimein siihen, että paitsi sormuksen selittämätöntä olemassaoloa, kaikki oli ainoastaan aivojeni tuotetta.
Herra d'Aillane osoittautui täysin yhtä nerokkaaksi ja yleväluonteiseksi mieheksi kuin mitä hänen lapsensa olivat minulle kuvailleet ja hän osoitti minulle suosiota, johon koko sydämestäni vastasin.
Erottiin mahdollisimman myöhään. Kellon lyödessä kaksitoista ja madame d'Ionis'in annettua lopettamismerkin tuntui minusta kuin olisin joutunut tuskan valtaan, aivan kuin olisin herännyt suloisesta unesta karuun todellisuuteen. Elämäni oli ollut jo niin kauan aikaa käännettynä ylösalaisin, todellisuus ollut unena ja uni todellisuutena, että yksinäisyys, johon äkkiä jouduin, teki minuun kerrassaan ihmeellisen vaikutuksen ja sai koko olemukseni vapisemaan.
Varmasti en ollut vielä myöntänyt voivani rakastaa, mutta varmaa on, että uskomatta olevani rakastunut neiti d'Aillane'iin, tunsin häntä kohtaan tavallista suurempaa ystävyyttä. En ollut herennyt tarkastamasta häntä salaa, silloin kuin hän ei puhutellut minua, ja kuta enemmän pääsin varmuuteen hänen kauneudestansa, hänen erikoisista piirteistänsä, sitä selvemmin olin tuntevinani itsessäni jumaloidun ihanteeni vaikutuksen. Mutta sitten valtasi sydämeni sanomattoman suloinen tunne. Nuo puhtaat, kirkkaat kasvot tekivät niin uskollisen ja rauhoittavan vaikutuksen.
Bernard, jota halutti yhtä vähän kuin minuakin nukkua, puheli kanssani kello kahteen saakka aamulla. Asuimme samassa huoneessa, emme naisten huoneessa, emmekä edes siinä, missä olin maannut sairaana, vaan eräässä kauniissa, iloiseen sävyyn koristellussa huoneessa. Vihreistä sisaruksista ei ollut sen koommin enää ollut puhe.
Puhellessaan kanssani rakkaasta Carolinestaan Bernhard tiedusteli mielipidettäni kalliista Fèliciastaan. Aluksi en tietänyt mitä vastata. Pelkäsin sanoa liian vähän tai liian paljon. Vältin vastauksen kysymällä, miksi hän oli puhunut niin vähän sisarestansa.
"Onko mahdollista, että sinä et pidä hänestä yhtä paljon kuin hän sinusta?" kysyin minä.
"Olisin todellakin ihmeellinen olento, ellen pitäisi sisarestani", vastasi hän. "Mutta sinä olit siinä määrin vaipunut omiin ajatuksiisi, että sinä et olisi edes kuullut, jos minä olisin häntä kiittänyt. Ja siinä asemassa missä me olimme, ja valitettavasti yhä vieläkin olemme, ei suinkaan sopinut antaa sinun luulla, että minä tyrkytin sinulle sisartani."
"Ja kuinka minä olisin voinut sellaista luulla?"
"On, näet, olemassa muudan seikka, josta olen usein aikonut sinulle mainita ja jonka varmasti olet jo pannut merkille. Tarkoitan tuota hämmästyttävää yhdennäköisyyttä Fèlician ja Jean Goujon'in merenneidon välillä, johon sinä olit rakastunut siinä määrin, että lainasit sen piirteet ihmenäyllesi."
"En siis niinollen pettynyt!" huudahdin minä. "Neiti d'Aillane muistuttaa kauneudessa tuota kuvapatsasta."
"Kauneudessa!… paljon kiitoksia hänen puolestaan! Mutta sinähän näet, että tuo yhdennäköisyys tekee sinuun voimakkaan vaikutuksen, ja, katsos, juuri sen tähden olen ollut huomauttamatta siitä ennakolta."
"Ymmärrän, että olet pelännyt herättää minussa epäoikeutettuja toivomuksia."
"Pelkäsin saattaa sinut rakastumaan henkilöön, jonka toivomukset olivat epäoikeutettuja, kas siinä, ystäväni, kaikki mitä pelkäsin. Niin kauan kuin madame d'Ionis'in taloudellinen asema ei ole selvä, on meidän pidettävä itseämme köyhinä. Sinun isäsi ja minun pelkäävät, että hänen miehensä on hävittänyt kaikki ja, nimittämällä hänet perijäksensä, tehnyt ainoastaan rumaa pilaa. Siinä tapauksessa emme tule koskaan vastaanottamaan pientä omaisuutta, jonka hän tahtoo meille luovuttaa ja johon, niinkuin tiedät, oikeutemme on kiistämätön. Siitä huolimatta menen naimisiin hänen kanssansa, sillä pidämme toisistamme, mutta suostumatta siihen, että hän naimakirjan kautta luovuttaa minulle oikeuden omaisuuteensa. Sisareni, jolla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saada myötäjäisiä — sillä vaimoni ei olisi kyllin varakas antamaan hänelle sellaisia, eikä Fèlicia puolestaan koskaan suostuisi siihen, että vaimoni siten joutuisi mahdollisesti ahdinkotilaan — on silloin päättänyt mennä luostariin."
"Luostariin, hän? Ei koskaan! Bernard, sinä et saa koskaan antaa suostumustasi sellaiseen."
"Miksikä en, rakas ystäväni?" kysyi hän surun ja ylpeyden sekaisella äänellä, jonka hyvin ymmärsin. "Sisareni ajatukset on valmistettu siihen suuntaan ja hän on aina osoittanut taipumusta vaatimattomaan elämään."
"Sellaista ei voi ajatella! On mahdotonta, että niin täydellinen nainen ei suostuisi tekemään kunniallista miestä onnelliseksi ja vielä mahdottomampaa on, ettei olisi olemassa kunniallista miestä, joka ei tuota onnea tavoittelisi."
"En sano, että niin on tapahtuva. Tulevaisuus on sen osoittava, sitä enemmän, koska, siinä tapauksessa, että madame d'Ionis mahdollisesti saa jonkin verran omaisuutta, omatuntoni ei ole estävä vaimoani luovuttamasta sisarelleni myötäjäisiä, jotka ovat kyllin riittävät hänen pikku tarpeisiinsa. Mutta me emme tiedä vielä mitään ja joka tapauksessa olisi ollut paha, jos minä olisin sanonut: 'Minulla on hurmaava sisar, joka vastaa sinun ihannettasi…' Sehän olisi ollut samaa kuin jos olisin sanonut hänelle: 'Ajatteleppas asiaa! …' samaa kuin jos sinut olisi heitetty tytön syliin, joka on liian ylpeä, suostuakseen liittymään perheeseen, joka on varakkaampi kuin hänen omansa. Pysyn edelleenkin mielipiteessäni, ja minä pyydän vakavasti, ystäväni, ettet kiinnittäisi liian paljon huomiota sisareni ja merenneidon yhdennäköisyyteen."
Istuin hetkisen vaienneena. Mutta tuntien, että tuo kehotus liikutti minua enemmän kuin mitä itse luulin, sanoin äkillisellä avomielisyydellä:
"Mutta, rakas Bernard, miksi sinä oikeastaan olet tuonut minut tänne?"
"Siksi, että luulin sisareni olevan poissa. Hänen oli määrä tavata Toursissa isäni, jonka piti saapua tänne vasta neljäntoista päivän perästä. Tapaukset tekivät tyhjiksi laskelmani, mutta minä olen siitä huolimatta rauhallinen sisareni suhteen, kun olen tekemisissä sinun kaltaisesi miehen kanssa."
"Oletko yhtä rauhallinen minunkin suhteeni, Bernard?" sanoin minä.
"Olen", vastasi hän hiukan liikutettuna. "Olen rauhallinen, sillä sinulla on sielunvoimaa sanoa itsellesi: 'Mies, jonka sydän on vapaa, on oikeutettu tavoittamaan hyvän ja kunniallisen tytön kättä; eikä tytöllä olisi sanottavasti syytä tuntea itseänsä mairitelluksi, jos hänelle jonakin päivänä selvenisi, että tuon tavoittelun oli, kiitos sattuman, aiheuttanut ainoastaan eräänlainen yhdennäköisyys."
Ymmärsin niin hyvin tämän vastauksen, että en sanonut sen johdosta mitään, lupasin vain itselleni olla liian paljon kääntämättä silmiäni neiti d'Aillane'in puoleen. Teinpä vielä lujan päätöksen lähteä linnasta, siinä tapauksessa, että tuo onneton yhdennäköisyys tulisi liiaksi liikuttamaan mieltäni, seikka, joka tapahtui jo heti seuraavana päivänä. Tunsin, että olin hulluuteen saakka rakastunut neiti d'Aillane'iin, että merenneito-unelmani haihtui olemattomiin ja että Bernard levottomin mielin huomasi kaiken.
Sanoin jäähyväiset, mainiten, että isäni oli suonut minulle ainoastaan kahdenkymmenenneljän tunnin poissaolo-ajan. Olin lujasti päättänyt kertoa kaikki vanhemmilleni ja pyytää heidän suostumustansa siihen, että saisin uhrata sieluni ja ruumiini neiti d'Aillane'ille. Teinkin sen kaikella avomielisyydellä. Kerrottuani kokemani sielulliset kärsimykset purskahti isäni nauramaan ja äitini itkemään. Kuvailtuani voimakkain värein toivottomuuden tilaani, johon olin toisinaan joutunut ja joka oli saattanut minut eräänlaisella mielihyvällä ajattelemaan itsemurhaa, muuttui isäni vakavaksi ja sanoi, katsoen äitiini päin:
"Kas siinä on lapsi, joka on ollut sekaisin päästään meidän keskellämme, eikä meillä ole ollut siitä aavistustakaan. Ja sinä, rakas ystävä, luulit hänen rakastuneen madame d'Ionis'iin, joka on aivan ilmielävä olento, sen sijaan, että hän oli kohdistanut tunteensa vallan elottomaan kaunottareen, jota on tuskin koskaan ollut olemassakaan. Todella merkillisiä asioita syntyy runoilijan aivoissa. No niin, sydämellinen kiitos kauniille neiti d'Aillane'ille, joka on merenneidon näköinen ja joka on parantanut meidän hullumme! Sinun on kaikin mokomin mentävä naimisiin hänen kanssaan ja pyydettävä hänen kättänsä, ennenkuin tiedetään saako hän myötäjäisiä, sillä jos hän sellaisia saa, on hän pitävä itseänsä liian suurena, mennäkseen naimisiin jonkun asianajajan kanssa. Tuhat tulimmaista, miksi ei madame d'Ionis ole jättänyt pesän selvitystä minun huolekseni? Me kyllä selvittäisimme kaikki nopeasti, sensijaan että tuo vanha pariisilainen lakimies kuhnailee kuukausikaupalla. Tehdäänkö Pariisissa työtä? Ei, siellä pohditaan vaan politiikkaa ja lyödään laimin kaikki muu."
Jo seuraavana päivänä palasimme, isä ja minä, jälleen d'Ionis-linnaan. Pyyntöni esitettiin herra d'Aillane'ille, joka heti syleili minua ja ojensi sen jälkeen kätensä isälleni ja sanoi ritarillisella avomielisyydellä:
"Kyllä, ja kiitos!"
Heittäydyin uudestaan hänen syliinsä ja hän lisäsi:
"Odottakaa, kunnes tyttäreni antaa suostumuksensa, sillä minä tahdon, että hän on tunteva itsensä onnelliseksi. Mitä minuun tulee, lahjoitan hänet teille, tietämättä onko hänestä tuleva kyllin rikas puoliso teille; ja jos niin on käyvä, niin katson teidät kyllin arvokkaaksi hänelle. Te panette kaikki alttiiksi kaikesta. Hyvä, minä teen samoin ja noudatan antamaanne esimerkkiä. Teissä ei ole rahanylpeyttä, teissä, eikä minulla ole mitään ylhäisöennakkoluuloja. Olemme siis yksimieliset. Minulla on teidän sananne ja teillä minun. Mutta minä tahdon, että tyttäreni yksin määrää asiassa; ja teidän, herra Nivières, on sallittava poikanne seurustella tyttäreni kanssa, sillä heidän rakkautensa on vielä nuori ja he tulevat siten saavuttamaan keskinäisen luottamuksen. Mitä poikanne luonteeseen ja lahjoihin tulee, niin ovat ne meille tunnetut, eikä meillä ole mitään vastaväitteitä esitettävänä."
Minun sallittiin siis näyttäytyä alituisena vieraana d'Ionis-linnassa, ja se aika muodostui elämäni ihanimmaksi.
Rakastin täysin luonnollisella tavalla naista, joka oli enkeli hyvyydessä, lempeydessä, nerokkuudessa ja ihanteellisessa kauneudessa.
Hän ei kieltänyt minulta toivoa. Hän puhui aivan avomielisesti kunnioituksestansa ja mieltymyksestänsä minuun, mutta kun minä mainitsin sanan rakkaus, näytti hän epäröivältä.
"Ettekö erehdy", sanoi hän, "ja ettekö ole rakastanut jotakuta toista ennen minua ja enemmän kuin minua, jotakin tuntematonta, josta ei veljeni ole milloinkaan tahtonut puhua?" —
Eräänä päivänä hän sanoi: "Eikö teillä ole sormessanne sormus, jota pidätte pyhänä esineenä; ja jos minä pyytäisin teitä heittämään sen suihkulähteeseen, niin olisitteko valmis tekemään sen?"
"En koskaan!" huudahdin minä. "En luovu siitä milloinkaan, sillä te olette antanut sen minulle!"
"Minä? Mitä te sillä tarkoitatte?"
"Niin juuri, te! Älkää salatko sitä minulta kauempaa. Te olette esittänyt vihreän naisen osaa, tyydyttääksenne madame d'Ionis'ta, joka tahtoi, että saattaisitte hänet perikatoon ja joka luuli minussa löytävänsä luotettavan henkilön, jonka todistuksia hänen miehensä tarvitsi. Te olette, esiintymisenne kautta henkiolentona, avannut minun silmäni huomaamaan velvollisuuteni."
"No niin, olette oikeassa", sanoi hän; "minä olen saattanut teidät miltei mielipuolisuuden rajoille, mutta olen katkerasti sitä katunut, huomattuani, sittemmin, kuinka paljon kärsimystä tuo merkillinen seikkailu on teille tuottanut. Ensimäisellä kerralla teille esitettiin kuvaelma, jonka kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä. Kun teidän rohkeutenne huomattiin suuremmaksi kuin apotti de Lamyre'in, jonka kanssa Caroline oli huviksensa samalla tavalla leikitellyt, päätettiin teitä huvittaa vähemmin peloittavalla ilmestyksellä. Olin täällä salaisella käynnillä, sillä leskirouva d'Ionis ei kernaasti nähnyt minua luonansa. Caroline, joka ihmetteli minun ja merenneidon välistä yhdennäköisyyttä, puki minut samanlaisiin vaatteisiin kuin silläkin oli yllä ja järjesti hiukseni samalla tavalla, sellaisena lausuakseni ennustukseni, joka ei ollut sopusoinnussa hänen toivomustensa kanssa, mutta jota te olette totellut hetkeäkään unohtamatta meidän kunniaamme. Läksin heti seuraavana aamuna linnasta, eikä minulle ilmoitettu mitään siitä, että te olitte sielun järkytyksestä vakavasti sairastunut. Jouduttuanne erimielisyyteen Bernardin kanssa olin minä Angersissa ja minä juuri lähetin teille sormuksen, jonka annoin teidän löytää huoneestanne. Madame d'Ionis, jolla oli kaksi samanlaista, hyvin vanhaa sormusta, keksi tämän juonen ja järjesti sen. Hän otti sormuksen myöskin teiltä pois kuumeessa ollessanne, peläten tuon todellisuuteen viittaavan esineen liiaksi järkyttävän mieltänne ja katsoen parhaaksi antaa teidän luulla uneksineenne."
"Mutta sitä en ole koskaan luullut, en koskaan! Mutta mitenkä on selitettävissä, että sormus joutui jälleen teidän haltuunne, teidän, jolle se ei kuulunut?"
"Caroline lahjoitti sen minulle", sanoi hän punastuen, "koska se oli mielestäni kaunis."
Sitten hän kiirehti lisäämään:
"Kun Bernard oli voittanut teidän luottamuksenne, sain vihdoinkin tietää millaiset kärsimykset ja tuskat olivat oikeuttaneet teidät jälleen näkemään vihreän neidon. Silloin päätin olla teille sisar, ystävä, voidakseni elinkautisella ystävyydelläni sovittaa ymmärtämättömyyteni ja hyvittää kärsimykset, jotka olen teille tuottanut. En luullut miellyttäväni teitä päivän valossa yhtä paljon kuin kuutamossa… No niin, koska asianlaita on siten, niin tietäkää, että te ette ole yksin ollut onneton ja että…"
"Jatkakaa!" huudahdin minä, polvistuen hänen eteensä.
"No niin, no niin…" sanoi hän, punastuen yhä enemmän ja alentaen äänensä, vaikka olimmekin kahden kesken suihkulähteen reunalla, "tietäkää siis, että rohkeuteni on saanut rangaistuksensa. Olin lapsi, olin onnellinen ja iloinen. Ymmärsin esittää osani, ja molemmat sisarukseni, Bernard ja apotti de Lamyre, jotka kuuntelivat noiden kivien takana, saivat kokea minussa todellisuutta, jota he eivät olleet odottaneet. Totuus on, että nähtyäni teidät ja kuunneltuani teitä, jouduin itse, en tiedä minkälaisten tunteiden valtaan. Ensin luulin olevani todella kuollut. Luostariin tuomittuna puhuin teille kuin jo olisin ollut eroitettuna elävien mailta. Olin kokonaan esittämäni osan vallassa. Tunsin, että te kiinnititte mieltäni. Te puhuttelitte minua innostuksella…, joka liikutti minua sieluni syvintä myöten. Jos te näitte kasvoni, näin minäkin teidän… ja palattuani luostariin, pelkäsin antaa lupaustani, tunsin, että leikittyäni teidän vapaudellanne, olin kadottanut omani."
Puhuessaan näin hän oli muuttunut eloisammaksi. Ensi tunnustukseen liittyvä kainous oli muuttunut suloiseksi luottamukseksi. Kietoen kauniit, pehmeät käsivartensa kaulani ympäri ja suudellen minua otsalle, hän sanoi:
"Lupasinhan sinulle, että saat nähdä minut jälleen! Mieleni oli epätoivoinen, antaessani sinulle tuon lupauksen, jonka luulin olevan petollisen, ja kuitenkin tuntui aivan kuin joku yliluonnollinen taivaallinen ääni olisi kuiskannut minulle: 'Toivo, koska sinä rakastat!'" — — —
Kuukauden kuluttua menimme naimisiin. Madame d'Ionis'in, tulevan madame d'Aillane'in pesänselvitys ei ollut vielä päättynyt, kun vallankumous äkkiä puhkesi ja teki tyhjäksi velkojien vaatimukset. Madame d'Aillane saattoi sittemmin viettää mukavaa, vaikkeikaan ylellistä elämää. Iloni ja ylpeyteni oli niinollen saada yksin tukea vaimoani. Kaunis d'Ionis-linna myytiin ja maa paloiteltiin. Vähemmin valistuneen isänmaanrakkauden villitsemät talonpojat olivat tuhonneet suihkukaivon, jota he luulivat kuningattaren kylpyammeeksi.
Eräänä päivänä tuotiin minulle merenneidon pää ja toinen käsivarsi, joita huolellisesti säilytän. Mutta perheonneani ei kukaan ole voinut tuhota. Rakkauteni kauneimpaan ja jaloimpaan naiseen mitä maa päällänsä kantaa, on kaikkien valtiollisten myrskyjen jälkeen säilynyt puhtaana ja muuttumattomana.