XXIV
KYKY
Ihmiset ympärilläni sanovat, että minulla on kykyä, ja luulevat siten tuottavansa minulle suurta kunniaa ja erinomaista iloa, nuo kelpo sielut! Menevätpä muutamat heistä niinkin pitkälle, että sanovat minua erittäin kyvykkääksi, sanovat minulla olevan suuren aito kyvyn, ja ne jotka niin sanovat, luulevat minua eniten rakastavansa ja olevansa minua lähinnä.
Ihmiset rakkaat, minä kiitän kunniasta ja kumarran teitä ja toivon Jumalan teitä palkitsevan! Te teette varmaan mitä voitte sekä sanoin että teoin, ja teidän onnistuu kerrassaan voittaa oma itserakkautenne ja minun säädytön karkeuteni.
Mutta eikö teidän joukossanne ole ketään, joka ymmärtää, kuinka minua loukkaatte ja katkeroitatte puhumalla kyvystäni?
Piru sen periköön, teidän kykynne! Mitä joutavaa lorua? Luuletteko tosiaankin, että voisin tyytyä olemaan kyvykäs ihminen, lupaava nuori mies aina hautaani saakka, sukkela kelpo veikko, joka osaa herättää ihmisten mielenkiintoa? Tuhat tulimmaista, millaisena olentona oikeastaan minua pidätte? Ovatko kasvoni harmaat ja hymyilevät niinkuin henkilön, joka tyytyy siihen, mitä on joka miehellä, ja joka on iloinen, kun hänellä on kymmenen ajatusta kielellään ja sata frangia taskussaan? Ettekö ole huomanneet, te pahaenteiset harakat, että kyky on kaikkein tavallisin kaupankalu kaikilla maailman toreilla? Ja erittäinkin Italiassa! Sanokaa minulle, jos osaatte, kenellä ei ole kykyä tässä onnellisessa, jumalten siunaamassa maassa? Jos tuotte minulle yhden ainoankin, maksan teille hänen painonsa hopeaa. Kyky, kelpo houkkioni, juoksentelee pitkin katuja, täyttää talot, peittää tulvallaan kirjat, uhoo kaikista suista, vieläpä kellareistakin.
— Siinäpä kyvykäs poika! Vahinko, ettei hän viitsi mitään tehdä.
— Tuo mies on pahantekijä ja juonikko, mutta kykyä hänellä on!
— Hän puhuu kaikkein karkeimpia tyhmyyksiä, se myönnetään. Mutta kieltää ei sovi, että hän on erittäin kyvykäs.
Tuollaisia lausumia kuullaan alinomaa Italiassa, kaikilla katukäytävillä, kaikissa kodeissa ja kaikissa ravintoloissa, missä niinsanottu älystö toisensa kohtaa.
Jokainen, joka osaa sommitella kokoon jonkin balladintapaisen tai jonkin miellyttävästi luistavan ja säällisesti sointuvan laulupahasen, on kyvykäs. Henkilöllä on kykyä, jos hän osaa maalata melkein todellisilta näyttäviä akvarellikukkasia — hänellä on kykyä, jos hän osaa viehättävästi vasaroida pianoa kipsisen Beethovenin kasvojen edessä — hänellä on kykyä, jos hän osaa tuntehikkaan hienosti kuvailla maanjäristyksen aiheuttamaa hävitystä — kykyä on silläkin, joka leikkelee kuvioita hevoskastanjasta, ja aikansa edelle rientelevillä harrastelijoilla, jotka nauttivat toisten älystä puhallellen suustaan aatteita ja havannasikarin sauhuja.
Kysyn teiltä vielä kerran: kenellä meistä ei ole kykyä? Niilläkin, jotka eivät tee mitään, on kykyä — politiikoillakin — sanomalehtimiehilläkin…
Olkoon siis sanottu kerta kaikkiaan: se, joka sanoo minulla olevan kykyä, loukkaa minua, joka sanoo minua kyvykkääksi mieheksi, saa minut apealle mielelle.
Minä hylkään teidän kykynne ja siirrän sen makkiin sanomalehtien keralla. Minä sanon teille suoraan: minulle kyky ei merkitse mitään muuta kuin kaikkein korkeinta keskinkertaisuuden astetta. Kyky on sellainen korkeampi älynmuoto, jota kaikki voivat ymmärtää, arvostaa ja rakastaa. Kyky on sujuvuuden, tutkivaisuuden, henkevyyden, uusiin koruihin puettujen latteuksien ja hieman humaltuneen poroporvarillisuuden makuisa seos, josta pitävät kaikki naiset, professorit, asianajajat, maailmanmiehet ja kuuluisat kultivoidut henkilöt, sanalla sanoen kaikki ne, jotka ovat siitä väliltä, häilyvät taivaan ja maan, paratiisin ja helvetin välillä yhtä etäällä syvästä eläimellisyydestä kuin suuresta nerosta.
(Kas, mitä johtuikaan mieleeni! Toskanankielinen kykyä merkitsevä sana ingegno ei merkitse ainoastaan onnellista ja yli keskinkertaisuuden kohoavaa älyä, vaan vielä niitä rautaan muovattuja hampaita ja vakoja, jotka havaitsemme avaimessa ja jotka lukon aukaisevat. Nuo kaksi merkitystä eivät ole lähellä toisiaan ainoastaan sanakirjassa. Kykykin on jotakin avaavaa. Kyvyn nojalla voi päästä kaikkialle, ymmärtää melkein kaikki ja miellyttää monia. Se on elämän matkapassi. Se on yleistiirikka kaikkiin kassakaappeihin ja kaikkiin paikkoihin, joissa ihminen voi hankkia itselleen aseman. Toisella on kykyä luoda kauniita asioita — toisella on kykyä uskotella toisille, että hänen luomuksensa ovat kauniit. Ne ovat erilaisia kykyjä, mutta molemmat osaavat hyvin menestyä.)
Jatkakoot vain samaan tapaan! Pitäkööt vain silmällä etujansa, nauttikoot, huvitelkoot ja huvittakoot koko tuota kykyjen suurta sukua. Minä en kuulu heihin enkä tahdo missään nimessä kuulua.
Ei auta: tekipä mitä tahansa, minua miellyttävät ainoastaan äärimmäisyydet. Elävien olentojen joukossa minua miellyttävät ainoastaan täydelliset eläimet ja kasvit, ne, jotka rehellisesti suorittavat tehtäviänsä mitään muuta ymmärtämättä, liehumatta sinne tänne suurta suukopua pitäen ja kunnianhimoisina — tai todellinen nero, suuri sielu, sankari, joka on jättimäinen ja yksinäinen kuin öinen vuori.
Talonpoika tai Dante — ja hitto vieköön kaikki siltä väliltä, pois jaloista kyvykkäät, henkevät, taitavat ja inhoittavat älyniekat ihmiset! Mitä olettekaan te kaikki verrattuina maankarvaiseen maamieheen, joka pui viljaa teitä elättääkseen, tai verrattuina runoilijaan, joka puristaa sielustansa sanoja, jotka saavat värisemään ja ajattelemaan tuhansia sukupolvia? Mitä tuotattekaan te? Sanoja, sanoja, petkutusta ja leluja!
Minä olen suorittanut valintani. En voisi, vaikka tahtoisinkin, muuttua puuksi tai kuokaksi, mutta tahdon, tahdon epätoivoisesti tulla todella suureksi mieheksi — lausuttakoon suoraan tuo pelottava sana: neroksi! Ja jos uuvun keskitiehen pääsemättä toiveitteni perille, otan napisematta kantaakseni kovan kohtaloni, itken itseäni enkä irstaile niiden keralla, joita olen ylenkatsonut, vaan kuolen yksinäni jossakin maan kolkassa, niinkuin pelkäämätön susi De Vigny.
Minä en ole mitään katuva: olen varma siitä, että epäonnistuessanikin saan kokea sellaista riemua tuntiessani sieluni puhdistuvan ja jännittyvän kohti jotakin mahdotonta ja majesteetillista, ettei jalkani havaitse tien kiviä eikä korvani kuule niiden naurunrähäkkää, jotka kultivoivat puutarhapahastansa luullen sitä maailmaksi.
Äläkä huoli hämmentyä, sinä pelkäämätön minuuteni, vaikka toisinaan näytätkin typerältä ja tietämättömältä. Nero ei näyttele henkevyyttä, ei muovaile makeaan muotoon sieviä mitättömiä ajatuksia eikä pyri tarkoin tutustumaan kaikkein viimeisimpiin aikakauslehtien numeroihin enempää kuin muotikirjoihinkaan. Ei, ei.
Nero on poika ja houkko ja on nero nimenomaan siitä syystä, että uskaltaa olla poikamainen ja houkkomainen, eikä voi olla toisinaan olematta tietämättömän ja typerän kaltainen, sen henkilön kaltainen, joka ihmettelee kaikkea ja juttelee sekavasti ja vastoin tervettä järkeä.
Mutta ah, minun minuuteni, yksin nero saa tuta noita ihmeellisiä hetkiä, joina itse Jumala tuntuu puhuvan suullasi, jolloin kaikki on kirkasta, kaikki avautuu, kaikki on läpikuultoista ja sopusointuista kuin kauniin virran vesi — niitä hetkiä, joina sielu liekehtii kuin tuli, leijuu kevyenä kuin ilma ja rakastaa kuin itse rakkaus — niitä hetkiä, joina salaperäinen mielettömyys tekee kaikki mahdolliseksi ja kaikki pyhäksi ja sinä et enää tiedä sanoa, mikä on maailmaa ja mikä sieluasi.
Ettekö oivalla, millainen haalea ja hervoton ajanviete koko teidän kykynne on sellaisten hetkien rinnalla? Yhdestä ainoasta sellaisesta tuokiosta, yhdestä ainoasta, antaisin koko kykyni, kaiken teidän kykynne, kaikkien maailman leikarien kyvyt, ja sittenkin minusta kukaties tuntuisi siltä, että olen sen varastanut.