VIII
PAHAN HAVAITSEMINEN
Hoidottomasta ja varhaiskypsään tapaan sisäänpäin suuntautuvasta lapsuudesta, arkuuden aiheuttamasta nöyryyttävästä erakkuudesta, erilaisuudesta ja köyhyydestä, liian kunnianhimoisen kaikentavoittelun toistuvista tappioista, eleegisestä lyyrillisyydestä, jota haudoskelin harmailla teillä, mustuneiden muurien välissä tuhkankarvaisen taivaan alla, sankarilliseen, ylevään, runolliseen elämään suuntautuvista epämääräisistä puuskista, jotka äkkiä kielsi ja tuhosi ahtaan, tukahduttavan ja kuolettavan provinssielämän kirottu jokapäiväisyys, — kaikesta tuosta koitui epätoivoinen pessimismi, itseensäsulkeutunut kuin ikkunaton varustus. Äly oli tuskin ehtinyt täysi-ikäiseksi — nuoruuden ajan päättyessä — kun se jo vaati elämän tilille tiedustellen sen tarkoitusta saamatta vastausta. Teoria muovasi apeamielisyyden määrättyyn muotoon. Talvisten, pyhäisten iltapuhteiden ruumiillista ja ehdotonta apeutta seurasi olemisten hyvän ja pahan tutkiminen, ja ajatus vastasi kieltävästi jokaiseen valheelliseen unelmaan, jokaiseen petolliseen nautintoon, ja sammutti viimeisenkin tenhon niinkuin keskiyön tuuli sammuttaa huonosti onnistuneen ilotulituksen harvat suitsevat liekit.
Riutuvia haavelmia unettomina öinä, jolloin tekee mieli valitella ja sääliä itseänsä, ilman mitään aihetta, valitella haikeammin kuin kukaan ihminen koskaan voi valittaa, seurasivat tutkimukset, joiden esineenä oli tuskan olemus, kaikkien riemujen lyhytaikaisuus ja maallisen onnen arvo; iltapuhteiden ja syyspäivien pateettisia sonetteja seurasi luja päätös esittää elämän eläimelliseen hyväksymiseen kohdistuva julkinen ja perusteellinen vastalause.
Siihen aikaan ilmaantui mieleeni alinomainen ja hyödytön kysymys siinä muodossa, jossa se on esiintynyt elämäänväsyneille kaikkina aikoina: Onko elämä elämisen arvoinen?
Mitäpä voinkaan siihen vastata? Elämä lupasi minulle vähän eikä antanut mitään. Minä en voinut toivoa saavuttavani rikkautta — en opillisia voittoja, koska olin puutteen pakottamana lähtenyt alun pitäen lyhyelle ja vaativalle opin uralle — en naisten rakkautta, koska olin ruma ja arka — en rajatonta tietoa, jonka ajattelemisenkin puolivalmiiksi jääneet työni tekivät epämieluisaksi. Harvat ihmiset minusta välittivät — hyvänsuopia olivat vain isä ja äiti, hekin liian etäällä sielusta, joka oli heistä kotoisin, mutta tuntui heistäkin oudolta ja muukalaiselta.
Ajattelu yksin oli minulla jäljellä: minä olin aina mielelläni yleistänyt, suhteistanut toisiinsa etäisiä tosiasioita, aavistellut lakeja, hajoittanut ja jälleen rakentanut teorioja. Hieman aikaisemmin, vasta tutustuttuani Uuteen tieteeseen, josta en paljoa ymmärtänyt, olin päättänyt sommitella kirjallisuudenhistoria-filosofian ja kuvitellut keksineeni taiteen nousu- ja laskuvedet, kirjallisuuden suuruuden ja rappeutumisen syyt. Niistä ajoista alkaen Taine valveutti aivojani ja sai minut kadehtimaan itseänsä kevyesti liittämällä kokoon selviä, havainnollisia ja tasasuhtaisia aatekaavoja, joiden viivojen välimaalle loi heikkoa väritystä kourallinen tosiasioita. Teorian riivaaja väijyskeli jo silloin runoilevaa nuorukaista asetellen huulilleni kaavoja, mietelmiä ja hienosti johdettuja rinnakkaisväittämiä.
Niin asestettuna ajatukseni kävi hyökkäämään viheliäistä maailman elämää vastaan, johon ei luonut hohdetta karnevaaliriemu eikä majakan opastava tuli, ja oivalsi kohta sen onttouden ja piilevän tuskan. Ja siinäkö kaikki? Jokaista toivelmaa odotti jyrkkä kielto, jokaista pyrkimystä pettymys, jokaista ponnistusta korvapuusti — koko sitä onnenjanoa, joka valtaa kuuden-kahdeksantoista vuoden ikäisen, odotti tyhjyyden lupaus. Tyhjyys sadoin eri tavoin naamioituna! Usko, maine, taide, toiminta, paratiisi, voitto: kaikki tuo oli pelkkää kasvojen peitettä, silmättömiä silmänonkaloita, kielettömiä suita, suuteloita, jotka jäävät vaille vastausta.
Ollakseen siedettävää elämän täytyy olla kiihkeästi elettyä. Aistien tiehyet täyttävät sen joka hetki, ja vaikka se onkin alinomaa muuttuvainen kuin virtaava vesi, se kumminkin kuljettaa meitä niinkuin kymi, joka voi näyttää aina samanlaiselta ja ikuiselta. Mutta jos elämää eritellään, jos se raastetaan alastomaksi ja nyljetään ajatuksen, järjen, logiikan ja filosofian asein, niin tyhjyys ilmenee pohjattomana, tunnustaa avoimesti olemattomuutensa, ja epätoivo laskeutuu ihmisen sieluun niinkuin enkeli Jumalan pojan tyhjän haudan paadelle.
Niin tapahtui, että kiinnyin nuoren elämän koko kiihkolla elämän kieltämiseen. Vastauksenani — ainoana silloin mahdollisena — kohtalon ilkeään väärämielisyyteen ja ihmisten vaiteliaaseen vihamielisyyteen oli se varma vakaumus, että kaikki on sanomattoman turhaa ja ihmissuku luonnostaan kehno ja auttamattoman onneton.
Vaikka väitin ja uskoinkin pessimismini mitä perinpohjaisimmaksi, se ei kumminkaan ollut johdonmukainen eikä vienyt niin pitkälle kuin olisi voinut ja oikeastaan ollut velvollinenkin. Se oli aluksi liikatunteellista, runollis-kirjallista pessimismiä. Tuima kaikentietäjä ja aloitteleva lyyrikko jakoivat minussa työn keskenänsä. Elämän viheliäisyyden havaitseminen oli sekin minulle uusien keräelmien aiheena. Minä kokosin lukiessani kaikki ne runoilijain kuohahdukset, dramaatikkojen hyökkäykset, puhujien lausumat, saarnamiesten varoitukset, filosofipahasten ja varsinaisten filosofien mietelmät, joissa peittäen tai peittelemättä todistettiin tai valitettiin olemassaolon hyödyttömyyttä, pahan ylivoimaisuutta, rauenneiden unelmien ja revittyjen harhakuvitelmien aiheuttamaa tuskaa, auttamattoman menneisyyden koko haikeutta, epätoivoa, joka taittaa ja murtaa sielua sen yritettyä joka suunnalta tavoittaa elämää — haurasta ja himmeästi valaistua saarta tyhjyyden äärettömässä syöverissä. Niin minulle kertyi murheellinen joukko sanaksi muuttunutta tuskaa, kokoelma, jossa kohtasivat toisensa parisäkeet, paradoksit, valitukset ja huokaukset yhtyen inhimillisen tyytymättömyyden tuskaiseksi kuoroksi, niiden alkuperäisten esittäjien ollessa avaruuden, ajan ja henkisen rakenteen kannalta katsoen ylen etäällä toisistaan.
Asian aiheena ei ollut pelkkä kirjallinen uteliaisuus: aikomukseni oli vilpitön. Minä sain lisää rohkeutta havaitessani toisissa samaa lohduttomuutta ja samaa kironalaisuutta. Minusta tuntui kuin en olisi enää ollut yksin, kuin olisin löytänyt jälleen veljeni, synnynnäiset kumppanini, lohduttavaiset vainajat. Minusta tuntui, ettei kielteisyyteni voinut olla erehdys, ettei se ollut pelkkää epämääräisten haaveiden tärvelemän poikasen vaivaista kiistelyä.
En kumminkaan rakentanut ainoastaan lainalauselmien keräelmää: tarkoitukseni oli itse kirjoittaa kirja, todellinen elämää käsittelevä teos, teos, jonka piti kerta kaikkiaan saada jokainen ihminen suhtautumaan itseensä, toisiinsa ja koko olemistoon niin ylenkatseellisesti kuin ne ansaitsivat. Siihen aikaan osui tielleni ensimmäisen kerran suuri filosofi. Minä lueskelin ja mietiskelin, tutkin Schopenhaueria, vähin erin, sieltä täältä ja useaan kertaan, kumminkin riittävästi havaitakseni, ettei maanmuodostusta ja kehitysoppia esittävien kirjasten keveä viisaus merkinnyt tutkivan älyn äärimmäistä saavutusta. Minä yritin luonnostella pessimismin historiaa ja kuljin pitkin päivämarssein halki filosofian historian, jossa kielteisten ja synkkäin aatteiden ohella toisenlaisetkin herättivät minussa mielenkiintoa ja uteliaisuutta.
Minussa ei elänyt enää yksin oppinut; teoreetikko kasvoi ja kukoisti. Suunnitellessani pessimististä järjestelmääni, jonka pohja-aatteena oli se laki, että kaikkein kaivatuimmat päämäärät ovat välttämättä saavuttamattomissa, sain samalla kokea älyllistä iloa, josta minulla tuskin oli ollut tietoa. Minä en suinkaan unohtanut aatteen äärimmäisiä sovellutuksia ja kokonaisvaatimuksia. Minua ei miellyttänyt Schopenhauerin vihamielinen suhtautuminen itsemurhaan. Minä puolestani suunnittelin suuren teokseni viimeistä osaa varten stoalaista yleisen itsemurhan ehdotelmaa. Se ei suinkaan tapahtunut vain hälinän vuoksi: minulla ei ollut muuta keinoa. Yksilöllinen itsemurha ei kelvannut, se oli naurettava ja joutava, piti tehdä joukkoitsemurha, tietoisesti ja yksimielisesti harkittu, itsemurha, jonka tapahduttua maa jäisi yksin ja autiona ajatuksettomasti taivaalle kiertelemään. Minä kuvittelin kykeneväni perustamaan seuran, jonka jäsenluku kasvaisi vähitellen yhä suuremmaksi kumoamattoman teokseni levitessä yhä laajempiin piireihin. Kun tämä epätoivoisten liitto vihdoin käsittäisi koko ihmiskunnan, olisi aika määrätä suuri päivä — yleisen kuoleman päivä! Olin ajatellut välineitäkin ja minusta näytti siltä, että myrkky oli ehdottomasti asetettava ensimmäiselle sijalle.
Tyhmyyksiä, lapsellisuuksia! Mutta tämä päähäniskeytymä, jonka mukaan minun piti toimia tuon viimeisen suuren elämäntuhon apostolina, oli muutamien aikojen kuluessa ainoa syy, joka kehoitti minua jäämään elävien joukkoon. Minä suostuin elämään ainoastaan siinä naurettavassa toivossa, että saisin kaikki ihmiset kuolemaan kerallani.