XV
KUOHUNTAA
Joka kerta, kun uusi sukupolvi astuu elämän näyttämölle, tuntuu siltä, kuin maailmansinfonian täytyisi alkaa soida uuteen tahtiin. Unelmia, toiveita, hyökkäyssuunnitelmia, keksijän hurmiota, valloituksia, taisteluhaasteita, ylimielisyyttä ja — uusi sanomalehti.
Jokainen kirjoitelma kajahtaa julistukselta, jokainen kiistakirjoituksen rivi on suunniteltu voittosanoman tapaan, jokainen otsake on ohjelma, jokainen kritiikki merkitsee Bastiljin valloittamista, jokainen kirja on evankeliumi, jokainen keskustelu saa catilinalaisten kokouksen tai sansculottien seuran luonteen, ja kirjeetkin ovat kiihkeitä ja vauhdikkaita kuin apostoliset muistutuskirjelmät.
Kaksikymmenvuotiaalle on jokainen vanhempi henkilö vihamielinen, jokainen aate on epäiltävä, jokaisen suurmiehen täytyy alistua uudelleen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, mennyt historia näyttää pitkältä pimeältä yöltä, jota vain salamat silloin tällöin valaisevat, harmaalta ja kiduttavalta odotukselta, ikuisen pitkältä aamuhämärältä, jonka päivä vihdoin koittaa meidän kerallamme. Kahdenkymmenen ikäiselle hohtelee päivänlaskukin kauan odotetun sarastuksen vaalein ja vienoin vivahduksin, vainajia saattelevat tuohukset ovat tulevaisuuden juhlien iloisia tulia, ja tekopyhien kirkonkellojen haikeat äänet ovat hänelle raikuvia malminiskuja, jotka ilmoittavat sielujen syntymistä ja kastamista. Se on elämän ainoa kerskaileva kausi, jolloin ihmistä vaivaa miehekäs vika, halu tarttua jokaista härkää sarviin, ja jolloin hän astelee voimaurhon nopein ja täsmällisin askelin, lakki kallellaan ja kirsikkapuinen ryhmysauva jäntevässä kädessä.
Jokainen nauha on silloin sotalippu, jokainen kaukainenkin hyminä on kansannousun kumeaa pauhinaa, jokainen räjähdyslaukaus merkki taistelun alkamiseen ja jokainen rankkasade uuden tuhotulvan alku. Me kuuntelemme jännittyneinä tuulen huminaa luullen maailman tuossa paikassa murskautuvan, ajurin hevosen kavioiden kopse saa meidät syöksymään ikkunaan, ikäänkuin olisi saapumassa Antikristuksen musta ratsu, ja laskevan auringon punahohde saa meidät aavistelemaan, että siellä jossakin, kaukaisimpien vuorten takana, on tulen valtakunta, missä elämä kenties on jättien liikehtimistä ja taivaan värinä ei ole kristillinen sini, vaan tulipalon ja helvetin punahohde.
Syvimmän humaltumisen hetkinä täyttää ihmisen silloin se onnellinen varma usko, että hän kuuluu maan ensimmäisiin ihmisiin — ajallisesti ensimmäisiin — todellisiin Aatameihin, hän tietää kuuluvansa niihin, joiden asiana on antaa olioille nimet, rakentaa kaupunkeja, perustaa valtakuntia, julistaa uskonoppia ja valloittaa väkisin, mies miestä vasten, tämän maailman täydellinen herruus. Yksinäisinä, viattomina, koskemattomina ja puhtaina me silloin tunnemme itsemme oikeutetuiksi kumoamaan kaikki historialliset muistot ja kyllin voimakkaiksi kutomaan todellisuuden uudestaan uusin loimin ja uusin kudekuvioin.
Maailma näyttää huonosti kokoonpannulta ja elämä sopusointua ja suuruutta puuttuvalta, ajatus vaikuttaa valtavalta aikomukselta, joka on jäänyt keskeneräiseksi, käsivarrelta, joka on vasta iskuun kohoamassa, tummalta ja epäselvältä luonnokselta, jota kukaan ei ole kehitellyt valmiiksi freskoksi.
On ylen paljon tekemistä ja korjaamista! Me olemme valmiit — tässä me olemme! Pois nutut ja lakit! Hyvästi, te leveäreunaiset kirjat merkkeinenne, te, jotka herätitte meissä polttavan janon, mutta ette neuvoneet meille lähteitä!
Tässä me tulemme, me reippaat pojat, joilla on hyvä halu tehdä työtä. Paitahihaisilla, hiukset tuulen tuivertamina, kuokka kädessä ja karhiini olkahihnassa, muuraajia ja sotureita, niinkuin Esran heprealaiset. Millainen melu! Mikä pölyn paljous! Mikä valtava määrä kalkkisoraa kaikkialla! Muurit kukistuvat paukkuen kuin pommit, meitä ympäröivä pöly on sankka kuin muinaisissa taisteluissa, ja laulut, jotka kohoavat ilmoille ja vastaavat toisilleen hajoitusmelun keskeltä, ovat sotalauluja ja vallankumoushymnejä.
Tunnustaa täytyy, että meitä elähdyttävä henki on sotainen. Me emme tahdo missään nimessä pukea yllemme sotilastakkia, mutta sota on meitä elähdyttävä happi, jokainen rynnäkkö on juhla, ja me haluaisimme jokaisen sanan olevan läheltä ammutun luodin ja jokaisen aatteen linnoituksen pettämättömän pommin. Mutta säännöllinen sotaväki ei miellytä meitä. Me kannatamme vapaaehtoisia, asestettuja sissijoukkoja, maantierosvoja, torien vapaita partiolaisia, vaeltavia ritareita, jotka etsivät miekan seikkailuja yhtä innokkaasti kuin Casanova lemmenkohtauksia. Meidän suojeluspyhimyksemme on Don Quijote, ja vain häneen kohdistuvan kiintymyksemme nojalla me siedämme Sancho Panzaa, sensijaan leppymättömästi ahdistaen Sansone Carrascoa, kaikkien niiden piintyneiden poroporvarien isää ja perikuvaa, jotka ovat hulluuden ja kaiken sitä muistuttavan auttamattomia vihollisia.
Mekin olemme ritareita — viitan ja miekan jalosukuisia kantajia, nopsat iskemään säilämme ylhäisten isien surkastuneeseen sydämeen ja kiertämään viittamme vilusta värisevien ja säikähtyneiden Dulcineain suojaksi. Sulka hatussa ja käsi miekankahvassa — riidanhaastajien katse ja rosvoritarin eleet. Piruako te tässä teette, te muut! Astelkaa virkummin, ellette tahdo joutua jalkoihin tallatuiksi — surmatkaa itsenne, ellette halua joutua halkaistaviksi. Me kuljemme eteenpäin — meidän täytyy kulkea eteenpäin! Kaikki lepää meidän hartioillamme, kaikki riippuu meistä!
Ja matkalla on kaikki luvallista: korvapuusti, säilänpisto ja muu samanlainen — pelkkänä harjoituksena. Mekin uskomme, että tuulimyllyt ovat jättiläisiä, emmekä ollenkaan sitä uskoamme häpee. Ovatko ne kenties vähemmän vaaralliset? Koettakaahan hieman hyökätä niitä vastaan, te toiset, niin saatte nähdä, etteivät niiden puusiivet ole Briareoksen käsivarsia pehmeämmät.
Kaikki tyhjästä: joko kaikki tahi ei mitään! Onko vielä maailmoja löydettävinä, totuuksia paljastettavina, onko vielä olemassa torneja ja muureja meidän torviemme äänen kukistettavaksi?
Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista, itsensä Jumalan taivaan pilvistä ja maan valtiaat istuimiltansa, ja meiltä eivät ole turvassa hautausmaiden kukkasten ja hautalyhtyjen alla lepäävät vainajatkaan eivätkä kivijalustoillaan seisovat vaateliaat pronssikuuluisuudet.
Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista. Tahdomme tulla niin alastomiksi sielultamme kuin Aatami viattomuuden tilassa ruumiiltansa. Tahdomme heittää pois kaikki uskonnon kauhtanat, filosofian kaavut, ennakkoluulojen paidat, ihanteiden sidottavat kaulanauhat, logiikan jalkineet ja moraalin alushousut.
On hierottava iho puhtaaksi, pestävä sielu, desinfioitava aivot, heittäydyttävä virtaavaan veteen ja tultava jälleen lapseksi, sellaisiksi viattomiksi ja luonnollisiksi olennoiksi, jollaisina urkenimme äitimme kohdusta. Me emme enää siedä, että kuolleet käskevät eläviä, että kirjat ovat elämän innoittajina, että Järki ja Uskonto edelleenkin palvottuina vaativat meitä istumaan koulupenkissä, selkä suorana ja suu avoinna ottamaan pala palalta vastaan leipää, jota toiset suut ovat jo pureskelleet. Järjen tulee olla meidän järkemme, ja historia alkaa tästä päivästä. Tämä on meidän ajanlaskumme ensimmäinen vuosi. Incipit vita nova.
Uusi maa ja uudet taivaat. Näyttämölaitteet nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Palatseja, jotka on rakennettu yhden ainoan yön kuluessa. Pitkiä julkisivuja, valoa tulvillansa, tuhansin ikkunoin, ja jokaisessa ikkunassa lippu. Ja tiellä korkeat huudot: täytyy kohota ylemmäksi, asua vuorilla, nähdä kaupungit jalkojensa alla, jotta voi ylenkatsoa ihmisiä loitolta.
Ylenkatsoa ihmisiä, vieläpä vihata ja surmatakin heitä. Mutta pohjimmalta: rakastaa heitä! Kaikki, mitä teemme, tapahtuu heidän tähtensä. Sen, mitä puhumme, tulee heitä häikäistä ja säikyttää; mutta meidän tekomme ovat kaikkia varten, kaikkien vapahdukseksi ja riemuksi. Me taistelemme tehdäksemme heidät paremmiksi, me ulvomme, jotteivät he unohda itseänsä, pelottamme heitä, jotta he ajattelisivat omaa kohtaloansa. Meillä ei ole viime kädessä muuta kunnianhimoa kuin saada toimia heidän opettajinansa, oppainansa, profeettoinansa, ja me tyytyisimme kuolemaan kuin Mooses, näkyvissämme Luvatun maan viinirinteiden runsaus. Ja kaikista näistä myrskyistä, kapinoista ja ylimielisyyksistä koituu neljä, kahdeksan, kuusitoista sivua painettua paperia: — tavallinen sanomalehti!