XIII
MIKÄÄN EI OLE TOTTA — KAIKKI ON SALLITTUA
Täydellinen ja johdonmukainen solipsismi oli nuoruuteni ensimmäisten aikojen mielettömin, joskaan ei pitkäaikaisin henkinen humala. Se kesti vain vähän aikaa, niinkuin humala ainakin.
Herääminen oli murheellinen. Olin tottunut pitämään itseäni kaikkeuden akselina, ainoana ykseytenä, joka kykeni luomaan muotoa ja kestävyyttä siihen tyhjyyteen, joka himoitsi päästä olevaiseksi, ja nyt havaitsin yhtäkkiä joutuneeni sanaleikin, loogillisen satimen, metafyysillisen ivan esineeksi. Sellainen määrä innostusta, niin paljon hekumaa, niin paljon hurmiota, ja aiheena pelkkä kehätodisteluun nojautuva harhapäätelmä! Sanoessamme, että maailma on mielikuva, tahdomme yksinkertaisesti sanoa, että mielikuvat ovat maailma ja että maailma on olemassa — se usko, että toiset itseydet ovat olemassa, merkitsee ainoastaan sitä, että on olemassa aistimuskomplekseja, joita johtaa samanlainen tahto kuin meidän ja joita nimitetään ihmisiksi, ja kaikki tuo on pelkkää määrittelyä, joka ei millään tavoin mitään muuta. Sanasto jää entiselleen, ja ihmisiin meidän täytyy pakostakin suhtautua samoin kuin ennen. Olioiden tahtooni kohdistamaan vastustukseen liittyvät tahtoani vastustavat toisten henkilöiden tahdot, jotka eivät suinkaan minua tottele, ja tämä osoittaa, etten suinkaan ole Jumala, vaan houkkio.
Myöhemmin tuo vakaumus sai minut yrittämään saavuttaa toista tietä jumaluutta: lisäämällä tahtoni kantavuutta. Mutta aluksi minun ylen nöyryyttävä ja masentava heräämiseni vaikutti päinvastoin: heitti minut vastakkaiseen äärimmäisyyteen. Minä lakkasin uskomasta mihinkään ajatukseen, järkeen tai filosofiaan. Ajatus muuttui minulle pelkäksi runolliseksi paradoksiksi, järki näytti minusta ulottuvaisuutta puuttuvien viivojen geometriseltä ja symmetriseltä sommitelmalta, ja filosofia ei ollut mitään muuta kuin erinäisten henkilöiden myötä- ja vastatuntojen ja älyllisten ja siveellisten tarpeiden — eikä suinkaan ruumiillistuneen maailmansielun — ilmausta. Logiikka, joka oli omavaltaisen vääjäämättömästi ja pysähtymättä johtanut minut aina tähän kohtaan asti, muuttui nyt minulle viisastelevaksi, ovelaksi ja hajoittavaksi sofistiikaksi, jota käyttelin voimallisesti jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa, olivatpa kysymyksessä millaiset ajatukset tahansa. Minusta tuli eräänlainen kahvilan Gorgias, joka menettämäänsä varmuutta ja masennettua ylpeyttään kostaakseen huvikseen hajoitteli ja ehdytti toisten uskoa ja kumosi heidän yrityksensä rakentaa teorioja ja väittämiä käyttäen hyväkseen sekä heidän heikkouttaan ja tietämättömyyttään että myöskin omaa vilpillisyyttään ja pahantahtoisuuttaan. Minua huvitti ajaa epäilyksiä dogmaatikkojen päihin, saada intomieliset vaikenemaan, ivailla yltiöpäitä ja nöyryyttää jaarittelijoita. Se oli katkeraa, pahaa, hedelmätöntä huvia — mutta minä nautin siitä. Se oli minun ainoa kostoni. Nyt en lähtenyt tapaamaan toisia saadakseni heitä jostakin vakuutetuiksi, kuten ennen, vaan saadakseni heidät hylkäämään vakaumuksensa ja siis tehdäkseni heidät jälleen itsenilaisiksi.
Ylen harvat kykenivät minua vastustamaan. Kiihkeä puheeni, kekseliäisyyteni, dialektisen temppuiluni helppous, perehtyminen erilaisiin filosofisiin oppeihin, bibliografisen tietorikkauteni julkea käyttely auttoi minua useimmiten voitolle. Minä vallitsin menetelmää, osasin järjestää taktillisia väijytyksiä, pettämättömiä sudenkuoppia ja antaa ratkaisevia iskuja.
Kaikki on suhteellista. Erehdys samoinkuin totuuskin. Totuus toiselta, valhe toiselta taholta. Kaikissa periaatteissa piilee sisäinen ristiriita, jokainen metafysiikka on ainoastaan parin kolmen yleisen kaavan merkitsemistä eri kielillä, ja nuo kaavat johtavat aina johonkin mystilliseen ykseyteen — johonkin yhteen, jota ei käy käsittäminen, joka ei ole mitään eikä mitään merkitse. Filosofisia järjestelmiä rakennetaan ennakkoluulojemme, tunteittemme, elämäntarpeittemme, kaikkein alhaisimpienkin, oikeuttamista varten: jos käännämme filosofian elämän kielelle, näemme syntyvän sellaista, mikä muistuttaa Carlylen luonnostelemaa sikojen metafysiikkaa. Ainoa todellisuus on nykytuokio, aistimus: eläköön siis jokainen nykyistä hetkeänsä ja antakoon pirun viedä kaikki kaavat ja uskonkappaleet. On vihdoinkin vapauduttava tuosta vanhojen sairauksien rupeutumasta: vapauttakoon jokainen itsensä ja uskokoon omaan itseensä ja hetkeen, joka häipyy, mutta on kaunis juuri häipyväisyytensä vuoksi.
Ja koska ei ole ollut eläessäni tapanani jättää seikkailua puolieräiseksi, tein nytkin viipymättä tuosta kaiken periaatteen ja kaiken säännön kieltämisestä johtuvat päätelmät. Tutustuin siihen aikaan Max Stirnerin teokseen, ja minusta tuntui, että olin vihdoinkin löytänyt sen ainoan mestarin, jota kaipasin. Minä siirryin tietoteoreettisesta solipsismista moraaliseen. Ei ollut olemassa muuta jumalaa kuin oma itseni. Minä haaveksin eräänlaista egologiaa, hävitin itsestäni kaikki sukulaistunteet, kaikki isänmaanrakkauden siteet, tempauduin irti totunnaisen porvarillisen soveliaan käytöksen ohjaksista. Olin anarkisti ja nimitin itseäni anarkistiksi; ainoana arvoisenani elämäntehtävänä pidin itseni täydellistä vapauttamista — ja sitten toisten. Minun vapauteni näet edellytti toistenkin vapautta.
Minä perustin kolmen ystävän keralla individualistisen kerhon, kirjoitin Vapaiden henkien manifestin ja huumasin itseäni heidän seurassaan viinillä, hašišilla ja mitä hurjimmilla mielettömyyksillä.
Mikään ei ollut minulle enää pyhää: ne kumoukselliset pyrkimykset ja ihmisystävälliset uudistusohjelmat, jotka olivat aikaisemmin tuntuneet minusta hieman jyrkiltä, muuttuivat nyt silmissäni asiaanperehtymättömien ja kokemattomien uskovaisten typeriksi lapsellisuuksiksi. Minä pyrin saavuttamaan aivan toista. Minun päämääräni oli kaikkien ihmisten sisäinen, ideaalinen ja radikaalinen vapauttaminen. Asiain niin vaatiessa sopi tulevaisuuden tien raivaamiseksi räjähdyttää muutamia tynnöreitä oikeata dynamiittiäkin. Niiden harvojen keralla, joihin olin liittynyt, suunnittelin kaappausta, jonka avulla saisimme kaupungin valtoihimme, valmistauduin yleiseen kapinaan, himoitsin päästä kaikkiin maailman maihin ja saada kamppailla kaikkien kansojen seassa, hengitellä kuvotukseen saakka itämaiden haihtumia ja häipyä Pohjolan usviin.
Ja koska en kumminkaan kyennyt mitään tekemään, tyydyin napisten ja kiihtyneenä, ahnaana ja arkana purkamaan ylenkatseeni raivoisiin aforismeihin ja lyyrillisiin ja pureviin hyökkäyksiin, Nietzschen tyyliin, suunnittelin »Kaiken järjen kritiikkiä», jossa aioin ilmaista filosofiaan ja sen arvoisaan parittajaan Kantiin kohdistuvan vihani, lisäksi teosta, jonka nimeksi oli tuleva »Filosofian iltahämy», ja tunsin apostolista tarvetta vapauttaa toiset niinkuin otaksuin vapauttaneeni itseni: paljaan ja uskaliaan teorian nojalla.
Kuinka olin sen toteuttava? Perustamalla sanomalehden. Sanomalehden, jossa olisi tiedettä juuri senverran kuin tarvittiin vanhan kumoamiseksi ja mahdollisimman suuri määrä sitä karua, anti-idealistista ja muukalaista, joka oli minussa ja lähimmissä ystävissäni.