Ihmisen velvollisuudet

by Giuseppe Mazzini

SISÄLLYS.

Giuseppe Mazzini.
Italian työläisluokalle.
I. Italian työmiehille.
II. Jumala.
III. Laki.
IV. Velvollisuudet ihmiskuntaa kohtaan.
V. Velvollisuudet isänmaata kohtaan.
VI. Velvollisuudet perhettä kohtaan.
VII. Velvollisuuksia itseänne kohtaan.
VIII. Vapaus.
IX. Kasvatus.
X. Yhdistyminen — Edistys.
XI. Taloudellinen kysymys.
XII. Loppusanat.

Giuseppe Mazzini.

Napoleon oli kukistunut, Eurooppa vihdoinkin riisunut yltään verisen vaippansa, ja kansat, jotka vierasta valloittajaa vastaan taistellessaan vihdoinkin olivat heränneet itsetuntoon, palasivat koteihinsa odottaen uuden, vapauden ajan alkua. Mutta sitä ei saapunutkaan.

"Pyhä Allianssi", joka saatuaan tehtäväkseen Euroopan olojen uudelleen järjestämisen ryhtyi taas määrittelemään valtakuntien rajoja, ei tuntenutkaan käsitettä "kansa". Se tunsi vain käsitteen "ruhtinas", tai käsitteen "valtio" ruhtinaan hallitseman maa-alueen muodossa, jonka rajojen sisällä saattoi asua joko yksi tai useampia kansallisuuksia. Ja niin piirrettiin Euroopan kartta uudelleen kokonaan syrjäyttäen kansalliset näkökohdat ja pyrkimykset. Puolan jako jäi pysyväiseksi, Itävaltaan liitettiin kirjava joukko kansoja, Saksa pysyi yhä edelleen satoihin pikkuvaltioihin jakautuneena ja Italia paloiteltiin kotimaisten ja ulkomaisten ruhtinaiden kesken.

Mutta silti ei vanha, Ranskan suuren Vallankumouksen herättämä vapauden rakkaus ollut kuollut. Se kyti yhä edelleen tuhankin alla, sytyttäen kapinoita siellä täällä, johtaen monissa paikoin suuriin tulipaloihin, joiden leimu vieläkin kangastelee silmissämme, kun luemme 19. vuosisadan historiaa. Milloin huomaamme välähdyksen Puolassa, milloin Kreikassa, milloin Ranskassa. Joskus ne tukahtuvat, joskus ne sammuvat, mutta siellä täällä kohoo liekeistä uusia maita, ja vuosisadan lopulla astuu jo yhdistynyt Saksa rautaisin askelin Euroopan suurvaltojen rinnalle, ja jokseenkin samoihin aikoihin pääsee Italiakin yhdistymään, monivuotisesta alennustilastaan uhkeana kohoten.

Se mies, joka Garibaldin rinnalla on enimmin vaikuttanut Italian syntymiseen, on GIUSEPPE MAZZINI, genovalaisen lääketieteen professorin poika, s. 1805.

Hänen vanhempansa olivat molemmat älykkäitä, sivistyneitä ihmisiä, jotka tarkoin seurasivat tapauksia ympärillään, ja poika kuuli joka päivä heidän puhuvan "tasavallasta" ja kohtelevan ylhäisiä ja alhaisia samanlaisella huomaavaisuudella.

Jo neljäntoista vanhana tuli Giuseppe ylioppilaaksi, ja hänen piti antautua isänsä alalle. Mutta hän sairastui leikkaushuoneissa ja kääntyi pian tutkimaan lakitiedettä. Sekään ei miellyttänyt nuorukaisen herkkää, vaikutuksille altista henkeä: kirjallisuus oli hänen ihanteensa. "Tuhansia historiallisten draamojen ja romaanien suunnitelmia kulki sieluni silmien ohitse", kirjoittaa hän itse. Rakas kirjallisuus jäi sittenkin syrjään toisen, vielä suuremman, vielä ihanamman rinnalla. Italia, sen hajanaisuus, sen kansan ja varsinkin työkansan kurja tila vaikutti syvästi hänen mieleensä, ja Mazzinissa syntyi pyhä päätös uhrata kaikki voimansa ja taitonsa sen puolustamiseksi, sen kohottamiseksi.

Heräämisestään kertoo hän seuraavaa:

Hän oli kerran, kuudentoista vanhana ollessaan, ulkona kävelemässä äitinsä ja erään perheen ystävän seurassa. Silloin tuli heidän luokseen "pitkä, mustatukkainen mies, vakavin ja tarmokkain ilmein, silmissään ylpeä katse, jota en ole koskaan sen jälkeen unohtanut. Hän ojensi meitä kohti valkoista liinaa, sanoen vain: Italialaisille pakolaisille! — Äitini ja ystävämme pudottivat kolikon nenäliinaan, ja hän lähti pois pyytääkseen toisilta samaa." Mies oli Genovaan paenneita kapinallisia, jotka olivat tehneet turhan yrityksen Itävaltaa vastaan. Siitä saakka kiintyi nuoren Mazzinin mieli yhä enemmän Italiaan ja sen kohtaloihin. Hän miettii, lukee ja tutkii. Oppii Byronilta vihaamaan Pyhää Alliansia ja rakastamaan vapautta ja Dantelta yhä suurempaa rakkautta Italiaa kohtaan. Sen liittäminen yhdeksi suureksi valtioksi, ennen kaikkea tasavallaksi, on nyt Mazzinin toinen lempiaate. Toinen taas on Italian rahvaan, etenkin työväen aseman parantaminen, ja siinä hän pienemmässä tai suuremmassa määrässä kannattaa sosialismin oppeja.

Nuoruutensa kaikella innolla ja hehkulla ryhtyikin Mazzini toimeen.
Uneksivan, hiukan hentomielisen ajatustapansa vuoksi ei hänestä tullut
miekan miestä niinkuin Garibaldista. Suurten esikuviensa Byronin ja
Danten esimerkkiä noudattaen valitsi hän aseekseen kynän.

Hän kirjoitti artikkeleita Italian asiasta eri lehtiin m.m. arvokkaaseen Antologiaan. Sitäpaitsi liittyi hän Italiassa siihen aikaan hyvin tunnettuun Carbonarien salaseuraan. Siihen oli aluksi kuulunut innostuneita vapaamielisiä aineksia, pääasiallisesti nuorta väkeä, jotka pyrkivät, käytännöllisiä keinoja omaamatta, vapauttamaan Italian. Tosin oli seuran loistoaika jo ohi, epäonnistuneet kapinanyritykset olivat saattaneet sen huonoon huutoon. Mutta Mazzini luuli voivansa kohottaa sen, uneksi suurista teoista nuorten intomielisten eturivissä, haaveili kaikesta kauniista, mitä nuorukaisen sielussa suinkin saattaa kyteä.

Mutta Mazzinille kävi niinkuin monille muillekin. Hallitus huomasi hänen puuhailevan vaarallisia, ja hänet suljettiin Savonan linnoitukseen. Siellä katseli hän ikkunastaan "merta ja taivasta, äärettömyyden molempia tunnuskuvia, jotka Alppeja lukuunottamatta olivat ylevintä maailmassa". Siellä valmisteli hän, aatteistaan luopumatta, Nuoren Italian, kansallis-vapaamielisen julkaisun suunnitelmia, seuranaan Raamattu, Tacitus ja Byron, sekä pieni viheriävarpunen toverina.

Kun hän pääsi pois vankilasta, oli koko ohjelma selvänä hänen mielessään. Ei siinä mitään uutta ollut. Samat sanat oli jo Dante lausunut, samat unet nähnyt. Samojen ihanteiden takia oli moni vielä Mazzininkin aikana käynyt vankeuteen ja kuolemaan. Mutta hän toi noihin aatteisiin oman persoonallisen lisänsä. "Hän sytytti ne tuleen", kuten eräs hänen englantilainen ystävänsä ja hänen elämäkertansa julkaisija sanoo. Voimakkain, pateettisin, intoa hehkuvin sanoin ajaa hän asiaansa. Kirjoitus seuraa kirjoitusta, runo runoa, tutkielma toistansa:

/#
"Minä näen kansan kulkevan silmieni editse turmeluksen ja
valtiollisen sorron leimaamana, ryysyisenä ja nälkäisenä,
vaivalla kooten ne murut, mitä rikkaat solvaten sille pöydältään
pudottelevat, tai minä näen sen hukkaan menneenä kulkevan villin,
eläimellisen, turmelevan ilon nautinnoissa ja myrskyissä. Ja minä
muistan, että noilla eläimellisillä kasvoilla on Jumalan sormen
leima, saman tehtävän merkit kuin meillä itsellämmekin. Minä
nostan katseeni tulevaisuutta näkemään, ja minä huomaan kansojen
nousevan majesteetillisina, veljinä samassa uskossa, samassa
tasa-arvoisuuden ja rakkauden liitossa, minä näen kansalaiskunnon
ihanteen, joka yhä kasvaa kauneudessa ja vallassa, tulevaisuuden
kansan, jota himot eivät ole raiskanneet, johon turmelus ei
ole tarttunut, joka on pelottava tuntiessaan oikeutensa ja
velvollisuutensa."
#/

Siinä runoilijan unelma, siinä ihanteellisen elämänuskon tunnuslause! Mutta kirjoittaapa hän voimakkaampiakin sanoja selittäessään, kuinka kansan on pyrittävä vapauteen. Siihen aikaan luotettiin tavallisesti vapaaseen vallankumoukselliseen Ranskaan, odotettiin, että se auttaisi Italiaa karkoittamaan itävaltalaiset sortajat. Tästä kirjoittaa Mazzini:

"Ei mikään kansa ansaitse vapautta, eikä voi sitä pitkälti säilyttää, jollei se itse hanki sitä. Kansan tulee itsensä tehdä vallankumous kansaa varten" — ajatuksia, joita hän myöhemmin tarkemmin selvittelee pääteoksessaan "Ihmisen velvollisuuksista".

Tällaista toimintaa ei Itävallan silloinen hallitus tietenkään voinut hyväksyä. Se tarjosi hänelle "pidätyksen jossakin pienessä kaupungissa tai maanpaon". Mazzini valitsi jälkimäisen, niin katkeraa kuin luopuminen isänmaasta olikin. V. 1831 lähti hän Ranskaan, ensin Lyoniin ja sieltä Marseilleen. Köyhänä ja yksinäisenä, vain muutamia karkoitettuja kansalaisiaan ympärillänsä jatkoi hän täältä käsin työtänsä Italian hyväksi, josta vaikkapa ase kädessä oli tehtävä riippumaton, yhtenäinen tasavalta, ja näiden aatteittensa puolesta oli Mazzini yhä valmis astumaan vankilaan tai mestauslavallekin, jos asia sitä vaati.

Hänen omakohtainen vaikutuksensa, jota erinomaisen miellyttävä ulkonäkö lisäsi, tuli yhä suuremmaksi, hänen sanansa yhä voimakkaammiksi, iskevämmiksi, kauemmas kantaviksi. "Nuoren Italian" liitto laajeni laajenemistaan. Lentokirjasia, runoja ja puheita aivan tulvi rajan yli, haaraosastoja ja salaisia seuroja syntyi kaikkialla. Kiihotus ulottui matalimpaan majaan, köyhimpiin kaupunginosiin: oli syntymässä todellinen kansanliike, joka siinä määrin herätti Itävallan hallituksen huomiota, että se v. 1833 sääti kuolemanrangaistuksen "Nuoren Italian" jäsenille.

Nyt alkoivat henkilökohtaiset kärsimykset raskaina langeta, nyt alkoi nuorelle taistelijalle sorron ja ahdistuksen kausi, joka oli vähällä murtaa hänen luottamuksensa ja voimansa. Itävallan hallitus pani toimeen todellisen ajojahdin, kaikkialta etsien "Nuoren Italian" jäseniä. Ilmiantoja satoi, vangitsemisia ja kuolemantuomioita seurasi tuhkatiheään.

Mazzini kääntyi apua saadakseen Piemontin kuninkaan Kaarlo Albertin puoleen, jota — omituista kyllä — pidettiin vapausliikkeen ystävänä, vaikka hän todellisuudessa ei ollut uskaltanut nostaa kättänsä sen puolesta. Mazzinin kirje hänelle hehkui intoa ja isänmaanrakkautta, muistuttaen kuninkaalle palavin sanoin hänen velvollisuuttaan kansaa ja isänmaata kohtaan. Mutta näin "carbonarien tikarin ja jesuiittain myrkytetyn suklaan välillä seistessään" vastasi kuningas Mazzinin kirjeeseen vangitsemiskäskyllä. Nyt suunnittelivat kapinalliset kansannousua, joka pakottaisi kuninkaan joko liittymään heihin tai luopumaan. Vangiksi joutuneille alkoi kamala aika. Ei mitään keinoja häikäilty, kidutustakin käytettiin saadakseen vangitut ilmaisemaan toverinsa. Mazzinin paras ystävä Jacopo Ruffini teki itsemurhan vankilassa kidutuksen uuvuttamana, ja Mazzini itse tuomittiin kuolemaan. Ranskan hallituskin karkoitti hänet maasta, mutta hän pysyi piilossa Marseillessa, jatkaen kiihotusta. V. 1833 tapaamme hänet taas Genovassa järjestämässä uutta kapinaa. Mutta se epäonnistui surkeasti eräiden liittolaisten epäluotettavuuden tähden, ja nyt oli Mazzinin paettava Sveitsiin. Hänen epätoivoista mielialaansa todistaa seuraava ote:

/#
"Kuolleitten toverieni haamut kohoavat eteeni kuin rikoksen ja
sitä seuraavan turhan katumuksen aaveet. Minä en saata herättää
heitä eloon. Kuinka monen äidin olen minä saattanut itkemään
Kuinka monet saavat vielä oppia itkemään, jos minä pysyn
yrityksessäni nostattaa Italian nuoriso jaloon tekoon, herättää
heissä yhteisen isänmaan kaipuu! Ja entäpä, jos tuo isänmaa onkin
vain harhakuva!"
#/

Sveitsinkin hallitus karkoitti hänet Itävallan painostuksesta, ja nyt harhaili hän levottomana paikasta toiseen tunnon tuskien ja vihollisen vakoojien takaa-ajamana. Mutta pian kirkastuu hänen mielensä taas. Hänen sanansa saavat takaisin voimakkaan sointunsa, hänen sielunsa jännittyy jälleen, ja taas palaa taistelun tuli hänen sielussaan:

"Nuoret veljeni!" kirjoittaa hän kerran; "jos te joskus olette sielussanne käsittäneet tehtävänne, älkää antako pysäyttää askeleitanne. Kulkekaa määräänne voimalla, täyttäkää tehtävänne joko rakkauden siunaamina tai vihan ahdistamina, joko voimakkaampina, toisiin liittyneinä, tai siinä mykässä yksinäisyydessä, mikä ajatuksen marttyyrejä ympäröi. Tie on selvänä edessämme, te olette pelkureita, tulevaisuuteenne luottamattomia, jos te ette kulje tietänne loppuun suruista ja pettymyksistä huolimatta."

Nyt pakeni Mazzini, v. 1837, hänen kohtaloaan pelkäävien ystävien kehoituksista Englantiin, tuohon "auringottomaan ja soitannottomaan maahan", joka tähän aikaan oli kaikkien valtiollisten pakolaisten turvapaikka.

Lontoossa oli toimeentulo perin vaikeaa. Mazzini eli mitä suurimmassa köyhyydessä ansaiten elatuksensa sanomalehtikirjoituksilla ja yksityisopetuksella. Sitäpaitsi oli hänen ympärillään alituiseen joukko vähemmän hienotuntoisia italialaisia pakolaisia, joilta Mazzini hyväluontoisuutensa takia ei saattanut kieltää mitään. Mutta kuitenkin tutustui Mazzini useihin kuuluisiin englantilaisiin, jotka taas omasta puolestaan kiintyivät nuoreen, miellyttävään, laajahenkiseen italialaiseen. Niinpä joutui hän m.m. Carlylen perheen tuttavaksi ja liittyi lujilla ystävyyden siteillä kuuluisaan skotlantilaiseen aatteenmieheen. Tässä kodissa oli Mazzinilla mieluinen olinpaikka, ja sekä Carlyle että hänen viehättävä vaimonsa tekivät kaikkensa lievittääkseen maanpakolaisen ankaraa kohtaloa. Äidin ja rouva Carlylen lempeät kuvat ovat kai väikkyneet Mazzinin silmäin edessä, kun hän "Ihmisen velvollisuuksissa" kirjoittaa kauniit sanansa kodista ja naisesta, "kodin enkelistä".

Mazzini oli nyt rauhassa poliittisilta myrskyiltä, rauhassa vainolta, ja hänen taloudellinenkin asemansa oli hiljalleen parantunut. Mutta hänen henkensä kaipasi työtä, tyytymättä tyyneyteen ja rauhaan. Nyt kirjoitti hän suuret tutkistelmansa Byronista ja Goethestä, Dantesta ja Lamennaisista, osoittaen harvinaista kykyä tunkeutua kirjailijain sieluun, tulkitsemaan heidän aatteitansa ja näkyjään.

Varsinkin teki Lamennaisin äsken ilmestynyt kirja Paroles d'un croyant suuren vaikutuksen häneen, kuten myös saman tekijän Le livre du peuple ("Kansan kirja"). Ne aatteet, jotka Mazzinin sielussa temmelsivät, saivat Lamennaisista kuin kirkastajansa. Sama rakkaus kansaan, sama uskonnon, velvollisuuden ja edistyksen ihailu puhui voimakkaan, runollisen kielen ja korkean paatoksen kannattamana hänelle Lamennaisin kirjoituksista. Tähän asti paraastapäästä revittyään, alkoi Mazzini nyt rakentaa, luoda velvollisuuden, ihmisyyden ja edistyksen rakennusta, esittäen aatteensa kiihkeällä innolla, lämpimästi ja kaunopuheisesti teoksessaan Dei doveri del' uomo; tämän ensimäinen osa ilmestyi v. 1848 eräässä italialaisessa lehdessä, jonka hän oli perustanut Lontooseen, täältäkin merien ja maiden takaa puhuakseen kansalaisilleen, rohkaistakseen ja innostaakseen heitä vapauden taistelussa.

Sillaikaa oli Mazzinin ystäväpiiri yhä laajentunut. Kerran huomasi hän, että hänen kirjeitään oli avattu, ja tutkimus osoitti muutamien korkeiden englantilaisten virkamiesten antautuneen Itävallan vakoojiksi. Seikka herätti ääretöntä huomiota. Mazzini sai kestää häikäilemättömiä hyökkäyksiä, joista hän kuitenkin kunnialla selviytyi ystävien, varsinkin Carlylen voimakkaasti avustaessa. Nyi tuli hänen nimensä tunnetuksi, ja hänen ympärilleen liittyi yhä enemmän puoltajia, kuten sanottu. V. 1841 sai hän m.m. toimitetuksi rangaistukseen muutamia tunnottomia maanmiehiänsä, jotka Italiasta houkuttelivat nuoria poikasia Euroopassa kiertävien posetiivinsoittajien suoranaiseen orjuuteen. Jutulla oli siksi suuri merkitys, että se pelotti muitakin tuon kauniin ammatin harjoittajia. Hänen ihmisystävällisyytensä suuntautui muillekin aloille. Jo v. 1841 avasi hän koulun pojille Hatton Gardenissa, opettaen heille tiedon alkeita, Italian historiaa, suurten miesten elämäkertoja ja yleisinhimillistä ajatustapaa. Nämä vuodet olivat onnellisimpia, rauhallisimpia Mazzinin elämässä, täynnä päiväpaistetta, jos varjoakin.

* * * * *

Seuraava kausi Mazzinin elämässä sisältää hänen ihanteittensa kirkkaimman voiton ja samalla niiden syvimmän tappion. — "Nuori Italia" oli hajonnut ensimäisten, epäonnistuneiden yritystensä jälkeen, ja sen johtaja oli liiaksi ihanteen mies, liiaksi runoilija, uskoi liiaksi oman kansansa kykyyn ja kehitykseen, ryhtyäkseen ajamaan asiaansa diplomaattisesti, vehkeilyllä ja sovittelulla. Sen jätti hän muille.

Hänen ensimäisen maanpakonsa aikana näyttikin vapauden liekki Italiassa sammuneen. Se tuikahteli vain heikosti "tasaisten" puolueohjelmassa, pilkahti esiin Giobertin kirjassa paaviuden uudistuksesta, leimahtipa kohta sammuvaan liekkiinkin äsken valitun paavin Pius IX:n valtiollisessa anteeksiannossa, jossa sallittiin tuhatkunnan pakolaisen palata kotimaahansa.

Mutta taantumus väijyi. Metternich ja Itävalta kuristivat rautaisin käsin sen ensimäiset taimet. Paavin täytyi perääntyä, ja kaikki näytti palaavan entiselleen.

Näitä tapauksia Mazzini kaukaa tarkkaili kiihtyvällä innostuksella. Apostolato Popolare-lehdessään ennusti hän tulevia myrskyjä ja osoitti paaville hehkuvan kirjeen, vaatien häntä asettumaan Italian vapausliikkeen etunenään. Ja Mazzini oli ennustanut oikein. Saapui vuosi 1848, ja taas jyrähti Ranskassa vallankumouksen ukkonen, kiirittäen kaikuansa kaikkiin Euroopan kulmiin. Joka paikassa nousi kansa vaatimaan vapautta, vaatimaan perustuslakeja. Näytti siltä kuin Itävalta, taantumuksen vanha päävarustus, olisi alkanut horjua. Metternich pakeni, Unkari kapinoi, Pohjois-Italian kaupungit vapautuivat.

Nyt tuli Mazzinille kiire. Hänen täytyi päästä Italiaan, vieras maaperä poltti hänen jalkojensa alla. Nopeasti Lontoosta Pariisiin ja sieltä Milanoon, missä innostunut väkijoukko otti hänet riemuiten vastaan. Mutta jo nyt syntyi eripuraisuutta. Ennenkuin voittoa oli saatukaan, alettiin riidellä Italian hallitusmuodosta, ja sillaikaa voitti Itävallan sotamarski Radetzky horjuvan ja epäröivän Kaarlo Albertin taistelussa toisensa jälkeen.

Roomassa oli voitto kuitenkin ollut varma. Paavi oli paennut vaunuissa Gaetaan, ja oli valittu väliaikainen hallitus, joka kävi yleisen äänioikeuden perustalla valituttamaan Kansalliskokousta. Edustajiksi tulivat myöskin Garibaldi ja Mazzini. Kansalliskokous julisti suurella äänten enemmistöllä tasavallan. Nyt tunsi Mazzini unelmiensa käyvän toteen, nyt näki hän jo innoitetussa näyssä Italian yhtyneenä, Rooman sen pääkaupunkina, kaikki kansat veljinä. Nyt oli keisarien ja paavien Rooman sijaan tullut kansan kaupunki, joka aatteillaan ja siveellisellä voimallaan hallitsisi maailmaa mahtavana ja suurena kuin ennenkin.

Hän puhui kuin triumfaattori kansan juhlivien huutojen kaikuessa, kansan, joka tuskin ymmärsi mitä hän puhui, mutta jonka hän kaunopuheisuutensa tulisella teholla tempasi mukaansa. Ja Mazzini uskoi, uskoi kaikella ihanteellisen sydämensä voimalla kansansa kykyyn, asiansa ja aatteittensa lopulliseen voittoon. Ja nyt ryhtyi hän kokoamaan tasavaltalaisten muualla jo hajonneita voimia. Hän sai Kaarlo Albertin vielä kerran marssimaan Itävaltaa vastaan, mutta Radetzky löi tämän taas perin pohjin Novaran luona, ja hänen täytyi luopua kruunustaan poikansa Viktor Emmanuel II:n hyväksi.

Tapaus teki järkyttävän vaikutuksen Roomassakin, ja siellä valittiin "triumvirit" Mazzini, Saffi ja Armellini valtiota johtamaan. Paavikin, joka tähän saakka oli ollut vaiti Gaetassaan, päästi nyt hätähuudon, kutsuen katolista maailmaa vapauttamaan hänet "lurjusjoukon" vallasta. Ranska, joka juuri äsken oli julistanut kunnioittavansa toisten kansojen vapautta, marssitti sotajoukkonsa rajan yli nuorta tasavaltaa vastaan.

Mutta Mazzini ei hämmästynyt. Nyt oli hänen puolustettava ihanteitaan vereen ja henkeen. Nyt oli hänen näytettävä mitä usko ja ihanteet voivat. Roselli ja Garibaldi valittiin hoitamaan kaupungin puolustusta, mutta kaiken sieluna oli Mazzini. Sanotaan, että Rooman puolustus nosti italialaista luonnetta. "Epäitsekkäänä, väsymättömänä, yksityisestä mukavuudestaan välittämättä, helläsydämisenä kuin lapsi, suurenmoisine uskoineen jumalalliseen tehtäväänsä osoitti tuo 'myrkyllinen vehkeilijä' paavin alamaisille sellaista sielun suuruutta, ettei moista ollut nähty yhdessäkään Kristuksen sijaisessa koko sinä aikana kuin Rooma oli ollut kristitty."

Toinen merkillinen piirre hänessä oli se, ettei hän ollut vähääkään kostonhaluinen. Kukaan ei saanut koskea kirkon omaisuuteen eikä sen palvelijoihin. Kun kansanjoukot esim. kantoivat rippituoleja katusulkuihin, käski Mazzini viedä ne pois. "Hallituksen velvollisuus on säilyttää uskonnon koskemattomuus", sanoi hän.

Kun kaupungin puolustajat, torjuessaan hyökkäyksen, saivat joukon ranskalaisia vangiksi, vietiin heidät Pietarin kirkkoon, jossa Mazzini lausui heille: "Ranskalaiset ja italialaiset, rukoilkaamme yhdessä tässä pyhässä paikassa Kaikkivaltiasta kansan vapauden ja yleisen veljeyden puolesta." Sitten saatettiin heidät kadulle ja lähetettiin pois, mukanaan suuria sikaarikääryjä lahjaksi tovereilleen.

Triumviri asui Quirinalilla pienessä huoneessa, jonne kaikilla oli vapaa pääsy. Hän söi halvassa ravintolassa kahdella frangilla päivässä ja eli koko piiritysajan leivällä ja rypäleillä, jakaen suuren palkkansa kokonaan muille. Hänen ainoa ylellisyytensä oli kukkakimppu, jonka tuntematon käsi joka päivä toi hänelle.

Mutta päivä päivältä harveni sankarien joukko. Ranskassa pääsi katolinen puolue voitolle, ja piiritystä jatkettiin. Äkkiä kieltäytyi Garibaldikin tottelemasta Rosellia ratkaisevalla hetkellä, ja heinäkuussa päätti Kansalliskokous antautua. Mazzini vastusti viimeiseen saakka: "Monarkia voi antautua; tasavalta voi vain kuolla ja todistaa asiansa oikeutta marttyyriuteen saakka." Silloin lähti Garibaldi joukkoineen, häntä ajettiin takaa, ja hän sai kärsiä kovaa, menettäen rakkaan vaimonsakin Comacchion soissa. Toiset johtajat kaatuivat tai ammuttiin. Mazzini piiloitteli Roomassa vielä muutaman päivän, pelastuen kuin ihmeen kautta. Hänen päänsä oli harmaantunut kahdessa kuukaudessa, hänen kasvonsa olivat vanhentuneet, mutta sielussa kyti yhä, ankarasta pettymyksestä huolimatta, entinen tuli. Ääni kajahti varmalta ja tyyneltä, silmä oli kirkas, vaikka surullinen. Hänen elämänsä suurin ja kirkkain unelma oli loppunut, ja taas alkoi taistelu, taas oli edessä köyhyys ja maanpako.

* * * * *

Suuren pettymyksensä jälkeen pakeni Mazzini nopeasti Sveitsiin ja sieltä Englantiin jatkamaan entistä elämäänsä — suojellen pakolaisia, kirjoitellen yhä aatteittensa puolesta, m.m. sarjan kirjeitä "Italian kansalle" vv. 1861-71.

Vanhat ystävät ottivat hänet avosylin vastaan, ja yleensä herätti hän yhä enenevää huomiota Englannin älykkäimpien, sivistyneimpien piirien keskuudessa. Swinburne lauloi hänen kunniakseen, ja häntä ympäröi liehakoiva, imarteleva ihailijajoukko. Mutta hänen mielensä paloi yhäti Italiaan. Hän koetti saada Englantia "siveellisesti kannattamaan" sen asiaa, hän perusti "Italian ystävien" seuran, johon suuri joukko ajan merkittävimpiä vapaamielisiä kokoontui. Sitäpaitsi järjesti hän entiselle ohjelmalleen uskollisena kapinoita siellä täällä; niistä kuitenkin oli enemmän vahinkoa kuin hyötyä, kun toiset miehet olivat toisin keinoin ryhtyneet ajamaan Italian asiaa.

Cavour ja Viktor Emmanuel, diplomaatti ja sotilas, toteuttivat sen, mitä ihanteen mies oli aavistellut. Italia vapautui, Italia yhtyi. Mutta se, ettei Italiasta tullut tasavaltaa, suretti Mazzinia syvästi hänen viimeisinä vuosinaan, eikä hän koskaan lakannut ponnistelemasta tämän ihanteen puolesta. Vielä nytkin on Mazzinin nimi Italian tasavaltalaisten huulilla, vielä nytkin on ihmisiä, jotka sitä hänen esimerkkiään seuraten ihanteena tavoittelevat. Ja tasavallan puolustajana, tasavaltaisen oppisuunnan julistajana on Mazzinin nimi jäänyt historiaankin.

Sosialismin historiassa hän myöskin joskus vilaukselta näyttäytyy. Siihen vaikutti tietysti hänen toimintansa alempien kansanluokkien, varsinkin työläisluokan kohottamiseksi, ja tapaammehan esim. "Ihmisen velvollisuuksissa" monta ajatusta, jotka nykyinen sosialismi on hyväksynyt, kuten aatteet työnjaosta ja palkan suhteesta tehtyyn työhön, kansojen veljeydestä, yhteiskuntaluokkien suhtautumisesta toisiinsa j.n.e.

Mutta Mazzini oli ennen kaikkea ihanteen mies, uskonnollisen ihanteen. Kaikki oikeutemme ja velvollisuutemme johtaa hän Jumalasta ja Hänen laistaan. Se, mikä sosialismissa näytti kallistuvan materialismiin, oli hänelle kauhistus.

Hän ei myöskään hyväksy yksityisen omaisuuden hävittämistä, todistaen terävästi ja selvästi, että maailmasta silloin, yksityisen yritteliäisyyden lakatessa, katoisi myöskin edistymisen halu. Jokainen eläisi itsekseen harrastuksetonta, harmaata elämää, mikä lopulta veisi epätoivoon ja anarkiaan.

Sellainen ei ole Mazzinin tulevaisuusihanne. Pateettisin sanoin lausuu hän julki uskontunnustuksensa "Ihmisen velvollisuuksien" viimeisillä sivuilla: "Minä uskon elämän ikuiseen kehitykseen Jumalan luomissa, ja mietteen ja toiminnan edistykseen, ei ainoastaan menneen, vaan myöskin tulevan ajan ihmisten keskuudessa… Minä uskon yhdistymiseen ainoana keinona, mitä meillä on edistyksen täyttämiseksi, ei ainoastaan siksi, että se monistuttaa tuottavien voimien toiminnan, vaan myöskin sen vuoksi, että se tuo lähempään yhteyteen kaikki ihmissielun erilaiset ilmiöt ja asettaa yksilön elämän yhteiselämän yhteyteen."

Näin ei hänen työnsä kohdistu ainoastaan Italiaan, vaan koko ihmiskuntaan. Kun Mazzini eli, oli hänen nimensä kuin sotahuuto, joka sai tyrannit kaikkialla maailmassa vapisemaan. Sanotaan, että hänen kuolemansa oli mieluinen tapaus monille Euroopan kruunatuista ja kruunaamattomista hallitsijoista. Oma kansansa kunnioittaa häntä kansallissankarinaan Garibaldin rinnalla. Kun hän kuoli, v. 1872 matkalla kotimaassaan, saateltiin hänet juhlallisesti hautaan kotikaupunkinsa kuuluisalle kirkkomaalle, äitinsä viereen, ja kun hänen syntymänsä satavuotismuistoa juhlittiin, oli kuningas ministereineen läsnä, kouluissa vietettiin juhlia ja hänen muistopatsaansa oli kiedottu Italian ja Englannin lippuihin.

Meihin vaikuttaa hän kuitenkin ennen kaikkea ihmisenä. Mazzini oli niin peräti kokonainen persoonallisuus, että sellaisia harvoin tavataan. Ainakin hän itse täytti ne velvollisuudet, joita hän julisti, milloinkaan poikkeamatta siitä minkä oikeaksi näki, konsaan vastuksia väistämättä, kumartelematta ja mutkistelematta kulkien suoraan omaa päämääräänsä kohti. Ja siksi palaakin hänen nimensä yhä vapauden soihtuna siellä, missä kansa kalleimpansa puolesta taistelee, ja siksi soivatkin hänen sanansa uskosta lopulliseen voittoon lohduttavina ja rohkaisevina kaikille sorretuille ja vainotuille. Luulenpa, että Mazzinilla nyt on sanansa sanottavana meidänkin kärsivälle, taistelevalle kansallemme.

Hänen luonteensa rajaton hyvyys pistää silmään kaikkialla. Melkein arvostelematta saattoi hän tuhlata omaisuutensa, viimeisen roponsakin sille, joka sanoi sitä tarvitsevansa. Hänen lapsuudestaan kerrotaankin kuvaava tarina:

Kuusivuotiaana käveli hän kadulla äitinsä kanssa. Heiltä pyysi almua kerjäläinen, vanha, kunnianarvoisan näköinen ukko. Mazzini seisahtui kuin jähmettyneenä, juoksi äitinsä luota, kietoi käsivartensa kerjäläisen kaulaan ja suuteli häntä huutaen: "Anna hänelle jotakin, äiti! Anna hänelle jotakin." — "Rakastakaa häntä paljon, rouva", sanoi ukko; "hän tulee rakastamaan kansaa".

Ja ennustus toteutui. Mazzini rakasti kansaa, omaa kansaansa, melkein sokeasti, sen vikoja näkemättä. Hän asetti omat hehkuvat aatteensa sen sieluun, uskoen oman lujuutensa, oman rehellisyytensä piilevän jokaisen työmiehen karkean puvun alla. Ja siitä johtuivat hänen useimmat pettymyksensäkin.

Sitäpaitsi oli hänen olemuksensa ja koko käytöksensä erinomaisen miellyttävää. Hän ei ollut lahjakas ainoastaan puhujana ja kansan johtajana; hänen runolliset ja soitannollisetkin taipumuksensa olivat tavallista suuremmat. Väitetään että se, joka hänet tapasi, ei voinut koskaan unohtaa hänen henkevää keskusteluaan, kauniita, ilmeikkäitä kasvojaan ja suuria, tummia silmiään, joissa salama joskus välähti lempeän, surumielisen sävyn takaa.

Ja niin oli hänen elämänsä kaikesta levottomuudestaan, kaikista kärsimyksistään ja puutteistaan huolimatta ihana elämä. Vaikka hänen valtiollisella toiminnallaan ei ollutkaan suuria, suoranaisia seurauksia — toisethan hänen työnsä loppuun veivät — loistaa hän sentään silmiimme suurena ihmisenä, apostolina, otsallaan uneksijan miettivä ilme ja silmissään ennustajan kauas tähtäävä, ihmeitä näkevä katse.

Tampereella syyskuulla 1917.

Suomentaja.