III
MILJOONA KIRJAA
Lueskeltuani muutamia vuosia kiihkeästi ja suunnitelmattomasti minä havaitsin, että ne harvat kirjat, joita oli kotonani, ja ne muutamat muut, jotka voin hankkia turvautumalla sukulaisteni ja tuttavieni laihoihin kirjastoihin tai ostamalla joitakin vanhoja kappaleita särvinrahoista säästetyillä tai äidiltä näpistetyillä rovoilla, eivät riittäneet. Eräältä minua hieman vanhemmalta pojalta sain kuulla, että kaupungissamme oli valtavan suuria, mitä rikassisältöisimpiä kirjastoja, jotka olivat avoinna kaikille ja joista voi määrättyinä aikoina saada luettavakseen minkä kirjan halusi ja, mikä tärkeintä, ihan rahatta ja hinnatta. Päätin lähteä sinne heti paikalla. Oli kumminkin olemassa eräs hankaluus: tuohon paratiisiin päästäkseen täytyi olla vähintään kuudentoista vuoden ikäinen. Minä olin vain kahden- tai kolmentoistavuotias, mutta olin ikäisekseni isokasvuinen. Eräänä heinäkuun aamuna kävin koettamaan onneani. Nousin vapisten portaita, jotka näyttivät mielestäni ylen leveiltä ja juhlallisilta.
Pari kolme minuuttia kestäneen epäröinnin ja sydämentykytyksen jälkeen astuin lainaussaliin, kirjoitin jotenkuten tilauslippuni ja esitin sen näyttäen hämmentyneeltä ja epäilyttävältä, kuten ainakin henkilö, joka tietää olevansa väärillä poluilla. Virkailija — muistan hänet vieläkin, sen kirotun! Hän oli pieni miespahanen, vatsanpyörylä oli huomattava, silmät taivaansiniset, kuolleen kalan näköaukkoja muistuttavat, ja kummassakin suupielessä oli ilkeä ryppy — katseli minua säälivästi ja kysyi iljettävin, laahaavin äänin:
— Anteeksi, kuinka vanha olette?
Minä punastuin, pikemmin vihasta kuin häpeästä, ja vastasin, lisäten kolme vuotta todelliseen ikääni:
— Viidentoista.
— Ei riitä. Valitettavasti. Lukekaa ohjesääntö. Tulkaa jälleen vuoden kuluttua.
Minä lähdin nöyryytettynä, harmistuneena ja masennettuna, koko olemus tulvillaan tuohon kauheaan mieheen kohdistuvaa lapsen kiihkeätä vihaa siitä, että hän oli jonkin kirjoitetun numeron vuoksi estänyt minut, köyhän ja tiedonjanoisen nuorukaisen, vapaasti käyttelemästä kokonaista kirjamiljoonaa, siten halpamaisesti riistäen minulta valon ja ilon vuoden. Kirjastoon tullessani olin nähnyt vilahdukselta pitkän ja avaran salin, jossa oli kunnianarvoisia korkeaselustaisia nojatuoleja vihreine verkapeitteineen ja yltympäri kirjoja, kirjoja ja yhä vain kirjoja, vanhoja, suuria ja raskaita nidoksia, joiden pergamentti- tai nahkaselät olivat varustetut kultaisella nimillä ja koristeilla — todellinen ihme! Ja jokaiseen noista kirjoista sisältyi sitä, mitä minä etsin, ne tarjosivat sitä ravintoa, joka oli minua varten: keisarien historioita ja sotaisia runoelmia, puolittain jumalallisten ihmisten elämäkertoja, kuolleiden kansakuntien pyhiä kirjoja, kaikkia maailman asioita käsitteleviä tieteellisiä tutkimuksia, kaikkien maailman runoilijoiden säkeitä ja kaikkien maailman ajattelijoiden järjestelmiä. Ja kaikki nuo kultakirjaimin kirjoitetut lupaukset olivat minua varten: minun olisi tarvinnut vain viitata, ja pölyn peitossa odottavat nidokset olisivat siirtyneet luokseni kaappien tiheän rautaverkon takaa, minä olisin ne avannut, selaillut ja ahminut niitä mielin määrin!
Minä yritin toistamiseen jo ennenkuin oli ehtinyt kulua vuosi. Tälläkin kertaa kävi huonosti. Minun täytyi odottaa vielä kesään asti, ennenkuin onnistuin. Olin silloin täyttänyt kolmetoista — tai kenties kolmetoista ja puoli vuotta.
Erään minua hieman vanhemman toverin keralla, joka oli joitakin aikoja liikkunut siellä esteettömästi, minä lopulta sinne pääsin. Välttääkseni huomiota ja sitä luuloa, että olin ajanvietettä etsivä lapsi, minä valitsin vakavan kirjan, tieteellisen teoksen — Canestrinin Darwin-tutkimuksen.
Tällä kertaa oli puu- ja lasiseinän takana eräs toinen virkailija — pitkä ja kuiva kuin kynitty lintu, kömpelökäänteinen ja alinomaa liikkuva. Hän otti tilauslippuni minuun vilkaisematta, piirsi siihen merkin sinikynällä ja ojensi sen vieressään seisovalle pojalle, sanaakaan virkkamatta.
Minä odotin puoli tuntia, mielessä jäytävä pelko, että kirjaa ei löydy tai ettei sitä minulle anneta. Sen vihdoin saavuttua minä pistin sen kainalooni ja lähdin suureen lukusaliin, ankaran ujouden vallassa ja varpaillani. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista syvän kunnioituksen tuntoa — en edes pienenä pahaisena kirkossa. Ikäänkuin säikähtyen omaa uskaliaisuuttani ja sitä, että vihdoinkin, monien vastusten jälkeen, olin päässyt sinne, jättiläismäiseen pyhäkköön, jossa piilivät monien vuosisatojen viisauden pyhät jäännökset, istuuduin ensimmäiseen vapaaseen nojatuoliin, joka tielleni sattui. Hämminki, riemu, ihmetys, ja se tunto, että olin yhtäkkiä melkoisesti suurentunut ja miestynyt, olivat niin voimalliset, että kului melkein kokonainen tunti, ennenkuin kykenin mitään käsittämään edessäni olevasta kirjasta.
Kaikki siellä sisällä tuntui minusta niin pyhältä ja majesteetilliselta kuin kansakunnan kokoussalissa. Tahraantuneet, haalistuneet nojatuolit, joiden vaalennut viheriä alkoi vivahtaa keltaiseen tai peittyi tummaan likaan, näyttivät minusta suunnattoman suurilta ja upeilta, kuin mitkäkin valtaistuimet, ja syvä hiljaisuus painosti mieltäni vieläkin vakavammin ja juhlallisemmin kuin äänetön katedraali.
Siitä lähtien palasin sinne joka päivä ja vietin siellä kaiken sen ajan, jonka kuolettavan ikävä koulu jätti vapaasti käytettäväkseni. Vähitellen totuin hiljaisuuteen, suureen suojaan, joka kaareutui korkeana huolimattoman nuorukaisen pörröisen pään yläpuolella, vanhojen ja uusien nidosten, sanakirjojen, aikakauskirjojen, vihkojen, karttateosten, kodeksien ja käsikirjoitusten loputtomaan runsauteen. Minä opin olemaan pian kuin kotonani, opin tuntemaan eri virkailijat, sain selville heidän merkintöjensä salaisuudet, tutustuin perinpohjaisesti luetteloihin ja tiesin, mitkä kasvot kuuluivat niille uskollisille ja kiihkeille kävijöille, jotka saapuivat joka päivä, kuten minäkin, täsmällisinä ja kärsimättöminä, ikäänkuin johonkin hekuman tyyssijaan.
Niin minä syöksyin suin päin lukemaan kaikkea, mitä mieleeni johdatti ehtymättä pulppuileva uteliaisuuteni ja lukemissani teoksissa mainitut kirjojen nimet, ja niin aloin silloin astua kaikentietäjän karua ja suurenmoista elämänpolkua, kokemattomana, vailla opastusta ja ilman minkäänlaista suunnitelmaa, mutta kiihkeän intohimon kannustamana.