XLV
NIMENOMAAN SIITÄ SYYSTÄ
Luulenpa olevan vaikeata löytää toista henkilöä, joka on kärsinyt elämässään ankaramman häviön kuin minä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää. Kaikki ne langat ja tuet, jotka pitävät yllä toisia, on tuhottu. Kaikki ne, jotka laskeutuvat taivaasta (uskot ja uskomukset) samoinkuin nekin, jotka naulitsevat maahan (dogmit ja periaatteet). Minä olen onnettomuuden kuilun pohjassa; olen kieltäytynyt, minun on ollut pakko kieltäytyä, olen hylännyt ja joutunut hylätyksi.
Tietäminen ei minulle riitä, miehet ovat minulle vastenmielisiä, naiset vielä enemmän, kirjallisuus inhottaa minua, haltioitumista ei tapahdu, maine etoo mieltäni, elämäni on kehnoa ja ikävystyttävää, ruumiini alkaa rappeutua, ja kaipaukseni, ainoa, ensimmäinen ja syvä kaipaukseni, maagillisen mahdin kaipuu, ei enää kaipauksen nimeä ansaitse. Kaikki arvojen taulut ovat särkyneet sisäisissä kouristuksissani, kaikki toivo on kalvennut kuluneiden vuosien pimeydessä, kaikki mahdolliset pelastuksen ankkurit ovat pelkkiä pikku koukkuja, joiden avulla voi tarrautua kiinni maahan ja elämään, jotka eivät enää lupaa eivätkä houkuttele. Näytäntö on lopussa, näyttämölaitteet on jälleen työnnetty seinälle, valot on sammutettu, laulajattaret ovat riisuneet yltänsä kuningattaren korut ja lähteneet ajamaan pois vaunuissaan, mustiin puettuina; soittimet lepäävät hylättyinä ja äänettöminä suljettujen partituurien vieressä, joita ei milloinkaan enää avata. Viimeinen juhla on ohi, ja viimeinen sävel heläjää vielä ilmoille ikäänkuin antaen äänen tälle liian tyhjälle äänettömyydelle. Vain kaksi mahdollisuutta on jäljellä: joko täydellinen tylsyminen tai itsensäsurmaaminen.
Siitä huolimatta minussa on valtava halu elää. Minä en tahdo kuolla. Tahdon uudistaa ja uudelleen aloittaa elämäni. Tahdon löytää uudet elämän perusteet. Tahdon elää, vaikkapa tyhjyyden kuilun yllä riippuen, ilman päälakeen kiinnitettyjä marionettilankoja, ilman selän tukea ja kainalosauvoja — mutta elää, taivaan nimessä, elää niin täyteläisesti kuin suinkin, silmineni, käsineni, aivoineni ja maksoineni, elää vielä kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta, jotta opin hankkimaan itselleni leivänkannikan maailman suuresta uunista ja änkyttämään omat sanani ihmisten epäsointuisessa kuorossa.
Minä en tahdo kuolla, en kokonaan enkä puolittain, en sielullisesti enkä ruumiillisesti. Minussa on jotakin kaikkia häviöitä voimakkaampaa; keskellä sieluani kohoo kallio, joka uhmaa kaikkia viime aikoina sielussani raivonneita myrskyjä. Minussa on eläin, joka tahtoo syödä, on kaksi jalkaa, jotka tahtovat kävellä, on pää, joka tahtoo ajatella, käsi, joka tahtoo kirjoittaa. Mutta mistä syystä? Minkä uskon nimessä? Mihin tarkoitusperään tähdäten? Eläin ei sitä tiedä, eläin ei ole älyllinen, eläin ei ole uskonnollinen olento — eläin ei käsitä mitään, mutta ei tahdo tunnustaa joutuneensa häviölle. Vaikka liput on vedetty alas, pysyvät muurit kuitenkin palkoillaan: jos sanat eivät enää vastaa tosiasioita, niin hiiteen sanat ja eläkööt tosiasiat! Tosiasia pitää puolensa ja säilyy, tosiasia on kiistämätön ja ylivoimainen, tosiasia ei tahdo kuolla.
Seisahtumista ei karttele yksin veri. Itse itseys, joka sulkee mahdollisuuden ikkunat toisen toisensa jälkeen ja jonka vihdoin täytyy luopua viimeisestäkin, mahdottomuuden tiestä, ei tahdo poistua. Se elää pimeydessä, se on voimaton ja haluton, mutta ei tahdo antautua tuhon omaksi. Se odottaa yhä. Se ei toivo, mutta odottaa. Jos asiat kääntyvät pahimmilleen, se taipuu, mutta ei tahdo syöksyä sinne, missä alkaa tyhjyys ja missä ei ole tuskankaan toivoa.
Syvin itseys on murskattu ja kidutettu, mutta se nauttii kidutuksestansakin, koska se merkitsee olemassaoloa, merkitsee jonkin vastustamista. Se seikka, että sallimus sitä niin vainoaa, suo sille varmuuden, että siinä piilee jotakin, mikä kelpaa tarkoitusperäksi, suo sille tietoisuuden omasta tärkeydestään kaikkeuden osana. Hän on ehtinyt kuilun syvimpään kohtaan. Hän ei kykene enää liikkumaan: joko on kaivettava hänelle sinne hauta, tahi hän on jälleen kohoava kohti valkeutta. Muuta mahdollisuutta ei ole. Ja silloin sammunut sielu nousee jälleen, ja alkaa uusi luku.
Mutta tämä uusi luku ei vähimmässäkään määrässä muistuta edellisiä. Ne asiat, jotka olen kieltänyt, pysyvät kiellettyinä, niitä unelmia, joista olen luopunut, en kutsu takaisin, halveksimani kunnianhimoiset pyrkimykset hylkään yhä vielä, ne ihmiset, jotka olivat minulle vastenmieliset, pidän vieläkin loitolla itsestäni, ne päämäärät, jotka aikoinaan häikäisivät silmiäni, ovat vieläkin etäiset. Mutta mitäpä siitä! Uusi tie alkaa, salaisuus on selvinnyt. Viimeinen suuruuden mahdollisuus ilmenee minulle, ja minä en työnnä sitä luotani. Vain sen voimasta puhkee hiekka-aavikko hiljaa kukkimaan, ja häpeilevät silmäterät alkavat jälleen säteillä tulehtuneiden luomien alla. Minä voin vielä olla sankari. Minun täytyy voida kunnioittaa itseäni, jottei kävisi välttämättömäksi tuhota itseäni — ja minut pelastaa se, minkä nimenä on ei mikään.
Minulle ei ole enää mitään olemassa. Minä olen täydellinen nihilisti. En usko enää mihinkään. Olen täydellinen epäilijä. En usko enää mihinkään: olen täydellinen, auttamaton ateisti, ateisti, joka ei taivu kumartamaan edes niitä maallikkomaisia, ratsionaalisia, filosofisia ja ihmisystävällisiä uskomuksia, jotka ovat astuneet vanhojen mytologisten uskontojen sijaan. Minä tiedän, etteivät ponnistuksemme johda mihinkään tulokseen, tiedän, että kaiken loppuna on tyhjyys, tiedän, että aikojen päättyessä on kaikkien tekojen palkintona oleva tyhjyys, pelkkä tyhjyys. Tiedän, että kaikki rakennelmamme tulevat hajoamaan, ettei tulipaloistamme jää tuhkaakaan jäljelle, että ihanteemme, nekin, jotka olemme saavuttaneet ja joita vallitsemme, syöksyvät unohduksen ja lopullisen olemattomuuden pimeyteen. Minulla ei ole sydämessäni yhtään toivoa, minä en voi luvata mitään, en mitään, itselleni enkä muille, en voi odottaa mitään korvausta teoistani, en mitään tulosta ajatuksistani. Tulevaisuus, tuo kaikkien ihmisten lumooja, tuo kaikkien vaikutusten alinomainen syy, ei ole minulle muuta kuin tuhoutumisen alaston perspektiivi.
Ja sittenkään ei tämä kamala näytelmä, tämä julma epätoivo, tämä syöksyminen kohti tyhjyyttä saa minua kääntämään päätäni eikä peräytymään. Minä suostun elämään yhä vielä. Kaikki se, mitä tulen tekemään, on oleva hyödytöntä, mutta nimenomaan sentähden minä tunnen halua toimintaan. Olemattomuus — oma olemattomuuteni, työni ja koko maailman olemattomuus — on jokaista ponnistustani odottava lopputulos, ja sittenkin, nimenomaan siitä syystä, minä olen ponnisteleva, kunnes maa kutsuu minut tummaan lepoonsa.
Minä tahdon kieltää koko utilistisen menneisyyteni. Kaikki ihmiset tavoittelevat korvausta, palkkaa, kaikesta tekemästään. Näennäisesti kaikkein henkisimmistäkin toiminnoista — luovasta työstä, uskon ja rakkauden teoista — odotetaan vastaavaa maksua, vaaditaan ennemmin tai myöhemmin palkkaa. Kukaan ei tee mitään ilmaiseksi. Uskonnossa, taiteessa ja filosofiassakin pohjautuu kaikki lopulta voitonhimoon. Ihmisten työt ovat — poikkeuksetta — vekseleitä, joita vaaditaan maksettaviksi. Eräytymisaika voi olla lyhyt tai pitkä — toiset ulottavat sen aina toiseen elämään, taivaaseen, iankaikkisuuteen — mutta lopulta tulee kumminkin aina maksupäivä. Jos ihmiset varmaan tietäisivät yhden ainoankin tekonsa jäävän vaille palkkaa, nyt ja tulevaisuudessa, niin kukaan ei liikuttaisi enää sormeaankaan. Jumalakin tahtoo saada palkkansa rukousten ja uhrien muodossa, ja helvetin ikuinen tyrmä on nimenomaan kehnoja maksajia varten.
Minä itse olin aikoinani kaikkein ahnain voitonetsijä. Tahdoin saada kaikki vähästä, tahdoin saada muutamia vuosia kestävän erakkoelämän, tutkimisen ja askeesin palkaksi ikuisen kaikkivallan. En etsinyt henkistä sen itsensä vuoksi, vaan käytelläkseni sitä aineellisen vipusimena, kaikkikäsittävän maallisen omistuksen välineenä.
Mutta nyt on kaikki luhistunut silmissäni, nyt on ainoa tuntemani äärettömyyden perinpohjainen maksukyvyttömyys ja kaiken vaivannäön turhuus, nyt minä hävitän itsestäni edunharrastajan, hyödynhakijan, ahnehtijan, ryöstäjän, juutalaisen ja nylkyrin ja suostun elämään nimenomaan siitä syystä, ettei elämässä ole mitään palkkaa, ja jatkan ajattelemista nimenomaan siitä syystä, ettei ajatus voi milloinkaan saavuttaa korvaustansa.
Epätoivoinen ihminen löytää epätoivonsa pohjalta uuden ponnahduslaudan, jonka varassa kohoo itkujen kuilun yläpuolelle, ateisti, joka ei enää usko mihinkään, löytää yksinäisen henkensä traagillisesta tyhjyydestä, ilman minkäänlaisia jumalia, voiman uskoa itseensä oman elämänsä tuokiona ja maailmassa, joka on hänen maailmansa. Tuskan hekuman jälkeen syntyy kärsimyksistä uusi ilon mahdollisuus: koska en odota mitään enempää, en enää kohtaa pettymyksiä tielläni eikä tosiasiain petollisuus kykene enää ryöstämään mieleni rauhaa.
Yksinäinen, täysin yksinäinen ihminen, täysin riisuttu, joka ei pyydä mitään, ei tahdo mitään, joka ei ole saavuttanut epäitsekkyyden korkeinta huippua sokean alistumisen, vaan erinomaisen selvänäköisyyden nojalla, kääntyy katsomaan maailmaa, joka ilmenee hänelle autiona kuin poltettu kaski, kuin hävitetty kaupunki, maailmaa, jossa ei enää ole kirkkoja, ei tienviittoja eikä tyyssijoja, ja sanoo sille: Kuinka ehdottomasti kieltäytynetkin antamasta minulle mitään, minä olen sittenkin yhä sinun, yhdyn yhä vielä sinun voimaasi, teen sinun työtäsi, seuraan sinua, heijastelen sinua tielläsi.
Odottaessaan vielä jotakin maailmalta ihminen on kauppias, joka yrittää hankkia itselleen voittoa, joka vaihtaa ja ostaa ja myy, on raivoissaan, jos sattuu epäonnistumaan, ja surmaa itsensä, ellei saa korvausta, ellei vekseliä makseta, jos kulungit ovat voittoa suuremmat. Mutta ihminen, joka on hylännyt kaiken korvauksen ja tekee työtä sen hyväksi, mikä on häviävä, tietäen, että se tulee häviämään, on ainoa arvokas, ainoa todella arvokas ihminen asumaan tyynin mielin kaikkeudessa. Hän yksin on jalosukuinen kaikkien kaupustelijoiden keskellä, miten puhtailta, ihanteellisilta ja metafyysillisiltä kajahtanevatkin ne nimet, jotka komeilevat toisten myymäläkilvissä.
Hän toimii vaatimatta kumminkaan ketään toimimaan hyväksensä, hän lahjoittaa tietäen, ettei saa milloinkaan takaisin, hän pyrkii korkeimmille huipuille tietoisena siitä, ettei niille milloinkaan saavu, hän tarjoo koko olemuksensa ja tietää, ettei kukaan maksa siitä sen oikeata hintaa. Mutta juuri siinä onkin hänen traagillinen suuruutensa, juuri siinä hänen ei-inhimillisyytensä, joka pidättää häntä vielä toistaiseksi ihmisten joukossa. Toiset ilot ovat häneltä evätyt: hänellä ei ole, niinkuin elämään, ihmisyyteen ja totuuteen uskovilla, lohdutusperusteita, lupauksia ja kangastuksia, jotka pitäisivät häntä pystyssä ja tekisivät tien hänelle keveämmäksi käydä. Hän ei voi luottaa mihinkään muuhun kuin omaan voimaansa, ja se tietoisuus, että hän voimakkaana voi tulla toimeen ilman kaikkia muita, täyttää hänet tuimalla, mutta terveellisellä nautinnontunnolla. Mitäpä rohkeutta vaaditaankaan sellaiselta eläjältä, joka varmaan uskoo ihanteittemme toteutuvan ja jonkin paratiisin, maallisen tai taivaallisen, olevan meitä odottamassa ja tarjoamassa meille virkistystä vaivojemme jälkeen? Ihmisen todellinen aateluus, hänen valtavin sankaruutensa on siinä, että hän voi elää vielä sittenkin, kun kaikki elämisen syyt ovat hänestä tuhoutuneet, kun kapalorihmat ja kainalosauvat, kaikkien ihmisten elinehdot, on kaikki heitetty syrjään.
Tämän sielunaateluuden, tämän suuruuden, tämän äärimmäisen ja epätoivoisen sankaruuden nojalla minä pakenen samalla kertaa kuolemaa ja keskinkertaisuutta.