XVIII
PAKO TODELLISUUDESTA
Liiankin paljon muistelmia, liiankin paljon kaipausta! Mitä merkitseekään tuo menneisyyden värikkyys ja lämpimyys, mitä merkitsevät nuo ulkonaiset tosiasiat ja tapahtumat? Ne ovat runoutta, kirjallisuutta, turhuutta. Tärkeä on tässä vain erään sielun historia, minun sieluni historia eikä jonkin palatsin tai sanomalehden tarina. Minun ei pitäisi langeta sellaisiin heikkouksiin, ja ellen häpee siinä määrin, että hävittäisin niiden viimeisenkin jäljen, niin se tapahtuu siitä syystä, että nekin ovat oireita, todistavat olemuksessani piilevää pateettisuutta ja sentimentaalisuutta, jota en kykene tukahduttamaan kaikkein dialektisimpienkaan kohtausteni kestäessä. Onko mahdollista, etten kykene milloinkaan näkemään ideaa ilman ruumista ja ilman varjoa enkä kykene käsittämään järjestelmää muuten kuin aistien, tunteen ja jokapäiväisen käytännöllisen elämän suoman kokemuksen muodoissa? Minä oivallan yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, etteivät kuoret, kaarnat, vaatteet ja naamiot ole muuta kuin kuorta, kaarnaa, vaatteita ja naamioita. Ne eivät ole mitään enempää, mitään oleellisempaa, syvempää. Kuori putoo, vaatteet riisutaan, naamiot haalistuvat, ja jäljelle jää käsite, todellisuuden sisäinen ja häviämätön luuranko. Sen vaatetus on epäoleellista, muuttuvaista, lyhytaikaista. Toisten vuoksi käytellyt ilmaukset, noiden henkisten lähetystöjen kulkuneuvot — sanat, puhutut ja kirjoitetut sanat, lehdet paineltuine sanoineen, lehdet kuvineen, lehdet, jotka ilmestyvät määräajoin, lehdet, jotka sidotaan pieniksi kirjasiksi, kirjoiksi, laajoiksi teoksiksi — kaikki ne ovat pelkkiä yrityksiä, hapuiluja, vilahduksia, kuiskauksia: kieliä, jotka ovat muotoutumassa, alkuasteillaan, kieliä, joita harvat ymmärtävät ja joita ei kukaan tahdo tutkia. Jokainen meistä, joka elää todellakin omaa elämäänsä, — tarkoitan omaa persoonallista elämää, aistillista, älyllistä ja metafyysillistä — on Aatami, jonka tulee vielä kerran nimetä kaikki oliot, luoda itselleen sanavarasto ja perustaa kieli. Isien sanat saavat hänen huulillaan toisen tuoksun, toisen soinninsävyn ja sävelkorkeuden, toisen merkityksen. Hän puhuu valosta, ja hänen mieleensä nousee pimeyden kuva, ja joka kerta, kun hän lausuu jonkin yksinkertaisen ja tavallisen sanan, kaikkein yksinkertaisimman, tavallisimman ja jokapäiväisimmän, — esimerkiksi sanan ihminen — hänellä on mielessään oma ihmisensä, joka totisesti ei ole tuo kadunkulmauksessa seisova ihminen, ei myöskään Platonin eikä Jumalan ihminen, vaan hänen oma ihmisensä eikä mikään muu: hänen ihanteensa, hänen tyyppinsä, hänen unelmansa, ihmisen myytti ja perikuva!
Ja jokaisen täytyy käsittää oma itsensä jälkeenpäin, kun se jo kuuluu menneisyyteen ja iäksi kuolleisiin toisten kuolleiden joukossa, kaikkien niiden minuuksiemme keralla, joita joka päivä surmaamme unohduksen hitaasti tappavalla myrkyllä, ja kun sitten tahdomme jälleen puhua hänestä, jota ei ole enää olemassa, meidän tulee aloittaa omaksumalla hänen sanastonsa, kielioppinsa ja sielullinen syntaksinsa; ja silloin ei auta kaivella niitä riepuja, jotka ovat muinoin olleet hänen juhlapukunansa, tai tavailla niitä lausumia, jotka hän aikoinaan saneli merkitäkseen muistiin (toisin sanoen: tehdäkseen jähmeiksi, liikkumattomiksi: surmatakseen) intuitioitansa ja pakenevasta ikuisesta saavuttamiansa häipyviä voittoja. Ruumis, aine ei riitä: me etsimme henkeä, syvyyttä. Ja ellei siitä käy luominen maalausta, — tyydymme geometriaan. En tahdo sentimentaalisena solistina puhua omasta itsestäni. Haluatteko anatomista tutkimusta? Tehkää mitä tahdotte: nylkekää, leikelkää ja kiskokaa liha irti luusta. Se on minun ruumiini, minun lihani — mutta missä on elähdyttävä henki, muovaava aate? Näistä pölyisistä muistelmistako, tästä laatikkojen pohjalle jääneestä rihkamasta, näistä paperilehdistäkö, joita jo peittää kymmenvuotinen home? Älkää huoliko etsiä: minä en ole siellä. Minä yksin tiedän sanoa, mikä oli ajatusteni sisimpänä ytimenä tuona kirjoittelun, pannajulistusten, hyökkäysten, vastahyökkäysten ja meluisan apostolitoimen myrskyisenä aikana. Sturm und Drang on mennyt (se on pelkkää historiaa, tarinaa, maalausta), mutta tuon sekasorron ja myrskyn lähde on siinä itseydessäni, joka säilyy, katoamattomassa, absoluuttisessa itseydessä, joka koskettaa ikuisuutta ja jonka täytyy olla siinä osallisena.
Ajatukseni sisimpänä ytimenä oli tuona aikana pakeneminen todellisuudesta — kieltäytyminen todellisuuden hyväksymisestä, todellisuuden torjuminen. Radikaalinen pessimismi ei ollut enää maailmankatsomukseni äärimmäisenä ja ainoana loppupisteenä, ja minä olin jo aikoja sitten luopunut aikeestani ehdottaa kauhistuville ihmisille yleistä, vapaaehtoista myrkkykuolemaa. Kosmillinen tuskani oli kumminkin teoriana peräännyttyään muuttunut pysyväiseksi mielentilaksi, häviämättömäksi pohjasakaksi vereeni ja sieluuni. Minä en enää sitä itselleni määritellyt, mutta se väritti jokaisen käsitteeni. »Ei synny mielessäni ajatusta, johon ei kuoleman taltta ole iskenyt merkkiänsä», kirjoitti vanha Michelangelo, ja minussa ei syntynyt yhtäkään olioihin kohdistuvaa mielikuvaa, jossa ei ollut ylenkatseen katkeraa sivumakua. Sanotaan, että toivehikas seesteisyys kuuluu nuorisolle. Se ei ole totta — ei ainakaan kaikissa tapauksissa. Sillä jokaisella nuorukaisella, joka lähestyy elämää sen itselleen valloittaakseen ja joka ei ole sielultaan auttamattomasti eläimellinen, on mielessään suurenmoisia odotuksia ja suunnitelmia ja niin syvä pian koittavaan ihanuuteen ja jumalallisen voiman saavuttamiseen kohdistuva vakaumus, että todellisuus sellaisenaan, elämä tavallisessa muodossaan, välttämättä ilmenee hänelle alinomaisena pettymysten korvapuustisarjana. Hän on odottanut pääsevänsä paratiisiin ja havaitsee joutuneensa helvetin löyhkäisimpään kehään; hän on luullut tapaavansa veljiä, jotka ojentavat hänelle kätensä, ja löytääkin lauman ahnaita eläimiä, jotka hiovat hampaitansa ja hyökkäävät kimppuun; hän on kuvitellut elämän tarjoutuvan moitteettomana kivenä, hienojyväisenä marmorina, johon hän voi tahtonsa kovalla taltalla iskeä kuvansa, ja saa sensijaan käteensä liejuista ja lokaista taikinaa, jota ei käy muovaaminen ja joka ei säily missään muodossa.
Liiallista ihanteellisuutta, sanovat viisaat, jotka ovat totuttaneet nenänsä tunkioon. Epäilemättä: monien nuorten kuoleman aiheuttajana on tuo »liian paljon» eikä se pieni lyijymäärä, joka lävistää heidän rintansa. Mutta minä vakuutan, ettei tosiaankaan ole mitään varmempaa kitukasvuisen sielun merkkiä kuin se, että ihminen on tyytyväinen kaikkeen. Seesteisyys voidaan saavuttaa vasta nuoruuden mentyä, kun ihminen lakkaa kiertelemästä olioita ja pyrkimästä niiden ytimeen hakien lohtua rajattomaan turhuuteen maistamalla palaamattoman tuokion makeutta.
Minussa eli niinmuodoin tuona aikana todellisuuteen kohdistuva voimallinen vastenmielisyys. Minä en hyväksynyt olemistoa sellaisenaan. Suhtautumiseni oli ylenkatseellinen ja ylpeä kuin maalliseen helvettiin heitetyn titaanin. Minä pyrin kieltämään todellisuutta ja todellisuuden jäljennöksiä, ylenkatsomaan todellisuuselämän lakeja ja luomaan omin neuvoin, omalla tavallani, toisenlaisen ja täydellisemmän todellisuuden.
Mitäpä muuta olikaan tuo ihmisiin ja dogmeihin kohdistuva anarkistinen raivokkuuteni ja julkea töykeyteni kuin mennyttä, määrättyä, mainehikasta, kuriin totutettua ja säännönmukaista kohtaava vastavaikutus? Mitäpä muuta olikaan hulluus ja mielettömään suuntautuva kiihkeä taipumukseni kuin kaiken typerän, tavallisen, terveen ihmisymmärryksen aiheuttamaa inhontunnetta? Ja etiikan sääntöjen, hyvän kasvatuksen, suurten joukkojen epäjumalien, viisaanvarovien menetelmien ja porvarillisten hyveiden halveksiminen, mitäpä se olikaan muuta kuin muuttumattoman, kirotun tosiasian, kaikkien huomioonottojen, kaikkien siteiden ja kaikkien uskonoppien aiheuttamaa uupumusta?
Minä taistelin positivismia vastaan, koska positivistit esiintyvät vain todellisuuden kuuliaisina toteajina; — minua innostutti idealismi, ja minä kehittelin sen äärimmäisiin johtumiinsa, koska tuo hengen ehdoton tehostaminen ja mahdollisuus epäillä oman ruumiinsakin olemassaoloa houkutteli minua eriskummallisuudellaan. Nykyisyyttä vihaten minä sulkeuduin kammiooni muutamien harvojen nerokkaiden vainajien keralla; olevaista vihaten antauduin haaveisiin, ihmisiä vihaten etsin maaseudun yksinäisyyttä ja kasvien vaiteliasta seuraa. Mieluisin tunnussanani oli siihen aikaan vapautuminen. Vapautuminen läheisestä ja etäisestä, nykyisestä ja tulevaisesta, tästä samoinkuin tuostakin: vapautuminen kaikesta…
Minä tahdoin riisua itseni ja muut: palata täydelliseen alastomuuteen, radikaalisen ja universaalisen ateistin kaameaan vapauteen, ja kun minusta sitten näytti siltä, kuin olisin ihan alaston, kuin tämän maailman murheet ja mietteet eivät enää kuuluisi minulle, tahdoin käydä rakentamaan omaa maailmaani. Välineitä minulla oli kaksi: henkinen tarmo ja haaveellisen ilmiloitsiminen — tahto ja runous.
Kuuluisa pragmatismi, mikäli se oli tutkimusohje, etenemistä sääntelevä varovaisuustoimenpide ja menetelmän hienonnus, ei minua suuresti liikuttanut. Minä tähtäsin kauemmaksi. Minussa alkoi jo silloin itää se haave, että voisin tulla ihmeitten tekijäksi: tarve, halu puhdistaa ja terästää henki siinä määrin, että se kykenisi välineittä ja välittömästi vaikuttamaan olioihin ja siten kohoamaan ihmeen ja kaikkivoipaisuuden korkeuksiin. Viljelemällä »uskomisen tahtoa» minä pyrin »toiminnan tahtoon» — toiminnan mahdollisuuteen. Mitäpä, jos tahto kykenisi avartamaan valtakehänsä oman ruumiin rajoja kauemmaksi ympäröiviin olioihin — jos se voisi käytellä kaikkeutta ruumiinansa, jonka jokainen osa tottelisi sitä niinkuin nyt nämä muutamat lihaskimput! Minä olin ottavinani lähtökohdakseni jonkin loogillisen säännön (pragmatismin), mutta salaisin mieleni isosi ja janosi ainoastaan jumaluutta.
Samanlainen vaisto johti minut taiteeseen. Minä en voinut sietää kirjallisuutta: minua inhotti kaikki se valheellisuus, hienous, teeskentely, asettelu ja koristelu, mikä siihen käsitteeseen sisältyi. Ja vaikka olinkin hartaasti kiintynyt eräisiin jo manalle menneisiin runoilijoihin, tunsin kumminkin voittamatonta vastenmielisyyttä niitä henkilöitä kohtaan, jotka toisten huviksi ja omaksi hyödykseen parsivat kokoon runoja, kertomuksia ja romaaneja.
Filosofia näytti minusta paljoa jalommalta ja ylhäisemmältä kuin taide. Mutta juuri filosofia johti minut taiteeseen. Saadakseni ilmaistuksi eräitä ajatuksiani kiihkeämmin ja tehokkaammin aloin käytellä kohtuullisesti kuvia, yrittelin myytillistä esitysmuotoa, siirryin myytistä legendaan, aloin sommitella keskusteluja ja näkyjä ja sovittaa niihin runouden ja perintätiedon tarjoamia tyyppejä, jotka pian alkoivat elää omaa elämäänsä, puhua, mitä itse halusivat, ja kietoutua seikkailuihin omin päin. Minä johduin, itsekään oikein tietämättä miten, lyyrillisistä purkauksista todelliseen, varsinaiseen kertomukseen, ja aate, joka oli ollut kaikki kaikessa, muuttui erääksi mielikuvituksen käyttelemäksi ainekseksi. Kävi ilmi, että synkät mielihauteeni, pettymysteni aiheuttama katkeruus ja apostolimieleni hillittömyys tulivat paremmin ja voimallisemmin ilmaistuiksi näissä epämääräisissä runollisissa teoksissa. Niin syntyi vaiheilleni tahtomattani kokonainen haaveellinen maailma todellisen maailman vastapainoksi, tyyssija, jonne voin vetäytyä itkemään ja muistelemaan ja jossa olin kaikkien lakien siteistä vapaa herra ja kuningas. Sinä aikana opin tuntemaan meidän päiviemme kalpean Demonin, silloin kuuntelin sairaan aatelismiehen ja Thulen kuningattaren tunnustuksia, silloin kuulin kiusatun Hamletin huokaukset ja Giovanni Buttadeon ja Giovanni Tenorien luottavat lausunnot. Vaikka astuivatkin esiin epätodellisen varjosta, he näyttivät minusta elävämmiltä kuin ne elävät olennot, joiden askelet kaikuivat viereltäni, ja vain heidän seurassaan minun suotiin ymmärtää ja saada osakseni ymmärtämystä, rakastaa ja saada rakkautta. Se oli himmeä ja suljettu maailma, jossa varjo vallitsi valoa ja arkipäiväisyys uhosi traagillisuutta, maailma, jonka asujaimina oli kalpeita, harhakuvitelmista vapautuneita nuorukaisia, olentoja, joita riivasivat ja kiduttivat päähänpiintymät ja äkilliset, odottamattomat kauhun näyt, maailma, jossa teot olivat harvinaiset, mutta ajatukset kiersivät vihureina, ja jossa todennäköisen ja kuvitellun, elämän ja kuoleman raja häipyi epämääräiseksi. Se oli erikoinen maailma, minun maailmani, tosin himmeä ja kaamea, mutta ei kumminkaan tämä maailma, kaikkien ihmisten maailma.
Siten valmistautuessani muovaamaan ja muuttamaan todellisuutta jalostetun tahtoni suorittamien ihmeitten nojalla, minä loin itselleni vähitellen tyyssijan väliaikaiseen todellisuuteen, jonka asujaimina olivat unien kuuliaiset haamut. Runouden tikapuut johtavat jumaluuteen, ja taiteellinen työ merkitsee luovan työn alkua. Tänään runoilija ja profeetta — huomenna kenties Jumala!