IX

TOISET

Mutta minä en ollut enää yksinäni. Jo kasvuvuosien lopulla olin astunut ulos siitä epäluuloisesta lapsuuden-yksinäisyydestä, jonka nojalla sieluni vältti sen ennenaikaisen pilaantumisen, jonka uhreiksi poikakumppanini olivat joutuneet. Minullakin oli sydän. Minä tunsin, että minulla oli jotakin sanottavaa, ja tahdoin puhua, tahdoin keventää mieltäni. Siihen saakka olin suunnannut tukahdutetun rakkauteni koko runsauden itseeni. Minua oli liikuttanut ainoastaan oma kohtaloni, ainoastaan oma tarkoitukseton ja toivoton elämäni. Olin kutsunut kuolemaa luokseni kehnoin ja mahtipontisin italian- ja ranskankielisin säkein ja olin itkenyt läheistä ja kunniatonta kuolemaani. Öisin, kun ajattelin viheliäistä kohtaloani, kun ajattelin olevani ihminen, jolta oli suljettu jokainen tie ja kielletty kaikki ilo, vuodatin kyyneliä. Päivisin oli väsyneissä silmissäni ja alinomaisessa mustassa vaatetuksessani omaan manallemenooni kohdistuvan surun ennakkotuntu.

Minä kaipasin rakkautta. Tahdoin tuntea käden kädessäni, tahdoin jonkun minua kuuntelevan ja tahdoin itse kuunnella, tahdoin löytää olennon, jolle voin ilmaista salaa, sellaisin unohtumattomin antaumuksen tuntein, jotka tuntee ainoastaan ensimmäisten ystävyysliittojen aika, kaikki ne tunteet, kaipaukset ja ajatukset, joita ei käy ilmaiseminen isälle eikä äidille. Tahdoin löytää jonkun vertaiseni, joka tekisi työtä kerallani, jonkun edemmäksi ehtineen, jolta voisin oppia ja joka minua opastaisi, jonkun jäljessäni kulkevan, jota saisin auttaa ja opettaa.

Minä tutkin kasvoja ja sydämiä ja löysin enimmälti ainoastaan surkuttelua tai ylenkatsetta tai — mikä pahempi! — sitä vastenmielistä ja liian helposti voitettavaa toverillisuutta, jonka tarjoajat, huonotapaiset nuorukaiset, heti tarttuvat käsipuoleesi ja alkavat jutella bordelleista ja polkupyöristä. Koulutovereistani en suoraan sanoen halunnut mitään tietää. Olipa se joukkoa! Huvinhaluisia poroporvareita lyhyissä housuissaan, kelmeitä ja salasyntisiä lukutoukkia, typeriä meluajia — ja lisäksi inhottava, tekopyhä ja siloinen »luokan priimus»! Ei, ei. Minä kaipasin tuntehikkaita sydämiä ja varsinkin herkkäliikkeisiä ja vastaanottavia aivoja. Itseni laista väkeä: niitä, jotka eivät koulussa pidä melua itsestään, mutta lukevat, ajattelevat ja miettivät, harrastavat harvinaisia asioita ja hautovat merkillisiä haaveita. Koulussa oli yksi ainoa sellainen henkilö, mutta ei oppilaiden joukossa; hän oli opettaja. Opettaja pakon vuoksi ja luonnostaan runoilija. Nuorena ja ylevämielisenä hän osasi sanoistani ja katseistani löytää sielun, joka oli mykkä kaikille muille. Hänen saapumisensa elämääni oli kuin ensimmäisen tähden tuikahdus hitaasti lankeavassa illan hämärässä. Hän rohkaisi minua runollisissa yrityksissäni, osasi antaa arvoa suunnitelmattomille kirjallisille tutkimuksilleni ja kohteli minua vertaisenaan, vaikka olikin paljon edemmäksi ehtinyt. Hän oli ensimmäinen henkilö, joka osasi nähdä ihmisen tuossa hylätyssä pojassa.

Mutta vaikka hänen isällinen ystävyytensä olikin erittäin harras, se ei kumminkaan minulle riittänyt: minä etsin nuorukaisia, kaltaisiani, ja etsin niin innokkaasti, että muutaman vuoden kuluessa olin mukana useissa kerhoissa ja nurkkakunnissa, jotka ainakin alkuaikoina tuntuivat minusta älyn juhlilta ja tyyssijoilta.

Aluksi liityin kahteen ylioppilaaseen, jotka olivat minua vanhemmat ja oppineemmat (osasivat latinaa ja kreikkaa!) ja joiden keralla perustamani kirjallinen veljeskunta sai nimen Kolmiyhteys. Sommiteltiin oikea ohjesääntökin ja määriteltiin virat: kullakin meistä oli veljeskunnassa jokin erikoinen asema.

Sääntömme määräsivät, että kunkin meistä piti vuorollansa puolustaa jotakin väittämää ja kirjoittaa jonkinlainen esitys, joka molempain toisten oli otettava lukeakseen ja keskustelussa käsitelläkseen, vieläpä niin, että heidän piti välttämättä olla toista mieltä kuin teesin esittäjä. Kun minun vuoroni tuli, kirjoitin nopeasti vihkoon toista sataa sivua käsittävän hurjan saivartelevan kritiikin, jonka esineenä oli Kihlautuneet. Minä näet vihasin tuota teosta aina siitä asti, kun oli täytynyt koulussa kokonainen vuosi loogillisesti ja kieliopillisesti eritellä Renzo Tramaglinon ja Lucia Mondellan joutavanpäiväisiä onnettomuuksia. Tuo intohimoton maalaisnainen, tuo typerä ja viheliäinen pappi, tuo iuostariveli, jolla oli kauhtanansa alla aina valmiina saarna tai siunaus, tuo nimeltämainitsematon, joka ensin tekee itsensä tietäen tahtoen kamalasti syylliseksi, mutta antautuu sitten tekohurskaan plebeijinaisen nyyhkytysten käännytettäväksi ja pyhän miehen kavalan puheen nöyryytettäväksi — kaikki tuo minua joko ikävystytti tai raivostutti. Minä en tuntenut enkä tunnustanut kaikkea sitä puhdasta ja suurta taidetta, jota sisältyy tämän liian kuuluisan teoksen monille sivuille; siitä huokuva kristillisen hurskauden henki, orjamainen alistuminen Herran Jumalan tahtoon ja syntisten esimerkillinen rankaiseminen, jota säestelee yksinkertaisten ja vaivaisten salainen voitonriemu, sytytti minun saatanallisen ja carduccimaisen mieleni valtavaan kapinan lieskaan.

Minä luin kiistakirjoitukseni ulkona luonnon helmassa, kauniin kirkkaan helmikuisen taivaan alla, ja se vaikutti mitä epäedullisimmin molempiin kumppaneihini — joista myöhemmin sukeutui etevät ja kunnianarvoiset valtion palvelijat. Mitä ihmettä! Kolminaisuuden pienin ja nuorin jäsen rohkeni ivata, pilkata ja halventaa erästä italialaisen neron mestariteosta! Rohkeus, pelkäämättömyys ja ennakkoluulojen puute ovat kiitettävät, — mutta pitihän sentään pysyä jonkinlaisissa rajoissa! Väittely muodostui tavallista purevammaksi ja kiivaammaksi. Minä näin molemmat arvostelijani myöhemmin varsin usein ja juttelinkin heidän kanssaan, mutta kolminaisuudestamme ei enää hiiskahdettu, ei silloin eikä myöhemmin.

Onneksi kohtasin pian senjälkeen miehen, — hän oli melkoisesti minua vanhempi — joka oli äskenmainittujen nimenomainen vastakohta. Hän oli runoilija (kirjoitti säkeitä, runomittaisia ja suorasanaisia), musiikkimies (kaiutteli huilua), intomielinen, sydämellinen ja ylenpalttinen olento, juuri sellainen jota kaipasin ja etsin. Hän tunsi mielikirjailijani (Poen, Walt Whitmanin…), tutustutti minut Baudelaireen ja antoi luettavakseni ihmeellisiä uusia kirjoja: Flaubertin, Dostojevskin, Anatole Francen…

Hän eli kaksoiselämää: päivisin jonkinlaisena virkamiehenä ja iltaisin ja sunnuntaisin kiihkeänä ja hillittömänä haaveksijana. Hän kirjoitti suunnattoman paljon, ja oli saanut eräitä teoksiansa julkisuuteenkin sanomalehtien välityksellä. Hän tutustutti minut ystäviinsä, jotka olivat taiteilijoita tai taiteilijoiksi pyrkiviä. Heidän joukossaan oli herkän hentoinen runoilija, mieli täynnä kuvia ja näkemyksiä, kaiken maailman mielenapeuden ahdistama, Heinen ja samalla d’Annunzion ihailija, kaikkien kirjallisuuksien kiihkeä lukija ja pohjaltaan synnynnäinen kirjailija. Hän oli pitkä ja hoikka kuin liljanvarsi, kalpea kuin mystikkonoviisi, siveä ja hauras kuin nuori neito; mutta hänessä oli keuhkotauti ja hän kuoli pian.

Heidän seurassaan tutustuin vielä erääseen salamyhkäiseen ja synkeään maalaajaan, joka oli Boecklinin kiihkeä ihailija, erääseen puolihulluun viuluniekkaan, joka improvisoi (pianolla) rajuja riemumarsseja, ja erääseen aloittelevaan säveltäjään, joka etsi alinomaa librettoja, opetustunteja ja toisten vaimoja.

Myöhemmin tulin huomaamaan, etteivät nuo henkilöt voineet minulle paljon antaa ja ettei heiltä sopinut odottaa mitään suurtöitä. Heidän seuraansa tultuani pääsin kumminkin ensi kerran koskettamaan taiteen lämmintä ja elävää maailmaa elettyäni siihen saakka kirjojen jäisessä maailmassa. Tässä pikkukaupungin bohême-jäljennöksessä olivat edustettuina kaikki henkiset pyrinnöt. Minä näin heissä ihmisiä, jotka suorittivat luovaa työtä ja saattoivat jonakin kauniina päivänä kohota kunnian kukkuloille — sensijaan, että olin siihen saakka tuijotellut juhlallisten ja haudattujen suurten vainajien jäykkäpiirteisiä kuvia.

Näistä tuntemattomista, kiihkeästi eteenpäin pyrkivistä nuorukaisista tulisi koitumaan uusia neroja, ikuisuuden valloittajia, uusien kauneuksien onnellisia lahjoittajia. Ja minä tahdoin kuulua heidän joukkoonsa, tuntea olevani osanottaja ja veli näissä maanalaisissa kauneuden ja onnen etsinnöissä.

Me kohtasimme toisemme kaikkina pyhäisinä päivinä vanhimman kerhoveikon kotona: juotiin kahvia, tupakoitiin (ensimmäiset savukkeet!), keskusteltiin kiihkeän vilpittömästi jostakin uudesta kirjasta, ilmaantuneesta uudesta kirjailijasta, jostakin kirjoitelmasta tai muusta teoksesta; kiisteltiin, riideltiin, huudettiin. Runoilijat lukivat, yleisen innostuksen keskeytteleminä, viikon varrella syntyneitä säkeitänsä, sitten joku viritti huilullansa yksitoikkoisen herkän pastoralen, toinen soitti Bachia tai kappaleen omaa sävellystänsä.

Meissä kaikissa asui se varma toivo, että olimme valitut maineeseen ja suuruuteen. Jokainen ihaili toisia ja sai vuorostaan ihailua osakseen. Ei ollut olemassa mitään kademieltä eikä minkäänlaista kilpataistelua. Me halusimme elää harhaluuloissa ja unelmissa; eräs taajimmin toistuvia lausumiamme oli, että pitää »pitkin siemauksin tyhjentää khimairan malja». En ole koskaan saanut selville, mikä oikeastaan oli ja mitä merkitsi se kuuluisa khimaira, jota pyhäpäivinä niin määrättömästi viljelimme.

Tässä viiden veikon kerhossa oli minullakin paikkani. Minä edustin siinä kriitikkoa, tietoviisasta, filosofia. Minun puoleeni käännyttiin, kun olivat kysymyksessä historialliset tosiasiat, kirjojen nimet tai päivän huomion esineinä olevia teorioja koskevat täsmälliset selostukset. Minä olin heidän keskuudessaan rajattoman viisauden maineessa, jonka tunsin ansaitsevani ainoastaan osittain ja toisten tietämättömyyden nojalla. Mutta tuo maine ja vain osalta voittamani vaiteliaisuus tekivät minut enemmän kuin suotavassa määrin arvovaltaiseksi ja peloittavaksi. Ja minä, joka tavallani säikyin heidän minulle osoittamaansa suunnatonta kunnioitusta, en milloinkaan lukenut heille mitään niistä elämän ja kuoleman vaikeimpia ongelmia käsittelevistä tutkimuksista, joita juuri siihen aikaan kiihkein mielin kirjoitin.

Mutta miten hyvin lienenkin viihtynyt tuossa tilapäisessä runollisessa sekasorrossa, minä kuitenkin tunsin, ettei se minulle riittänyt, että henkeni, joka oli tottunut ja mieltynyt abstraktioihin ja käsitteellisiin rakennelmiin, pyrki saavuttamaan jotakin enempää. Tuossa piirissä minä nautin pintapuolisen ja hieman arkipäiväisen intomielen lämpöä, runous avarsi ja hienonsi aistielämääni, ja musiikki, jota sain silloin maistaa ensimmäisen kerran, säesteli kuvitteluni lentoa vakavammin rytmein.

Uusien ystävieni joukossa ei ollut ketään, joka olisi intohimoisesti rakastanut pelkkää ajatusta, olisi tottunut järkeilemään ja mieltynyt ja harjaantunut loogilliseen kahakointiin. Ja parin vuoden kuluttua tapahtui luopumukseni: — minä hylkäsin heidät vähitellen löytäessäni toisia tovereita ja toisia aivohekuman tilaisuuksia.

Uusia ystäviäni oli kaikkiaan kolme. Eräs lääketieteen ylioppilas, vaaleaverinen ja kaunismuotoinen, joka tutki mieluummin Shelleyn ja Musset'n teoksia kuin psykiatrian oppikirjoja ja viihtyi paremmin Ufizi-galleriassa kuin anatomiasalissa; eräs tuleva kirjallisuuden tohtori, kääpiömäinen ja kielevä, innokas kirjastojen tutkija ja salassarunoilija, toisinaan kerskailija ja suurisuu, mutta pohjaltaan kelpo poika; vihdoin eräs poikaviikari, meitä kaikkia nuorempi, kaikin puolin säännötön, koulupoika vailla koulua, uuttera tyhjäntoimittaja, kaiken kurin ja järjestyksen ehdoton vihamies, itseänsä epäilevä ja sanomattoman kopea, kyynillinen ja apeamielinen. Minä tunsin heti, että hänessä oli enemmän sielua ja sisältöä kuin molemmissa toisissa ja liityin alun pitäen erikoisesti häneen. Samana päivänä, jona toisiimme tutustuimme, jouduimme kiistaan keskenämme, mutta myöhemmin hän oli liittolaiseni molempia toisia vastaan, jotka lukuisissa jokapäiväisissä kohtauksissamme edustivat runoutta, kirjallisuutta, eleganssia, keikarimaisuutta — sanalla sanoen sitä d’annunziomaista hengensuuntaa, joka alkoi silloin paisuttaa ja ennen aikojaan tärvellä Italian nuorisoa. Me kaksi sitävastoin puolsimme tosiasioita ja varmaa tietoa, aatetta, yksinkertaista ja tasasuhtaista teoriaa, ankaraa filosofiaa.

Meidän onnistui pysytellä yhdessä useita kuukausia ja välttää väittelyissämme liiallista kärkevyyttä. Yhdyssiteenä olivat eräät yhteiset myötätunnot ja varsinkin eräät kaikissa voimallisina elävät vastatunnot. Mutta lopulta johduttiin kumminkin pistelyjen ja loukkausten asteelle; ivailusta siirryttiin pian pureviin pistosanoihin, solvauksiin ja hyökkäyksiin. Yhdistyksemme hajosi salaperäisesti: ilmassa oli jonkinlainen traagillinen tuntu. Vihdoin me sovimme täydellisesti ja ainaisesti eroamisesta: kaksi sinne, kaksi tänne. Muistan vielä selvästi kadunkulmauksen ja hetken, jona päätettiin ja muutamin sanoin määriteltiin auttamaton ero. Me erosimme hyvästi sanomatta ja kättä puristamatta. Ja minä jäin seisomaan illan tihenevään hämärään, yksi ainoa ystävä vieressäni, koko elämäni ainoa ystävä, ystävä, joka oli vain minua varten.