XLVI
MINÄ PALAAN MAAHAN
Minä siis elän jälleen. Mutta yksin, kaamean yksinäisenä. Ainoastaan minä — ei enää Jumala, mutta epäitsekäs, kuten hän, joskaan en ole kyennyt kohoamaan hänenlaisekseen valtiaaksi. Minun täytyy sommitella elämäni uudelleen uusien luonnosten mukaan — elämän, joka on täysin omani, todellakin uusi elämä. Minulla ei ole ketään muuta kumppania kuin oma itseni. Ei ole kättä, joka ojentuisi minua auttamaan, jos ojennan oman käteni hapuilussani tukikohtaa jyrkässä nousussa. Maailma on täynnä äänten pauhinaa, mutta kysymyksessä ovat vain »hyvät uutiset», joita minulle tarjoiltiin aikaisemmin aamiaiseksi ja päivälliseksi, mutta jotka eivät enää sano minulle mitään. Ne ovat toisia, vapautumattomia varten.
Mutta elämäni uusi muotoutuminen, ryhdistäytyminen, uuden matkan aloittaminen vaativat jonkinlaista tukikohtaa, jotakin kohtaa, johon voin juurtua. Minulla on vain oma itseni, mutta tämä itseyteni on kiinteämmin liitetty erääseen kaikkeuden osaan. Minä en ole mikään metafyysillinen ja absoluuttinen ihminen, joka leijuu käsitteiden ilmakehässä. Olen syntynyt määrätyssä paikassa, kuulun määrättyyn rotuun, minulla on takanani historia, traditio. Itseeni keräytyminen ja keskittyminen merkitsee ainoastaan sitä, että tulen jälleen kosketukseen synnyinmaani, kansani ja sen kulttuurin kanssa, josta olen lähtöisin, tahdoinpa tai en.
Minun siis täytyy aloittaa uudestaan, syntyä uudelleen — toisin sanoen palata äidinkohtuun, ei äitini ruumiiseen, vaan siihen todellisempaan ja suurempaan, jonka nimenä on synnyinmaa. Niin kauan kuin olin vain aivokiihkoinen olento, oli maailma kotimaani ja kirjasto kansani, josta löysin ainoat kunnioittamani lait. Mutta nyt, kun tahdon luoda luihini uuden ytimen ja saada veren jälleen liikkeeseen, minun täytyy kääntyä konkreettisen olemukseni syvimpiin juuriin.
Siinä tarkoituksessa olen tahtonut uudelleen perehtyä maahani, ja sen jälleenlöytäminen on paljastanut minulle paremmin omaa sieluanikin. Lääkärit määräävät eräissä taudeissa kotimaan ilmaa. Onnellinen kohtalo on johtanut minut, toipilaan, takaisin kotiin: olen jälleen täyttänyt keuhkoni kotimaan ilmalla ja tuntenut voivani siitä hyvin. Niin kauan kuin olin uponnut universaaliseen ja teoreettiseen kulttuuriin, pysyin huone- ja kaupunki-ihmisenä. Hylkäsin maan, tai jos lähdinkin sitä tapaamaan, en sitä nähnyt, en sitä syleillyt, en sitä rakastanut. Mutta Emon kasvot voi nähdä ainoastaan korkeudesta, etäällä kaupunkien valkoisesta ihomaalista. Minä olen löytänyt ne nyt jälleen, ylhäällä vuoristossa, olen nähnyt ne auringonlaskun kullassa, kuun kalvaassa valossa, valkoisen lumiharson peittäminä, kukkasten kaunistamina, tuulen värähdytteleminä — en milloinkaan vanhoina, aina nuorina, aina samoina, vilpittömästi hymyilevinä äidinkasvoina.
Suotta minä vääntelisin tätä jäykkää itseyttäni tehdäkseni siitä ateenalaisen jumalan tai skandinaavisen kolossin. Niin kauan kuin olen pelkkä aivo-olento, keskustelen kiinalaisen ja sufin, saksalaisen professorin ja englantilaisen esseistin, ranskalaisen jakobiinin ja kreikkalaisen sofistin kanssa. Minä kuulun kaikkiin vuosisatoihin ja kansanheimoihin: minä ymmärrän ja minua ymmärretään. Minun sanani ovat kansainvälisiä pelimarkkoja, jotka voin kuluttaa millä maailman turulla tahansa.
Mutta kun kuuristun kerrassaan itseeni, sieluin ja ruumiin, aivoin ja sydämin, ja tahdon liittyä johonkin rotuun ja sujuttautua johonkin vuosisataan, tunnen kuuluvani tänne, ainoastaan tänne ja tähän aikakauteen. Tahdoinpa tai en, minä olen syntynyt Toskanassa, toskanalaisten ihmisten, toskanalaisten maisemien ja aarteiden keskellä, olen Toskanassa vuonna 1881 syntynyt mies, joka täytti kaksikymmentä vuotta kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisenä vuotena ja joka kirjoittaa tätä vuonna yhdeksäntoistasataakaksitoista. Minä olen toskanalainen — enkä vain italialainen. Ihmisen todellinen isänmaa ei varmaankaan ole se kuningaskunta tai tasavalta, jonka alamainen hän on. Italia on liian suuri jokaiselle italialaiselle: varsinaisen isänmaan täytyy aina olla pieni. Ranskassakin, joka on keskitetty maa, jos mikään, Bretagnen mies pitää Provencen asujainta muukalaisena, ja normandilainen ja lothringilainen pysyvät normandilaisena ja lothringilaisena Parisin sydämessäkin.
Minä tunnen itseni syvästi toskanalaiseksi. Venezialaiset ja napolilaiset ovat minulle vieraita: minä tunnen heidät eräitä vierasmaalaisia etäisemmiksi. En viihdy heidän seurassaan, tunnen, ettemme ole veljiä. Ihmiset eivät voi sanoa kuuluvansa samaan isänmaahan vain sen nojalla, että kirjoittavat samaa kieltä ja noudattavat samaa lakia.
Toskanalaistenkin joukossa minä tunnen itseni usein vieraaksi ja muukalaiseksi. Puhuessani Toskanasta tarkoitankin ennen kaikkea Toskanan maata, vuoria, kukkuloita ja jokia — sen maan näkörantoja, joka leviää apuanien ruusunhohtoisista torneista aina laajaan ja autioon maremmaan saakka, maata Apenniinien huikeiden huippujen ja viheriänä hengittelevän Tyrrhenian meren välillä. Tarkoitan tätä taivasta, joka on kaunis rumallakin säällä, tarkoitan haaleanhimmeitä öljypuulehtoja ja sypressien tummia peitsiä, rinteiden vehmaita viiniköynnöksiä ja autioita kivisiä laaksoja, joissa kukkii ainoastaan tummansininen ohdake ja keltainen väriherne.
Sitten tarkoitan sitä Toskanaa, jonka muodostavat suuret toskanalaiset ja heidän neronsa. Aina etruskilaisista esi-isistä, jotka lepäävät vartiossa haudoissaan ja jotka olivat tyyniä ja teräväkatseisia kuin näkijät, etruskilaisista, jotka toivat mukanaan itämailta tulevaisuudenrakkauden ja varman taidevaiston, etruskilaisista, jotka sivistivät roomalaisia ja joiden asuma-alueen rajoihin sisältyi se maa, jonka oli määrä kerran tuottaa useimmat Italian suuret henget — aina Danten voimaan, Macchiavellin kuivaan jäntevyyteen, Michelangelon pelottavaan nerokkuuteen, Leonardon tiedonjanoon ja Galilein terävä-älyisyyteen saakka. Heissä kaikissa tuntuu erikoinen tarmo, erikoinen karu jämeän realismin, kohtuullisuuden ja selvyyden vaisto, suuruus ilman paisuttelua ja turhaa mahtipontisuutta ja karuus vailla tekopyhyyttä ja jäykkää vaateliaisuutta. On olemassa erikoinen toskanalainen henki, joka liittyy kiinteästi maahan; jolla on omat luonnepiirteensä, kaikesta muusta italialaisesta samoinkuin ulkomaalaisestakin eroava, ja jonka kanssa tunnen olevani täydessä sopusoinnussa.
Oman itseni löytäminen merkitsee niinmuodoin Toskanan, sen maan ja tradition löytämistä. Nyt eivät ole enää kysymyksessä maantiet Firenzen tienoilla, tiet, jotka ahdistuvat harmaiden muurien ja herrastalojen aitaristikkojen väliin, vaan paimenten polut Apenniinien selänteillä, missä ihminen on kahden kesken taivaan ja jalkojen alla leviävien metsien kanssa. Eivät enää kaupungin kunnaat Vial dei Collin tai Incontron luona, vaan Pratomagnon kyttyrät ja Kuualppien huiput. Olen löytänyt piilevän ja tuntemattoman kukkulan, joka on samalla kertaa Toskanani sydämessä ja sen äärillä. Se sijaitsee lähellä Tiberin lähteitä, lähellä sitä metsää, jossa pyhä Fransiskus kärsi, sitä linnaa, jossa Michelangelo syntyi ja sitä kauppalaa, jossa syntyi Pier della Francesca. Muutaman askelen päässä asumuksestani oleskeli nuoruudessaan tasavaltalainen Carducci. Ja jos nousen ylemmäksi, erotan etäältä Romagnan meren ja Umbrian ylänteet.
Tällä kivisellä kukkulalla, missä tuuli ei milloinkaan viihdy lepoon, henkeni on jälleen tyyntynyt ja löytänyt itsensä. Näiden tummien ja teräväharjaisten vuorten piirissä, tällä niittymaalla, jossa on niukasti kukkia ja ruohoja, mutta runsaasti kiviä, näiden jykevien ja hoidottomien tammien varjossa, sen kapean, mutta kirkkaana solisevan joen rannalla, joka saapuu Roomaan likaisena ja leveänä, tämän tosiaankin taivaallisen taivaan alla, joka on läpikuultoinen ja lauha silloinkin, kun pilvihattarat harhailevat sen pinnalla, olen jälleen tuntenut maan todellisen tuoksun, ilman raikkauden, leivän maukkauden ja kanto- ja risuvalkean rehdin lämpimän. Elämä on valloittanut minut takaisin vähitellen koruttomalla kauneudellansa. Olen muuttunut jälleen lapseksi ja alkukantaiseksi ihmiseksi, villiksi ja karuksi. Olen liittynyt jälleen maalaisiin esi-isiini ja yksinkertaisiin kelpo maamiehiin, jotka paimentavat karjojansa ja korjaavat viljaansa näillä tienoilla. Olen tehnyt sulan sovinnon vanhan sukuni kanssa. Tälle tuhlaajapojalle, joka on aterioinut kyllikseen kaikissa Euroopan älyllisissä pidoissa ja paimentanut ja kurittanut vieraita sikoja, vanha koti on valmistanut olosijan lähelle savuttanutta liettä, honkaisen pöydän päähän, joka tuntee keltaisen maissipuuron, suolaisen liikkiön ja lämpimät leipäkyrsät.
Alkuaikoina jälleenkohtaamisen tuottama nautinto oli niin suuri, että tunsin tarvetta kantaa kotiin kappaleen tuota veljellistä ja isällistä luontoa, jonka keksin uudelleen ja johon rakastuin joka päivä: kiven, joka oli sakarainen kuin vuorenhuippu, ja tammenlehdestä irroittamani kasvannaisen, kiiltävän ja kaunismuotoisen tammenterhon, vihkon niityn kukkasia, sypressinmarjan tai maissintähkän. Kaikki nämä yksinkertaiset, karkeat, hyödyttömät ja arvottomat oliot tuottivat minulle erinomaista nautintoa: minä tunsin ne ystävikseni, sisarikseni, oman itseni osiksi, oman maani ja sen traditioiden vertauskuviksi.
Samalla käännyin jälleen tutkimaan mestarieni ja maanmiesteni luomaa kirjallisuutta. Ensimmäisten ahnaiden ja kaikkeatavoittelevien lukuvuosieni jälkeen olin tuskin milloinkaan niihin palannut. Olin imenyt itseeni ainoastaan vierasta kulttuuria, tuskin olin lukenut ainoatakaan italialaista kirjaa ja jos olin lukenut, niin teoreettisia mieluummin kuin lyyrillisiä, oppineita halukkaammin kuin kuvitteellisia. Mutta siellä ylhäällä, missä kohtasin jälleen kotimaani nykyisenänsä, tunsin voittamatonta tarvetta palata kotimaani menneisyyteen. Ja niin luin jälleen vähitellen, pyökkien ja tammien varjossa, mintun ja Vernian tuulen tuoksujen häälyessä vaiheillani, kaikki ne kirjat, jotka olivat omiani syntymän ja uudestisyntymisen oikeudella: Danten ja Compagnin, Boccaccion ja Sacchettin, Macchiavellin ja Redin, Gino Capponin ja Giosué Carduccin. Nämä kirjat, joita olin aikaisemmin lukenut velvollisuudentunnon ja uteliaisuuden yllyttämänä, jotka olivat kuolettavasti minua ikävystyttäneet kouluaikanani ja jättäneet minut aivan kylmäkiskoiseksi, teokset, joita olin siitä saakka pitänyt kirjallisen kaunopuheisuuden tuotteina tai historiallisina todistuskappaleina, avautuivat minulle nyt ystävinä ja veljinä, saivat uuden värin, uuden mehun, heräsivät eloon täydessä alkuperäisessä voimassansa. Nämä vanhat tuotteet nuorensivat mieleni. Nämä jykevät ja ennakkoluulottomat vanhat henkilöhahmot näyttivät minusta tavallaan uudenaikaisemmilta kuin minä itse. Minä tunsin kuuluvani samaan kotiin, olevani samaa sukua kuin he, puhuvani heidän kieltänsä tai voivani muisteloitteni nojalla käsittää senkin, mikä saattoi näyttää eriskummalliselta ja alhaiselta vieraiden silmiin.
Minä olin kuin maanpakolainen kotiinsa palanneena. Kaikki kohosi näkyviini samoinkuin ensimmäisen kerran kohdattaessa ja täytti mieleni asioilla, jotka tuntuivat uusilta, mutta joille oli jo varattu paikka ja sopivat kehykset. Helvetin kuilut, taivaan valovirrat, Firenze täynnä torneja ja huippuja, hekumoivat viettelijä- ja sarvisepponuorukaiset, ilvehtivät ja konnamaiset ukot, viekkaat ja miehekkäät ruhtinaat, ihmisten luontainen kehnous, tähtien liikkeet äärettömyydessä ja viinimehun käyminen tynnyreissä, Valdarno ja Maremma, Casentino ja Mugello — koko Toskanan kaunis maa ihmisineen ja puistoineen, taivaineen ja lähteineen, kommuunien rauhattomuuksista aina vuoden 1859 kuohuntaan saakka, palasivat povelleni niinkuin äiti syleillessään odotettua, vihdoin kotiin saapunutta poikaansa.
Minua ei lumonnut ainoastaan noiden kirjojen mehukas sisältö, vaan ennen kaikkea niiden oiva taiteellinen tekotapa, se ihmeellinen kieli, jota niiden tekijät olivat käytelleet. Siinä ei ollut mitään turhaa korua, ei mitään tyhjää mahtipontisuutta, ei mitään joutavaa pitsireunusta, ei milloinkaan huonoa makua eikä hervakkuutta — kaikki oli lujaa tekoa, vähin keinoin tuotettua, varmapiirteistä ja täyteläistä, pronssia ja kiveä eikä kermaa ja hunajaa. Piirtimen jälki syvä, jopa karheakin, mutta varma, selvä ja vailla yhtäkään turhaa viivaa. Kieli rikasta, aina uutta, ilmehikkäiden lyhennysten ja käänteiden elähdyttämää, vailla täytesanoja ja korulauseita — luontevaa ja kansanomaista, mutta silti ylevää ja majesteetillista. Siinäkin, samoinkuin maiseman vuoristoissa, näennäistä köyhyyttä, karua yksinkertaisuutta, juroa iloa — suuruutta ja vapautta.
Siten uudestaan rakentunut Toskana on minun Toskanani, mutta samalla kaikkein oleellisin ja kuuluisin Toskana — ei rappeutuneiden firenzeläisten, ei hovinherrojen eikä siloisten, äiteläin kirjailijakuohilaiden, jotka ovat seitsemännestätoista vuosisadasta saakka saastuttaneet ja pettäneet isänmaatansa. Minä puolestani tahdon pysyä uskollisena tälle jälleen löytämälleni suuremmalle Toskanalle, koska minun täytyi itseäni uudistaessani aloittaa siitä hetkestä ja paikasta, jossa olen syntynyt.
Aluksi minussa oli koko maailma. Sitten havaitsin olevani yksin ja melkein vailla elämää. Voidakseni toipua minun täytyi jälleen turvautua siihen maailman kolkkaan, joka oli minulle läheisin ja tutuin. Nyt, kun olen jälleen imenyt ensimmäisen emoni nisiä ja jälleen kuullut hänen puhuvan — nyt, kun tunnen veren jälleen kiertävän ruumiissani ja kielen päässeen siteistänsä, voin lähteä taas kulkemaan kohti varsinaista kohtaloani.