V
RIEMUKAARI
Minulla on suuruudenkiihko verissäni. Varhaisin muisteloni on tämä: kahdeksan tai yhdeksän vuoden iällä olin aina yksinäni ja luin jotakin koulukirjaa, joka oli täynnä kömpelöitä kuvia ja sinipunervia mustetahroja; siitä löysin eräänä päivänä kertomuksen, jossa kuvailtiin Petrarcan kruunausta Kapitoliumilla. Minä luin sen kerran toisensa jälkeen. »Niin minäkin, niin minäkin…» sanoin itsekseni, kunnollisesti käsittämättä, miksi laakeriseppele laskettiin rehevän runoniekan päähän. Ja minusta tuntui kuin itkumielisen sonettisepon pyöreät kasvot, kirjan lehdelle kehnosti kuvattuina, huppukaulukseen upoten ja terävien lehtien reunustamina, sianmaksaa muistuttaen, olisivat rohkaisevasti minulle hymyilleet.
Minä tein kaikki voitavani saadakseni isän viemään minut mukanaan Vial de’ Collille. Sinne päästyäni tempasin jostakin pensasaidasta muutamia ainaviheriöivän kasvin lehviä. En varmaan tietänyt, olivatko ne kuuluisan laakerin lehtiä, mutta en siitä välittänyt. Kotiin palattuani sulkeuduin siihen pieneen ullakkokammioon, jossa aikaisemmin mainitsemani pärekorikirjasto sijaitsi. Siellä tein noista lehvistä eräänlaisen seppelen ja painoin sen päälaelleni; hartioilleni heitin jonkin ison punaisen vaaterievun, aloin sitten astella ympäri huonetta veisaten jotakin loppumatonta suruvirttä, joka omiin korviini kaikui sangen sankarilliselta ja valtavasti pauhaavalta, ja taoin samalla juhlallisesti puulaatikon laitaa veitsenkahvalla. Minusta tuntui kuin olisin ollut kulkemassa juhlallisessa saatossa Kapitoliumille, ja aiheuttamani melu oli välttämätön säestys, kenties ympäröivän kansanjoukon suosionosoitusten myrsky. Niin minä eräänä harmaana talvisena aamupäivänä vietin hullunkurisen vihkimyshetken, kumppaninani kunnia ja maine.
Ensimmäisen todellisen lupauksen minä kuitenkin annoin itselleni vasta myöhemmin, viiden- tai kuudentoista vuoden ikäisenä. Oli tukahduttava elokuun sunnuntai, kello oli suunnilleen neljä, ja minä kuljeskelin alakuloisena ja yksinäni, kuten ainakin, pitkin katua, joka kuului kotikaupunkini pisimpiin ja leveimpiin. Minulla oli kädessäni sanomalehti, jonka hankkiminen oli vaatinut minulta montakin nöyryytystä, ja minä vaelsin pää kumarassa, väsyneenä ja ikävystyneenä ja vihoissani sekä helteelle että ihmisille.
Oli se hetki, jolloin kaupungin asukkaat puolittain typertyneinä nousevat päivällislevoltansa ja urkenevat ulkosalle hautoen mielessään naurettavaa toivetta, että kohtaisivat siellä tuulenhenkäyksen tai illan viileyttä. Nyt lähtivät ulos nauhamyssyiset imettäjät kuljettaen mukanaan pitsien seasta punottelevia ja parkuvia pienokaisia, hiestyneet aviomiehet, käsi puolison kainalossa, veljet pikkusisariansa talutellen, nuorukaiset kaksi- tai kolmimiehisissä ryhmissä, valkoiset savukkeet huulilla keikkumassa, tytöt värikkäine huiveineen ja halun hehkuttamine katseineen, pienet ukkelit päällysnuttuineen, sateenvarjo kainalossa, ja sotilasrukat, tummissa pukimissaan, valkoisine, hankaloine lapasineen. Joukko kasvoi yhä, täytti katukäytävät, siirtyi kadun toiselle puolelle, nauroi ja tervehteli. Suurten kukkakoristeisten hattujen alta säihkyivät kaikkialla naisten silmät kuin tummat timantit, ja toisinaan kohosi pari olkihattua käden varassa juhlivan lauman päitten yli.
Minä tunsin oloni tukalaksi. En tuntenut ketään ja vihasin kaikkia. Olin kehnoissa vaatteissa, ruma, kalpeakasvoinen, juronnäköinen, kuten ainakin tyytymätön ihminen: tunsin, ettei kukaan minusta pitänyt eikä voinut pitää. Jos joku ohikulkija minuun katsahti, niin koko hänen olemuksensa tuntui minua halveksivan, muutamat kääntyivät taakseen katsomaan näivettynyttä erakkoa ja nauroivat. Valko- ja punapukuiset kauniit tytöt tummine ihoineen ja välkkyvän valkoisine hampaineen olivat pahimpana kiusanani: minä kuulin tavan takaa heidän nauruntyrskeensä selkäni takaa. He eivät kenties nauraneetkaan minulle, mutta sinä hetkenä uskoin niin ja kärsin siitä. Kaikki elämän kauneus näytti olevan minulta evätty: minä olin yksin, olin vailla rakkautta, olin vailla onnea. Ja siinä astelivat ihmiset aivan tyynesti tietämättä mitään hylätyn nuorukaisraukan kärsimyksistä.
Silloin minä yhtäkkiä nousin kapinaan. Tuntui kuin ankara veren hyöky, joka kuohutti koko olemustani. »Ei, ei, ei!» kuului sisäinen huuto. »Niin ei saa käydä! Minäkin olen ihminen, minäkin tahdon tulla suureksi ja onnelliseksi. Mitä luulettekaan olevanne, te muut, te typerät miehet ja koreapukuiset naiset, jotka pöyhkeinä astelette ohitseni? Vielä saatte nähdä, mihin kykenen! Minä tahdon olla teitä kaikkia parempi, parempi kaikkia, kaikkia korkeampi. Minä olen pieni, köyhä ja ruma, mutta minussa on sielu minussakin, ja minun sieluni on huutava niin, että teidän kaikkien täytyy kääntyä ja kuunnella minua. Ja silloin minä olen jotakin, ja te olette mitättömät, kuten aina ennenkin. Minä teen luovaa työtä ja tulen suuria suuremmaksi, ja te aterioitte, nautitte päivällislepoanne ja käyskelette, aivan niinkuin nytkin. Ja kun minä sitten kuljen ohi, niin kaikkien katseet suuntautuvat minuun, kauniitten naisten silmät muistavat minuakin, nauravat tyttöset pyrkivät luokseni, puristavat vapisevin käsin minun käsiäni, ja vakavat henkilöt kohottavat hattuansa ja pitävät sitä korkeammalla päänsä päällä, kun kuljen ohitse minä, minä itse, suuri mies, nero, sankari.»
Sellaiset ajatukset saivat pääni kohoamaan ja poveni paisumaan, ja katseeni hipoi vihaisen ylpeästi kaikkien ohikulkevien kasvoja. Minä olin muuttunut toiseksi: tuona hetkenä näytin varmaan kauniimmalta.
Saavuin siitä isolle torille, suuren voittokaaren luo. Nelivaljakon virmat vetäjät syöksyivät kohti painuvan päivän hehkua, ja minä vannoin itselleni tulevani suureksi mieheksi ennen kuolemaani.