XXIII
TÄYDELLINEN
Kuinka onkaan laita? Eikö teidän joukossanne tosiaankaan ole ketään, joka rohkenee astua luokseni, asettua minua vastapäätä ja puhua minulle suoraa kieltä: säälimättä ja koristelematta sanoa minulle, kuka olen? Eikö ole ketään, joka armahtamatta, todellisena ystävänä, sanoo, mitä pahaa olen tehnyt, mitä olen jättänyt tekemättä sellaista, minkä olisin ollut velvollinen tekemään, ja ilmoittaa minulle virheeni, paheeni ja rikokseni? Oletteko kaikki tekopyhiä ja pelkureita niinkuin ylenkunnolliset viisikymmenvuotiaat naishenkilöt? Pelkäättekö, etten puhu totta? Pelkäättekö, että panen pahakseni teidän lausumanne, puhkaisen kallonne ja heitän ulos uksesta sen sijaan, että teitä syleilisin ja suutelisin?
Tulkaa vain, tuhat tulimmaista! Ettekö ole milloinkaan nähneet rehellisen miehen kasvoja, miehen, joka puhuu totta. Minä kutsun ja kehoitan teitä koko sieluni, koko onnettoman sieluni voimalla! Minun täytyy saada tietää kaikki se paha, mitä olen tehnyt, jotta voin katua ja korvata — minun täytyy oppia tuntemaan, joka tapauksessa oppia tuntemaan vikani, jotta voin temmata ne pois juurineen, polttaa ne ja vapautua niistä kerta kaikkiaan. Ettekö ole vielä käsittäneet, mikä minua kiihdyttää ja jäytää yöt päivät?
Minä tahdon voittaa itselleni sielunsuuruuden — tahdon tulla suureksi, puhtaaksi, jaloksi, täydelliseksi ihmiseksi. Minä tiedän, että minulla on vain tämä elämä elettävänä, ja tahdon elää sen hyvin. Se elämä, jota te kaikki elätte, minua inhottaa. Tahdon joko olla suuri tahi tuhoutua. Minunlaisellani ei ole muuta vaalia. Minun täytyy kohota teitä korkeammalle voidakseni kohottaa teidät vielä korkeammalle. Mutta suureksi tuleminen vaatii, että muovataan uudestaan, kidutetaan, puhdistetaan ja avarretaan tätä ainoata sielua, joka on meille annettu — kuka lienee antanut? — näitä lyhyitä matka- tai maanpakovuosia varten maan päällä. Jos tahtoo kohottaa sielun suuruuteen, täytyy tuntea sen koko mitättömyys — jos tahtoo sen puhdistaa, täytyy nähdä sen koko likaisuus — jos tahtoo saada sen rohkeaksi ja voimakkaaksi, täytyy tuntea sen pelontuska ja viheliäisyys.
Luuletteko minun vain vähän itseäni tarkanneen? Kuvitteletteko, etten ole väijyskellyt sieluni kaikkein salaisimpia liikuntoja, välkähdyksiä, erakkomajoja, piilopaikkoja, väristyksiä ja sykkeitä?
Ja sittenkään — ihmetelkää, miten paljon mielitte, ja pitäkää vain minua valehtelijana! — en ole löytänyt mitään, ymmärrättekö, en ole löytänyt mitään, mikä minua inhottaisi tai hävettäisi. En ole kyennyt näinä pitkinä vuosina havaitsemaan itsessäni mitään varsinaista virhettä, mitään nimenomaista pahetta — minun ei ole tarvinnut kertaakaan pysähdyttää itseäni jonkin teon kynnykselle ja sanoa: se on halpamaista! Ei ole sattunut kertaakaan, että olisi kuulunut mielessäni katumuksen ääni jonkin täyttämättä jääneen tehtävän, jonkin vääryyden tai jonkin inhimillistä tai jumalallista lakia loukkaavan teon vuoksi.
Mutta sanokaa minulle totuus edes kerran, äitienne nimessä sanokaa, onko ollenkaan mahdollista, että maan päältä löytyy niin puhdas ihminen! Olenko ehkä synnitön pyhimys, ainoa hyveellinen, tahraton sielu, täydellinen ihminen? Älkää ajatelko sitä hetkeäkään: se on mahdotonta, mahdottomin kaikista mahdottomista asioista. Minunkin täytyy aivan varmaan olla kehno, epäpuhdas, pelkurimainen, epärehellinen, heikko, teeskentelevä ja sydämetön! Minäkin epäilemättä teen syntiä seitsemänkymmentä ja seitsemän kertaa joka päivä, ja minunkin sieluni on musta ja löyhkäinen kuin lokaviemäri. Ellei olisi niin laita, en olisi enää ihminen. Ellei olisi niin laita, en varmaankaan tuntisi lakkaamatta koko olemuksessani tuota polttavaa halua päästä suureksi, en pyrkisi niin sanomattomin innoin saavuttamaan suurta ja kaunista sielua.
Ei, hyvät ystävät, turhaan te minulle kuiskitte lempeitä sanoja. Minä en niitä usko enkä tule milloinkaan uskomaan. On mahdollista, että olen puhdas ja täydellinen verrattuna teihin, lurjuksille ja pettureille, häpeänpainamille pelkureille ja valepukuisille sioille soveltuvan kierosilmäisen moraalin valossa. Mutta itselleni minä en milloinkaan ilmene suurena enkä puhtaana; en myöskään sinuun, elämäni kuvaamattomaan ihanteeseen, verrattuna ole sellainen kuin olla tahtoisin ja kuin minun tulisi olla voidakseni häpeämättä kulkea kohti kuolemaa.
Seikka on se, ettei kukaan kykene tuntemaan itseänsä — kukaan ei kykene ankaran kirkkaasti näkemään eikä vilpittömästi lausumaan kaikkea, mitä tuntee, ajattelee ja tekee. Ovela omahyväisyys, ylen kavala turhamaisuus, harkittu oman edun harrastus, arka häpeäntunne ja julkea ylimielisyys ovat aina saatavissa salaamaan, naamioimaan, peittelemään, keksimään puolusteluja ja oikeutuksia. Siinä varmaan syy, etten havaitse itsessäni piilevää mätää, vaan luulen olevani mahdottoman täydellisyyden joutsen.
Käsittänette nyt vihdoin, kuinka teitä tarvitsen ja minkätähden en tule toimeen ilman ankaraa arvosteluanne. Toiset ihmiset näkevät kaiken henkilössä asuvan pahan: luontainen inhimillinen ilkeys on teräväkatseinen ja herkkä havaitsemaan. Sen kirottua valppautta ei väistä mikään. Se vainuaa, mitä ei näe, aavistaa, mitä ei vainua. Ihmiset eivät ole vasta eilen oppineet kerkeästi huomaamaan valtavia malkoja lähimmäistensä silmissä.
Älkää paneutuko viattomiksi varpusiksi! Tässä eivät auta verukkeet enempää kuin kohteliaisuudetkaan. Te näette epäilemättä olemukseni syvyyksiin, teitä inhottaa, ehkäpä kauhistuttekin. Mutta minkätähden ei ole yhtään ainoata, joka puhuisi minulle; minkätähden ei yksikään tule sanomaan minulle kaikkea? Sanon vieläkin, etten ole toisten kaltainen. Kiitosta en kaipaa, vihaan imartelua enkä voi sietää kiertelevää kaartelevaa puhetta.
Pelkäättekö kenties? Minä vannon teille, että ensimmäinen, joka osoittaa minulle jonkin minussa piilevän virheen, on oleva vapahtajani, rakkain ystäväni, aito veljeni.
Sieluni on kenties ylen kaamea, ja teidän henkeänne ahdistaa, kun on selkeästi kuvailtava sen rumuutta ja raadollisuutta? Rohkaiskaa mielenne ja puhukaa. Minä palkitsen teidät parhaani mukaan. Lahjoitan teille kaikki, mitä omistan, lähden ryöstämään hankkiakseni teille lahjoja, saavun luoksenne teitä palvelemaan ja ihailemaan.
Ettekö kykene keksimään pahaa? Silloinpa olette sokkoja ja hölmöjä, sillä jos paha kerran on olemassa, niin teidän, ulkoapäin katseleväin, täytyy se heti havaita. Teroittakaa katsettanne, paneutukaa ilkeämmiksi, seurailkaa minua salaa ja kysykää minulta äkkiarvaamatta! Tehkää, mitä tahdotte, kunhan vain täytätte pyyntöni: ilmiannatte minut ja syytätte minua armahtamatta. Elämäni ja kuolemani, suuruuteni ja viheliäisyyteni — kaikki on teidän kädessänne.
Mitä siellä keskenänne supisette? Minä tiedän, tiedän hyvinkin, ettette osaa tehdä muuta kuin puhua pahaa ihmisistä kaikessa hiljaisuudessa, parjata heitä matalin äänin ja syyttää heitä, kun eivät ole läsnä. Mutta minua sellainen konnantyö älköön koskeko. Astukaa päivän valkeuteen ja puhukaa kaikuvin äänin! Minä en häpee, en pakene. Tahdon joutua syytetyksi ja häväistyksi, jotta pääsen kohoamaan, minne tahdon.
Mutta kenties… — anteeksi, jos teitä toukkaan — kenties tahdotte peitellä paheitani ja syntejäni siinä tarkoituksessa, etten voi puhdistaa henkeäni, etten saavuta kaipaamaani täydellisyyttä.
Minä pyydän ja rukoilen teitä, kaikkia ihmisiä, ystäviä ja vihollisia: armahtakaa raukkaa, joka isoo ja janoo suuruutta! Älkää kieltäkö häneltä syytöksen katkeruutta ja tuomion ankaruutta. Puhukaa arkailematta ja tuomitkaa minut säälimättömästi. Älkää epäröikö, jos näette minun itkevän, älkää heltykö, jos havaitsette minun kalpenevan. Minä surmaan itseni, ellette minulle sano, millainen syntinen ja rikoksellinen olen, ellette heti ilmaise minulle koko kehnouttani ja viheliäisyyttäni. Minä rukoilen polvillani kaikkia maailman ihmisiä. Olkaa säälistä kerran niin uskaliaat, että sanotte minulle totuuden vasten kasvoja!