XXV
DIES IRAE
Epätoivon huutoja tyhjyydessä. Toisia kohti suunnattuja, mutta itselle sanottuja. Ponnistuksia, itsekuria, omantunnontuskia. Yleviä pyrkimyksiä, jotka hukkuivat nelipalstaiseen kirjoitelmaan. Kiihkeätä puhtaudenkaipuuta, joka yhtäkkiä unohtui naisen valkoisten lanteiden vaiheilla. Syöksymistä kohti korkeuksia, taivaiden kadehtimista, vaarallisen seikkailun, suuren yrityksen rakkautta (ihmisen sinkoamista kohti toista, tuonpuolista elämää, Jupiterin suvun kukistaminen, käärmeen lupauksen lopullinen toteutuminen, todellinen lunastus ilman ristiä ja verta, joka tihkuu siunanneista käsistä); pyörryttävää, voittamatonta thaumaturgista unennäköä — ja pikkuinen ja pikkuhurskas jokapäiväinen elämä: pienoinen huone, pieni kahvila, pieni kaupunki ja siinä ylen pieniä pikkuihmisiä.
Minä taistelin sittenkin. Taistelin hurjasti ja voimakkaasti, sydän täynnä toivoa ja aivoissa ankara tahto. Tässä pelissä oli panoksena koko olemukseni. Tulla sellaiseksi, tehdä se — tai tuhoutua. Minä puolustin itseäni kiusauksilta, jotka houkuttelivat minua välttämättömään keskinkertaisuuteen, yritin luoda ympärilleni säälimättömän yksinäisyyden, ainakin henkisen, ellei aineellista; taistelin itseäni vastaan, kuritin itseäni, kasvatin itseäni tuskan avulla kestämään tulevia kauheita koettelemuksia. Tunsin välttämättömäksi täydellisen keräytymisen, keräytymisen oman olemukseni syvyyteen, hiljaisuuteen, joka pakottaisi minut kuuntelemaan ainoastaan itseäni — eikä mitään muuta. Minun piti olla uuden ihmiskunnan ensimmäinen ihminen — minun piti olla puhtaasti sisäisen, ruumiista, aineesta ja eläimellisyydestä kerrassaan riippumattoman elämän esimerkiksi kelpaava aloittaja. Huomasin olevani etäällä asettamastani päämäärästä, huomasin, etten ollut vielä se tahraton ja heikkoudesta vapaa henki, joka oli määrätty saattamaan ihmisiä heidän suurella retkellänsä nykyisen elämän tuolle puolen. Mutta se ei lannistanut rohkeuttani. Tehtävän mahdottomuuden synnyttämä intomieli, uskaliaisuus, joka sai kaikki korkeat inhimilliset tarkoitusperät näyttämään vaivaisilta, kaukaa viittovan voiton mieletön varmuus, suunnaton ylpeys siitä, että tunsin olevani sellaisen ennenkuulumattoman ja mielikuvitusta ihmeellisesti kiehtovan kutsumuksen täyttäjä, ehdoton tarve tempautua irti tästä todellisuudesta, tästä maailmasta ja tästä inhimillisestä olemassaolosta, kaikki tuo sokaisi minua yhä enemmän kulkiessani kohti kamalinta heräämistä, mikä voi tulla ihmisen osaksi. Minusta tuntui kuin kulkisin yli maan kuin näkymätön jättiläinen, joka astuu vuoren huipulta toiselle, hyppää viheriöiden, autioiden merten yli ikäänkuin ne olisivat pelkkiä lätäköitä, kohottaen päänsä taivaan tähtien joukkoon, ja lämmittelee auringossa niinkuin köyhä mies risuvalkeansa ääressä.
Uskomattomia suunnitelmia ja ilmestyskirjamaisia näkyjä liikkui noina aikoina mielessäni, ja väkevämpi työnsi heikomman pesästään hillittömän mielipuolisuuden yhä kasvavalla kiivaudella.
Ajatukseni oli kuitenkin suunnattu yhteen ainoaan kohtaan: alinomaa vain siihen. Tehdä mahdolliseksi, toivottavaksi ja läheiseksi ihmissuvun uudestisyntyminen, ihmiseläimen muodonvaihdos, ihmisjumalan yleinen tuleminen. Mutta siinä tarkoituksessa oli ennen kaikkea välttämätöntä, että toisetkin alkaisivat tuntea, mitä minä tunsin, ja että kaksimieliseen ja amfibiseen elämäämme kohdistuva ylenkatse, inho, häpeä ja kauhu eläisivät kaikissa samoinkuin minussa. Ja silloin ajatukseni suuntautui taiteeseen.
Yksin taide kykeni sellaisen ihmeen tekemään. Ainoastaan runous voi tuimentaa olevaisen elämän aiheuttaman kauhuntunnon, jonka usein tukahdutti totunnainen tajuttomuus, se yksin kykeni luomaan kauhuihin uutta voimaa, puhaltamaan kaikki murheet uuteen paloon, herättämään häpeäntuntoa ja sytyttämään tuskaa siihen, missä totunnaisuuden lepo on suloisin. Teoriat ovat vailla vaikutusvoimaa. Teoriat saavat vakuutetuksi ainoastaan harvoja ja ikävystyttävät kaikkia muita, mutta elävä taide, väkevä ja kiehtova (toisin sanoen: runollinen runous, täysivärinen, sopusointuinen ja vastustamattoman välitön) saisi varmaan ihmiset taivutetuiksi kuvastelemaan itseänsä inhimillisen olemassaolon kuolleessa meressä ja peräytymään kauhistuneina — yhtäkkiä tahtoen paeta, olla toisin. Kuvastellessaan itseänsä päivänkakkarain reunustaman lammen kalvossa, Narkissos siten aiheutti itselleen kuoleman; ihmissuvulle piti siitä aiheutua uusi elämä.
Runollinen luova työ ei voinut olla — minussa, sinä aikana — yksityiskohdissa viipyvää, episodinluontoista, rajoitettua. Minä elin suuruuden ilmakehässä, ajatellen suuria asioita: runoudenkin (vaikka se olikin vain lunastustyön ensimmäinen väline eikä mitään muuta) tuli senvuoksi olla suuri, valtava. Valtavan suuri ainakin suunnitelmaltansa, — kuin maalattava pinta, taulu. Kosmillinen runoelma, maailman draama, rajaton näkymö. Silmätessäni taaksepäin havaitsin ainoastaan kaksi näkökannaltani huomionarvoista teosta: Divina Commedian ja Faustin. Ne olivat molemmat valtavia elämän ja historian tutkisteluja: tämän- ja tuonpuolinen edustettuina. Danten teoksessa maanalainen ja ylitaivainen maailma tuomitsemassa maallista, Goethen runoelmassa myytin ja metafysiikan maailma tuomitsemassa todellisuutta. Kärsimys ja rakkaus, ylä- ja alamaailma, pyhimykset ja äidit, ja pyörretuuli, joka seuraa lunastusta kaipaavaa synnintekijää hänen matkatessaan taivaan ja maan välillä.
Firenzeläisen priorin teos enempää kuin frankfurtilaisen neuvosmiehen runoelmakaan ei kumminkaan vastannut kuvitelmiani. Nuo kaksi legendaa — ikuisen elämän ja ikuisen nuoruuden — eivät riittäneet motiiveina sisällyttämään itseensä kaikkien ihmisten koko elämää kaikkine muotoineen ja vaiheineen. Vaadittiin enempää. Enempää, vieläkin enempää. Kristinoppiin sisältyi eräs myytti, joka sopi paremmin tarkoituksiin!: viimeisen tuomion myytti. Niinpä suunnittelinkin silloin mielessäni ja paperilla ainoan tragedian, joka tyydytti mielettömyyttäni. Se oli Dies irae, vihan, kauhun ja hammastenkiristyksen suuri päivä, joka kutsuu viimeiselle tuomiolle ihmissuvun ensimmäisen ja viimeisen jäsenen.
Kun aurinko oli kalpea kuin kuu taivaalla, joka näytti avartuvan ja pimenevän, ja maa kuivui ja käpertyi kuin unohdettu hedelmä, piiloutuivat ihmiset luoliin ja katakombeihin, olivat lähempänä kuolleitansa kuin ennen ja keräytyivät yhteen niinkuin karja talven tullen. Kevät saapui jälleen, mutta ei tuonut enää kukkia, viimeinen satakieli kuoli autioon pesäänsä, tuhatvuotisen raadannan väsyttämät juhdat olivat väin hylätyille vainioille lepoon laskeutuneita valjenneita luita, ja kiviset, marmoriset ja rautaiset kaupungit luhistuivat vähitellen hylättyinä äänettömässä hämärässä.
Yksi ainoa ihminen ei tahtonut luopua taivaasta. Kaikki hänen veljensä olivat aikoja sitten jättäneet palestinalaisen taikauskon, joka johti nimensä Kristuksesta; mutta hän yksin vielä uskoi. Viimeinen kristitty odotti korkealla paikalla niitä merkkejä, joiden piti pyhien kirjojen mukaan edeltää suurta loppua. Ja katso: hänen uskonsa oli voitollinen, ja Johanneksen ilmestys kehittyi hänen valvomisesta väsyneiden silmiensä näkyviin. Mustat hevoset tömistyttivät autioitunutta maata, meret kuohuttivat vesiänsä taivaalle ja nuoleksivat vuorten kupeita; vihdoin aukenivat taivaat, ja mustan holvin repeämistä satoi nopeita ja lukemattomia nuolia, ikäänkuin upottaakseen vielä jäljellejääneet maanosat tulitulvaan. Silloin, merkkien näyttäessä pettämättömiltä, viimeinen kristitty lähti maanalaisiin luoliin ilmoittamaan loppua veljillensä. »Pelätty päivä on tullut. Kirja ei valehdellut. David ja Sibylla ovat todistaneet oikein. Nyt on varustauduttava kuolemaan. Tuomio on lähellä: nyt on suuren vihan päivän aatto.»
Mutta ihmiset eivät tahtoneet kuolla; he eivät tahtoneet uskoa kuolemaan, loppuun, tuomioon. Kristitty huusi liian äänekkäästi. Kukaan ei tahtonut häntä kuunnella, mutta hänen sanansa saivat levottomaksi jokaisen sydämen. Ja silloin muutamat muistivat, että hänen Jumalansa oli kuollut ristiinnaulittuna, ja jotta hänen uskonsa saisi osakseen sille kuuluvan pilkan, hänetkin naulittiin puuristiin — siinäpähän vaikenisi. Raudan raadellessa hänen käsiänsä, veden tihkuessa suurin pisaroin ja paljaan rintakehän kohoillessa kuolontuskissa hän julisti vielä viimeisen kerran varmaa, lähestyvää loppua. Kuoleman suljettua hänen suunsa kaikki ihmiset tunsivat itsensä vapautuneiksi ja onnellisiksi, siellä maan uumenissa alkoi riehua hillitön hekuman juhla, ja viimeinen päivä oli kuin pahojen himojen helvetti. Mutta pian avasivat syvyydet kitansa heidän jalkojensa alla, vuoret järkkyivät ja kukistuivat tuhansien ukkosten pauhuin; maanalaiset holvit sortuivat, ja koko maa oli pelkkä luukammio vailla elämää ja ääretön hautausmaa, jossa ei ollut yhtäkään eloonjäänyttä.
Kaikki vaikeni.
Muutamia tunteja (tai vuosisatoja?) vallitsi hiljaisuus — niinkuin alussa. Hautapallo kiersi tyhjyydessä rauhallisine luukasoineen. Kaikki äänet olivat vaienneet, kaikki ongelmat olivat ratkenneet, ja kuolleet voivat vihdoinkin levätä, koska ketään ei ollut elämässä heidän vierellänsä; kukaan ei heitä muistanut, itkenyt eikä surrut.
Silloin kajahtavat äkkiä pasuunat — ylösnousemusta julistavat kauheat pasuunat, viiltävät, loihduiliset, haaveelliset: niiden ääni on niin voimallinen, niin läpitunkeva, niin syvä ja käskevä, että se herättää kuolleet — nekin, jotka nukkuvat tuhansien ja kymmenientuhansien vuosien unta. Nyt pauhaavat taivaan pasuunat tuntemattomien suiden puhaltamina, voimallisina kuin Kristuksen lempeimmät sanat, niin väkevästi, alinomaisesti ja kiihkeästi, että ihmisten luut alkavat vapista piilopaikoissaan maan alla ja meren syvyydessä, että liha palaa takaisin luurankoon, henki ja liikunto kuolleiden äärettömään sotajoukkoon.
Tuossa lepää Josafatin laakso, avarana kuin maailma, merestä toiseen ulottuvana; sen peittää, täyttää suunnattomana kiehuvana joukkona ylösnoussut ihmissuku, kaikkien maiden, kaikkien rotujen, kaikkien ikä- ja aikakausien miehet, naiset, vanhukset ja lapset, jotka ovat kaikki sisaruksia, samassa tähdessä syntyneitä, ja kohtaavat toisensa nyt ensimmäisen kerran — ja huutavat, pelkäävät ja odottavat.
Useimmat eivät tiedä, minkätähden ovat siinä, kysyvät eivätkä ymmärrä. Toiset itkevät syrjässä, toiset peittävät kasvonsa, jotteivät näkisi. Muutamat tapaavat ja tuntevat toisensa ja muistavat. Alkavat keskustelut — ihmisten ensimmäiset todelliset keskustelut.
Unien toivelmat toteutuvat. Caesar voi keskustella Aleksanterin kanssa, Dante tervehtii syleillen Vergiliusta, Kaarle V kysyy neuvoa Salomonilta. Sotilaat kohtaavat sotilaita, kuninkaat liittyvät kuninkaisiin, kauniit naiset löytävät kadottamansa rakastajat, vuorten yksinäisyydessä syntyneet ja kuolleet etsivät toisensa ja tekevät ristinmerkkejä.
Kaikki tiesivät vihdoin, minkätähden olivat herätetyt, ja tiesivät, mikä heitä odotti. Totiset kristityt riemuitsivat. He saisivat vihdoin nähdä Kristuksensa astuvan alas taivaan pilvistä tuomitsemaan ja palkitsemaan. Siellä täällä kuului jo puolusteluja ja rukouksia, toiset huusivat itselleen armoa, toiset anelivat epätoivoisina äärimmäistä anteeksiantamusta. Muutamilla oli vielä rohkeutta uhata poissaolevia jumalia. Toiset arvelivat, että tämä kuolemanjälkeinen markkinahuvi oli kohtalon viimeinen iva ennen todellista tuhoa. Joku ehdotti, että aljettaisiin rakentaa asumuksia ja nimittää hallitusmiehiä; nähtiin miesten ja naisten syleilevän toisiansa maassa unohtaakseen syntisen tungoksen kauhut.
Kukaan ei käsittänyt mitään; kukaan ei kyennyt enää ymmärtämään toista. Joka hetki kohosi ääni pyrkien kuuluville; tuhannet toiset äänet vastasivat, ja pauhu oli niin sietämätön, että se pakotti kaikki vaikenemaan. Profeetat yrittivät yhä vielä tehdä tehtäväänsä; eräs heistä oli kavunnut kummulle ja saarnasi vaahtoavin suin, lakkaamatta ja kenenkään kuuntelematta.
Vihdoin kaikki uupuivat. Tuomio ei alkanut. Niin he odottivat vaieten, pitkiä tunteja, pitkiä päiviä, — ehkäpä vuosiakin. Ja kukaan ei tullut. Silloin huusivat kaikki yhteisesti:
Kristus! KRISTUS! KRISTUS!
Koko ihmiskunta, kaikki ihmiset, jotka olivat eläneet maan päällä rakastaen, kärsien ja toivoen, koroittivat kohti taivasta äänensä — kuin haasteen. He tahtoivat päästä tuomiolle: odotuksen epävarmuus oli kauhistavampi ja tuskallisempi kuin helvetti.
Eräs köyhä kuvaili köyhien elämää ja pyysi saada kuolla vielä kerran, eräs kuningas kertoi kuninkaiden elämästä, runoilija runoilijoiden, työmies työmiesten, portto porttojen, merimies merimiesten elämästä. Egyptin orjat, Kiinan maatyöläiset, Amerikan sotilaat, Rooman legionäärit, Englannin kaivostyömiehet, kaikki kertoivat elämästänsä ja anoivat armoa; kaikki pyysivät saada kuolla vielä kerran.
Kuka heistä oli ollut onnellinen? Kuka heistä oli ollut syyllinen? Elämä ei ollut milloinkaan suonut kenellekään, mitä jokainen oli rukoillut — ja useimmat olivat viettäneet elämänsä ihan varjossa. Jumala oli puhunut ainoastaan valituillensa. Kuka oli tehnyt heidät sellaisiksi? Ja mitä merkitsi tämä ylösnousemuskomedia? Ellei ollut odottamassa kauniimpi elämä, niin kuolema oli parempi — verrattomasti parempi!
Kun nämä miljardit onnettomat olivat siten huutaneet hätäänsä, laskeutui jälleen hiljaisuus heidän ylitsensä. Kristitytkin joutuivat epäilyksen valtaan. Minkätähden Kristus ei ilmestynyt kunniassaan halkeavien taivaiden keskellä tulisella valtaistuimellansa, enkelien ja pyhien ympäröimänä niinkuin vanhojen luostariveljien maalauksissa?
Mutta vihdoin kuului mykän joukon yläpuolelta ääni, joka sanoi: Kristus ei ole taivaassa. Kristus on teidän seassanne nöyränä ja yksinäisenä. Hänkin oli ihminen, hänkin oli syyllinen, hänkin odottaa tuomiotansa. Tuomitkoon ihminen ihmisen ja saakoon jokainen, mitä odottaa. Ne, jotka ovat uskoneet paratiisiin, tulevat autuaiksi, ja ne, jotka ovat uskoneet ainoastaan kuolemaan, muuttuvat jälleen tomuksi ja tuhkaksi!
Ja ihmiset lepäsivät jälleen — ikuista lepoansa.
Kuinka moni seikka onkaan ehtinyt mielestäni häipyä! Kuinka naurettava onkaan nyt tuo katkelmainen ensimmäisen ehdottomasti traagillisen murhenäytelmän muistelma. Toista kuin Faust! Tuhansia dialogeja, satojatuhansia kohtauksia — ja koko elämä kaikkine noine tuhansine henkilöineen. Maailmanhistoria muutettuna näytelmäksi; helvetin tragedia ja jumalainen komedia kehiteltyinä täydellisyyteensä ja avarrettuina mahdottomuuteen asti.
Minä uneksin saavani sen esitetyksi aavikonkokoisessa teatterissa, näkymönä todelliset vuoret, sanoin, jotka kaikuisivat kauhistavina kuin Danten, hahmoin, jotka muistuttaisivat Michelangelon luomia, ja sävelin, jotka kaikuisivat jumalaisempina kuin Wagnerin. Olisin tahtonut saada siihen hengityksen voimakkaan kuin tuulen, orkesteriksi meren, kokonaisia kansakuntia kuoroiksi ja uuden kielen, peloittavan, täydellisen ja selvän, josta löytyisivät kaikki maiset äänet, imeväisen vaikerruksesta aina vesiputouksen valtavaan pauhinaan. Huokauksia, jotka saisivat taivaat heltymään, polvilleen langenneiden kansojen huutoja — ja hiljaisuutta, todellista, saavuttamatonta hiljaisuutta!
Kaikkien ihmisten olisi täytynyt vapista lukiessaan, nähdessään tai kuullessaan teostani, ja jokaisen olisi täytynyt tässä äärimmäisessä runoelmassa tuntea koko elämänsä, kaikki hyvä ja kaikki paha — kulku ilman ylösnousemusta kohti tuota viimeistä hetkeä (vihan päivää) jolloin kaikki tuomittaisiin — tuomitsijoina he itse, aution taivaan alla.
Ja tuon suunnattoman näytelmän aiheuttamasta pelosta oli sitten koituva uuden elämän — lupaamani elämän — välttämättömyys.