II
SATA KIRJAA
Tuosta valottomasta yksinäisyydestä minut pelasti tiedonjano. Siitä saakka, kun olin rivi riviltä valloittanut aapisen salaisuudet — (tanakoita mustia kirjaimia, pieniä, mutta pyyleviä; kunnianarvoisia puupiirroksia; pitkiä ja viluisia talvi-iltoja öljylampun ääressä, jonka kupu oli maalattu täyteen pieniä keltaisia ja sinisiä kukkasia, nuoren ja yksinäisen äitini vieressä, joka istui ompeluksensa yli kumartuneena, valon langetessa hänen tummiin hiuspalmikkoihinsa) — oli lukeminen suurimpana nautintonani ja pettämättömimpänä lohdutuksenani. Kirkkaimmat ja tunnekylläisimmät muistelmani niiltä ajoilta eivät koske ensimmäistä taivaansinisestä sametista tehtyä merimieslakkia tai oransseja, joita imeskeltiin viheriän homeen peittämän vesialtaan kaiteella; ne eivät koske jäykkiä tinaratsuja, jotka turhaan yrittävät karata kapealta puulevyltänsä, enempää kuin ensimmäistä väristystä seisoessani lähellä tyttöstä, joka juoksuleikin jälkeen läähätteli puoliavoimin suin. Sensijaan muistelen vielä nytkin lapsellisin kiihkein kaipauksin ensimmäistä tai toista koulukirjaani — pientä, mitätöntä ja typerää, keltakantista lukukirjaa — jossa nähtiin katuvainen ja palleroinen mallipoika paitasillaan polvistuneena rautasängyssään ilmeisesti lausumassa juuri sitä runomittaista rukousta, jonka tavailin kuvan alta. Ja sitäkin suurempi kaipaus kohoaa mieleeni, kun muistan teoksen, joka oli eräänlainen luonnon »Tuhat yksi yötä», iso nidos, jonka viheriä niska oli nukkavieru ja jonka valtavat, leveät, rypistyneet ja kosteuden punertamat lehdet olivat monin paikoin rikkinäiset tai musteen tahrimat, mutta jonka aina avasin varmaan uskoen, että jälleen ilmestyisivät näkyviini jo tutut, mutta aina uudet ihmeet. Siinä sukelsi syvyydestä jättiläispolyyppejä julmine pyöreine silmineen, valmiina iskemään kiinni Tyynen valtameren suuriin purjelaivoihin; pitkäkasvuinen nuorukainen oli polvillaan vuoren huipulla ja loi hämyiselle saksalaiselle taivaalle valtavan varjonsa; kapean ja pimeän espanjalaisen vuorensolan pilviäpiirtelevien ja äkkijyrkkien seinämien välissä liikkui pienoinen caballero, jota tuskin valaisi korkean taivaan säde ja jonka sydäntä kouristi rotkon kaamea hiljaisuus; leppoinen kiinalainen demiurgi, ainoana verhonaan jokin riepu lanteilla, seisoi siinä, taltta toisessa, vasara toisessa kädessä viimeistellen maailmaa maankamarasta kohonneen jylhän ja sekasortoisen vuotokivimetsän keskellä; nahkoihin puettu uskalias löytöretkeilijä pystytti myrskyn pauhatessa valtavaa mustaa lippua vuoriniemekkeen äärimmäiseen kärkeen vastapäätä valkoista, autiota ja jylhää napamerta… Ja kun sitten selailin edelleen kirjan ruosteenpunaisia lehtiä, näin äkkiä edessäni Polyneesian alkuasukkaiden ällistyneitä naamoja, näin koralliriuttoja, jotka uivat valtameren pinnalla kuin kevyet tukkilautat, näin pahaenteisiä pyrstötähtiä, jotka loivat kelmeätä hohdettansa äärettömälle ja kauhistavalle pikimustalle taivaalle, näin jättiläisliskojen suunnattomia luurankoja…
Ensimmäisten käsiini joutuneiden kirjojen joukosta muistan vielä ruman ja runnellun laitoksen Garibaldin muistelmia, jotka luin kerran toisensa jälkeen, mitään käsittämättä, mutta vaistomaisesti haltioituneena nauttien ruudinhajusta, miekkojen väikkeestä, rosvojen ja voittajien upeista punaisista ratsujoukoista. Aivoissani ei ollut mitään selvää mielikuvaa, ja minä en tietänyt mitään Italiasta enempää kuin sodastakaan, mutta siitä huolimatta sallin tunteitteni purkautua jäljentämällä teoksen alkulehdelle kenraalin parrakkaat kasvot, ja minusta tuntui, että ne olivat hyvinkin elävät ja näköisensä.
Eräs elämäni jumalaisimpia oli kuitenkin se, jona sain talon kirjaston rajoittamattomasti käytettäväkseni. Isoisän kirjastona oli aivan tavallinen pärevasu, joka sisälsi suunnilleen sata nidosta. Vasu oli ullakolla sijaitsevassa pienessä piiloisassa kammiossa, josta avautui näköala lähiseudun katoille — siinä oli todellinen Alhambra mielikuvitukselleni — ja jossa oli vähän kaikkea: halkoja, hylkyvaatteita, rotanloukkuja, kansalliskaartin musketti, koinsyömä punainen garibaldilaisnuttu ja siinä vuoden 1860 mitali.
Suinkin voidessani minä sulkeuduin sinne joka päivä ja vedin esiin unohtuneet kirjat, toisen toisensa jälkeen, ihmeissäni ja varovasti. Ne olivat kaikki kansistaan irtautuneita, hajonneita, tahraisia kirjoja, kärpästen ja kyyhkysten likaamia, kaikki rikkinäisiä ja rypistyneitä, mutta minulle kaikesta huolimatta ylen täynnä yllätyksiä, ihmeitä ja lupauksia! Minä luin niitä sieltä täältä, yritin saada selkoa, en suinkaan aina yrityksessäni onnistunut, väsyin ja soimasin itseäni, kärsimättömän innostuksen kiihdyttämänä siitä hetkestä lähtien, jolloin ensimmäisen kerran lähenin niitä seikkailun ja historian runollisia maailmoita, jotka silloin yksi ainoa lause tai kuva sai tuokiossa välkähtämään ilmi neitseellisissä aivoissani.
Minä en ainoastaan lukenut: haaveilin, harkitsin, suunnittelin ja yritin arvailla. Minulle kaikki nuo teokset olivat pyhiä kirjoja, ja minä pidin ehdottomimpana totena jokaisen niihin sisältyvän sanan. En erottanut historiaa tarusta, tosiasiaa kuvitelmasta: painetut kirjaimet olivat silmissäni totuuden pettämättömimpänä takeena.
Minulle todellisuus ei merkinnyt koulua, katua ja kotia, vaan kirjojen maailmaa, jossa tunsin eläväni täysintä elämää. Kesän helteisinä iltapäivinä näin toisinaan Garibaldin ajavan täyttä laukkaa, viitta viivana tuulessa, aron hevoslaumojen keskellä, pyssynlaukausten kajahdellessa; ikävät, sateiset aamupuhteet vietin kreivi Alfierin seurassa, joka kiroili hevosia ja säkeitä kaikilla Euroopan postiteillä, ja illalla minua vapisutti isänmaallinen viha tai puhujan kiihkeä kunnianinto, kun vietin aikojani niiden kuuluisien miesten seurassa, jotka minulle esitteli lukuisiin sinikantisiin nidoksiin pienin kirjaimin painettu Plutarkhos.
Nämä kirjat ne antoivat minulle ensimmäisen yllykkeen asioiden harkitsemiseen. Tuon ihmeellisen vasun pohjalla näet oli vielä viisi tai kuusi viheriää kirjamyhkyrää (jonkun ratsionalistisen poimiskelijan toimittama sekasortoinen kokoelma Voltairen henkeen sommiteltuja lausumia), joissa kumottiin itse isä Jumala ja pyhä teologia ja tehtiin ivan esineeksi Raamatun kertomukset ja katolisen kirkon prelaatit. Tämän lainahöyhenin lentävän keräelmän lukemattomien kappaleiden joukossa oli myöskin Carduccin Hymni Saatanalle, ja niistä ajoista alkaen minä olen aina suhtautunut hellemmin tuntein kapinoivaan enkeliin kuin taivaissa asustavaan majesteetilliseen Ukkoon. Myöhemmin kyllä oivalsin, kuinka karkea ja epävarma tuo epäuskonnollisuuden puolustus oli, mutta minun on sitäkin joko kiittäminen tai moittiminen siitä, että minusta on tullut ihminen, jolle Jumalaa ei ole ollut milloinkaan olemassa. Ateisti-isän poikana, salaa kastettuna ja ilman saarnoja ja messuja kasvaneena, minä en ole milloinkaan kokenut niinsanottuja »sielullisia murroksia», »Jouffroy-öitä» tai »Jumalan kuolleeksi havaitsemista». Minulle Jumala ei ole milloinkaan kuollut, sillä hän ei ole milloinkaan elänyt minun sielussani.
Eräs toinenkin kirja vaikutti mieleeni voimallisesti silloin — ja niinmuodoin ainaisesti: Rotterdamin Erasmuksen Typeryyden ylistys. Meillä oli kotona Holbeinin kuivilla puupiirroksilla varustettu italiankielinen laitos, ja minä luin sen monet kerrat sanomattomasti siitä nauttien. Erasmus lieneekin minussa herättänyt kiihkeän kiintymyksen tavattomiin ajatuksiin ja sen syvän vakaumuksen, että ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita.