I
PUOLI MUOTOKUVAA
Minä en ole milloinkaan ollut lapsi. Minulla ei ole ollut lapsuutta.
Poikaiän hurmion lämpimät ja kirkkaat päivät, viattomuuden pitkät tyvenet, alinomaisen maailmanlöytämisen aiheuttamat yllätykset: mitä niistä tiedänkään? Minä en niitä tunne; en ainakaan muista. Olen oppinut ne tuntemaan kirjoista myöhemmin ja aavistelen ne nyt, poikia nähdessäni; olen ne itse tuntenut ja kokenut vasta kolmannellakymmenellä ollessani, jonakin aselevon tai antaumuksen onnellisena tuokiona, lapsuus on rakkautta, iloa, huolettomuutta, mutta kuin minä silmään taakseni menneisyyteen, näen itseni aina yksinäisenä, mietteliäänä.
Lapsuusiältäni saakka olen tuntenut itseni kamalan orvoksi ja erilaiseksi — en tiedä, minkätähden, kenties senvuoksi, että omaiseni olivat köyhiä, tai siksi, etten Ollut syntynyt toisten laiseksi? En tiedä, tiedän vain, että kuuden tai seitsemän vuoden ikäisenä sain eräältä nuorelta tädiltäni lisänimen ukko, jonka kaikki sukulaiset havaitsivat hyväksi. Minä olin tosiaankin enimmälti vakava ja synkkä: puhuin niin vähän kuin suinkin, toisten poikienkin seurassa; kohteliaisuudet minua kiusasivat, eleet ja ilmeet suututtivat, ja kumppanieni nauttiessa meluisissa leikeissään elämän kauneinta kautta minä mieluummin vetäydyin pienen, köyhän ja pimeän asumuksemme etäisimpään sopukkaan. Sanalla sanoen: minä olin olento, jota hattupäiset naiset nimittivät »juroksi lapseksi» ja huiviniekat »pojan kuvatukseksi».
He olivat oikeassa. Minun täytyi olla ja minä olin kamalan vastenmielinen kaikille. Ja muistanpa erinomaisen herkästi vaistonneeni tuon itseäni ympäröivän vastenmielisyyden, joka sai minut sitäkin aremmaksi, alakuloisemmaksi ja äreämmäksi.
Jos satuin joutumaan toisten poikain seuraan, yhdyin tuskin milloinkaan heidän leikkeihinsä. Seisoin mieluummin syrjässä katsellen heitä tuomarin ja vihamiehen tavoin, vihrein ja vakavin silmin. Syynä ei ollut kateus; pikemmin ylenkatse, jota sellaisina hetkinä mielessäni tunsin, jo niinä aikoina alkoi minun ja ihmisten välinen sota. Minä välttelin heitä, ja he eivät minusta välittäneet; minä en heitä rakastanut, ja he vihasivat minua. Ulkosalla, puistoissa, oli aina joku minua ahdistelemassa ja selkäni takana minulle nauramassa; koulussa repivät tukkaani tai kantelivat opettajille; maalla, isoisän maatilalla, kylän pojat heittelivät minua kivillä, vaikka en ollut tehnyt heille mitään pahaa, ikäänkuin olisivat tunteneet minun olevan toista rotua. Sukulaiset kutsuivat minut luokseen ja taputtivat päätäni, kun ei käynyt päinsä olla niin menettelemättä, jotteivät toiset huomaisi liian sopimatonta puolueellisuutta, mutta minä havaitsin erinomaisen hyvin heidän teeskentelynsä, piileskelin ja vastasin jokaiseen sanaan karusti ja kirpeästi.
Eräs muistelo on kaikkia muita lähtemättömämpänä mielessäni: marras- tai joulukuiset sateiset sunnuntai-illat isoisän talossa, keskellä pöytää kulhossa hehkutettua viiniä suuren kuparinvärisen öljylampun valossa, sen vieressä tarjottimella käristettyjä kastanjoita ja pöydän ääressä koko perhe — sedät ja tädit ja monilukuiset serkut — punakkoine kasvoineen.
Lieden luona istui harmaahapsinen ja terävä-älyinen patriarkka, nauroi ja joi. Halot räiskyivät, puolittain peittyneinä hienoon tuhkaan, lasit kilahtelivat koskettaessaan lautasia, tekopyhät ja kaikkitietäväiset tädit vikisivät kuluneen viikon tapauksista ja hälinöistä, ja pojat nauroivat ja huusivat isäukon sikarien sinisen sauhun keskellä. Tämän säästeliään ja typerän juhlan melu sai sydämeni ja pääni kivistämään. Minä tunsin olevani siellä outo, äärettömän etäällä kaikista muista. Ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa pujahdin salaa ovesta ja kuljin varovin askelin kostean seinän viertä pitkän ja pimeän käytävän läpi, joka johti talon ulko-ovelle. Ja siinä minun pieni erakon-sydämeni sykki niin rajusti kuin olisin ollut aikeissa tehdä jotakin pahaa, suorittaa jonkin petostyön. Tuossa käytävässä oli lasiovi, joka johti pienelle suljetulle pihamaalle: minä raotin sitä ja aloin kuunnella, kuinka sade väsyneesti ja alakuloisesti kimmahteli tiilikiviseinistä ja lätäköiden pinnalta, sade, joka valui alas innottomasti, vailla kiihkoa, mutta säveän itsepintaisesti ja inhottavasti, ikäänkuin ei olisi aikonut milloinkaan loppua. Minä kuuntelin sitä siinä pimeässä, kasvot kylminä ja silmät kosteina, ja jos ovenraosta pirahtava pisara äkkiä iski kasvoihini, tunsin itseni onnelliseksi, ikäänkuin tuo pisara olisi tullut minua puhdistamaan, kutsumaan minua muille maille, kauas kaikista taioista ja sunnuntaista. Mutta samassa jo ääni kutsui minua takaisin valoon, kärsimykseen ja muistutuksia kuulemaan. »Sepä huonosti kasvatettu pojanvintiö!»
Niin, niin on laita: minä en ole ollut lapsi. Olen ollut »ukko» ja mietteliäs, kärtyinen »kuvatus». Niistä ajoista alkaen on paras osa elämääni sijainnut sisäisessä olemuksessani. Hellyyden ja ilon maailmasta pois suljettuna minä piilouduin jo silloin itseeni, elin ja levittäydyin oman itseni kehässä, ahnaissa unelmissa, haudoskellen mielessäni maailmaa sellaisena kuin itseyteni sen minulle osoitti. Toiset eivät minusta pitäneet, ja viha sulki minut yksinäisyyden piiriin. Yksinäisyys teki minut entistä surumielisemmäksi ja tympäisevämmäksi; alakuloisuus ahdisti sydäntä ja kiihdytti aivojeni toimintaa. Erilaisuus vieraannutti minut kaikkein lähimmistäkin henkilöistä, ja vieraantuminen teki minut yhä erilaisemmaksi. Aina näiltä elämäni alkuajoilta minä opin nauttimaan tuon äärettömän ja epämääräisen surumielisyyden miehekkäästä sulosta, tunnosta, joka ei pyri purkautumaan eikä hae lohdutusta, vaan riuduttaa itse itsensä, ilman päämäärää, ja totuttaa vähitellen elämään sisäistä erakkoelämää, joka loitontaa meidät iäksi ihmisistä.
Ei: minä en ole milloinkaan elänyt lapsuusikää. En ollenkaan muista olleeni lapsi. Minä näen itseni menneisyydessä aina villinä ja mietteliäänä, omalaatuisena ja vaiteliaana, vailla hymyä, vailla raikkaan riemun puuskaa. Näen itseni kalpeana ja hämmästyneenä kuten ensimmäisessä muotokuvassa.
Valokuva on repäisty rikki rinnan alapuolelta. Se on pieni, likainen ja haalistunut; kortin reunat ovat mustat kuin kuolemanilmoituksen kehykset. Kalpeat lapsenkasvot siinä tuijottelevat hajamielisinä vasemmalle, ja selvästi tuntee, että siellä vasemmalla, vastapäätä, ei ole ketään häntä katselemassa. Silmät ovat surulliset, hieman painuneet — eivätkö liene hyvin onnistuneet? — suu on tuimasti kiinni puserrettu ja huulet hieman eteenpäintyönnetyt, jotta hampaat eivät näkyisi. Ainoana kauneutena ovat pehmeät pitkät kiharat, jotka valuvat merimiespuseron kaulukselle.
Äiti sanoo kuvan esittävän minua seitsemän vuoden ikäisenä. Voipa niin ollakin. Tämä kuva on ainoa esine, joka todistaa lapsuudestani. Mutta lieneekö se sittenkään lapsen kuva? Tuo pieni, haalistunut haamu, joka ei katsele minua eikä halua katsella ketään?
Huomaa heti, ettei noihin silmiin voi luoda väriänsä taivaan sini: ne ovat harmaat, itseensä sumentuneet. Arvaa helposti, että nuo posket ovat valkoiset ja kalpeat ja että ne tulevat aina valkoisina ja kalpeina säilymään: niihin voi kohottaa punan ainoastaan väsymys tai häpeä. Ja nuo tiukasti suljetut, tahallaan suljetut huulet eivät ole luodut avautumaan nauruun, puheeseen, rukoukseen eikä huutoon. Nuo suljetut huulet ovat ihmisen, joka on kärsivä hakematta lievikettä heikoista ja tympäisevistä valituksista. Nuo huulet liittyvät suuteloon liian myöhään.
Tässä haalistuneen valokuvan puolikkaassa minä näen jälleen noiden päivien kuolleen sielun, »kuvatuksen» arat piirteet, »juron pojan» synkän ilmeen ja »ukon» tyynen mielihaikeuden. Ja sydäntäni kouristaa, kun muistelen kaikkia noita värittömiä päiviä ja loppumattomia vuosia, tuota kahlehdittua elämää ja murhemieltä, joka ei aihettansa tuntenut, tuota voittamatonta koti-ikävää, joka kutsui minua toisten taivaiden alle ja toisten toverien luo.
Ei, ei: tuo ei ole lapsen muotokuva. Vakuutan vieläkin, ettei minulla ole ollut lapsuutta.