XX
ELÄVÄT VÄHÄPÄTÖISET
Suuriin kohdistuvaa rakkauttani voimallisempi oli kumminkin elävien vähäpätöisyyksien halveksiminen. Minä halveksin niitä kaikkia: niitä, jotka tunsin, ja niitä, joita en ollut milloinkaan edes vilahdukselta nähnyt, niitä, jotka minua häväisivät ja niitä, jotka osoittivat minulle äänekästä suosiota, niitä, jotka tulivat minua vastaan ja niitä, jotka minua karttelivat.
Minä en pitänyt ketään vertaisenani — kolmea tai neljää viha- ja seikkailutoveria lukuunottamatta. Kukaan ei näyttänyt minusta kyllin arvokkaalta toimimaan tuomarinani tai edes seisomaan vieressäni. Uskoin tosiaankin olevani ainoa ennakkoluuloista ja silmänkaihtimista vapaa olento, ainoa olento, jonka päässä ei vallinnut erehdys, typeryys ja eläimellisyys, ainoa, joka kykeni paljastamaan petoksia ja kukistamaan vallananastajia, karkoittamaan vanhojen jumalien ja nykyaikaisten houkkioiden koko Walhallan, riisumaan jokaisesta asiasta, jokaisesta aatteesta tottumuksen ja sovinnaisuuden parittajaverhot, vapauttamaan ihmiskunnan sitä kahlehtivasta häpeällisestä hengenorjuudesta. Minä tahdoin vapauttaa (ja niinmuodoin mielestäni auttaa) juuri niitä, joita halveksin, ja halveksin heitä nimenomaan siitä syystä, etteivät he olleet vapaat, ja juuri sen vuoksi, että olivat halveksittavia, tahdoin heidät vapauttaa. Tahdoin kohottaa heidät omaan tasooni enkä suinkaan painua heidän olokannallensa. Saadakseni heidät ihmisiksi opetin heidät tietämään, että olivat eläimiä; rakkauttani osoittaakseni heitä rankaisin. Jos laskeuduin heidän luoksensa, tein niin vain heitä kurittaakseni, omaksi huvikseni. Tahdoin saada heidät itseni arvoisiksi, sen ihanteeni arvoiseksi, joka edusti ihan vapaata, ihan henkiseksi muuttunutta ja kaikkeen uskoon epäuskoisesti suhtautuvaa ihmiskuntaa. Karun kasvattajan tavoin menetellen en yrittänyt viehättää heitä soitannolla ja muulla sulolla, vaan koetin heitä herättää, ravistella, kiihdyttää. Näinä aikoina olisin voinut kirjoittaa elämäni otsalauselmaksi Petrarcan säkeen:
Olen tullut vain toisia herättämään.
Mutta minä en tahtonut herättää heitä hyvyydellä ja hyväilyillä: tahdoin heitä ravistaa, tarttua rinnuksiin ja työntää vasten seinää, jotta tämän kovakouraisen herättämisen aiheuttama viha ja häpeä saisi liikkeelle heidän tarmonsa, läikähdyttäisi heidän miehekästä ylenkatsettansa. Minä käsittelin ihmisiä niinkuin kesyttäjät puolittain typertyneitä, uneliaita sirkuseläimiä. Minä pistin niitä, poltin ja piiskasin: pistin niitä säälimättömimmillä ivalauseillani, poltin ankaroilla ja loukkaavilla sanoilla ja armahtamattoman avomielisillä syytöksillä, piiskasin heitä osoittamalla kuinka pelkurimaisia he olivat elämässään, kuinka viheliäisiä pyrkimyksissään, kuinka alkeellisia ajatuksiltaan, kuinka kaikin puolin tietämättömiä ja täysin kykenemättömiä käsittämään perusteellisesti ja harkitsemaan säännöllisesti.
Kukaan ei voinut välttää nopeita hyökkäyksiäni. Ellei ollut kiistaa olemassa, minä sen aiheutin saadakseni aikaan dilemmoja ja jakaakseni säälimättömiä iskuja; jos riita oli jo käynnissä, ohjailin ja vääntelin sitä, kunnes jäin yksin tanterelle sinkoamaan syllogismeja ja haukkumasanoja kaikkia muita vastaan; jos ilmaantui joku arka raukka, pakotin hänet puhumaan saadakseni hänet satimeen ja naurunalaiseksi; jos taas kohtasin jonkun julkean suupaltin, oli sanomaton iloni hillitä hänen häikäilemättömyytensä ja pakottaa hänet vaikenemaan.
Jos oli joku ilkeä totuus lausuttava vasten kasvoja, olin ensimmäinen ja ainoa sanomaan sen suoraan ja kaunistelematta; jos havaitsin jonkin vian, puutteen tai heikkouden, otin sen viipymättä syytöksen ja hyökkäyksen lähtökohdaksi; joka kerta, kun oli selviydyttävä jostakin ikävystyttävästä, ilkeästä, saivartelevasta tai typerästä olennosta, ystävät vetosivat minuun, ja harvoinpa sattui, ettei asianomainen mennyt menojaan ainiaaksi, hämillään ja häväistynä. Jos vain tiesin jossakin henkilössä tarkoin salatun tumman pilkun, suuntasin keskustelun juuri siihen syyttäen häntä arkailematta julkisesti, ja jos sain vähänkin vihiä jonkin mielen arimmasta ja kipeimmästä kohdasta, lausuin sen heti julki ja kosketin sitä viipymättä. Minä osasin mainiosti johdella kaikkein viattomimmasta, kevyimmin esitetystä lausumasta mitä arvaamattomimmat päätelmät, piilevät väitteet ja arvostukset, joihin sitten kävin kiinni ahdistaen onnetonta, kunnes hän rukoili armoa tai pakeni. En tarvinnut paljon tietoa ihmisestä voidakseni sommitella hänen psykologiansa, ja kun se oli valmiina, asetin sen hänen eteensä, jotta hän voisi nähdä itsensä siinä ikäänkuin kuvastimessa ja punastuisi häpeästä.
Minulle kelpasivat kaikki aseet tässä alinomaisessa sissisodassa kaikkia vastaan: oppineet lainalauseet ja uusi aate, tuntemattoman auktoriteetin nimi, argumenttiin ad hominen, dialektinen erittely ja sanallinen analyysi, lennosta tavoitettu ristiriita, pilapuhe, leikinlasku, henkevä iva, pilkka, säälivä silmänisku, irvihampaanhymy, irvistely, leveä nauru ja häväiseminen! Käyttelin niitä kaikkia saadakseni nuo kelvottomat houkkiot tuntemaan koko sielullisen ja opillisen etevämmyyteni, ja tämän päämäärän saavuttamiseksi oli minulle jokainen keino ja yritys hyvä ja pyhä. Ja elleivät uhrini tulleet minun luokseni, lähdin ahdistamaan niitä ulos pesistään ja pyrin tuntemaan yhä enemmän ihmisiä, jotta minulla olisi mahdollisimman suuri valikoima vaivaisia sieluja.
Siten tulin lyhyessä ajassa pelottavan ja häikäilemättömän ihmisen maineeseen ja olin siitä mielissäni; minua pidettiin mielipuolena kouhona ja ujostelemattomuuden apostolina, väistettävänä konnana ja rehellisyytensä vuoksi kärsivänä marttyyrinä. Monet, kaikkein kehnoimmat, välttelivät minua kuin ruttotautista, toiset, arvokkaammat, etsivät minua, taistelivat minua vastaan ja valloittivat askel askelelta ystävyyteni. Menettelyni näet ei ollut ainoastaan sissi- ja sotilasvaistojeni välttämätöntä purkautumaa ja rajattoman ylimielisyyteni luonnollista ilmausta, vaan sitäpaitsi menetelmä, jonka nojalla koettelin ihmisiä, seula, jonka avulla valitsin voimakkaimmat ja parhaat. Se, joka pani sanani pahakseen, poistui luotani, ja sitä minä juuri halusinkin. Toiset alkoivat minua vihata, ja sekin oli mieleeni, koska olen aina tuntenut kaipaavani enemmän vihollisia kuin ystäviä. Muutamat kunnioittivat minua sitäkin enemmän; väkivaltaisuuteni vain veti heitä puoleensa, ja he sietivät mielellään moitteita ja loukkauksia, koska tunsivat, että olin useimmiten oikeassa ja että niin karkeassa muodossa lausuttu totuus voi auttaa paljoa enemmän toisia sieluja kuin omia tarkoituksiani. Muutamia ystäviä hankin itselleni nimenomaan heitä kurittamalla ja käyttämällä ankaroita sanoja. Heitä oli vähän, mutta he olivat terävänäköisemmät kuin toiset: he havaitsivat ylenkatseeni alla piilevän rakkauden ja oivalsivat, että hyökkääjän pelottavien varusteiden takana piili tuntehikas runoniekka, joka kykeni ystävyyteen melkoista paremmin kuin kaikkein moitteettomimmat kiltit nuorukaiset.
Sitäkin enemmän, kun suhtautumiseni kanssaihmisiini ei aina ollut murhaavaa ja myrkyllistä. Minulle tuotti, esimerkin mainitakseni, suurta huvia omientuntojen rauhattomaksi tekeminen esittämällä odottamatta vakavia, ratkaisevia elämänkysymyksiä — jonkin niistä kysymyksistä, joita kukaan ei milloinkaan esitä ja joita pidetään mielettöminä ja hyödyttöminäkin, mutta jotka siitä huolimatta tekevät kysymyksenalaisiksi kaikkein tavallisimmat periaatteet, kaikki arvot, vieläpä koko elämän. Minä tahdoin pakottaa toiset harkitsemaan, ajattelemaan, tutkimaan perinpohjin itseänsä, omaa sieluansa, tulevaisuuttansa ja ihanteitansa, tahdoin ajaa jokaisen takaisin omaan itseensä, niihin syvyyksiin, joihin ei kukaan vapaaehtoisesti laskeudu, tahdoin asettaa jokaisen oman itsensä eteen, katselemaan itseänsä kasvoista kasvoihin, jotta havaitsisi erehdyksensä, lähtisi kulkemaan toista tietä, kiiruhtaisi eikä unohtaisi — jos oli vielä aikaa. Monet ovat saaneet kiittää minua omantunnon herätyksestä, ratkaisevasta mielenmasennuksesta, joka on tehnyt heidät jälleen ihmisiksi ja saanut heidät kulkemaan tietänsä uusin voimin ja uskalluksin. Ikuisten ja laiskojen nukkujien joukossa, joita nimitetään ihmisiksi, tarvitaan tosiaankin joku, jolla on rohkeutta huutaa vahtisotilaan »Ken siellä?», toitahduttaa ensimmäinen aamusoitto ja pyyhkäistä rievulla punamaalin peittämiä naamoja, jotta jokainen saa nähdä oman rumuutensa ja raihnautensa. Se, jolla ei ole uskallusta katsoa itseään suoraan kasvoihin, voi jälleen teeskennellä, olla olevinaan moitteeton mies, vaikka onkin lurjus, ja näytellä neron osaa, vaikka onkin houkkio. Minua se ei liikuta: olen suorittanut velvollisuuteni!
Vihatkaa siis minua ja kirotkaa ja väistäkää minua. Ihmisiä ei muuteta toisiksi iholaastarien ja homeopatian avulla. Siihen tarvitaan perinpohjaisia ja ankaroita toimenpiteitä. On leikattava, missä leikattavaa on, on poltettava, missä on mätäpesäke, on kiidätettävä pois tottumuksen pehmoisesta pesästä jokainen, joka ei tunne myrskyn raikasta raivoa ja lumen terveellistä viileyttä muuten kuin kotonsa ikkunaruutujen läpi nähtyinä. Ja jos raikas ilma salpaa hengitystänne ja teidät tukehduttaa, sitä pahempi teille ja sitä parempi haudankaivajille.
Minä en kadu, että olen ollut liian suorasukainen ja liian hyökkäyshaluinen. En osaa auttaa muuten kuin kiusaamalla, en voi rakastaa halveksimatta.