XIX
KUOLLEET VELJET
Minä en hyväksynyt todellisuutta. Ei ole sanoja, jotka ilmaisevat paremmin fyysilliseen, inhimilliseen ja ratsionaaliséen maailmaan kohdistuvaa inhoani, maailmaan, joka minua painosti eikä jättänyt riittävästi ilmaa ja avaruutta levottomille siivilleni. Mutta nuo sanat eivät kumminkaan lausu asiaa niinkuin tahtoisin; ne eivät ilmaise, eivät valaise kaikkea. Minä en tahtonut tätä todellisuutta, mutta syynä oli se, että vaadin itselleni toista (puhtaampaa, täydellisempää, autereisempaa, jumalaisempaa) ja ponnistelin parhaani mukaan, jotta tuo kaivattu henkinen ja sopusointuinen maailma astuisi ilmi niinkuin kuvapatsas, jonka taiteilijan silmä näkee äsken vuoresta lohkaistussa karkeassa paadessa ja jonka hän tahtoo siitä esiin kirvottaa. Minä en hyväksynyt tavallista, pinnallista todellisuutta, koska tavoittelin parempaa, todempaa, syvempää todellisuutta; minä kielsin menneisyyden ja kielsin nykyisyyden suunnatakseni katseeni, kaipuuni, koko sieluni kohti arvokkaampaa ja ihmeellistä tulevaisuutta.
Tuon sanottuani en ole vieläkään sanonut kaikkea: mielessäni on kuin omantunnon syytös, jota en osaa vaimentaa. Minä kiellän menneisyyden — mutta eivätkö menneisyyteen kuulu ne suuret henget, ne haudatut, mutta silti elävät ja läsnäolevat veljeni, jotka ovat minua lohduttaneet yksinäisyyden ja maanpaon vuosina, jotka ovat opastaneet minut vapautumisen tielle ja ovat antaneet minulle ne ajatukset, kuvat ja sanat, jotka parhaiten edustavat todellista minuuttani, ne henkilöt, jotka ovat tehneet minut, olinpa pieni tai suuri, sellaiseksi kuin olin ja sellaiseksi kuin olen? Eivätkö he ole olleet seuranani unettomina öinä, eivätkö he ole lohduttaneet minua levon hetkinä, innostaneet minua taistelussa, eivätkö he ole olleet parempien päivieni rohkaisevia varjoja? Yksin heitä minun on kiittäminen siitä, että inhoan keskinkertaisuutta ja kiihkeästi kaipaan täydellisyyttä, sankarillisesta tyytymättömyydestä ja ensimmäisestä korkenemisvirikkeestä. He antoivat minulle tikapuut pakoa varten, keihäät kapinaa ja rautakanget hajoitustyötä varten, vieläpä sen ajatuksen, että on olemassa taivaallisempi olemista ja onni vailla rasitusta ja saastaa. Kuinka voisinkaan kieltää heidät kieltämättä itseäni ja elämäni parhainta osaa?
Minä hyväksyinkin heidät tosiaan, ja vielä enemmänkin: etsin heitä ja rakastin heitä syvemmin kuin poika voi rakastaa rakastavaa isäänsä ja olin kiintynyt heihin hellemmin sitein kuin veli voi kiintyä vanhempaan veljeen. Nämä kuolleet ja seutuni kukkulat, nämä kuolleet ja vainajani, nämä kuolleet ja minun etsivä henkeni — oliko siinä ristiriitaa? Eipä suinkaan. Juuri tämä menneisyyteni osa (nämä kuolleet ihmiset, minun mestarini ja liittolaiseni) opettivat minut ylenkatsomaan kaikkea ja soivat minulle voimaa ja oivallusta päästäkseni siitä pois. Minä hyväksyin nimenomaan sen osan, joka teki jäljelle jäävän minulle mahdottomaksi. Minä rakastin heitä, koska he yllyttivät minua vihaan; minä liityin heihin senvuoksi, että he auttoivat minua pakenemaan.
Mutta miksi tässä itseäni puolustelen? Kun asiaa oikein ajattelen, ovat kaikki puolustelut ainoastaan omaehtoisen myötätunnon ja alkuperäisen kiintymyksen jälkeenpäin tapahtuvaa ovelaa selittelyä. Minä viihdyin heidän ja vain heidän seurassaan, näin maailman heidän näkijä-silmin, ajattelin heidän ajatuksiensa vaikutuksen alaisena; he olivat minulle yhtä välttämättömät kuin leipä, ilma ja vesi, kuin kaikki nuo kauniit, puhtaat ja parhaat asiat, jotka eivät maksa mitään ja joita vailla emme voi elää. Minä rakastin heitä, sanalla sanoen, enemmän kuin voi rakastaa naista, sillä nainen suo meille ainoastaan kasvot ja sielun, mutta he soivat minulle kymmenen sielua, tuhat sielua: sielun iloa ja sielun murhetta varten, sielun voittamista ja sielun pyhitystä varten. Minä rakastin heitä sanomattomasti, mielettömästi, hillittömästi. Enkö ole jo sanonut, että olen aina tavoitellut suuruutta? Että olen aina tahtonut — miten pieni, vaivainen ja mieletön lienenkin ollut — olla suuri, tehdä itsestäni suuren? Ainoastaan heidän, ainoastaan nerojen seurassa voin löytää ja tuntea koko sen kaipauksen, joka kantoi minua kohti korkeuksia, tasankojen eläimellisen joukkion yläpuolelle. He antoivat minulle sen ravinnon, joka yksin minulle sopii, he oikeuttivat kaikki vaistoni, ajoivat minua eteenpäin, kun aloin uupua, he hymyilivät minulle muotokuvien kuollein silmin, kun puristin mustaa kynääni laihojen sormieni väliin yrittäen hajanaisin käsialoin selvitellä jotakin aatetta tai esittää jotakin unikuvaa.
Minä tunsin heidät niin läheisiksi, että pidin heitä kerrassaan ominani; he olivat niin elävinä mielessäni, etten ajatellut heitä vainajiksi, ja jos joskus muistinkin, että heidän ruumiinsa olivat jo maaksi maatuneet ja että heidän äänensä olivat ainiaaksi vaienneet, minut valtasi suru siitä, että olin menettänyt heidät ennen aikojansa, siitä, etten ollut tullut aikaisemmin maailmaan enkä oppinut tuntemaan heitä. Milloinkaan muulloin en ole niin kiihkeästi vihannut kuolemaa. En ole rakastanut ketään elävää, puhuvaa ihmistä niinkuin noita kuuluisia vainajia, jotka lepäävät marmorin ja vuosisatojen peitossa. Ja toisinaan minusta on tuntunut, että he olivat ihan lähelläni, huoneessani, tai että kohtasin heidät rakkaimmilla poluillani solisevien jokien tai rappeutuneiden muurien vaiheilla, ja silloin olen yrittänyt puhua heille ja tunnustaa koko sen tunteiden kiihkon, joka eli minussa, yksinäisessä rakastajassa. Mutta he silmäilivät minua vaieten ja häipyivät pois, jos aioin heitä lähestyä.
Ne kirjat, joista ensimmäisen kerran opin tuntemaan heidän rakkautensa, heidän ajatuksensa ja vihansa, ovat vieläkin eloisina muistissani väreineen ja muotoineen ja kirjaimineen, vieläpä tahroineen ja taitettuine kulmineenkin, niin eloisina, etten voi niitä milloinkaan unohtaa. Ja tämä ei suinkaan ole pelkkää hempeätunteista leikittelyä menneen rakkauden muistoilla! Ne ovat todellisia pyhäinjäännöksiä, muistoja elämäni kauneimmilta ajoilta: halpoja, paksuja nidoksia, huonosti painettuja ja täynnä virheitä, stereotyyppipainoksia, joiden hinta oli pari soldoa nidokselta, pieniä antikvaarisia kirjoja, joissa oli ylen runsaasti muste- ja lyijykynäviivoja, käpertyneitä ja kuluneita nidoksia ja tanakoita nahkaniteisiä teoksia, joita säilytettiin erikoisen huolellisesti pyhinä esineinä.
Muistanpa myös, missä ympäristössä ja minä hetkinä sammutin niistä janoani ja tunsin ne läheisimmiksi ja omimmiksi niiden ilmetessä minulle kirkkaimmassa ja räikeimmässä valossa. Dante liittyy muistissani kesäisiin aamuhetkiin, jotka vietin pienellä kivipenkillä korkeudessa kuunnellen sameavetisessä altaassa solisevaa uneliasta suihkulähdettä. Shakespeareä olen lukenut ensimmäisen kerran myöhäisinä talvi-iltoina, kylmässä ja koleassa huoneessa, kynttilän valossa; Baudelairen olen käsittänyt Cascinen syksyisimmillä ja autioimmilla lehtokujilla Arno-joen koristaessa aaltojensa hopeata purppuralla auringonlaskun juhlaa varten; Shelley palauttaa mieleeni pienen polun keväisessä akasia- ja saarnilehdossa, missä olen korkein äänin laulanut Prometeuksen rinnasta kirvonneet tuskallisimmat kiroukset; Taine vie minut takaisin kirjaston valtavaan saliin, jonka suurten pölyttyneiden ikkunoiden kylmässä valossa väikähti toisinaan valkoisten kyyhkysten lento; Stirnerin Ainoata olen mietiskellyt jossakin muurikomerossa, tiilikivipenkillä, jalkojeni alla pehmeä nurmimatto ja suitsutuksen tuoksu vaiheillani, jonkin kirkon vierellä, kukkulan laella, tuuhean lehmuksen ilmavassa varjossa, ja Zarathustran säkeitä olen lausuellut kiviseinän takana, jonka olin itse rakentanut suojakseni, lähelle paimenmajaa, tuulisen Pratomagnon nurmisille ja yksinäisille ylänteille.
Mutta eivät ainoastaan nuo olleet kumppaneittani kammiossa valvoessani, miettien käyskellessäni ja ihanasti levätessäni yrttien keskellä, taivaankannen alla. En unohda yhtäkään teistä, kahdeksantoista-, kahdenkymmenen- ja viidenkolmattavuotiaan sydämeni ystävistä, ja te kuljette ohitseni toinen toisensa jälkeen tuoden mieleeni jonkin päivänmäärän, jonkin maiseman, jonkin säkeen tai ajatuksen muiston. Kaikille teille minulla on velka maksettavana, velka, jota yritän nyt suorittaa pienin erin, kokien siirtää toisiin edes kipinän sitä henkeä, jonka olette herättäneet ja ylläpitäneet minussa.
Ennen kaikkea olen velassa teille, te runoilijat, jotka Saatanan tavoin veitte minut vuorten huipuille ja kuiskasitte korvaani: Katso, kaikki tuo rikkaus, raikkaus ja kauneus voi olla sinun, kunhan näet sen ja käsität! Sinua, taatto Dante, kiitän paratiisin kaipauksesta ja jalon vihan rajusta ja plebeijisestä riehunnasta, sinua, veli Leopardi, auttamattoman murheen hekumasta ja ihmisten naurettavan kehnouden kirkkaasta, armottomasta näkemisestä, sinua, Shelley, sydänten sydän, jonka minun mereni ahmaisi kuin jumalan, kiitän luonnon pateettisesta sieluttamisesta, kultahohteisen maailman hienosta runsaudesta ja kukistettuihin titaaneihin kohdistuvasta myötätunnosta, sinua, veljellinen Baudelaire, luonnottomasta ja unohtumattomasta taipumuksesta kirouksiin ja lihan elämän viheliäisiin kuiluihin, vailla ulospääsyä ja vailla taivasta, ja jokapäiväisen halpamaisuuden hurmioiseen kirkastamiseen, sinua, Heine, surun raikuvasta naurusta, surun, joka ei tahdo näyttää kasvojansa, ja erilaisten mytologisten pelinukkien hilpeästä puhkomisesta, sinua, varhaisen nuoruuteni Walt Whitman, meren suurten joukkojen ja ihmiselämän avarasta hengityksestä ja liikutetun ylevämielisestä kaikkien olentojen ja kaikkien kansojen syleilemisestä, sinua, Maremman Carducci, lepoon paneutumattoman jalopeuran voimallisista hyökkäyksistä ja pohjoisten rajutuulten, leppymättömän kumoushengen, sotahuutojen ja Italian suuruuden kaipuusta. Ja voinko sanoa, mitä kaikkea olenkaan velkaa Shakespearelle, mitä kaikkea Goethelle? Olivatko he pelkkiä runoilijoita, draamojen, murhenäytelmien ja mysteerien sepittäjiä? Eivätkö he opastaneet minua tuntemattomiin maailmoihin, rajattomille näkymöille, ruumiillistuneiden aatteiden, keskustelevien sankarien ja onnellisten saarten ihmeitten keskelle; enkö oppinut heiltä, että elämä on unennäköä ja unennäkö todellisuutta, ja etteivät vakavimmat, kaameimmat ja kirkastavimmat ajatukset ole filosofien teoksista löydettävissä? Enkö keskustellut useita kertoja kalpean Hamletin kanssa ja etsinyt todellista elämää tohtori Faustin keralla? Eivätkö he olleet, toinen yhtä hyvin kuin toinenkin, olemukseni eläviä ja läheisiä osia?
He kohtasivat silloin kenties Don Quijoten ja Idiootin ja toisinaan Julien Sorelin ja Peer Gyntin, mutta useammin tohtori Teufelsdroeckin Didimo Chiericon ja Filippo Ottonierin seurassa. He ovat minut luoneet, he minua tukevat, he innoittavat minua. Cervantesilta olen saanut mielettömän ihanteenkiihkon ja Sancho-heimon karkeaan terveyteen kohdistuvan ylenkatseen, Dostojevskiltä onnettomiin suuntautuvan pyhän ja mielettömän rakkauden ja kaamean viehtymyksen sisäisiin murhenäytelmiin, Stendhalilta stoalaisuuden, jonka kannattaja kirkkaasti havaitsee maailman oliot, ja taipumuksen siveään salaperäisyyteen, Ibseniltä oman itseyden kunnioittamisen, etsinnän ja tehostuksen, Carlyleltä hengen keksimisen vertauskuvasta ja eittämisessä piilevän myönnön havaitsemisen ja harjoittamisen, molemmilta italialaisilta veljiltä apeamielisen, kontemplatiivisen leikinlaskun, joka tuskin kykenee pidättämään nyyhkytystänsä.
Mutta miksi ei ole tässä mainitsemieni henkien sarjassa ennen kaikkea Poe, joka opasti minut kauhujen ongelmien luo, ja Novalis, jonka voimamystisismi minua viehätti? Entä filosofit? Platon: kauniita nuorukaisia, notkeamietteisiä vanhuksia, myyttejä ja sofismeja, pitoja ja pylväskäytäviä meren rannalla. Berkeley: Ila ja Filonoous, jotka tuhoavat yleismielteet ja aineen astellessaan englantilaisen puiston aamuisessa sumussa. Schopenhauer: ajatuksen ja tuskan, tahdon ja alistumisen keksiminen. Nietzsche: aurinko ja hävitys, ylhäisiä, valkeita vuoria ja vapautuneen neron hilpeä karkelo. Stirner: dialektinen anarkia, kaamea yksinäisyys, egoismin julistaminen ja aran ihmisen kaunopuheinen äärimmäinen kapina. Mutta ennen kaikkea olen ajattelijoiden joukossa rakastanut tavanomaisuuden tuhoajia, ennakkoluulottomia ihmistuntijoita, sankarillisia ja tyyniä harhakuvitelmista vapautuneita, niitä, jotka raaputtelevat idealismin freskoja paljastaen niissä piileviä kipsillä täytettyjä ontelolta ja kaapivat pois hopeapinnan, jotta lyijystä maksetaan lyijyn hinta. Minä rakastin ankaran järjen miehiä, ihanteettomia, ihmiskunnan älyllisiä tullimiehiä. Etenkin ranskalaisia: Montaigneen viisasta epäileväisyyttä, Diderot'n säihkyvää ja suitsuvaa laatua, Täinen läpikuultoista ja henkevää kaavamaisuutta, vieläpä Voltairen tulista skeptillisyyttä, Brewsterin moraalista polyteismiä ja Remy de Gourmontin naturalistista kyynillisyyttä.
Tämä oli minun maailmani, todellinen kotimaani ja veljieni seura. Tämän jumalaisen sisäisen kaupunkini taustana olivat Leonardon vuorijonot, muistomerkit olivat Michelangelon sankareita, voittajinakin murheellisia, ja tauluissa väräjöivät Rembrandtin valot ja varjot. Siellä kaikui tavan takaa Bachin sonaattien juhlallisia kadensseja, Beethovenin sinfoniain kiihkeimpiä tahteja ja Wagnerin kuorojen sankarimotiiveja. Ainoastaan näiden ajatusten, kuvien ja sävelten keskuudessa tunsin olevani maailmassa, joka oli arvoiseni.