IV

KAIKKI TAI EI MITÄÄN

Mitä tahdoin oppia? Mitä tahdoin tehdä? En tietänyt. Ei ollut mitään ohjelmaa eikä opastusta, ei mitään määrättyä käsitystä. Oli yhdentekevää, liikuinko tänne vai sinne, länteen vai itään, syvyyteen vai korkeuteen, kunhan vain sain tietää, tietää kaikki. (Siinäpä onkin onnettomuuteni sana: kaikki!) Aina siitä asti olen kuulunut niihin, jotka eivät ota lukuun vähää tai puolta määrää. Kaikki tai ei mitään! Minä olen aina tavoitellut kaikkea, olen aina yrittänyt pitää huolta siitä, ettei mikään pääse minulta pakenemaan tai jää saavuttamattomiin! Täydellisyyttä ja kokonaisuutta — ei mitään muuta toivottavaa, sitten, myöhemmin; ainoastaan loppu, liikkumattomuus, kuolema!

Siihen aikaan minä tahdoin tietää kaikki, ja kun en tietänyt, mistä kohdasta olisin alkanut, yritin kehitellä itsessäni tiedon lentimiä käsi-, sana- ja tietosanakirjojen avulla. Tietosanakirja oli korkein unelmani, rakkain ihanteeni — suurin ja täydellisin kirja. Se sisälsi kaikki — ainakin lupauksista ja ulkonäöstä päättäen. Jokainen henkilön, kaupungin, eläimen, kasvin, virran ja vuoren nimi oli siihen merkitty, sijoitettu paikallensa, selitetty ja kuvitettu.

Tietosanakirja vastasi heti jokaiseen kysymykseen kysyjän tarvitsematta nähdä vaivaa etsiessään. Minun monikäänteiselle mielikuvitukselleni kaikki muut kirjat ilmenivät virtoina, jotka laskivat tuohon rannattomaan mereen, ne olivat rypäleitä, joiden tuli mehullansa täyttää nuo suuret viinitynnyrit, jyväsiä, jotka jauhettuina ja taikinaksi vaivattuina koituvat leiväksi kaikkia suita varten ja kaikenlaisen nälän tyydykkeeksi.

Samoinkuin mystikko, ainoaan Jumalaan uppoutuessaan, pyrkii irtautumaan jokaisesta aistittavasta todellisuuden ilmiöstä, samoin minä sukelsin ja hukuin tuohon tiedon mereen, joka minua tyydyttäessään samalla herätti minussa uutta kaipausta ja uutta polttavaa janoa.

Sattuipa sitten, että tietosanakirjoja alinomaa käsitellessäni ja käytellessäni sain halun ryhtyä sellaista teosta sepittämään. Viidentoista vuoden iällä ja mielen ollessa kiihkomieltä tulvillansa sellainen tehtävä näytti minusta helpolta.

Mutta minäpä en aikonutkaan tehdä tietosanakirjaa toisten tietosanakirjojen laista. Tarkastelemalla niitä useita ja lukemalla toisia kirjoja olin havainnut, ettei täydellistä ja moitteetonta tietosanakirjaa ollut vielä olemassakaan. Toisessa oli useinkin sellaista, mikä toisesta puuttui, ja milloin oli tietoa liian niukasti, milloin taas ylen, runsaasti. Etsiessäni harvinaisia nimiä ja yksityiskohtaisia selityksiä olin monet kerrat suureksi mielipahakseni ja hämmästyksekseni huomannut ne kaikki mykiksi ja tietämättömiksi.

Päätin siis sommitella tietosanakirjan, joka sisältäisi kaikkien maiden ja kielten kaikkien tietosanakirjojen ainekset, vieläpä olisi kaikissa suhteissa niitä parempikin, jossa olisi järjestettynä kaikkien toisten hajallaan oleva sisällys ja vielä enemmänkin ja joka ei suinkaan olisi pelkkä vanhojen tietosanakirjojen jäljennös ja keräelmä, vaan ihkauusi, sana- ja käsikirjoihin, ja kaikkien tieteiden, historioiden ja kirjallisuuksien uusimpiin julkaisuihin ja erikoistutkimuksiin pohjautuva teos.

Asian päätettyäni en suinkaan alkanut istua kädet ristissä: elämäni oli nyt saanut varman suunnan; kirjastossa viettämäni pitkät hetket tulivat nyt käytetyiksi entistä vakavampaan ja nimenomaisempaan tarkoitukseen. Minä ryhdyin työhön palavin innoin ja kärsivällisesti. Siitä päivästä lähtien — oli heinäkuu, kesäloman aika — jokainen a-alkuinen sana veti minua puoleensa kuin ystävän kasvot. Kaikki jykeväniteiset tietosanakirjat, suuret sanakirjat, käytetyt ja kuluneet hakemistot ja erikoisalojen nimistöt vedettiin minua varten esiin kaappien hyllyistä, minua varten, joka jäljensin, tein yhteenvetoja, käänsin ja selailin yhä kiihkeämmin. Ah, kuinka paljon minulle tuottivatkaan vaivaa kaikki ne Saksan jokipahaset, joiden alkuäänteenä on Aa — kuinka monia kirjannimiä minun täytyikään merkitä muistiin selostaessani erästä hollantilaista oppineiden dynastiaa, von der Aan sukua — ja kuinka pitkä ja ikävä olikaan se luettelo, joka sisälsi kaikki a-alkuiset latinankieliset lyhennykset! Niinä päivinä minussa heräsi hellä tunne, jonka esineenä oli Abila, kaukainen, meren rannalla sijaitseva kaupunki, ja silloin minä ensimmäisen kerran selailin lakitieteellisiä teoksia voidakseni tuntijan ilmein selittää, mitä »abigeato» (karjanryöstö) käsite sisältää. Minä selailin koko Vanhan testamentin löytääkseni hurskaan Abigailin ja Absalomin, etsiskelin Danten selittäjöiden teoksista kaikki murhapolttajaa Bocca degli Abatia koskevat seikat, tutustuin kaikkiin abies- (kuusipuiden) suvun eri lajeihin, tutkin tarkoin Abbiategrasson historiaa ja Abessinian maantietoa.

Aluksi jäljensin sikin sokin vihkoihin ja irrallisiin erikokoisiin paperilappuihin — sitten kirjoitin kaikki puhtaaksi, hyvässä järjestyksessä, viivoitetulle, sileälle paperille. Päivällä, kirjastossa minä käytin rumaa, muodotonta, joutuisaa käsialaa, johon liittyi tahroja, mustetäpliä ja lyhennyksiä — illalla, kynttilän häilähtelevän liekin työtäni valaistessa, kirjoitin niin kauniisti kuin suinkin osasin, pyörein englantilaisin kirjaimin, mustaa ja punaista kirjoitusnestettä käyttäen ja imupaperi varalla vasemman käden alla… Olipa se hupaista askaretta! Kunhan sain istua siinä, kirjoittamassa tietosanakirjaani selkä kumarassa ja niukkaa valoa nauttien, luovuin mielelläni kaikista leikeistä ja kaikista teatterihuveista — ja lyönpä vetoa, että olisin luopunut villien eläinten kokoelmastakin, joka kumminkin houkutteli sydäntäni enemmän kuin mikään muu markkinoiden nähtävyys.

Mutta tämäkin yritys, joka ylensi minua, tietämätöntä poikaparkaa, omassa mielessäni, vieläpä kirjaston virkailijoidenkin silmissä, jotka katselivat minua ivan- ja kunnioituksensekaisin säälin tuntein, alkoi minua kyllästyttää, tai oikeammin sanoen: säikähdytti minut sillä täydellisyydellä, jota tavoittelin. Olin jo työskennellyt pari kuukautta, aamuisin ja iltapäivin suurten helteisten ikkunoiden ääressä lukusalissa ja illalla erään toisen kirjaston kaarilamppujen alla tai omassa kammiossani kynttilän valossa, mutta vaikka kirjoitin kirjoittamistani, en kumminkaan ollut onnistunut pääsemään ad-alkuisia sanoja kauemmaksi. Sanomattoman pitkä Akhilleun (Achille) raivoa käsittelevä tutkimus minut kerrassaan uuvutti. Minä jouduin hipomaan Homeros-ongelmaa ja saavuin klassillisen filologian rajoille; muutamat kreikkalaiset sanat (joita en ymmärtänyt) nöyryyttivät minut.

Järkeni riensi uupumukseni avuksi. Minä aloin jo silloin saada jotakin vihiä filosofiasta — ties millaisista jumalattomista kirjoista! — ja aloin miten aloinkin ajatella hieman hienosyisemmin kuin sinä ikäkautena oli soveliasta. Niin ollen oivalsin, ettei oikea tieto voinut merkitä sieltä ja täältä ja joka taholta poimittujen muistiinpanojen aakkosellista yhdistelmää, kerättyjen ja jäljennettyjen asioiden kasaantumista mekaaniseen järjestykseen, jossa ei tunnu vähintäkään raikasta henkäystä eikä elähdyttävää ajatusta.

Minä luovuin tietosanakirjastani silti tahtomatta langeta spesialismiin: aivojeni Don Juan-vaistot pidättivät minua joka kerta, kun olin antautumassa yhdelle ainoalle rakkaudelle. Minä tarvitsin rajattomuutta, suurenmoisuutta, kaikkien asioiden kokonaisuutta, aikakausien avaruutta — vuosisatojen ja nidosten juhlallista kulkuetta.

Minusta näytti siltä, että minun oli ryhdyttävä kirjoittamaan historiaa.

Kuvittelemalla sen suurena, täydellisenä, kaiken olevaisen ja kaikkien toimintojen historiana, sain siihen sopimaan kaikki — lukuunottamatta tieteitä, joita voisin tutkia itse, yksityiskohtaisesti. Kysymyksessä ei tietenkään ollut minkään yksityisen kauden tai kansan lyhyt erikoishistoria, vaan kaikkien aikojen ja kaikkien rotujen yleishistoria. Unelmani siten halkesi melkein keskeltä, mutta jäljelle jäänyt osa riitti hyvinkin askarruttamaan viiden- tai kuudentoistavuotiaan kirjailijan ajatuksia.

Niin kävin jälleen etsimään, tutkimaan, jäljentämään ja keräilemään.

Tunsin jo ennestään Cantun yleishistorian, joka oli ollut apunani eräissä oppineisuuteni pulmakohdissa, mutta omasta historiateoksestani ajattelin tehdä paljoa laajemman, sisältörikkaamman ja luotettavamman. Cantu oli sitäpaitsi katolinen ja taantumuksellinen. Minun historiastani sitävastoin piti tulla ratsionalismin ja kumouksellisuuden historia, koska olin siihen aikaan ateisti ja tasavaltalainen kuten isänikin.

Suunnittelemani teos oli ilmeisesti keskiaikaisissa mielissä piintyneenä ilmennyt kaikkien olioiden kuvastinta koskeva kuvitelma, mutta järkisisältöisempi ja henkevöityneempi. Paljon, ylen paljon, äärettömän paljon tosiasioita — mutta niiden yhteisenä siteenä kasvava, kohoava ja kehittyvä elämä, tosiasioita, joiden järjestäjänä ja keskittäjänä oleva ajatus ylenee sokeasta elämäntahdosta aina sille sankarillisen hyödyttömyyden asteelle, missä ajatus elää ajatuksen itsensä vuoksi.

Minä aloitin syventymällä Egyptin ajanluvun aarniometsiin ja keittämällä kokoon yleissilmäyksen, joka käsitteli Egyptin historiaa aleksandriiniseen aikakauteen saakka. Olin juuri siirtymässä kiinalaisiin, kun samassa havaitsin, että historiastani puuttui alku. Jos tahtoi kirjoittaa todellakin universaalisen historiateoksen, täytyi aloittaa maailman luomisesta eikä ensimmäisistä kirjallisista muistiinpanoista. Omistamani vähäiset tähtitieteelliset ja geologiset tiedot olivat herättäneet minussa ihmeellisten menneiden aika-aavikoiden ja maailmoiden alinomaisen häviämisen ja syntymisen mielikuvia. En voinut ajatella Cantun tavoin toistavani heprealaisten luomiskertomusta ja maallisen paratiisin kuvausta. Oli kerrottava maailman syntymästä, mutta ei suinkaan Moosekseen, vaan tieteeseen nojautuen. Tiede henkilöityi minulle siihen aikaan Camille Flammarionin ja Charles Darwinin hahmoissa. Edellinen johti minut Laplacen, jälkimmäinen Lyellin luo. Niinpä paneuduin vikkelästi astronomiksi ja geologiksi ja antropologiksi voidakseni esittää uudenaikaiseen tapaan maan muotoutumista. Useanakin iltana kiusasin jo likinäköisiä silmäparkojani keksiäkseni taivaan syvyyksistä jonkin nebuloosan, tähtien ja planeettien valtavan äidinkohdun, josta uudenaikaiset kosmologit taruilivat valaisten esitystään numeroin ja kuvioin.

Mutta kun sitten olin hieman lyyrillisen vapaasti esittänyt aurinkosysteemin liekehtivän tarinan ja maan kuortumisen hitaan historian, huomasin, etten ollut vieläkään tehnyt kaikkea. Olin kuvaillut, kuinka maailma oli muodostunut, mutta en ollut vielä kertonut mitä kaikkea ihmiset olivat haaveilleet kaikkeuden synnystä.

Minun historiaani piti sisältyä kaikki, ja niinmuodoin siirryin tieteistä niihin oppeihin, jotka yrittävät selvittää maailmojen syntyä. Tämä historiallinen tunnontarkkuuteni (ettei historia koskenut ainoastaan tosiasioita, vaan myöskin tosiasioihin kohdistuvia uskomuksia) vaikutti voimallisesti opintoihini.

Uteliaisuuteni jakautui kaksihaaraiseksi: minä syöksyin toisaalta vertailevaan kirjallisuuden historiaan, toisaalta uskontojenhistoriaan. Ennen kaikkea uskontojenhistoriaan. Ei ollut olemassa sellaista teogoniaa tai kosmillista myyttiä, jota en olisi etsinyt ja joko selostanut tai jäljentänyt täyttääkseni sillä alkulukua.

Heprealaisten historia askarrutti minua kaikkein enimmin. Minulla oli kotona eräs niitä mustia raamatuita, joita englantilaiset protestantit kolmekymmentä vuotta sitten myyskentelivät Italiassa puolen liiran hinnasta (kenenkään niistä huolimatta). Siitä minä luin jälleen koko Genesis-kirjan. Mutta ei siinä kyllin. Minä etsin kirjastosta luomiskertomusta koskevat kaikkein kiitetyimmät selitysteokset, kaikkein arvovaltaisimman asiaan kohdistuvan sekamelskan, tutustuen katolisiin konkordisteihin ja kerettiläisiin, milloin mihinkin. Minä luin ja lehteilin kahdeksannentoista vuosisadan henkeviä pilkkakirjoituksia ja nykyaikaiseen asuun muokattuja apologioita, joiden tuli tyydyttää vähemmän tylsämielisiä seminaarilaisia, ranskalaisia esseitä, selviä ja vaahtoilevia kuin samppanja, saksalaiseen tyyliin leivottuja jykeviä filosofisia ja eksegeettisiä teoksia, sanakirja-artikkeleita ja monikielisten raamatuiden pitkiä selityksiä — luin ja lehteilin osaamatta erottaa varmaa tietoa sofismeista, tosiasioita otaksumista. Minä kaivelin jälleen vasukirjastostani löytämiäni viheriöitä nidoksia ja unohdin vähitellen tutkimusteni alkuperäisen aiheen eksyen raamatullisten ongelmien orjantappuraisille poluille.

Niinpä esimerkiksi viehätyin konkordaattisuunnitelmaan, tutkin kärsivällisesti erään Piancianin sepittämän laajan teoksen, sitten Stoppanin jättiläismäisen tutkimuksen ja vihdoin erinäisiä muita enemmän tai vähemmän darwinismiin taipuvien jesuiittojen biologisia ja skolastisia harjoituksia. Ja silloinpa johtui mieleeni ajatus: että kaikki tunnetut Raamatun selitysteokset olivat pappien, piispojen, teologien, uskovaisten — sanalla sanoen yltiöhartaiden henkilöiden teoksia, siinäkin tapauksessa, että he olivat luterilaisia, kveekareita, valdolaisia tai sosiniaaneja. Sitävastoin puuttui — toisin sanoen: minä luulin puuttuvan — sellaista Raamatun selitysteosta, jonka oli kirjoittanut ratsionalisti ja positivisti, epäuskoinen ja puolueeton henkilö, vapaa henki, joka rivi riviltä tutki kaikki Vanhan ja Uuden testamentin kirjat kaunistelematta tuoden kaikkien nähtäviin ne erehdykset, ristiriidat, valheet ja naurettavuudet, ne julmuuden, konnamaisuuden ja typeryyden todistukset, joita ovat tulvillaan nuo muka Jumalan innoituksen nojalla kirjoitetut sivut. Minä otaksuin sellaisen selitysteoksen voivan tuottaa uskolle melkoista enemmän vauriota kuin ne ateistiset raivonpurkaukset ja mitä ikävystyttävimmät kiistelyt, jota pitemmälle uudenaikainen antiteologia ei pääse.

»Sellaista selitysteosta ei ole olemassa; niinpä teen sen minä!»

Suuret yritykset eivät enää saaneet sydäntäni kovinkaan tuimasti tykyttämään, ja olihan tämä työ sitäpaitsi, suunnittelemaani suurimpaan tietosanakirjaan verrattuna, mitätön kääpiötyö, jonka otaksuin voivani suorittaa aivan helposti parin vuoden kuluessa.

Minä aloitin vakavasti: tartuin heprean kielioppiin ja osasin jo muutaman päivän kuluttua kirjoittaa suuria ja vääntyneitä semiittisiä kirjainmerkkejä ja jäljentää Mooseksen-kirjojen värssyjä suoraan alkutekstistä. Minä keräsin ainehiston, joka tuntui itsestäni suunnattoman suurelta ja kokosin jokaisena aamu- ja iltapuhteena uusia asioita, kunnes eräänä päivänä näytti siltä, kuin keräelmä olisi riittävä. Kasautunut oppineisuuden määrä herätti minussa kyltymyksen, melkeinpä inhonkin tunnetta: minä aavistin, että ellen nyt onnistuisi muovaamaan sitä johonkin muotoon, millaiseen tahansa, niin kaikki jäisi lepäämään sellaisenaan — vieläpä ikiajoiksi.

Minä jäljensin silloin luomisraamatun ensimmäisen lauseen »Alussa loi Jumala taivaan ja maan», ja ryhdyin sommittelemaan siihen selitystä. Olin yhtäkkiä joutunut mitä suurimpiin vaikeuksiin. Tuossa lauseessa on kaksi sanaa, jotka ovat tuottaneet eksegeeteille melkoista päänvaivaa ja jotka kristityt ovat selittäneet omalla tavallansa, kirkolliskokousten ja kirkkoisien määrittelemän jumaluusopin mukaisesti. Onko tekstissä Jumala vai jumalat, loi vai muovasi?

Toisin sanoen: olivatko juutalaiset alkujaan monoteismin vaiko polyteismin kannattajia, uskoivatko he tyhjän pohjalla tapahtuvaan luomistyöhön vai kuvittelivatko he Jumalan jonkinlaiseksi kuvanveistäjä-demiurgiksi, jonka muovaama aine ei ole hänen luomansa eikä hänestä riippuvainen? Siinä oli, kuten näkyy, loputtomia ongelmia: historiallisia, kielitieteellisiä ja filosofisia sekaisin. Mutta minä en tuosta säikähtänyt, vaan ryhdyin kirjoittamaan.

Minä kirjoitin kirjoittamistani onnistumatta pääsemään mihinkään tulokseen: perustelut, puolustelut, väitteet ja vastaväitteet kasautuivat, kolmella neljällä eri kielellä kirjoitetut lainalauseet ajoivat toisiansa takaa, filosofiset välilauselmat ja teologiset lisätutkielmat vaativat itselleen sijaa ja paisuivat ylen laajoiksi. Näiden kamalien olosuhteiden vallitessa vähäinen hepreantaitoni kerrassaan hämmentyi, minun täytyi luottaa toisiin tutkijoihin, ja ainoat luottamuksen arvoiset olivat mielestäni ne, joiden mukaan prelaatit olivat väärässä ja järki yksin oikeassa.

Minä taivuin niinmuodoin uskomaan, että oli käännettävä »jumalat muovasivat», mutta vaikeus oli siinä, kuinka saisin toiset vakuutetuiksi, vieläpä niin, ettei kukaan voisi kääntyä toiselle kannalle eikä mitenkään asiaa epäillä.

Niin minä kirjoitin kirjoittamistani kykenemättä kumminkaan suoriutumaan tuosta kirotusta lauseesta, joka varmaan säilyy muistissani ikäni kaiken. Ja mitä enemmän kirjoitin, sitä sekasortoisemmiksi muuttuivat ajatukseni, poleemiset hyökkäykset, etymologiset tutkimukset ja dialektiset päätelmät kietoutuivat toisiinsa ja ratsastelivat toisillaan oppineessa noidanjuhlakarkelossa, jonka rytmi ja johtosävelkin olivat jo aikoja sitten häipyneet minulta tietymättömiin. Vihdoin, hengen niin tahtoessa, saatoin asian päätökseen: olin silloin kirjoittanut enemmän kuin kaksitoista täyttä sivua. Sitten kävin käsiksi toiseen lauseeseen: »Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.» Tässä oli vähemmän petoksia ja teologisia väärennyksiä, mutta vaikeudet olivat sittenkin melkein yhtä suuret: minun oli selitettävä pimeys ja syvyys ja erotettava Jumalan hengen käsite Jumalan käsitteestä (siinä piili aleksandrialaisen kolminaisuusopin ensimmäinen siemen), ja vetten mainitseminen suuntasi katseeni kohti vanhaa Kreikkaa, ensimmäisten kreikkalaisten filosofien ajatuksiin: Hesiodokseen, jonka teogonian mukaan maailma syntyy valtameren helmassa, ja Miletoksen viisaaseen asujaimeen Thalesiin, joka näkee kosteudessa kaikkien olioiden alkuperän. Minä kahlasin kaulaa myöten oppineisuudessa, uskalsinpa kirjoittaa kreikankielisiäkin lainalauseita (millainen mielenliikutus minut valtasikaan, kun vapisevin käsin jäljensin Platoinin jumalaisia kirjaimia, toisen toisensa jälkeen!) ja kiertelin tässä reunamuistutusten, huomautusten ja tutkimusten tiheikössä niinkuin Aatami Edenin eläin- ja kasvitarhassa.

Hillitön kirjoitushimoni johti minut aina kolmanteen lauseeseen saakka: »Ja Jumala sanoi 'Tulkoon valkeus'; ja valkeus tuli.» Nuo sanat olivat vaikuttaneet yllättävästi itseensä reettori Longinukseenkin, pahaan pakanaan, mutta minussa, Baylen, Voltairen ja Puolittain vakavien filosofisten puhdejutelmien tekijän vereksessä opetuslapsessa ne eivät herättäneet minkäänlaista kunnioitusta. Pikemmin naurua: kuinka monet kerrat irvistelinkään tuolle Jumalalle, joka loi valon ennen aurinkoa!

Neljättä lausetta minä en saavuttanut — olin jo väsynyt ja kyllästynyt. Jos olin ensimmäisiin kolmeen lauseeseen tarvinnut kaikki nuo sivut, kaikki nuo muistutukset, koko tuon oppineen saivartelun, niin kuinka paljon olisinkaan tarvinnut, jos otin tarkasteltavakseni koko Raamatun ja tunnollisesti selitin sen monet tuhannet lauseet?

Oli parempi peräytyä vanhoihin järjestelmiin: tehdä yhteenveto ja ryhtyä hyökkäykseen. Minä suunnittein suuren uskontoa vastustavan teoksen ja kirjoitinkin eräitä katkelmia: kieliparressa oli muistaakseni toskanalaista sävyä, se oli laadultaan lähinnä ivaileva ja muistutti hieman Guerrazzin Aasia, jonka lukeminen tuotti minulle niinä aikoina sanomatonta nautintoa.

Mutta tämä ratsionalismin Summakaan ei saanut asiaa edistymään, varsinkaan, kun kietouduin eräisiin toisiin samoina aikoina aloittamiini tutkimuksiin, jotka, samoinkuin Raamatun-tutkimukseni, juontuivat monesti mainitusta kirjoittamatta jääneen yleishistoriani alkuluvusta. Pyhistä kirjoista ja kansantaruista löytämäni luomiskertomukset olivat herättäneet minussa halun siirtyä tutkimaan niiden runollista muotoutumista kulttuuriaikana, ja koska en tehnyt milloinkaan mitään puolinaista, olin kiihkeästi tietosanakirjoja ja historiallisia teoksia apunani käytellen tutkinut kaikkia maailman kirjallisuuksia etsiäkseni ja kootakseni niitä, runoelmia, jotka käsittelivät maailman luomista. Minä löysin niitä runsaat määrät, Luin ja jäljensin niitä, suunnittelin — kuten ainakin — teoksen kirjoittamista ja miellyin niin menetellen eräisiin runoilijoihin, luin heidän muutkin teoksensa, johduin heidän hengenheimolaisiinsa, silmäilin useimpia saman kirjallisuuden piiriin kuuluvia kirjailijoita ja muutuin vihdoin kiihkeäksi itä- ja länsimaisen kirjallisuuden ahmijaksi samoinkuin olin hieman aikaisemmin ahertanut universaalihistorian ja raamatunkritiikin alueilla.

Koko maailman ja kaikkien inhimillisten tapahtumien historia on — niin ajattelin — liiallinen tehtävä, varsinkin minunlaiselleni aloittelijalle, mutta yleisen kirjallisuudenhistorian minä varmaan saisin aikaan. Se ei kumminkaan tulisi olemaan aikaisempien teosten kaltainen: se ei olisi järjestetty kansakuntien ja vuosisatojen, vaan aiheiden mukaisesti.

Minä tahdoin kirjoittaa maailmankirjallisuuden vertailevan historian, joka ei olisi luonteeltaan yksinomaan bibliografinen, vaan aiheiden ja sisällön mukaan sommiteltu. Alkoi siis ankara kirjallisten aiheiden, luetteloiden ja nimien etsintä; syntyi legendoja ja runollisia motiiveja koskevia loputtomia muistiinpanoja, ja laatikot tulivat tulvilleen bibliografisia lappuja. Olin siis melkoisesti rajoittunut, mutta kiihkeä universaalisuuden-himoni sai yhä kyllin tyydykettä. Mutta muutamia kuukausia kestäneiden rasittavien ja suunnitelmattomien ponnistusten jälkeen minun täytyi uskoa, että tämäkin tehtävä oli liian vaikea voidakseen tulla onnellisesti loppuunsuoritetuksi. Kyetäkseni edes jossakin määrin kunniallisesti siitä suoriutumaan minun olisi täytynyt opiskella ties miten monia eri kieliä ja lukea vuosikymmenet hetkeksikään katsettani kohottamatta. Haaveksimani laista historiaa ei käynyt rakentaminen lukuisien nimien nojalla: täytyi tuntea kaikki merkittävä, sivu sivulta, ja lukea se useaan kertaan, jos mieli keksiä lähteet ja löytää kestävää pohjaa vertailuille.

Niinmuodoin havaitsin olevan pakko jälleen luopua aikeesta (tämä oli viides tai kuudes vararikkoni!) ja päätin nyt perehtyä ainoastaan lähimpiin kirjallisuuksiin, niin sanottuihin uuslatinalaisiin, mutta tutkia ne perinpohjin suunnitellen niiden rinnakkaishistoriaa ja aikoen myöhemmin jakaa niitä koskevaa opetusta. Niin minusta sukeutui tuota pikaa tuima romanisti: minä luin kielitieteellisiä aikakauskirjoja, otin selkoa ongelmallisista käsikirjoituksista, kuuntelin erikoisluentoja ja viljelin uutterasti käsikirjoja ja kirjallisuusluetteloita. Minä ryhdyin silloin sangen järjestelmällisesti tutkimaan ranskalaista ja italialaista kirjallisuutta, kumpaakin varhaisimmista tuotteista alkaen, mutta kaikkein eniten minua viehätti vähimmin tunnettu ja vähimmin arvostettu kirjallisuus: espanjalainen. Jo hieman aikaisemmin olin opiskellut kaunista kastiliankieltä eräästä kolmen soldon hintaisesta kieliopista ja olin kääntänyt eräitä kohtauksia Calderonin »Ihmeellisestä noidasta», mutta nyt otin oppaikseni Amador de los Rios’in ja Ticknorin teokset, urkin käsiini kaikkein ensimmäiset tuotteet, Avilon fuerosta myöhäisimpiin romansseihin saakka, vaivuin syviin mietteisiin lukiessani Kuninkaallisten maagien mysteeriä, rakastuin Poema del Cidiin, tulin veli Gonzalo de Berceon erikoistuntijaksi ja syvennyin Hitan arkkipiispan meheviin sukkeluuksiin. Enpä tyytynyt vielä siihenkään: selailin kaikki Rivadeneyra-kokoelman jykevät nidokset ja luin niistä osia, etsiskelin katalonialaisia, kastilialaisia ja portugalilaisia käsikirjoituksia, tutustuin sangen perinpohjaisesti vanhaan espanjankieleen, suunnittelin kriitillisiä laitoksia, jäljensin kokonaisia teoksia, kun en voinut niitä itselleni hankkia, ja vihdoin — se oli asiain alinomainen päätös ja uusi pettymys — päätin luopua romaanisten kirjallisuuksien vertailevan historian kirjoittamisesta ryhtyäkseni sepittämään moitteetonta espanjalaisen kirjallisuuden historian käsikirjaa.

Siihenkin minä kirjoitin ensimmäiset luvut: sitten siirryin ibereihin ja roomalaisiin saakka, seurailin goottien kohtaloita, arabialaisten maahanhyökkäystä, uuden kansankielen sukeutumista, ja pääsin siten käsiksi varhaisimpiin kirjallisiin todistuskappaleisiin. Mutta esitykseni katkesi kesken Poema del Cidin kriitillistä käsittelyä. Oli ilmestynyt toisia ajatuksia ja toisia opintoja, jotka eivät kovinkaan kiinteästi liittyneet oppineisuuteen. Espanjalainen kirjallisuus oli viimeinen seikkailuni oppineen keräilyn alueilla. Valitettava seikkailu — viimeinen luiskahdus kaltevalla pinnalla, jonka jyrkkää viettävyyttä en ollut silloin vielä havainnut.

Kaikentietäjästä erikoistuntijaksi: kaikkikäsittävästä tietämyksestä yleishistoriaan — yleishistoriasta uskonnonkritiikkiin — siitä yleiseen vertailevaan kirjallisuuden tutkimukseen — siitä vertailevaan romaanisen kirjallisuuden historiaan, vihdoin yhden ainoan maan kirjallisuuteen ja kaikkein viimeiseksi erään kirjallisuuden määrättyyn kauteen. Osittaisten epäonnistumisten, poistojen, rajoitusten ja keskitysten nojalla minä, joka tavoittelin kaikkea, tahdoin tietää kaikki ja opettaa kaikki toisille, olin päässyt niin pitkälle, että tyydyin toisintoihin ja erääseen vaon kulmaan singonneisiin filologisiin ja bibliografisiin jyväsiin — minä, jonka valtavalle työinnolle oli koko pelto näyttänyt liian ahtaalta liikkumisalalta! Ja samoin on ollut laita ikäni kaiken — kaiken, kaikkeuden alinomaista tavoittelua, joka on aina päättynyt siihen, että suistuin tyhjyyteen tai jonkin kaalimaan aidan viereen: alituista pilviäpiirtelevien toivelmien ja äkkinäisten luopumusten vuorottelua. Tämä lapsellisia yrittelyjäni koskeva lyhyt tarina on eräs elämäni salaisuuden mahdollisia tulkintoja.