XXII
KUTSUMUS
Saavutettuani kolme neljä vuotta kestäneellä oikukkaalla ja häikäilemättömällä toiminnalla sen, mikä jonkun (ja monien) mielestä voi näyttää saavutukselta ja voitolta — minulla oli nimi, kirjojani luettiin, minä olin kiistan esineenä, minulla oli seuralaisia, minua pelättiin — minussa eli entistä voimallisempana hävettävän tyhjyyden tunto.
Kuinka olikaan? Siinäkö kaikki? Tämäkö oli uutterain päivieni ja öitteni työn tuloksena, tämäkö päätöksenä haparoidessani kohti ylimaallista valkeutta, tämänkö vain lopulta saavutti se hehku ja innostus, joka oli keskittynyt ja tihennyt pitkien vuosien kuluessa ja yhtäkkiä leimahtanut lieskaan kuin kokkotuli vuoren huipulla? Tämäkö vain? Eikö mitään muuta? Nähdä nimensä painettuna, omia sanojansa toistettavan, omia kasvojansa kuvattavan, rakkaimpia ajatuksiansa kuljetettavan torille, heitettävän kenen tahansa ravinnoksi herkimmät tunnustukset ja arveluttavimmat intomielen ilmaukset. Entä sitten? Sinulla on ympärilläsi muutamia apinoita, jotka matkivat eleitäsi, ja joku papukaija, joka änkkäilee lausumiasi; sinä näet kirjoja, joiden kanteen on painettu nimesi, artikkeleita, joiden alla on nimimerkkisi; kuulet jonkun puhuvan itsestäsi sinua ymmärtämättä, sinua halveksien tai kadehtien, mutta osaamatta edes tuottaa pientä mielipahaa. Sinä tulet kirjailijaksi, tunnetuksi, ehkäpä arvossapidetyksikin kirjailijaksi, sinua mielistelevät sanomalehtien toimittajat ja toivoelevat itselleen kustantajat, sinua ahdistelevat kaunosielut ja ammattiarvostelijat, teoksiasi käännetään kaikkiin kieliin, sinä olet neljänkymmenen vuoden iän vankan kuuluisuuden kandidaatteja.
Entä sitten? Minä aloin saavuttaa kaikkea tuota ja tunsin nyt, ettei se riittänyt eikä tulisi milloinkaan riittämään. Mitäpä huolin siitä, että olin tai aloin olla »loistava» filosofi, »kirjallisessa maailmassa hyvin tunnettu» kirjailija, henkilö, joka valmisti ja möi ajatuksia saavuttaen toimissaan joltistakin menestystä. Mihin se kaikki saattoi johtaa? Sitä ei ollut vaikea tietää. Vaikka suuntasi katseensa niin mielettömän korkealle kuin keskinkertaisuus suinkin voi, ei tuloksena kumminkaan ollut muu kuin tämä: että Treves ottaisi teoksen painaakseen, että pääsisin opettajaksi yliopistoon, tulisin valituksi jonkin akademian jäseneksi ja saisin vihdoin (vanhana, voimattomana) Nobelin palkinnon…
Mutta eihän se minua houkutellut! Ei, minä tunsin syntyneeni aivan toista varten, toisenlaisia päämääriä tavoittelemaan. Minussa ei elänyt kunnianhimo, ei turhamaisuus, vaan ylpeys, hyvälaatuinen ylpeys, saatanallinen ja jumalallinen. Tahdoin päästä todellakin suureksi, eepilliseksi, rajattomaksi; tahdoin suorittaa jotakin jättiläismäistä ja ennenkuulumatonta, mikä muuttaisi maan kasvot ja ihmisten sydämet.
Ellei se käynyt päinsä, tahdoin mieluummin luopua kaikesta. Silloin oli parempi homehtua jonkin aliprefektinviraston tylsässä joutilaisuudessa tai eläimellistyä ruumiillisessa työssä tai — kaikkein mieluimmin — upottaa pettyneet unelmansa ja ruumiinsa taakan Arnon keltaisiin vesiin.
Vanha, ikuinen tarve tuntea itsensä päämieheksi, johtajaksi, keskukseksi, mutta erikoisen voimallinen tänä nousun ja kiihkeiden halujen aikana.
Minä tunnustan, ettei aihe minulle paljoakaan merkinnyt, kunhan sain kaikkien katseet — vaikkapa vain hetkiseksi — suuntautumaan itseeni ja kuulin kaikkien suiden toistelevan nimeäni!
Koulukunnan tai lahkon perustaja, uskonnon julistaja, ihmeellisten teoriain tai koneiden keksijä, uuden puolueen johtaja, sielujen pelastaja, satana painoksena leviävän kirjan tekijä, herra ja mestari; mikä tahansa, kunhan vain olin ensimmäinen, kuuluisin, suurin jossakin suhteessa.
Tulla erääksi niistä, jotka antavat nimen aatteelle, kokonaiselle ihmisjoukolle, saavat selville uuden, arvaamattoman, merkillisen totuuden, erääksi niistä, jotka kaikkien täytyy tuntea ja joita kaikkien täytyy arvostella, joille historian on omistettava ainakin yksi luku tai pykälä ja joilla on oma alueensa, oma kenttänsä, kaikkialla tunnettu ja tunnustettu sotalippunsa.
En välittänyt siitä, miten tuo kaikki tapahtuisi — mutta en missään tapauksessa halunnut jäädä syrjään, toiseen tai kolmanteen riviin, vain mielenkiintoisten, sivistyneiden ja älykkäiden henkilöiden joukkoon. Typeryys ja mielettömyyskin kävi päinsä — kunhan olin tuon typeryyden keksijä, tuon mielettömyyden sankari!
Aluksi suuntauduin siihen toimintaan, joka puusta katsoen näyttää vaikuttavimmalta: politiikkaan. Sosialismi tosin oli jo taantumassa, mutta oli kuitenkin sinä aikana merkittävin aatteellinen liike kotimaassani, ja koska olin kieltäymyksen ja vastavirran mies, asetuin vastustamaan sosialismia.
Minusta tuli sosialisti — nurinkäännetty sosialisti: minä tunnustin luokkataistelun välttämättömyyden. Mutta minä tahdoin sen olevan todellista taistelua, totista sotaa, eikä vain nälkäisen uhkamielen (kansan) kapinoimista vapisevaa ja myöntyväistä herraa vastaan. Ei, vaan luokkien taistelua; toisin sanoen: toimeliaan ja voitokkaan luokan puolustussotaa sitä luokkaa vastaan, joka tahtoo saada sen ennen aikojaan luopumaan vallasta. Porvarillista puolustautumista: mahdollisimman säälimätöntä, rautaista politiikkaa kaikkine siihen kuuluvine aatteilleen, ekspansionismit (ts. natsionalismia — sotajoukko ja laivasto!). Minusta tuli Italian ensimmäisen natsionalistisen sanomalehden päätoimittaja; minä pidin puheen, jossa esitin uuden kansallisen puolueen ohjelman. Jouduin joka viikko ottelemaan kansanpuoluelaisia vastaan, heittäydyin kiistoihin, iskin hampaani demagogisiin kuuluisuuksiin, viiltelin kumouksellisia ideologeja, lupasin uutta arvoa ja uskallusta jokaiselle, joka tunnusti joutuneensa häviölle. Me tahdoimme Italian kohoavan suureksi, vaikkapa valloitustenkin nojalla. Ajattelimme Afrikaa, vaadimme uusia panssarialuksia ja yritimme kohentaa sitä imperialistista henkeä, joka vielä saattoi olla jäljellä Abessiniassa kärsittyjen häviöiden jälkeen.
Minä puolestani siirryin varsin pian tästä siirtokunnallisesta ja sotilaallisesta imperialismista henkiseen natsionalismiin. Italia tuntui minusta maalta, josta puuttui elämää, ihanteellista ykseyttä, yhteisiä tarkoitusperiä. Kaikki oli lakastunutta ja uneliasta. Jokainen eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista. Kysyin itseltäni, mikä oli tänä hetkenä Italian elämäntehtävä ja kutsumus maailmassa, enkä löytänyt vastausta. Silloin aloitin mazzinimaisen ajattoman sotaretken pakollista herättämistä varten. Heikkoja huutoja (artikkeleita, lentokirjasia, kirjeitä), jotka hukkuivat huvinhaluisen maailman meluun. Minä tahdoin maani tekevän jonkin oman teon, esittävän omaa osaansa toisten kansojen joukossa. Toivonani oli, että italialaiset hylkäisivät edellisten renessanssiensa retoorisuuden ja kerääntyisivät suuren yhteisen päämäärän, todella kansallisen tehtävän ympärille. Vuoden 1860 jälkeen ei ollut olemassa yhtään ainoata italialaista tunnetta eikä ajatusta. Oli aika lähteä jälleen matkaan. Kansa, joka ei tunne messias-kutsumusta, on tuomittu häviämään.
Mutta mikä voi tuo kansallinen päämäärä olla? En tietänyt sitä oikein itsekään. Huutelin ja kutsuin ja kyselin vihdoin niiltä, jotka olivat saapuneet luokseni minun kutsuminani. Minä sanoin: tien valmistaminen henkisyydelle, joka ottaa vallittavikseen kaikki oliot. Italiassa henkisyys oli aina ollut erioikeutetussa asemassa: tässä maassa piti hengen lopullisen herruuden saada alkunsa.
Mutta voiko tuo olla yhdistävä kansallinen side? Huomasin varsin pian, ettei ollut niin laita. Tämä tahdon ehdottoman herruuden ongelma kohosi kaikkein haaveellisintakin isänmaallisuutta verrattomasti korkeammalle. Oli käännyttävä kaikkien ihmisten puoleen ja tehtävä työtä kaikkien hyväksi. Silloin eivät olleet enää kysymyksessä jonkin pienen maailmankolkan fyysilliset edut, vaan koko ihmiskunnan henkiset vaatimukset.
Minä uskoin koko sieluni voimalla, että minulla oli tehtävä maailmassa — oma suuri kutsumukseni. Joka päivä minusta tuntui kuin olisin kutsuttu tekemään sellaista, mitä toiset eivät tehneet, kuin olisin kutsuttu muovaamaan kerrassaan uudelleen ihmiset ja oliot, suuntaamaan uudelle taholle historian rauhallisen juoksun.
Kuka minua kutsui? En tietänyt enkä tiedä. Minä en uskonut Jumalaan, vaikka toisinaan tunsin olevani eräänlainen Kristus, jonka täytyi joka tapauksessa ryhtyä uuteen lunastustyöhön; en uskonut kaitselmukseen, vaikka näinkin itseni tulevaisuudessa maan kansojen messiaana ja vapahtajana. Minussa puhuivat äänet: maanalaiset äänet, jotka tuntuivat tulevan toiselta puolipallolta, jostakin toisesta maasta. Minusta näytti siltä, että elämä täällä maan päällä oli jo toista elämää ja että maa on jo taivas niille olennoille, jotka kituvat jossakin syvällä (kuolematta vielä sinne alas tai syntymättä vielä tänne ylös), ja minusta tuntui kuin he olisivat huutaneet minua pelastajakseen, kohottamaan heitä luokseni ja saattamaan heidät osallisiksi jumalaisimpiin riemuihimme ja varmimpiin totuuksiimme. Toisinaan minä mielentilaltani muistutin jumalaa, jolta lukemattomat murheenrasittamat olennot hartaasti rukoilevat onnea ja vapahdusta, kuolemaa ja lunastusta. Minä tunsin milloinkaan ennen kokematonta liikutusta tutkiessani Markuksen, Luukkaan, Matteuksen ja Johanneksen evankeliumeja, ja kerran itkin lukiessani korutonta ja karua Mazzinin elämäkertaa.
Jokin salaperäinen mahti ajoi minua tekemään jotakin ihmisten, kaikkien ihmisten hyväksi. Tuntui siltä, kuin olisin jo luvannut jotakin ja kuin siirtämätön täyttämishetki olisi nyt saapunut.
Minä olin tehnyt itseni: nyt minun oli tehtävä toiset kuvani kaltaisiksi. Olin hajoittanut: nyt piti rakentaa. Olin halveksinut todellisuutta: nyt oli se muunnettava ja kirkastettava. Olin vihannut ihmisiä: nyt minun piti heitä rakastaa, uhrautua heidän puolestansa, saattaa heidät Jumalan kaltaisiksi.
Ellen niin tehnyt, miksi olinkaan maan päälle syntynyt? Mitä merkitystä olikaan silloin tähänastisella säälimättömällä eittämisellä? Oli joko muovattava kaikki uudestaan, aloitettava uudelleen, kohotettava kaikki jättimäisin rakkauden- ja tahdonponnistuksin niin korkealle, että todellisuus muuttuu siedettäväksi hienoimmille ja suurimmillekin sieluille, tahi luovuttava kaikesta — alkaen joutilaan elämän vaistomaisista iloista aina eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen puolikuuluisuuteen saakka. Siinä oli jälleen, toiminnan alueella, lapsuuteni vaarallinen pulma: kaikki tahi ei mitään.
Minulle ei riittänyt enää tietäminen: minä tahdoin toimia. Kirjoittaminen ei enää tyydyttänyt: tahdoin piirtää tahtoni olioihin ja mieliin. Tahdoin luopua tuosta loputtomasta kontemplatiivisuudesta, tuosta kuolleitten sanojen ja käsitteiden kilisyttämisestä, noista häipyväin ideologisten periaatteiden ilotulitteluista, paradoksien raketeista ja haaveellisuuden tulipyöristä. Olin väsynyt seisomaan ja katselemaan, selittelemään ja arvostelemaan, mitä toiset tekivät,: olin väsynyt pelkkään arvostelemiseen ja erittelemiseen. Pelkkä aivo-, sana- ja paperimaailma, jossa olin riehunut, osoittautui hedelmättömäksi ja toivottomaksi. Oli poistuttava siitä etsimään jotakin avarampaa, hedelmällisempää, konkreettisempaa.
Ei suinkaan siinä mielessä, että syöksyisin ihmisten suuren lauman alkeelliseen ja eläimelliseen elämään, tavallisiin toimiin, jokapäiväisiin askareihin, toimintaan, joka on vain tappelua leivästä, vuoteesta, kolikoista, naisesta ja vallasta. Minä tahdoin toimia, mutta en niinkuin ihmiset yleensä — niinkuin toiset, niinkuin kaikki. Aivan toisenlaiset tehtävät odottivat miestänsä, mutta kukaan ei ollut kuulevinaan. Elää, epäilemättä, mutta ei totunnaista ja ikuisesti samanlaista elämää; toimia, mutta ei vanhain tarkoitusperäin hyväksi. Minun vaellukseni maan päällä piti jättää syvempää jälkeä kuin vallankumous tai vedenpaisumus. Minä tahdoin, sanalla sanoen, että minusta, minun työstäni alkaisi uusi aikakausi ihmissuvun historiassa. Tahdoin aloittaa uuden aikojen vaiheen, ehdottomasti uuden kauden, kolmannen valtakunnan. Ihminen oli aikojen alussa ollut pelkkä eläin, vegetatiivista elämää elelevä peto. Sitten hän oli kohonnut ihmisyyden kannalle: oli keksinyt työkojeita ja taltuttanut totteleviksi palvelijoikseen eläinten, tuulen ja tulen voimat, oli vähitellen irrottanut ajatuksensa pelkän elämänylläpidon kahleista; oli valistunut ja kirkastunut taiteen valtapiirissä. Mutta eläimelliset surkastumat saastuttivat yhä hänen elämäänsä; raakuus piili yhä gentlemanin vaateparren ja mekaanisen hienostumisen peitossa; ihmisen ylimmät ja yleisimmät elämäntarkoitusperät olivat aivan samat kuin ryöväri-esivanhempien; syödä hyvin, nauttia kauneimmista naisista, käskeä heikompia ja riistää toisilta mahdollisimman paljon. Ylimmät ja todella ylieläimelliset ilot, ajattelu ajattelemisen itsensä vuoksi, puhdas ja epäitsekäs ajattelu, kontemplatio ja taiteellinen luova työ, olivat olemassa vain harvoja varten ja rajoittuivat heissäkin muutamiin tuokioihin. Ihmiskunta oli niinmuodoin petoeläimen ja sankarin, Calibanin ja Arielin, eläimellisyyden ja jumalallisuuden välimaalla sijaitsevassa tilassa. Se oli nyt temmattava tuosta kaksinaisuudesta, tuosta sekaannuksesta. Oli surmattava, leikattava pois, temmattava juurineen irti kaikki se, mitä ihmisessä oli ali-inhimillistä, jotta hän tulisi yli-inhimilliseksi — ihmiseksi, joka ei ole enää ihminen. Hänet oli likennettävä Jumalaan, istutettava häneen itse jumaluus, joka lukemattomin muodoin elää hengessä ja hengestä.
Mikä inhimillisen olemuksen osa on korkein, jaloin ja puhtain? Sielu. Jos tahtoo vaikuttaa ihmiseen kohottavasti, tulee vaikuttaa hänen sieluunsa. Ainoastaan henkisessä suunnassa voi toivoa täydellistä käännettä, kaikkien olentojen ja arvojen perinpohjaista muuttumista. Ihmisen korkein osa on hänen ainoa tienviittansa kohti korkeutta. Hengen nykyisessä elämässä piilee jo ihmisen tulevaisen jumaluuselämän siemen ja alku. Filosofin mietiskely, mystikon hurmio, taiteilijan luova työ — kaikki se, mikä loitontaa aineellisen toimeentulon nöyryyttävästä välttämättömyydestä, maisten harrastusten inhottavasta kurimuksesta — kuuluu hengen alueeseen. Ja henki on taipuisa, muovautuva, täydellistyvä. Siinä piilee loppumattomia lupauksia ja arvaamattomia yllätyksiä; siinä ilmenee ihan toisenlaisten kykyjen siemeniä ja ihmeellisiin kehitysvaiheisiin viittaava alkuhyöky. Jos ihmisen elämästä on koituva jotakin uutta ja suurta, niin se on versova ihmisen hengessä; jos tahdomme saada ihmisen täydellisemmäksi, niin meidän tulee tehdä täydelliseksi henki. Hengessä piilevät kaikki arvot, kaikki ulkonaisen elämän perusteet ja kaikki tekojen vaikuttimet. Jos se äkkiä muuttaisi hahmoansa, niin koko elämä siitä muuttuisi. Jos se asettaisi itselleen toiset tarkoitusperät, jos se tukahduttaisi eräitä taipumuksiaan ja hankkisi niiden sijaan toisia, niin ihmisen olemassaolo järkkyisi ja uudistuisi. Kaikki kysymykset — kansalliset, sosiaaliset ja moraaliset — ovat pohjaltaan vain sielullisia, henkisiä kysymyksiä. Muuttamalla sisäistä muutetaan ulkonaista; kun sielu uudistetaan, uudistetaan maailmakin.
Ja maailman tuli välttämättä uudistua. Ihmisten elämä — hidas, kömpelö, unelias, alhainen, lihallinen, helvetillinen — inhotti minua yhä enemmän. Minä tahdoin saada heidät itsekin sitä inhoamaan, jotta saisivat voimia vapautuakseen, rajoittaakseen ja kieltääkseen ruumiin elämää, perinnäistä, barbaarista ja raakaa elämää, jota rauta, kivihiili ja sähkö huonosti naamioivat (ja tekivät sitäkin julmemmaksi).
Viimeinen kohoaminen oli välttämätön. Universaalisen historian viimeisen osan täytyi vihdoinkin avautua. Ihminen oli aluksi ollut pelkkää lihaa — Sitten lihaa ja henkeä toisiinsa liittyneinä — ja nyt hänen piti olla pelkkää henkeä eikä mitään muuta. Eläimellisen kauden ja inhimillisen kauden jälkeen oli tuleva — sankarillinen, taivaallinen, jumalainen kausi. Voiman valtakauden jälkeen se kausi, jona henki palveli voimaa — ja vihdoin vapaan hengen, hallitsevan tahdon, kaikkea voimaa sääntelevän sielun valtakausi.
Ihmisten opastaminen kohti tuota valtakuntaa, uuden kauden lähestymisen ilmoittaminen ja sen todellistaminen — siinä se tehtävä, jonka otin vapaaehtoisesti suorittaakseni. Kutsumukseni oli kahtalainen: saada ihmiset inhoamaan nykyistä elämää ja siitä loittonemaan ja toisaalta valmistella ja tehdä näkyväksi sitä korkeampaa ja yli-inhimillistä elämää, jonka vaistosin ja näin kuumottavan niinkuin vaistoaa ja näkee ainoastaan valtavin, epätoivoisesti jännittynyt kaipaus.
Mutta miten tuo oli suoritettava? Ja olinko minä kyllin arvokas siihen tehtävään? Ja tulisinko onnistumaan? Olinko itse siinä määrin sielun läpäisemä ja vallitsema, että minulla oli oikeus herättää toisia sieluja ja pakottaa toiset sellaiseen olokantaan, joka oli vähemmässä määrin ruman ja pahan pauloissa?
Ja jos sieluni olikin puhdas, hyveellinen ja vapaa heikkouksista, oliko ymmärrykseni kyllin suuri ja voimakas kyetäkseen taiteen nojalla valamaan toisiin tahdon paeta tajuttomasta jokapäiväisyydestä ja voidakseen toteuttaa satojen kansojen kohoamisen kohti jumalallisuuden olokehää?
Voidakseni ryhtyä kutsumustani täyttämään minun täytyi ensin olla varma itsestäni, puhdistaa itseni ja suurentaa itseni — saavuttaa moraalinen täydellisyys ja älyllinen ylhäisyys: muuttua pyhimykseksi ja neroksi!