XI
MINÄ JA RAKKAUS
Kahdenkymmenen vuoden ikä on saavutettu, nuoruus uhkuu jo täyttä voimaansa, todellisempi elämä, elämä elävien ihmisten seurassa, on alkanut, se ei enää tyydy omiin rajoihinsa, vaan näyttää tahtovan tulvia ja levitä toistenkin, kaikkien toisten alueille — ja rakkaudesta ei ole mainittu mitään. Kuinka se on mahdollista?
Juuri sinä ikäkautenahan romanttisten idyllien klassillinen kevät saa versomaan ja kukoistamaan vastahakoisimmatkin sydämet, silloin on kaikkien aistien pakanallinen kesä, hillittömän hekuman väkevä heinäkuu, jolloin jokainen katse on nautinnon kaipausta, kaikki kädet hapuilevat hyväiltäväkseen soreata vartaloa ja suudelmat ovat kuumeisen polttavat huulilla, jotka eivät osaa, eivät tahdo eivätkä voikaan irtautua toisistaan. Se on rakkauden valta-aika ihmisiän lyhyessä vuodessa. Se on se aika, jolloin nainen — pikku serkku pitkine palmikkoineen ja lyhyine hameineen tai puuteroidut — ah — jo viidenneijättä vuoden ikäiset kasvot — astuu miehen elämään ja jättää hänen lihaansa tai sydämeensä kaikkein lähtemättömimmät muistot. Siitä pitäen mies ei enää ole yksin eikä ihan omansa: nainen, neitsyt tai portto, ottaa hänet haltuunsa ja aloittaa muuntamistyön.
Nyt olisi siis vihdoin aika ryhtyä tunnustamaan arkoja kiintymyksiä, tunnekylläisiä sydämen kokemuksia ja rajuja intohimoja. Minkätähden siis ei ole puheena rakkaus?
Ei, signora — (otaksun, että sellainen ajatus voi syntyä ainoastaan signorain aivoissa) — ei.
Jättäkää kaikki toivo. Rakkaudesta ei puhuta tässä eikä tuonnempanakaan. Jos olet alkanut lukea tätä miehen elämäkertaa epähienosti toivoellen kohtaavasi siinä jonkun naisen, voit yhtä hyvin heittää kirjan heti kädestäsi huolimatta sitä ollenkaan enää ajatella. Minä en kirjoita rakkaudesta enkä esittele naisia minkäänlaisia.
Jos tämä on romaani, niin se on romaani vailla rakkautta.
Jos tämä on romaani, niin se on kertomus vailla naisia. Olkoon ikävä, rampa, epätodennäköinen, miten hyvänsä tahtonette sitä nimittää, tuntehikas signora, mutta se on sellainen, sen tulee olla sellainen ja minä tahdon sen sellaiseksi minä, joka olen elämäni, sieluni ja tekojeni valtias.
Rakkaus ei ole suinkaan ollut elämääni vaikuttamatta, rakas signora: eipä suinkaan. Minä puhun rakkaudesta sanan kaikissa merkityksissä; platonisesta ja apinamaisesta, henkisestä ja ruumiillisesta, tunteenomaisesta ja aistillisesta.
Elämässäni on ollut naisia: ei tietenkään paljon, koska en ole ollut enkä ole voinut olla mikään Tenorio, mutta heitä on ollut ja he ovat olleet todellisia aito naisia, lihaa ja verta, sellaisia naisia, joita ihailemme suurissa romaaneissa ja kaipaamme elämässä.
On ollut nuoria naisia, intomielisiä ja ylen tulisia, on ollut terveitä, kirjallisuuden vähimmässäkään määrässä pilaamattomia tyttöjä, on ollut, ah onnetonta, älykkäitä neitejä, sivistyneitä, intohimoisia ja ennakkoluulottomia, on ollut — ja minä en häpeä tunnustaa — kyynillisiä ja apeamielisiä prostituoituja, jotka harjoittivat ammattiansa kunniallisemmin kuin monet muut… Ja muutamat heistä olivat kauniita, toiset vain siroja, miellyttäviä ja mielenkiintoisia. Ja minä olen rakastanut heitä kaikkia, toista toisensa jälkeen, sielullani ja ruumiillani tai vain sielullani tai vain ruumiillani, ja olen ollut heidän seurassaan viaton ja uskalias, hellä ja hyinen, ylevä ja halpamainen, niinkuin kaikki miehet kaikkien naisten seurassa. Minäkin olen esittänyt uskaliaita tunnustuksiani värisevin äänin, puristaen pieniä kätösiä ja yrittäen ennen aikojani suudella niitä huulia, joiden toivoin hiljaa lausuvan myöntösanan; minäkin olen viipynyt ikkunoiden alla auringon nuorena noustessa ja illan riutuvissa hämärissä, odottaen käden antamaa merkkiä, uutimen häilähdystä, valon tai liinan ilmaantumista; minäkin olen kirjoittanut satoja lyyrillisesti ja epätoivoisesti huudahtelevia ja jumaloivia kirjeitä, joiden sinettisanana on ollut rakastavien alinomainen ja turha vakuutus: iäti; minä olen painanut poven vasten poveani, olen suudellut useitakin suita ja saanut hyväilyilläni silmiä sulkeutumaan, ja jokainen syrjäinen katu tuo mieleeni nimen, kukan, sanan — nimen, jota en enää mainitse, kukan, joka lepää kuivana ja murenneena jossakin unohtuneessa kirjassa; sanan, jonka tahtoisin unohtaa…
Niin, rakas signora. Minä olen ollut rakastunut minäkin, ja muutamat naiset ovat — luullakseni — olleet minuun rakastuneet. Ja minä olen aiheuttanut heille iloa ja kärsimystä niinkuin toisetkin miehet, ja olen tuntenut kiihkeää, kuumeista kaipausta, tuskallista epätietoisuutta, kiduttavaa epäilystä, odotuksen apeutta, mustasukkaisuuden kidutuksia ja kiinteän syleilyn jumalaista tajuttomuutta, kun näyttää siltä, kuin molemmat sielut tahtoisivat tempautua irti toisiinsa puristuneista ruumiista muuttuakseen yhdeksi ainoaksi.
Etten tahdo puhua rakkaudesta, se ei tapahdu senvuoksi, etten ole oppinut tuntemaan kaikkia sen eri asteita ja lajeja. Minulla on sielu minullakin, rakastettava Signorina, minulla on verta pulppuava sydän, minä en ole aina ollut yhtä tylsätunteinen, en ole ollut syntymästäni kykenemätön enkä ole menettänyt koskaan miehuuttani.
Tuskin poikaikään ehdittyäni tunsin viattomien lemmentunteiden levottomuuden, myöhemmin menetin puhtauteni säännönmukaisesti samoinkuin kaikki muutkin, elin sitten vapaiden lemmenliittojen ja kiellettyjen nautintojen ja täysin luvallisten kihlausten vaiheet ja päädyin vihdoin (minäkin!) pyhän avioliiton laillistettujen riemujen helmaan. Ja te voisitte hyvinkin kysyä minulta: »Mitä sinulta vielä puuttuu?…»
Kunpa tietäisitte, signorani, mitä minulta on puuttunut! Minulta on puuttunut ainoastaan yhtä: ihannenaista, naista, joka tosiaankin valtaa sielun ja muuttaa sen toiseksi.
Sanalla sanoen: minulta on puuttunut nainen, joka voisi saada sijan erään hengen henkisessä historiassa, älynelämää käsittelevässä älyllisessä romaanissa. »Ikinaisellinen vetää meitä ylöspäin.» Voipa niin olla: minua ei nyt haluta käydä kiistelemään Wolfgang Goethen kanssa. Mutta minun täytyy puolestani tunnustaa, ettei ikinaisellinen ole kuljettanut minua ylös- eikä alaspäin, ei korkealle eikä matalalle — ei milloinkaan.
Nainen ei ole minulle ilmestynyt Beatricenä, joka tarttuu käteesi ja herättää sinut aineellisista unistasi johdattaakseen sinut taivaallisia ihmeitä näkemään, ei myöskään Kirkenä, joka muuttaa hyvyyden ja tiedon palvelukseen syntyneet miehet röhkiviksi sioiksi runsasta varjoa ja runsaasti tammenterhoja tarjoaviin rehoittaviin puutarhoihin.
Naiset eivät ole minua pilanneet, mutta eivät myöskään puhdistaneet. He ovat olleet syrjässä, ovat olleet tervetulleita tai rasittavia vieraita levon hetkinä, virkistysvälineitä ikävyyden aikoina, himoittuja nautinto- tai kidutuskeinoja, rakkaita ja rakastavia vaivaisen olemassaoloni seuralaisia, hekuman tai raivon välituokioita tyytymättömän työmiehen karussa elämässä, liioittelevia ja väärämielisiä työni arvostelijoita, mutta, jos minun tulee olla karkean rehellinen, eivät opastajiani, lahjoittajia tai innoittajia.
He ovat riistäneet, ovat vaatineet minulta — ja minä olen heille antanut hieman elämääni, nuoruuttani, aikaani, harhakuvitelmiani, ajatuksiani, — mutta en ole saanut heiltä milloinkaan mitään. Sieluni sisäistä historiaa ei heidän läsnäolonsa ole rikastuttanut eikä muuttanut.
Minä en valita, päinvastoin. Olen antanut, koska oli antamista, ja paljon — enin osa — on jäänyt itselleni. Heiltä en ole pyytänyt mitään henkeäni varten — eivätkä he ole voineet minulle mitään antaa. Minä tiedän erinomaisen hyvin, että nainen on olemukseltaan ja välttämättä loiseläjä, kiskuri, varas. Olen hyväksynyt hänet sellaisenaan, olen käsittänyt hänet hänen todellisen olemuksensa valossa, olen antautunut ryöstettäväksi ja maksanut säännöllisesti veroni.
Ilojemme ja kärsimystemme tili on tasainen: jos olen nauttinut, olen myöskin nautintoa tuottanut, jos olen aiheuttanut kärsimystä, olen saanut itsekin kärsiä. Enempää en pyydä, ja mikä on annettu, on annettu mielellään. Mutta mikäli tiedän, näen ja muistan, naiset eivät ole milloinkaan antaneet minulle mitään, ei hitustakaan, ei yhtäkään ajatusta, ei voiman hiukkaa, vielä vähemmän sysäystä kohti niitä jumalaisia korkeuksia, joihin rauhaton henkeni on aina pyrkinyt.
Kenties ei naisilta pidäkään mitään sellaista odottaa? Kenties ei: taivun itsekin siihen mielipiteeseen. Mutta niin ollen minulla on täysi oikeus jättää heidät mainitsematta tässä, kun kirjoitan ainoastaan ihmisen sielusta enkä koko ihmisestä.
Tai lieneekö virhe minun, joka en ole osannut löytää enkä ymmärtää Beatriceä, joka saattoi kohottaa minut taivaisiin? Se on mahdollista, erinomaisen mahdollista, ja jos on niin laita, niin asiaan kohdistuva katumukseni on kaikkien syntieni katumista syvempi, sillä täytyyhän hänen olla ihmeitten ihme, sen olennon, joka kirkastaa ja koroittaa jo sinänsä, alkujansa korkeata miestä.
Mutta olipa miten tahansa, joko niin, etten ole häntä kohdannut tahi niin, etten ole häntä ymmärtänyt, missään tapauksessa hän ei ole liidellyt luokseni, ja minä en voi hänestä puhua.
Nyt siis olen — rakas kärsimätön signora — muutamin sanoin selittänyt seikkaa koskevan vaiteliaisuuteni, joka teitä kovin rasittaa. Käsitän hyvin, että vaikenemiseni vaikuttimet ovat loukkaavammat kuin itse vaikeneminen; mutta miten voisinkaan asiaa auttaa?
Jos osaisin teeskennellä ja valhetella, olisin voinut väistää koko seikkaa tai olisin voinut sinut tyydyttää liittämällä tähän sisäisten tapahtumien koruttomaan kertomukseen sinne tänne lemmenmuisteloita. Mutta on ihan hyödytöntä yrittää: en kumminkaan onnistu. Minä en voi kirjontaa sellaista, mitä en tunne, enkä myöntää sijaa sellaiselle, mitä ei ole ollut milloinkaan olemassa.
En kumminkaan halua auttamattomasti riitaantua kanssasi — ja kaikkien niiden naisten kanssa, jotka kenties haluavat minua kuunnella. Senvuoksi tahdon antaa näytteen — pienen pienokaisen näytteen — siitä, millaisiksi voisivat muodostua tunteenomaiset muistelmani. Kysymyksessä on varsin etäinen muistelo: ensimmäinen lemmenmuisto, joka on jäänyt mieleeni elämäni varrelta.
Elokuun ilta, kauan, kauan sitten! Me astelimme yhdessä kukkulanrinnettä alaspäin erään sukumme keskuudessa tavallisen huviretken jälkeen. Minun oli onnistunut jäädä toisten jälkeen hänen kerallaan, joka oli tytöistä pienin, huomaamattomin, alakuloisin ja eniten minunlaiseni.
Kuun valkea valo lankesi tien valkoiseen tomuun, valkoisiin rakennuksiin, valkoisenharmaisiin öljypuihin äsken valkaistujen muurien takana ja loi siihen hetkeen hieman teatraalista, unenluontoista sävyä.
Minä yritin kulkea varjossa, ja joka kerta, kun täytyi astua jälleen valoon, kauan epäröivä käteni etsi hänen kättänsä ja päästi sen kohta irti, ja mieleen kohosi tunto, että olin tehnyt jotakin sanomattoman siveetöntä.
Sydämeni sykki ikäisekseen ylen kiivaasti, ja minä kuuntelin melkein liikutettuna vainioihin hukkuneiden sirkkojen itsepintaista ja pateettista siritystä. Olin näkevinäni pienet mustat päät ojennettuine tuntosarvineen maareikien suulla, yökasteen jo viilentämässä nurmessa, ja minusta tuntui kuin tuo sävel olisi ollut suotta toistuvaa rakkauden ja onnen anelua.
Minäkin kaipasin jo silloin hieman onnea. Ja sinä iltana uskalsin vihdoin sanoa hänelle, mitä olin mielessäni hautonut jo monet kuukaudet: levottomien öitteni salaisuus alkoi vähitellen pirahdella ilmi lyhyinä ja katkonaisina lauseina tuon unohtumattoman elokuunkuutamon hohteessa. Hän kuunteli minua, vaaleat ja tyynet kasvot olkihatun leveän reunan varjossa. Hän kuunteli minua kuin unissaan ja virkkoi tavan takaa myöntösanan, aina vain myöntösanan, siihen mitään lisäämättä.
Minä kuvaelin hänelle liikutetuin mielin poroporvarillisen unelmani yksityiskohtia: »Kunhan ehdimme suuriksi, menemme heti naimisiin. Asetumme asumaan pieneen tupaan, joka on meidän omamme, maaseudulle, lähelle kaupunkia. Meillä on keittiötarha, isonlainen puutarha, siinä paljon kukkia, keskellä allas, jossa ui kultakaloja, ristikon lomitse näkyy keltaisten ruusujen runsaus. Me järjestämme itsellemme kauniin salin, siihen seinäkellon somasti välkähtelevine messinkiheilureineen, pyöreän pöydän punaisine, kukkaisine liinoineen, ja isiemme ja äitiemme muotokuvat punaisine kultareunuksisine kehyksineen. Meillä on paljon kotieläimiä: korea valkoinen kissa sinisine kaularuusukkeineen, kyyhkysiä lakassaan, kolme neljä munivaa kanaa, häkissä kanarialintu ja peippo, joiden viserryksestä nautimme, iso pihakoira ja kenties vielä pieni marakatti, sellainen kuin lintukauppiaalla myymälän oven suussa… ja me olemme koko päivän toistemme seurassa, huvittelemme ja pidämme toisistamme…»
Hän myönteli yhä edelleen, myönteli myöntelemistään. Hänelle kaikki oli luonnollista, yksinkertaista ja helppoa. Hän ei ollenkaan kummastellut sitä, että me kaksi — nimenomaan me kaksi! — eläisimme yhdessä koko elämämme.
Minulle meidän tuleva elämämme ilmeni työläänä valloituksena, etäisenä ihanteena, pitkällisenä ponnistuksena, vakavana tehtävänä. Hänelle ei. Hänestä tuntui kuin olisi kysymyksessä ollut jokin huvilelu — uusi keksimäni leikki: avioliittoleikki, elämänleikki. Hän oli tosin hieman mietteliäs, mutta hänen kasvonsa, vähän hyväilyjä osakseen saaneen lapsen kalpeat kasvot, olivat tyynet ja rauhalliset. Hän ei ymmärtänyt minua. Me emme ymmärtäneet toisiamme. Hän myönteli minulle senvuoksi, ettei minua ymmärtänyt. Ja kumminkin oli unelmani sanomattoman mitätön, lapsellinen ja poroporvarillinen! Ja jostakin tuntemattomasta syystä hänen myöntelynsä sai minut apeammaksi kuin olisi saanut hänen kieltonsa. Niinpä en virkkanutkaan hänelle enää mitään.
Tuo oli ensimmäinen kerta, jolloin kohtasin naisen sielun. Toiset kerrat olivat kovin erilaiset — mutta sittenkin…
Ja nyt en enää puhu rakkaudesta tässä kertomuksessa — en kertaakaan. Te voitte, rakas signora, sulkea kirjan ja singota sen pois. Ja halveksia minua syvästi — sydämen pohjasta.