XL

ILVEILIJÄ

Ennenkuin kuolen nälkään ja viluun kuin kulkukissa, koettelen kaikkia ammatteja. Lähden keräilemään riepuja kaduilta, säkki selässäni. Asetun kirkkojen ja kahviloiden oville anelemaan almua Jumalan nimessä, rupean julkisten makkilaitosten vartijaksi, tanssitan karhua maaseudun toreilla, ja ellei jää mitään muuta neuvoa, lähden asianajajan käskyläiseksi. Mutta on olemassa eräs ammatti, johon en milloinkaan suostu, en, vaikka minua siihen vaadittaisiin pistooli kurkkuani vasten ojennettuna.

Se on kirjallisen ilveilijän ammatti, kirjailijan, joka kirjoittaa ihmisten huviksi, ikävystyneiden ja maankiertäjien ajanvietteeksi, se inhottava ammatti, jonka harjoittaja vuodesta toiseen keksii juttuja, rakentelee juonia, etsii seikkailuja, virkistää muistoja, keittää kokoon romaaneja, sepittää kädenkäänteessä novelleja ja valmistaa komedioja saadakseen nauramaan tai kyyneltelemään ne, jotka maksavat ja taputtavat käsiänsä.

Turhaan nuo julkiset huvittajat puhuvat kauneudesta, silmäilevät halveksivasti alhaisoa ja ottavat illalla viitan ja pimeyden suojassa vastaan maksun kujeistansa. He ovat tahtoen tai tahtomattaan yksinvaltiaan suuren lauman lakeijoja, lauman, joka tahtoo unohtaa ruman arkielämän, he ovat kansan palkattuja narreja, porvarillisen väen nöyriä harpun helkyttäjiä, jotka haluavat lukea jotakin poltettuaan savukkeen ja ollen lähdössä kävelemään. Se, joka kaupitsee kuvitelmiansa, palvelee sitä, joka on äveriäs ja ikävystynyt — eräänlainen parittaja, joka tarjoaa kuviteltua vierasta elämää sille, jossa ei ole riittävää elämää itsessään. Mikä on, vaikutukseen nähden, sikarin ja kertomuksen, näytelmän ja viinipullon välinen ero? Tupakoiden ja lukien vietetään ikävää odotusaikaa — komediaa katsellen ja kelpo tavalla humaltuen päästään toiseen elämänpiiriin, uneksimaan ja näkemään sellaista, mitä ei ole olemassa.

Eräs ero on epäilemättä olemassa: taide. Ja minä myönnän, että sitenkin voidaan sanoa paljon kauniita asioita ja luoda teoksia, jotka säilyvät ihmisten sydämissä ties kuinka kauan. Mutta kaikkien sellaisten tuotteiden pohjalla on syvimmällä kuitenkin aina sama: se ajatus, että on ennen kaikkea huvitettava ihmisiä ja pidettävä heitä hyvällä tuulella ja että on hyvä kertoa heille tarinoita, jotteivät joudu horroksiin, vaan hengittelevät vilkkaammin, koska siten voidaan varmemmin koskettaa heidän sieluihinsa ja istuttaa niihin salavihkaa jokin suuri totuus.

Mutta mitä välitän minä ihmisten huvittamisesta? Minä en tahdo olla kenenkään narrina? Ja minä väitän, että romaanien, novellien, kertomusten, komediain ja draamain kirjoittajat ovat kaikki olleet ilveilijöitä, väkeä, joka kutkuttelee ihmisten mielikuvitusta niinkuin musikantit hyväilevät heidän korviansa ja naiset heidän ruumistaan.

Ihmiset ovat melkein poikkeuksetta poikasia, vielä kuudenkymmenen vuoden ikäisinä, ja he tarvitsevat sellaisia ikävänpelättimiä; he kaipaavat tarinoita ja seikkailuja, kuvanomaista ja mahtipontista. Kirjailijat, nekin, jotka eivät ole olleet itse nimenomaan poikasia, ovat heitä tyydytelleet, ovat paneutuneet nelinkontin permannolle, ja puhaltaneet torvea luudanvarrella ratsastaen. Mieltäni pahoittaa, kun näen, että heidän joukossaan on sellaisia miehiä kuin Homeros, Cervantes, Shakespeare ja Dostojevski, joihin suhtaudun sangen myötätuntoisesti. Hekin ovat ilveilijöitä samoinkuin muut: mitäpä minä sille mahdan? Lukiessani ja kuunnellessani heitä huvikseni minäkin olen typerä poika, jolle äidin pitää kertoa yhä uusia tarinoita.

Huomaan itsekin olevani tyydyttämätön, sietämätön ja puritaaninen. Onko kukaan koskaan johtunut ajattelemaan, että ne, joka ovat kirkastaneet nuoruusaikaamme ja seuranneet meitä, mukanansa kokonainen kumppaniparvi puhuvia luotujansa, kasvuikämme ja Huoruutemme alakuloisina ja hekumallisina iltahetkinä, olivat hekin ilveilijöitä? Kun en ole tämän synkän raivon vallassa, joka saa minut syytämään kirouksia ja solvauksia, minäkin epäilen sanojani ja alan pitää itseäni väärämielisenä, mielettömänä ja kehnona. Mutta sittenkin on niin laita. Ajatelkaahan vain, mitä tarkoitetaan puhuttaessa ilveilijästä. Henkilöä, joka huvittaa ihmisiä. Ja miten? Usein esittämällä naurettavana toisten onnettomuuksia tai ainakin menetellen siten, ettei käytä onnettomuuksia herättääkseen myötätuntoa ja kauhua, vaan tyydyttääkseen uteliaisuutta. Kahden rakastavaisen säälittävä kohtalo, kuolema ennen onnen saavuttamista, on vain väline, jonka nojalla vältetään kymmenen haukotusta tunnin kuluessa — äidin epätoivo, vaimon uskottomuus, kostonhimoisen julmuus, pettyneen suru, intomielisen jalo mielettömyys, viattoman kamala kohtalo: ei ole koko maailmassa asiaa, johon ei ammattikertoja kävisi käsiksi ja jota hän ei muovailisi tarjottavaksi nuorille herroille ja neideille, joilla ei ole riittävää purkautumistilaisuutta todellisessa elämässä, ja isille ja äideille, jotka mielellään nauravat Don Quijoten kustannuksella ja vuodattavat kyynelen kuningas Learin kohtaloiden vuoksi. Heidän koko taiteensa (joka on toisinaan valtavan suuri) yrittää vain herättää mielenkiintoa joutilaissa lukijoissa ja katselijoissa saadakseen heidät todella temmatuksi pois ahtaasta, synkästä, surkeasta ja nöyryyttävästä elämänpiiristänsä. Käsittäkää vain sana ilveilijä kaikkein jaloimmassa, korkeimmassa ja sankarillisimmassa merkityksessä, miten mielitte, mutta sallikaa minun mainita sillä nimellä kaikkia niitä, jotka jonkinlaista palkintoa toivoen — olipa halun esineenä laakeriseppele tai suuri jälkimaine, kättentaputukset tai kymmenentuhatta liiraa — kirjoittavat siinä tarkoituksessa, että ihmisille siitä koituisi mieluisaa huvia.

Ja oletteko tosiaankin sitä mieltä, että tuollainen toiminta sopii ihmisille, jotka ovat tietoiset asemastansa tässä salaperäisessä ja ihmeellisessä maailmassa? Oletteko sitä mieltä, että ne harvat, jotka näkevät vaaksanverran kauemmaksi kuin nuo lapselliset elukat, ja käsittävät, mikä kohtalo meitä odottaa, ellemme kykene rohkeasti voittamaan kohtaloamme luomalla puhtaampaa elämää tyhjyyden uhkasta huolimatta, oletteko sitä mieltä, kysyn minä, että heidän pitäisi kehoittaa ihmisiä tuohon lapselliseen leikkiin, yllyttää heitä pysähtymään kirjanlehtinäyttämöiden eteen, missä liikkuvat unien pelinuket, ja kuuntelemaan kuviteltujen haamujen kuviteltuja kohtaloita?

Minkätähden omistaisimmekaan niille suotta suurta myötätuntoa, minkätähden tuhlaisimme ylen paljon nerokkuutta tuuditellaksemme heidät uneen ja huvittaaksemme heitä, kun olisi paljon kauniimpaa ja vaarallisempaa herättää heidät hurjin huudoin, kääntää heidät silmäilemään pimeyttä, kiikutella heitä syvyyden kuilussa, pää alaspäin, ja siten pakottaa heidät nousemaan, paljastumaan ja muuttumaan murheellisemmiksi, mutta samalla ylevämmiksi sen kaikkeuden edessä, joka nyt tuskin heitä sietää.

Hiiteen kaikki tarinat, legendat ja tragediat! Jos joku ikävystyy, niin pelatkoon korttia tai heittäytyköön järveen. Ja älköön nero enää tuhlatko itseänsä tarjoelemalla hupaista lukemista tyhjäntoimittajille tai herättelemällä eloon niitä, jotka ovat joskus eläneet tai joita ei ole ollut milloinkaan olemassa. Ryhtyköön hän sensijaan julistamaan uusia ja parempia elämänmuotoja, valmistelkoon maata, joka tuntee ainoastaan sielun kärsimyksiä ja jossa asuvaiset ihmiset eivät yritä unohtaa, vaan muistaa ja luvata.