TOINEN KERTOMUS.
Gostanza rakastaa Martuccio Gomitoa ja kun kuulee, että hän on kuollut, heittäytyy epätoivoissaan yksinään venheesen, jonka tuuli vie Susaan. Hän löytää Martuccion elävänä Tunisissa, näyttäytyy hänelle, ja Martuccio, joka on älykkäillä neuvoillaan saavuttanut kuninkaansa suuren suosion, ottaa Gostanzan vaimokseen ja palaa rikkaana hänen kanssaan Lipariin.
Tietäkää nyt, rakastettavat naiset, että lähellä Sisiliaa on pieni saari nimeltä Lipari, ja siellä eli joku aika sitten erittäin kaunis nuori neito nimeltä Gostanza, syntyisin sangen kunnioitetusta saaren suvusta. Häneen rakastui eräs saman saaren nuorukainen nimeltä Martuccio Gomito, sangen hienotapainen, kohtelias ja ammatissaan kykenevä. Ja myöskin neito rakastui nuorukaiseen niin tulisesti, ettei hän tuntenut itseään onnelliseksi muulloin kuin nähdessään Martuccion. Ja koska Martuccio toivoi Gostanzaa vaimokseen, niin lähetti hän pyytämään häntä hänen isältään, mutta isä vastasi, että Martuccio on köyhä ja senvuoksi ei hän tahdo hänelle tytärtään antaa.
Martuccio, vihastuneena siitä, että näki itseään köyhyyden tähden syrjäytettävän, vannoi silloin sukulaisilleen ja tuttavilleen, ettei hän palaa Lipariin koskaan, ellei voi sitä tehdä rikkaana miehenä. Ja hän lähti saarelta ja alkoi risteillä merirosvoutta harjoittaen Barberian rannikoilla, ryöstäen jokaisen, kuka ei jaksanut pitää puoliaan häntä vastaan. Siinä olisikin onni ollut hänelle hyvin suosiollinen, jos hän olisi onnenpyyteessään pysynyt kohtuuden rajojen sisällä. Mutta kun Martuccio ei tyytynyt siihen, että hän ja hänen toverinsa olivat lyhyessä ajassa tulleet sangen rikkaiksi, vaan kun he koettivat saada määrättömiä rikkauksia, niin kävi niin, että kerran eräät saraseenilaivat ottivat pitkän vastarinnan jälkeen hänet ja hänen toverinsa vangiksi ja ryöstivät heidät. Suurimman osan heistä saraseenit surmasivat, laiva upotettiin, ja Martuccio itse vietiin Tunisiin, jossa hänet pantiin vankeuteen ja pidettiin kauan sellaisessa surkeudessa.
Liparille toivat monet, ei vain pari henkilöä, tiedon, että saraseenit olivat hukuttaneet kaikki ne, jotka olivat Martuccion kanssa laivassa.
Kun Gostanza, joka jo Martuccion lähtiessä oli surrut sanomattomasti, nyt kuuli hänen kaikkine tovereineen kuolleen, niin hän itki kauan ja päätti viimein, että nyt hän ei enää tahdo elää. Ja koska hänen sydämensä ei sietänyt, että hän olisi itse väkivaltaisesti päättänyt päivänsä, niin hän mietti jotakin uutta tapaa, joka riistäisi häneltä pakosta hengen. Ja eräänä yönä hän astui salaa ulos isänsä talosta ja saavuttuaan satamaan löysi siellä sattumalta, jonkun matkan päässä muista laivoista, pienen kalastaja-venheen, jossa oli vielä masto, purjeet ja airot paikoillaan, sillä sen omistajat olivat vasta äsken lähteneet siitä maihin. Gostanza astui nopeasti venheesen ja soudettuaan vähän matkaa merelle päin (sillä hän ymmärsi hiukan merimiehenkin ammattia niinkuin yleensä kaikki sen saaren naiset) nosti purjeen ja heitti pois airot ja peräsimen ja antautui aivan tuulen ajeltavaksi, ajatellen, että tuuli joko kaataa lastittoman ja ohjattoman aluksen taikka heittää sen sirpaleiksi johonkin kariin, jolloin hän ei voisi, vaikka tahtoisikin, pelastua kuolemasta, vaan hukkuisi pakostakin. Ja peittäen päänsä vaippaan hän asettui itkien venheen pohjalle.
Mutta aivan toisinpa kävikin kuin hän luuli. Sillä tuuli, joka leyhyi, oli pohjoinen ja sangen lievä, meri melkein laineeton ja venhe suoraan kulkeva, ja niinpä neito sitä yötä seuraavana päivänä, jolloin oli astunut venheesen, joutui iltasella vesperin aikaan noin sadan miglion päähän Tunisista, rannikolle lähelle Susan kaupunkia.
Gostanza ei tiennyt, oliko hän maalla vai merellä, sillä hän ei ollut koko matkalla kohottanut päätään venheen pohjasta eikä aikonutkaan kohottaa. Mutta sattumalta oli, kun venhe karahti rantaan, siellä köyhä kalamuija, joka nosteli miesten verkkoja auringon paisteesta, ja kun hän huomasi venheen, ihmetteli hän, minkätähden sen oli annettu ajautua rantaan täysissä purjeissa. Ja arvellen, että ehkä kalastajat ovat siihen nukahtaneet, hän meni venhettä katsomaan, mutta ei nähnyt siinä muita kuin nuoren tytön, joka oli sikeään uneen vaipunut. Muija huusi hänelle silloin monta kertaa, ja kun sai hänet viimein hereille ja tunsi hänet vaatteiden kuosista kristityksi, kysyi häneltä italiankielellä, kuinka hän oli joutunut tänne näin yksinään venheellä.
Neito, kuullessaan puhuttavan äidinkieltään, peljästyi, että kunpa ei vaan toinen tuuli liene ajanut häntä takaisin Liparille. Ja hän nousi kiireesti ylös ja katsoi ympärilleen, mutta kun ei tuntenut seutua ja kun näki kuitenkin maalla olevansa, niin hän kysyi kunnon vaimolta, missä hän oli.
Siihen kunnon vanhus vastasi: Tyttöseni, sinä olet lähellä Susaa
Barberiassa.
Kun tyttö tämän kuuli, niin hän tuskaili, ettei Jumala ollut antanut hänen kuolla, ja peljäten häväistystä ja tietämättä, mitä nyt tehdä, hän asettui maahan venheen viereen ja alkoi itkeä.
Kun kunnon vanhus tämän näki, heräsi hänessä sääli ja hän pyyteli neitoa, kunnes sai viedä hänet majaansa, ja houkutteli siellä häntä niin kauan, että Gostanza kertoi, miten hän oli tänne joutunut.
Kertomuksesta huomasi kunnon nainen, ettei vieras ollut syönyt pitkään aikaan, ja nyt hän toi hieman kovaa leipäänsä, jonkun kalan sekä vettä ja pyyteli Gostanzaa, kunnes tämä viimein maistoi vähän ruokaa. Sen jälkeen kysyi Gostanza vanhukselta, kuka hän oli, koska hän puhui niin hyvin italiaa, johon vanhus vastasi olevansa Trapanista kotoisin ja nimeltänsä Carapresa sekä palvelevansa täällä eräitä kristityitä kalastajia.
Kuullessaan nimen Carapresa, joka merkitsee hyvää löytöä, tuntui se neidosta keskellä suurinta suruakin ikäänkuin hyvältä enteeltä, vaikkei hän tiennytkään, mitä syytä hänellä siihen oli; ja hän alkoi toivoa jotain, voimatta tietää, mitä toivoi, ja kuoleman-halu rupesi vähenemään. Ja ilmaisematta, kuka hän oli ja mistä, hän rukoili sydämensä pohjasta, että kunnon nainen armahtaisi Jumalan nimessä häntä, nuorta onnetonta, ja antaisi hänelle jonkun hyvän neuvon, että hän pelastuisi väkivallasta ja häpeästä.
Carapresa, kunnon naisen tavoin, jätti tämän kuultuaan hänet majaansa, ja koottuaan nopeasti verkot hän palasi takaisin ja kietoi Gostanzan huolellisesti omaan vaippaansa ja lähti hänen kanssaan Susaan. Ja sinne saavuttaessa hän sanoi: Gostanza, minä vien sinut erään oivallisen saraseenilaisvaimon luokse, jota minä usein auttelen minkä missäkin tehtävissä. Hän on iäkäs, armelias nainen, ja minä puhun hänelle puolestasi parhaani mukaan, ja on varma, että hän ottaa sinut mielellään luokseen ja kohtelee sinua kuin omaa tytärtään. Ja sinä taas, koettele hänen luonaan palvella häntä kaikin tavoin, niin että saavutat hänen suosionsa, kunnes Jumala kovan onnesi kääntää. Ja vanhus teki niinkuin sanoi.
Kun saraseenilaisnainen, joka oli jo vanha, kuuli Carapresan kertomuksen, katseli hän ensin Gostanzaa kasvoihin ja rupesi sitten itkemään ja syleili neitoa ja suuteli häntä otsalle. Ja sitten otti hän Gostanzaa kädestä ja vei hänet kotiinsa, jossa hän asui eräiden toisten naisten kanssa, ilman miestä, tehden kaikenlaisia käsitöitä, esineitä silkistä, palmunlehdistä ja nahkasta.
Näiltä naisilta tyttö oppi muutamassa päivässä tekemään joitakin töitä, ja alkoi työskennellä yhdessä heidän kanssaan. Ja saraseenilaisvaimo ja ne toiset naiset ihastuivat ja rakastuivat häneen niin, että oli ihme, ja lyhyessä ajassa hän oppi heidän kielensäkin, kun he häntä neuvoivat.
Kun nyt neitonen oleskeli näin Susassa, ja kotona jo itkettiin häntä ikipäiviksi kadonneena ja kuolleena, niin tapahtui, että Tunisin silloista kuningasta vastaan, jonka nimi oli Mariabdela, marssi valtavan määrän väkeä koottuaan eräs korkeasukuinen ja mahtava nuorukainen, joka asui Granadassa, sanoen, että Tunisin kuningaskunta on hänen, ja aikoen karkoittaa Tunisin kuninkaan pois hänen valtakunnastaan.
Tämä tieto tuli vankilaan Martuccio Gomiton korviin, joka osasi sangen hyvin saraseenien kieltä, ja kun hän sai kuulla, että Tunisin kuningas varustautui kiivaasti puolustukseen, niin sanoi hän eräälle niistä, jotka häntä ja hänen toverejaan vartioivat: Jos minä pääsisin kuninkaan puheille, niin uskon varmaan, että voisin antaa hänelle neuvon, jonka avulla hän suoriutuisi sodasta voittajana.
Vartia ilmoitti nämä sanat esimiehelleen, joka taas kohta vei ne kuninkaalle. Kuningas käski sentähden tuomaan Martuccion luokseen, ja kun hän kysyi vangilta, mikä hänen neuvonsa on, niin Martuccio vastasi: Armollinen herra, mikäli olen ennen, kun liikuin täällä teikäläisten seuduilla, tarkannut tapaa, jota te noudatatte taisteluissanne, niin luulen huomanneeni, että te täällä ratkaisette ottelut enemmän jousimiesten voimalla kuin muiden. Jos nyt siis keksittäisiin keino, millä saataisiin vihollistenne jousimieheltä nuolet loppumaan kesken ja teillä taas olisi niitä yltäkyllin, niin arvelen, että teidän sotajoukkonne voittaisi.
Kuningas vastasi hänelle: Aivan niin, jos sen tuuman voisi toteuttaa, niin uskoisin voittavani.
Martuccio sanoi: Herrani, jos tahdotte, niin sen voi helposti toteuttaa, ja kuulkaa millä tavalla. Teidän tulee teettää jousimiestenne kaariin paljon ohuemmat jänteet kuin ne ovat, joita tavallisesti käytetään, ja sitten valmistuttaa nuolia, joiden uurteisiin eivät sovellu mitkään muut kuin tällaiset hienot jänteet. Ja tämä on tehtävä niin salaisesti, ettei vihollisenne saa siitä vihiäkään, muuten se keksisi puolestaan jonkun varokeinon. Ja syy, jonka vuoksi minä tätä ehdotan, on tällainen. Kun teidän vihollistenne jousimiehet ovat ampuneet loppuun nuolensa ja samoin teidän väkenne, niin täytyy, sen tiedätte, teidän vihollistenne alkaa koota taistelussa niitä nuolia, joita teidän miehenne ovat ampuneet, ja teidän miestenne heidän nuoliaan. Mutta viholliset eivät voikaan käyttää teidän ampumianne nuolia, kapeiden uurteiden tähden, joihin jänteet eivät mahdu. Sitävastoin te voitte ampua vihollista sen omilla nuolilla, koska hieno jänne ottaa oivallisesti vastaan nuolen, jossa on leveä uurre. Ja näin on teidän miehillänne nuolia kyllin, kun taas vastustaja kärsii niiden puutetta.
Kuningasta, joka oli viisas mies, miellytti Martuccion neuvo ja kun hän noudatti sitä tarkalleen, niin selvisi hän voittajana sodasta. Mutta Martuccio pääsi siten kuninkaan erinomaiseen suosioon ja sai palkaksi tietysti korkeita arvoja ja rikkauksia.
Tästä levisi maine kautta maan, ja myöskin Gostanzan korviin tuli, että Martuccio Gomito vielä eli, vaikka hän oli luullut häntä kauan sitten kuolleeksi. Ja silloin rakkaus, joka oli jo alkanut neidon sydämessä jäähtyä, leimahti uudestaan liekkiin ja herätti entistä kiivaampana kuolleen toivonkin. Senvuoksi ilmaisi hän hyvälle emännälleen, jonka luona oleskeli, vaiheensa kokonaan ja sanoi tahtovansa lähteä Tunisiin, tyydyttääkseen silmiään sen näkemisellä, jota haluamaan korvat olivat ne kuulemillaan uutisilla saaneet.
Kunnon nainen kiitti hänen aikomustaan suuresti ja astui, niinkuin olisi ollut hänen oma äitinsä, venheesen ja lähti neidon kanssa Tunisiin, jossa eräs hänen naissukulaisensa otti hänet ja Gostanzan kunnioittavasti vastaan. Ja kun Carapresa oli otettu mukaan, niin lähetti saraseenilaisnainen hänet kuulustelemaan kaikkia tietoja, mitä hän Martucciosta voisi saada. Ja koska Carapresa palatessaan toi sellaiset sanomat, että Martuccio oli tosiaan elossa ja ylhäisessä asemassa, niin halusi ylevä nainen olla itse se henkilö, joka ilmoittaa Martucciolle, että hänen Gostanzansa oli tullut tänne hänen luokseen. Ja eräänä päivänä hän lähti sinne, jossa Martuccio oli ja sanoi: Martuccio, minun talossani on eräs palvelijoistasi, joka tuli Liparista ja tahtoisi täällä puhella salaa sinun kanssasi; ja kun hän ei tahtonut, että uskoisin asiaa kellekään syrjäiselle, niin tulin itse tätä sinulle ilmoittamaan.
Martuccio kiitti ja lähti naisen mukana hänen taloonsa.
Kun Gostanza näki Martuccion, niin oli hän melkein kuolla ilosta, ja voimatta itseään hillitä hän juoksi kiireesti syli auki Martuccion kaulaan ja syleili häntä. Ja muistaen samalla entiset onnettomuudet ja nykyhetken ilon rupesi hän, voimatta virkkaa sanaakaan, liikutettuna itkemään.
Neidon nähdessään Martuccio seisoi hämmästyneenä hyvän aikaa paikallaan ja sanoi sitten huokaisten: Oi kallis Gostanza, elätkö vielä? Kauan on siitä, jolloin kuulin, että sinä olit kadonnut, eikä meidän puolessa ole tiedetty sinusta sitten mitään.
Ja sen sanottuaan hän itki, syleili ja suuteli hellästi rakastettuaan.
Gostanza kertoi sitten hänelle kaikki vaiheensa ja miten kunnioittavasti ylevä nainen, jonka luona hän oli asunut, oli häntä täällä kohdellut.
Puheltuaan kauan Gostanzan kanssa erosi sitten Martuccio hänestä ja lähti herransa ja kuninkaansa luo, jolle hän kertoi kaikki, omansa ja neidon asian, lisäten lopuksi, että hän, kuninkaan luvalla, aikoi ottaa Gostanzan vaimokseen meidän lakiemme mukaan.
Kuningas ihmetteli suuresti näitä asioita, ja kun hän kuuli myöskin Gostanzalta, jonka hän oli noudattanut puheilleen, että asia oli siten kuin Martuccio oli kertonut, niin hän sanoi: Sinä olet tosiaankin ansainnut hänet mieheksesi.
Sitten käski hän tuomaan kalliita ja hienoja lahjoja ja antoi niistä osan Gostanzalle ja osan Martucciolle sekä samalla luvan, että he saavat keskenään päättää, millaiseksi he kumpikin tahtovat tulevaisuutensa.
Martuccio osoitti nyt suurta kunnioitustaan ylevälle naiselle, jonka luona Gostanza oli asunut, ja kiittäen häntä kaikesta, mitä hän Gostanzan hyväksi oli tehnyt, antoi hänelle hänen jalomielisyytensä veroiset lahjat, sekä toivottaen hänelle Jumalan siunausta erosi hänestä, Gostanzan vuodattaessa viljavia kyyneleitä. Sitten astuivat he kuninkaan luvalla laivaan, ja ottaen mukaansa Carapresan, purjehtivat onnellisella tuulella Lipariin, jossa heidän paluustaan nousi niin suuri ilo, ettei kuvata taida.
Siellä nai Martuccio Gostanzan, piti suuret ja kauniit häät, ja kauan he sitten nauttivat keskenään levossa ja rauhassa rakkaudestaan.