ENSIMÄINEN KERTOMUS.
Cimone tulee järkiinsä, kun on rakastunut, ja ryöstää merellä ihailemansa Efigenian. Rodon saarella hänet pannaan vankeuteen, josta Lisimaco pelastaa hänet, ja he ryöstävät yhdessä uudestaan Efigenian sekä Cassandran keskellä näiden hääkemuja. Sitten he pakenevat Kretaan naisineen, joista tulee siellä heidän vaimonsa, ja palaavat jälleen kotimaahansa, sinne kutsuttuina.
Kypron saarella eli muinoin, niinkuin kyprolaisten vanhoista historioista olemme lukeneet, erittäin jalosukuinen mies, jonka nimi oli Aristippo ja jolla oli enemmän kuin yhdelläkään ainoalla hänen kansalaisistaan ajallista hyvyyttä. Ja ellei kohtalo yhdessä suhteessa olisi tuottanut hänelle surua, olisi hän voinut olla tyytyväisempi kuin kukaan muu.
Ja tämä seikka oli se, että hänellä oli monista pojistaan yksi, joka tosin oli kasvunsa ja ruumiillisen kauneutensa puolesta kaikkia muita nuorukaisia ehompi, mutta melkein heikkopäinen, niin ettei hänestä ollut toiveita. Hänen nimensä oli oikeastaan Galeso, mutta kaikki kutsuivat häntä pilkalla Cimoneksi (joka sikäläisten kielessä vastaa yhtä kuin meidän kielessämme elukka), siksi, ettei hänen päähänsä millään opettajan ponnistuksilla, isän houkutteluilla tai kurituksilla eikä muidenkaan keksinnöillä saatu menemään tietoja tai ihmistapoja, joten hän, jonka äänikin oli karkea ja raaka, käytökseltään oli paremminkin eläin kuin ihminen.
Tämä hukkaan mennyt elämä tuotti isälle ankarinta surua, ja kun häneltä oli kadonnut kaikki toivo pojasta, niin hän, päästäkseen aina näkemästä tuota tuskansa syytä silmäinsä edessä, määräsi, että Cimonne oli mentävä maalle ja oltava siellä hänen työväkensä parissa.
Siitä tuli Cimone sangen hyvilleen, sillä karkeain ihmisten tavat ja elämä olivat hänestä paljon mieleisempiä kuin konsanaan kaupunkilaisten.
Kun Cimone nyt siis meni maalle ja askarteli siellä töissä, jotka maaelämään kuuluivat, niin sattui eräänä päivänä, keskipäivän jälkeen, että kun hän kulki maatilalta toiselle sauva olalla, niin hän tuli metsikköön, joka oli sillä seudulla kauneimpia ja täydessä lehtivihannassa, koska oli juuri toukokuu. Ja hänen siellä kulkiessaan sattui, että hän joutui, ikäänkuin hyvän onnensa opastamana, korkeain puiden ympäröimälle niitylle, jonka toisella liepeellä oli ylen kaunis ja kylmä lähde. Ja lähteen partaalla Cimone näki vihannalla nurmella nukkumassa kauniin tytön, jonka pukimet olivat niin ohuet, että ne tuskin kätkivät mitään hänen valkeasta ruumiistaan, sillä häntä verhosi vyötäröiltä jalkoihin ainoastaan aivan valkea ja ohut vaippa. Ja hänen jaloissaan nukkui samoin pari naista sekä muuan mies, tuon tytön palvelijoita.
Kun Cimone hänet näki, pysähtyi hän sauvansa nojaan, aivan kuin ei koskaan ennen olisi nähnyt naisolentoa, ja alkoi katsella tyttöä, mitään virkkamatta ja tarkasti ja rajattomasti ihaillen. Ja tuossa karkeassa povessa, johon ei tuhansilla opetuksilla oltu saatu kaupunkilaisia mieltymyksiä, tunsi hän nyt heräävän aatoksen, mikä pani hänet viljelemättömässä, yksinkertaisessa mielessään ajattelemaan, että tämä oli ihaninta, mitä kuolevainen koskaan oli nähnyt.
Ja sitten hän alkoi tarkastella tytön ruumiinosia yksitellen, ihaillen hiuksia, joita hän vertasi kultaan, otsaa, nenää ja suuta, kaulaa ja käsivarsia ja erityisesti rintaa, joka vasta vähän kaartui. Ja muuttuen yhtäkkiä talonpojasta kauneudentuomariksi hän toivoi nyt kiivaasti saada nähdä tytön silmätkin, joita tyttö piti suljettuina, koska niitä syvä uni painosti. Ja niitä nähdäkseen teki Cimonen mieli jo monta kertaa herättää hänet, mutta kun hän näytti hänestä monin verroin kauniimmalta kuin kaikki muut naiset, joita hän oli ennen nähnyt, niin hän ajatteli, että ehkä se on jokin jumalatar. Ja niin paljon älyä hänellä toki oli, että hän ymmärsi jumalallisten seikkain ansaitsevan kunnioitusta enemmän kuin maallisten, ja siksi hän malttoi mielensä ja odotti, kunnes tyttö itsestään heräisi. Ja vaikka odotus tuntuikin hänestä hyvin pitkältä, ei hän kuitenkaan voinut, tavattoman ihastuksensa vallassa, paikaltaan poistua.
Tapahtui sitten, että neito, jonka nimi oli Efigenia, heräsi pitkän ajan perästä, ennen kaikkia seuralaisiaan, ja kun hän, kohottaen päätänsä ja avaten silmänsä, huomasi edessään Cimonen sauvansa nojassa seisomassa, niin hän kummastui suuresti ja sanoi: Cimone, mitä sinä tähän aikaan täällä metsässä haeskelet?
Melkein jokainen näillä seuduilla tunsi Cimonen sekä hänen muotonsa ja tuhmuutensa että hänen isänsä ylhäisen suvun ja rikkauksien vuoksi.
Cimone ei vastannut mitään Efigenian sanoihin, mutta heti, kun hän näki neidon silmät avoinna, alkoi hän tuijottaa niihin ylen tarkasti, ja tunsi niistä hohtavan itseensä sellaisen sulon, ettei hän sen vertaista ollut ikinä kokenut. Mutta kun tyttö tämän näki, alkoi hän peljätä, että moinen tiukka tähystely voisi johtaa hänen moukkamaisuutensa johonkin sellaiseen, joka saattaisi tuottaa katseltavalle häpeää. Ja niinpä Efigenia herätti palvelijansa, nousi ylös ja sanoi: Cimone, jää hyvästi.
Siihen Cimone vastasi: Minä tulen sinun kanssasi.
Ja vaikka Efigenia kielsi Cimonea tulemasta kanssaan, koska hän yhä häntä pelkäsi, niin ei hän voinut eroittaa häntä itsestään, ennenkuin Cimone oli saattanut hänet kotiin.
Sieltä meni Cimone isänsä luo ja vakuutti, ettei hän enää millään ehdolla mene takaisin maalle. Ja vaikka tämä oli isästä ja sukulaisista tukala asia, niin sallivat he kuitenkin hänen olla niinkuin tahtoi, odottaen, mikä hänet oli saanut tällä tavalla mieltään muuttamaan.
Kun nyt Cimonen sydämeen, johon ei opin murentakaan voinut tunkeutua, oli aivan tuokiossa päässyt Amorin nuoli Efigenian kauneuden lennättämänä, niin alkoi hän kehittyä nopeasti yhdestä järkiaatoksesta toiseen ja hämmästytti siten isänsä ja omaisensa ja kaikki muut, jotka hänet tunsivat. Ensin hän pyysi, että isä antaisi hänen esiintyä yhtä kauneissa vaatteissa kuin hänen veljilläänkin oli, ja muutenkin yhtä somistettuina kuin he, ja tähän isä suostui kovin mielellään.
Sitten hän alkoi seurustella hienojen nuorten miesten kanssa, ja kuulusteltuaan heiltä, mikä ylimyksille ja varsinkin rakastuneille sopii, hän oppi sangen lyhyessä ajassa, kaikkien suureksi ihmeeksi, ei ainoastaan tieteiden ensi alkeet, vaan tulipa hänestä etevä filosofikin.
Ja sitä mukaa (tähän kaikkeen oli syynä hänen rakkautensa Efigeniaan) muuttui hänen karkea ja talonpoikainen äänensä sivistyneeksi ja kaupunkilaiseksi ja hänestä tuli mestarillinen laulaja sekä soittoniekka, jopa taitava ratsastaja ja kokenut ja urhea sota-asioissakin niin maalla kuin merellä. Ja lyhyesti sanoen, ettei tarvitsisi kaikkia hänen avujaan yksitellen luetella: ei ollut kulunut täyttä neljää vuotta Cimonen ensimäisestä rakastumisen päivästä, kun hänestä jo tuli hauskin, hienotapaisin ja suurimmilla hyveillä varustettu nuorukainen, mitä Kypron saarella oli.
Mitä arvella, herttaiset naiset, nyt Cimonesta? Ei todellakaan muuta, kuin että kade kohtalo oli kytkenyt ja sulkenut ne korkeat avut, jotka taivas oli tälle kunnon sielulle antanut, johonkin aivan pieneen kolkkaan hänen sydämessään arvottomilla kahleilla, jotka kaikki Amor, tuo kohtaloakin väkevämpi, nyt rikkoi ja katkoi ja herätti nukahtaneet vaistot ja jalot avut, jotka olivat olleet julmassa pimeydessä ja horteessa, ja johti ne voimallaan kirkkaasen valkeuteen. Sitenpä hän selvästi näytti, mistä hän voi alamaistensa sielut pelastaa ja mihin hän ne valollaan johtaa.
Monesti meni Cimone rakkaudessaan Efigeniaan eräissä suhteissa liiallisuuksiinkin, kuten nuoret rakastuneet hyvin usein tekevät, mutta kun Aristippo ajatteli, että rakkaushan oli muuttanut hänet, hölmön, mieheksi, niin salli hän sen maltillisesti, jopa suorastaan rohkaisikin häntä menettelemään tässä asiassa kaikkien halujensa mukaan.
Cimone, joka ei enää sallinut kutsuttavan itseään Galesoksikaan, kun muisti, että Efigenia oli kutsunut häntä siksi, tahtoi nyt päästä kunniallisesti halujensa määrään ja lähetti siis useamman kerran pyytämään Efigeniaa vaimokseen hänen isältään Cipseolta. Mutta Cipseo vastasi Cimonelle aina, että hän oli jo luvannut Efigenian eräälle nuorelle rodolaiselle ylimykselle nimeltä Pasimunda, eikä aikonut peruuttaa sanaansa.
Kun sitten Efigenian sovittu hääaika tuli ja sulhanen laittoi noutamaan morsianta luokseen, niin sanoi Cimone itselleen: Nyt on aika näyttää, oi Efigenia, miten suuresti sinua rakastan. Sinun tähtesi on minusta tullut ihminen, ja jos sinut saan, niin en epäile, että saavutan kunniaa kuin mikä jumala. Ja varmasti minä sinut otan taikkapa kuolen.
Ja näin sanottuaan hän pyysi salaisesti avukseen eräitä nuoria ylimyksiä, jotka olivat hänen ystäviään, ja varusti kaikessa hiljaisuudessa laivan hyvään kuntoon meritappelua varten ja lähti merelle odottamaan sitä laivaa, jonka oli määrä viedä Efigeniaa hänen sulhaselleen Rodon saarelle.
Kun isä oli osoittanut monella muotoa kunnioitustaan Efigenian sulhasen ystäville, astui neito laivaan, keula käännettiin Rodoa kohti ja lähdettiin matkaan.
Mutta Cimone, joka ei nukkunut, yllätti matkalaiset laivallaan seuraavana aamuna ja huusi purtensa keulasta ankarasti niille, jotka olivat Efigenian laivassa: Pysähtykää, laskekaa purjeet alas, tai valmistukaa tulemaan voitetuiksi ja heitetyiksi mereen.
Cimonen viholliset olivat jo tuoneet aseita kannelle ja hankkiutuivat puolustukseen. Mutta Cimone otti nuo sanat huudettuaan rautaisen valtaushaan ja iski sen rodolaisten laivan perään, vaikka he täyttä vauhtia pakoon painoivat, ja kytki heidän laivansa väkivallalla oman purtensa keulaan. Ja sitten hän karkasi hirmuisena kuin jalopeura, ilman yhdenkään toverinsa seuraa, rodolaisten aluksen kannelle, aivan kuin pitäen arvottomina heitä kaikkia. Ja koska Amor häntä kannusti, syöksyi hän ihmeellisellä voimalla väkipuukko kädessä keskelle vihollisten parvea ja haavoitti heitä milloin oikealle, milloin vasemmalle ja kaasi heitä kuin lampaita. Tämän nähdessään nakkasivat rodolaiset aseensa maahan ja huusivat melkein yhtä suuta, että he antautuvat vangeiksi.
Cimone sanoi silloin heille: Nuoret miehet, ei saaliin himo eikä viha mikään saanut minua lähtemään Kyprolta ja karkaamaan teidän kimppuunne keskellä merta asekädessä. Minut toi tänne eräs muu haluttava, joka minun on ehdottomasti saatava valloitetuksi, ja teidän on varsin helppoa luovuttaa se minulle kaikessa rauhassa. Ja se on Efigenia, jota minä rakastan yli kaiken. Kun minä en voinut häntä saada ystävänä ja sovussa hänen isältään, niin pakoitti minut Amor riistämään hänet teiltä vihamiehenä ja aseilla. Minun aikomukseni on näet olla hänelle sama, joksi teidän Pasimundanne piti hänelle tulla. Antakaa hänet minulle ja jatkakaa matkaanne Jumalan nimessä.
Nuorukaiset, joita paremminkin väkivalta kuin aulius pakoitti, luovuttivat itkevän Efigenian Cimonelle. Mutta kun Cimone näki neidon itkevän, sanoi hän: Jalo neito, älä ole tuskissasi, minä olen sinun Cimonesi ja olen pitkäaikaisella rakkaudella ansainnut sinut paljoa paremmin kuin Pasimunda saamallaan lupauksella.
Sitten palasi Cimone, johdettuaan Efigenian laivaansa ja koskematta mihinkään rodolaisten omaisuuteen, toveriensa luokse ja antoi rodolaisten jatkaa matkaansa.
Nyt oli Cimone maailman tyytyväisin ihminen niin kalliin saaliin saamisesta ja piti velvollisuutenaan lohduttaa jonkun aikaa itkevää Efigeniaa, jonka jälkeen hän päätti toveriensa kanssa, että parhainta on nyt olla heti palaamatta Kyproon. Sentähden käännettiin yksimielisesti laivan keula Kretaa kohti, jossa melkein kaikki heistä ja varsinkin Cimone Efigenian kanssa uskoivat saavansa turvaa vanhojen ja uusien sukulaisten ja lukuisien tuttujen luona.
Mutta onni, joka oli niin suopeasti antanut Cimonen vallata naisen, ei ollut nytkään vakaa, vaan muutti yhtäkkiä rakastuneen nuorukaisen rajattoman ilon murheeksi ja katkeriksi kyyneleiksi.
Ei ollut kulunut vielä neljää tuntia siitä, jolloin Cimone erosi rodolaisista, kun sen yön tullessa, jota Cimone odotti ihanampana kaikista ennen kokemistaan, nousi myöskin hirmuinen ja myrskyinen ilma, joka täytti taivaan pilvillä ja meren raivoisilla tuulilla, niin ettei yksikään enää tiennyt, mitä tehdä tai kunne mennä, eikä laivalla kukaan voinut pysyä pystyssä täyttämässä velvollisuuksiaan.
Kuinka tuskissaan Cimone tästä oli, ei tarvitse kysyä. Hänestä tuntui, kuin olisivat jumalat suoneet hänen toteuttaa halunsa ainoastaan sen vuoksi, että kuolema olisi hänelle nyt sitä raskaampi, kun hän taas ennen olisi siitä sangen vähän välittänyt.
Hänen kumppaninsa olivat samoin tuskissaan, mutta eniten kaikista Efigenia, joka itki ja pelkäsi jokaista aallon jysähdystä. Ja itkiessään hän syytteli katkerasti Cimonen rakkautta ja sadatti hänen huimuuttaan, väittäen, ettei tämä hirveä ilma ollut noussut minkään muun vuoksi kuin siksi, etteivät jumalat sallineet miehen, joka vastoin heidän neuvoaan koetti ottaa itselleen vaimoa, nauttia tuon uhkapäisen halunsa hedelmistä, vaan että Cimone, nähtyään ensin Efigenian kuolevan, oli itsekin surkeasti hukkuva.
Näin ja vieläkin haikeammin valitellen ja tietämättä, mitä tehdä, ajausivat merenkulkijat, kun myrsky joka hetki yhä yltyi, Rodon saaren lähistölle. Ja kun he eivät nähneet tai älynneet, mihin he menivät, niin eivät he myöskään tunteneet, että maa oli Rodos, vaan ponnistivat henkensä pelastukseksi viimeisetkin voimansa päästäkseen, jos mahdollista, maihin.
Onni olikin heille suotuisa ja johdatti heidät pieneen meren lahteen. Mutta siihen olivat tuokiota ennen heitä saapuneet laivallaan myöskin ne rodolaiset, jotka Cimone oli vapauteen päästänyt. Nämäkään eivät huomanneet laskeneensa ankkuria Rodon luokse, ennenkuin aamurusko syttyi ja taivas hiukan kirkastui, jolloin he näkivät, että olivat noin jousenkantaman päässä laivasta, josta olivat eilen eronneet.
Siitä kauhistui Cimone sanomattomasti, ja peljäten sitä, joka sitten hänelle tulikin, hän komensi, että oli kaikin mokomin koetettava päästä täältä pois, ajelkoon onni sitten kunne tahansa, sillä pahemmassa paikassa kuin tämä eivät he missään olisi.
Sieltä koetettiinkin suurilla voiman ponnistuksilla päästä pois, mutta turhaan. Kova tuuli nousi vastaan, niin etteivät he voineet päästä ulapalle pienestä lahdesta, vaan ajausivat päinvastoin, tahtoivat tai ei, yhä enemmän maihin. Ja kun he sinne saapuivat, tunsivat heidät laivastaan maihin astuneet rodolaiset merimiehet. Joku heistä juoksi silloin heti läheiseen kylään, jonne ylhäiset rodolaiset nuorukaiset jo ennen olivat lähteneet, ja kertoi, että Cimone ja Efigenia olivat sattumalta tulleet laivallaan samaan paikkaan kuin hekin.
Tämän kuullessaan ihastuivat rodolaiset ylimykset suuresti, kokosivat paljon miehiä kylästä ja kiiruhtivat rannalle. Cimone, joka oli jo väkineen noussut maalle, oli päättänyt paeta johonkin läheiseen metsään, mutta nyt otettiin hänet kaikkien kumppaniensa ja Efigenian kanssa vangiksi ja vietiin kylään. Ja sieltä kuljetettiin Cimone, kun Lisimaco (joka oli sinä vuonna rodolaisten ylimpänä järjestyksen pitäjänä) oli saapunut suuri asejoukko mukana paikalle, kaikkine tovereineen vankeuteen, niinkuin Pasimunda, saatuaan näistä tapahtumista jo tiedon, oli Rodon senaatilta valitellen anonut.
Tällä tavalla menetti onneton ja rakastunut Cimone Efigeniansa, jonka vasta äsken oli saavuttanut, hyötymättä hänestä mitään muuta kuin parisen suudelmaa. Efigenian ottivat monet rodolaiset ylimysnaiset hoitoonsa ja toinnuttelivat häntä sekä äskeisen vangitsemisen peljästyksestä että myrskyisen meren tuottamista vaivoista. Ja heidän luokseen hän jäi aina sovittuun hääpäiväänsä saakka.
Cimone ja hänen toverinsa armahdettiin, koska he olivat eilen päästäneet nuoret rodolaiset vapauteen, ja heidät tuomittiin ainoastaan iäkseen vankeuteen, vaikka Pasimunda koettikin parhaansa mukaan saada heidät tuomituiksi kuolemaan. Vankilassa he istuivat sitten murheissaan eivätkä enää toivoneet koskaan mitään iloja. Mutta Pasimunda kiirehti minkä ennätti tulevia häitä.
Silloin onni taas, ikäänkuin katuen hetkellistä väärintekoaan Cimonea kohtaan, keksi uuden seikan hänen edukseen.
Pasimundalla oli veli, Ormisda nimeltä, tosin ikävuosilta nuorempi häntä, mutta ei kunnossa häntä huonompi. Tämä Ormisda oli jo kauan hankitellut ottaa vaimokseen erästä ylhäistä, kaunista kaupungin neittä nimeltä Cassandra, jota myöskin Lisimaco tulisesti rakasti. Mutta Ormisdan naimakaupat olivat monta kertaa menneet milloin minkin esteen vuoksi myttyyn. Kun nyt Pasimunda näki, että hänen täytyy suurilla juhlilla viettää häitään, niin arveli hän, että olisi viisainta, jos hän saisi samoissa juhlissa myöskin Ormisdan menemään naimisiin, sillä niin vältettäisiin uudet juhlat ja kulut. Sen vuoksi Pasimunda ryhtyi uudelleen puheisiin Cassandran vanhempien kanssa ja pääsi hyviin tuloksiin. Ja hän, hänen veljensä ja Cassandran vanhemmat päättivät keskenään, että samana päivänä, jolloin Pasimunda pitää häitä Efigenian kanssa, vietetään myöskin Ormisdan ja Cassandran häät.
Tämä tieto oli Lisimacosta hyvin vastenmielinen, sillä hän näki sen pistävän toivonsa, joka oli, että jollei Ormisda ota Cassandraa, niin joutuu neito varmaan hänelle itselleen. Mutta älykkäänä miehenä hän salasi harminsa ja alkoi miettiä keinojakin, millä tavalla voisi estää sellaiset aikeet toteutumasta. Eikä hän huomannut muuta neuvoa kuin sen, että Cassandra oli ryöstettävä.
Tämä näytti hänestä helpolta virkamahdin avulla, joka hänellä oli, mutta samalla julkeammalta kuin se olisi ollut, ellei hän olisi ollut tuossa virassa. Mutta lopulta, pitkän ajattelun perästä, väistyi kunniantunto rakkauden tieltä ja hän päätti ryöstää Cassandran, tuli mitä tuli. Ja miettiessään, millaisia tovereita hän tässä yrityksessä tarvitsisi ja millä menetelmällä hän sen suorittaisi, johtui hänen mieleensä Cimone, jota hän piti tovereineen vankeudessa! Ja hän ajatteli, ettei hän mistään saisi parempaa ja uskollisempaa apulaista tässä asiassa kuin Cimone.
Sen vuoksi noudatti hän seuraavana yönä Cimonen salaa kammioonsa ja alkoi puhua hänelle näin: Cimone, jumalat ovat ihmisille parhaita ja anteliaimpia lahjojen jakajia, mutta samalla he tietävät myös koetella heidän kuntoaan. Ja niitä, jotka he näkevät lujiksi ja vakaiksi kaikissa onnen käänteissä, pitävät he korkeimpain palkintojen arvoisina heidän uljuutensa vuoksi. Sinun kunnostasi he tahtoivat varmempaa näytettä kuin olisit voinut antaa kotonasi, isäsi luona, jonka minä tiedän mahdottoman rikkaaksi. Kalvavilla rakkauden suruilla tekivät he ensin sinusta, älyttömästä eläimestä, mikäli olen kuullut, ihmisen; sitten he tahtoivat kovilla vastoinkäymisillä ja nyt raskaalla vankeudella tietää, muuttuiko luontosi siitä, mitä se oli silloin, kun sait tuokion iloita ansaitsemastasi saaliista. Ja jos tosiaan ennallasi olet, niin eivät he koskaan tarjonneet sinulle niin suurta iloa kuin minkä he nykyhetkellä aikovat sinulle lahjoittaa. Ja että tavalliset voimasi palaisivat ja rohkaisisit mielesi, aion nyt sinulle sen asian todistaa. Pasimunda, joka iloitsee onnettomuudestasi ja koettaa kiivaasti saada sinut hengiltä, kiirehtii nyt minkä voi häitään sinun Efigeniasi kanssa, valmistautuen nauttimaan saaliista, jonka onni sinulle ensin suopeasti antoi ja sitten sinulta nurjasti riisti. Kuinka tuskallisesti tämä sinuun koskee, jos rakastat niin suuresti kuin luulen, arvaan itsestänikin, sillä minua uhkaa Ormisda, Pasimundan veli, tuona samana päivänä samanlaisella vääryydellä, sillä hän aikoo viedä minulta Cassandran, jota minä rakastan enemmän kuin mitään muuta. Ja tällaista kohtalon vääryyttä ja nurjuutta välttääksemme en näe sen jättäneen meille muuta keinoa kuin henkemme voiman ja oikeat kätemme, joihin kalpa kiintyköön avaamaan meille tietä, sinulle neitosi toiseen ryöstöön, minulle ensimäiseen. Jos siis sinulla on hyvä halu, en tahdo sanoa vapauteesi, sillä siitä välität luullakseni ilman rakastettuasi sangen vähän, vaan saamaan naisesi uudestaan, niin nyt ovat jumalat hänet käsiisi antaneet, jos seuraat minua minun hankkeissani.
Nuo sanat palauttivat täydellisesti rohkeuden Cimonen sieluun ja kauan vitkailematta hän vastasi: Lisimaco, et löydä innokkaampaa etkä uskaliaampaa toveria siihen työhön kuin minä, jos siten saavutan sen, mitä nyt minulle lupaat. Käske siis ainoastaan, mitä minun on tehtävä, ja saat nähdä, että tottelen ihmeellisellä voimalla.
Silloin Lisimaco lausui: Kolmen päivän päästä tästä noudetaan nuoret vaimot ensi kertaa miestensä taloon. Silloin on meidän, sinun asestettuna kumppaniesi kanssa ja minun eräiden ystävieni seurassa, joihin täysin luotan, mentävä illan tullessa sinne ja ryöstettävä naiset vierasten keskeltä laivaan, jonka minä olen salaa antanut varustaa. Ja surmaamme sen, joka vastaamme tohtii asettua.
Cimonesta oli neuvo hyvä, ja hän jäi rauhallisena vankeuteen sovittuun hetkeen saakka.
Hääpäivä tuli sitten, juhlat olivat suuret ja mainiot, ja veljesten talon joka kolkassa vallitsi riemu.
Silloin Lisimaco, joka oli varustautunut kaikin puolin kuntoon, jakoi mielestään otollisella hetkellä Cimonen ja hänen toverinsa sekä samoin omat ystävänsä, joilla kaikilla oli aseet vaatteiden alla, kolmeen osastoon, kun ensin oli tulistanut heitä monilla sanoilla yritykseen. Näistä osastoista hän lähetti varovaisesti yhden satamaan, ettei kukaan voisi estää heitä pääsemästä laivaan, sitten kun se oli oleva tarpeen, ja kahden muun kanssa hän meni Pasimundan talolle. Siellä hän jätti toisen osastoistaan ovelle, ettei heitä voitaisi sulkea sisään ja estää paluutietä. Ja viimeisten miesten ja Cimonen kanssa hän alkoi nousta portaita.
Kun he tulivat saliin, jossa morsiamet istuivat jo monien muiden naisten kanssa järjestyksessä aterialla, niin he karkasivat päin, paiskasivat pöydät kumoon, kumpikin heistä otti omansa ja antaen ne toveriensa syliin käskivät viemään ne heti valmiiksi varustettuun laivaan.
Morsiamet alkoivat itkeä ja huutaa, ja samoin muutkin naiset ja palkolliset, ja pian kaikui joka paikka pelkkää melskettä ja vaikerrusta. Mutta Lisimaco ja Cimone ja heidän toverinsa sivalsivat säilät huotrasta ja kulkivat ilman vähintäkään vastarintaa portaille, kaikkien antaessa heille tietä. Mutta kun he laskeusivat alas, juoksi Pasimunda, joka oli melskeen kuullut, heitä vastaan paksu sauva kourassa. Cimone iski häntä silloin niin lujasti, että halkaisi melkein puolitiehen hänen päänsä ja kaatoi hänet hengetönnä jalkoihinsa.
Onneton Ormisda juoksi veljensä avuksi, mutta hänkin sai surmansa Cimonen lyönnistä, ja Lisimacon ja Cimonen kumppanit haavoittivat ja löivät takaisin eräät muut, jotka vielä aikoivat lähestyä.
Ryöstäjät saapuivat nyt, jätettyään talon veren ja sekasorron, vaikerruksen ja surun valtaan, ilman estettä kiireesti saaliineen laivalle. Ja kun he olivat vieneet naiset laivaan ja itsekin nousseet sinne tovereineen, työnsivät he airot veteen ja lähtivät iloisesti matkoihinsa, kun ranta jo oli täynnä asestettuja miehiä, jotka olivat tulleet naisia vapauttamaan.
Sitten Lisimaco ja Cimone purjehtivat Kretaan, jossa monet ystävät ja sukulaiset ottivat heidät ilolla vastaan, ja he menivät naimisiin rakastettujensa kanssa, valmistaen suuret juhlat ja nauttien iloisesti ryöstönsä hedelmistä.
Kyprolla ja Kretalla nousi tämän heidän tekonsa vuoksi hälinää ja suuria häiriöitä, joita kesti pitkän aikaa. Mutta viimein rupesivat heidän ystävänsä ja sukulaisensa, jotka näillä saarilla asuivat, sovittajiksi ja saivat asiat niin hyvin selvitetyksi, että Cimone voi palata, jonkun aikaa maanpakoa kärsittyään, iloisesti Efigenian kanssa Kyproon ja samoin Lisimaco Cassandran kanssa Rodoon.
Ja sitten eli kumpikin heistä tyytyväisenä kauan aikaa vaimonsa kanssa omalla maallaan.