XLI
HIEMAN VARMUUTTA
Minä en pyydä leipää, mainetta enkä myötätuntoa. En anele naisilta syleilyä, pankkiherroilta rahoja enkä neroniekoilta ylistyksiä. Tulen toimeen ilman sellaista tai ansaitsen tai riistän sen itselleni omin neuvoin. Mutta minä pyydän ja rukoilen, nöyrästi, polvillani, niin voimakkaasti ja kiihkeästi kuin sieluni suinkin voi: antakaa minulle hieman varmuutta, yksi ainoa, pienokainen, mutta järkkymätön usko, yksi ainoa totuuden atomi! Minä rukoilen ja vannotan teitä kaiken sen nimessä, mikä on teille rakkainta ja kalleinta, teidän oman elämänne nimessä, hänen nimessään, jota tänään rakastatte, kalliimman aatteenne nimessä: jos teidän joukossanne jollakin on se, mitä etsin, jos on olemassa joku, joka on varma, joka tietää, joka elää ja liikkuu todessa, niin sanokaa minulle. Ja jos sellainen on olemassa, ellei hän harhaudu tai petä itseänsä, jos hän on yhtä jalomielinen kuin onnellinen, niin sanokoon minulle, mitä tuntee ja mitä tietää, ilmaiskoon sen minulle valan vannoen ja vaatikoon minulta totuudestansa mitä tahtoo, miten tahtoo.
Minä tarvitsen hieman varmuutta — tarvitsen hieman totta. En voi tulla toimeen ilman sitä, en voi elää sitä vailla. En pyydä mitään muuta, en mitään enempää, mutta se, mitä pyydän, on paljon, se on tavatonta: sen tiedän. Mutta minä vaadin sitä joka tapauksessa, se on minulle annettava, maksoi mitä maksoi, jos vain on maailmassa joku, jolle elämäni jotakin merkitsee.
Sitä ainoata minä olen etsinyt. Lapsuudestani saakka olen elänyt ainoastaan sitä varten. Olen kolkutellut kaikkia portteja, olen kysellyt kaikilta katseilta, olen tiedustellut kaikilta huulilta ja olen suotta tutkistellut tuhansia ja kymmeniätuhansia sieluja. Ja turhaan olen syöksynyt elämään, kunnes olen tuntenut hengitykseni salpautuvan ja mieleni etovan, ja turhaan, aina turhaan, olen tärvellyt silmäni lukemalla vanhoja kirjoja ja viimeisiä uutuuksia täyttäen pääni riitelevien filosofien huudoilla, ja turhaan, iäti turhaan olen herätellyt sisäisiä ääniä ja nöyrästi valmistellut tietä ilmestykselle. Mitään ei ole ilmaantunut, ei mitään, ja kukaan ei ole vastannut.
Kukaan ei ole vastannut niin, että olisi hävinnyt kaikki halu ja tarve kysellä lisää, ei ole tullut ketään, joka olisi kyennyt tyynnyttämään sydämen liiallisen levottomuuden ja sammuttanut sieluni erämaisen janon. Kaikki pyrkimykset ja yritykset ja ponnistukset tosin eivät ole olleet suotta: monet seinät ovat kaatuneet, monet muurit on revitty maahan ja hajalle, — toiset niistä hajosivat hiljalleen, niinkuin luhistuva hiekkakasa, toiset valtavin pauhuin, ikäänkuin vanhan maan kohdusta urkenisi uusi. Mutta jokaisen seinän takana oli tyhjyys vastassani, jokaisen muurin toisella puolen oli pimeys, ja kaiku oli niin kummallinen, että jokaiseen toivon myöntösanaan vastasi väsynyt ja loppumaton ei.
Kukaan ei voi sanoa, että minulta puuttuu rohkeutta. Muistan vielä pitkät, tyynet yöt, jotka vietin valvoen ulkosalla, povessani äärettömyyden harhatunto, noiden taivaiden ja tähtien alla, jotka täyttävät ihmisen pyhyydellä ja puhdistavat ajatuksen päivän eläimellisistä väreistä… Olen kumartunut mikroskoopin mykiön yli: ja mitä siellä näin? Samaa kuin näen joka päivä paljain silmin: pienoismaailman ja siinä pienoisia olentoja, jotka tuhoavat toisiaan.
Luokseni ilmaantuivat myöskin uskon miehet ja ne, joiden tehtävänä on uskon säilyttäminen. Mutta heidän puheensa eivät kyenneet luomaan minuun sitä uskoa, jota heidän sanansa sisälsivät. Siinä, missä oli sanoja, ei ollut tosiasioita, ja missä oli sanoja, siinä minun onneton henkeni keksi petosta, kopeutta, harhaluuloja, tietämättömyyttä, kavaluutta, mukavuutta ja laskelmia, kaikkea sitä, minkä nojalla yritetään tehdä Jumalasta ihmisen orja.
Filosofitkaan eivät minua auttaneet. Parhaimmat olivat grammatikkoja, jotka hioivat viikatteitaan niin kauan, että vilja ehti karista maahan, ennenkuin se niitettiin, ja toiset olivat harhaantuneita runoniekkoja, ikävystyttäviä riivattuja, jotka piirustelivat yö- ja päiväkaudet pitkiä, korkeita ja runsaskoristeisia julkisivuja kuviteltujen kaupunkien rakennuksiin, joissa ei kukaan voinut asua.
Ei yhtään totuutta millään taholla. Minä tarkoitan sellaista totuutta, joka jumalaisen salaman tavoin iskee ihmisen maahan kasvoilleen ja kirkastaa sammumattomin valoin ulkoisen ja sisäisen: ihmisen ja hänen kuvansa. Ei yhtään totuutta millään taholla. Kaikissa asioissa havaitsin sen, mikä puhuu niiden puolesta, ja sen, mikä puhuu niitä vastaan, sen, mikä puhuu kielteisen kannan puolesta, ja sen, mikä puhuu myönteistä kantaa vastaan. Kaikki aatteet olivat timantteja ja särmiöitä, nelikasvoisia hermespatsaita ja sfinksejä, jotka tarjosivat tuhat vastausta kymmeneen kysymykseen. Kukaan ei voi sanoa mistään asiasta: se on niin eikä toisin. Mitään ongelmaa ei voida ratkaista yhdellä ainoalla tavalla ja ainoastaan sillä tavalla. Jokaisella puhuvalla henkilöllä on omat perusteensa, ja sillä, joka puhuu vastaan, on hänelläkin omat perusteensa, ja samoin on laita sen, joka vastustaa ensimmäistä ja toista ja kenties vielä jotakin neljättä. Kerta kerralta meidät pakotetaan myöntämään, että mielipuolellakin on omat perusteensa, joita tulee viisaasti kuunnella.
Olenko epäilijä? Valitettavasti en. En epäilijäkään. Epäilijä on onnellinen: hänellä on uskonsa; hän uskoo varmuuden mahdottomuuteen.
Hän voi olla aivan rauhallinen, voipa, jos haluaa, olla dogmaatikkokin. Minä en voi. En edes usko kaiken tutkimisen turhuuteen enkä ole varma siitä, ettei varmuutta ole olemassa. Mahdollisten asioiden joukossa on tämäkin: että totuus on olemassa ja että joku sen omistaa.
Mitä merkitseekään, etten ole sitä löytänyt ja etten sitä omista? En tahdo enää elää niinkuin tähän saakka, en tahdo enää häilyä epäilyksen ja kieltämyksen välillä, alinomaa uudestisyntyvän pyyteen hengästyttämänä ja alinomaa toistuvan häviön uuvuttamana. Tahdon jonkun itseäni auttavan ja toivon sen, joka on tyyni, lahjoittavan minulle hieman rauhaansa.
Mutta tyhjistä sanoista en huoli, en petoksista, verukkeista, lapsellisista hurskaista toiveista enkä naisten jaaritteluista.
Tahdon saada varman varmuuden — vaikkapa yhden ainoankin! — tahdon häviämättömän uskon — vaikkapa vain yhden ainoan! Mutta sellaisen totuuden, joka sallii minun koskettaa maailman sisintä ydintä, syvintä, järkkymättömintä perustusta, totuuden, joka itsestään sijoittuu päähäni eikä salli syntyvänkään sellaista ajatusta, joka pyrkisi sitä kumoamaan, sanalla sanoen totuuden, joka olisi totista tietoa, täydellistä, lopullista, luotettavaa ja kiistämätöntä aito oivallusta.
Ilman sellaista tietoa en jaksa enää elää, ja ellei kukaan minua armahda, ellei kukaan osaa vastata minulle, etsin kuolemasta rajattoman kirkkauden autuutta tai ikuisen tyhjyyden rauhaa.