IX
Salanderin kotielämässä näytti avomielisyyden hyvä kotihengetär makaavan jossakin sairaana. Tukalata päivää odottaen olivat Setti ja Netti, jotka tuona onnettomana yönä eivät olleet nukkuneet, luvanneet toisilleen alistua lapsellisella nöyryydellä syvästi loukkautuneen äidin tuomioihin, mutta myöskin pysyä valinnalleen järkähtämättömän uskollisina.
Kun he aamulla ilmestyivät arkihuoneeseen, ei kukaan puhunut sanaakaan ja sittenkuin kun isä oli poistunut ja he olivat yksin äidin kanssa, pysyi tämä yhä vaiti asiasta, eipä antanut edes vähintäkään viittausta siitä, että tyttöjen olisi tunnustuksille ruvettava. Niin kului se päivä loppuun, samoin seuraava ja kaikki muutkin päivät. Äiti puolestaan ilmeisestikin hautasi tuon onnettoman jutun äänettömyyden yöhön, toivoen saavansa sen sillä tavoin raukeamaan. Isä tekeysi myöskin kuin olisi hän sen täysin unhoittanut, ja ainoastaan Leena kuiskasi heille kerran, ettei hän saanut siitä puhua, jollei mielinyt tulla poispannuksi.
Arnold kirjoitteli tavallisuuden mukaan kotiin, milloin vanhemmille, milloin sisarille. Isälle ja äidille osoitetut kirjeet luettiin julkisesti eikä yksikään sana niissä ilmaissut, että hän olisi tiennyt jotain äidin huolista, ja mitä hän sisarille kirjoitti, oli yhtä vilpitöntä ja veljellisen vapaata kuin konsanaan.
Ulos mennessään he eivät huomanneet vähintäkään merkkiä vartioimisesta; heiltä ei lainkaan kysytty, minne he aikoivat mennä, ja vielä vähemmin piti heitä kukaan silmällä. Takaisin palatessaan ei kukaan huolehtinut, missä he olivat olleet, jolleivät itse sitä sanoneet.
Niin elivät nämä komeat ja täyskypsyneet neitoset epävarmoina asiain kulusta ja harhailivat kuin varjot tietyksi tulleine kaksoissalaisuuksineen. He tunsivat olonsa sitä epämieluisemmaksi, kuta enemmän suhteet alkoivat levottua ja lujittua vanha sovinnollinen yhteys; sillä äiti teki aina sen vaikutuksen kuin voisi pimeys yhdestä ainoasta sanasta levittää jälleen huntunsa. Kerran päivällistä syötäessä istui Salander pöydässä yksin tyttöjen kanssa, äiti kun oli matkustanut erästä maalla kuollutta sukulaista maahan saattamaan. Salander veti taskustaan muutamia toimistosta tuomiaan yksityiskirjeitä ja tarkasti niitä lähemmin.
"Siinä on yksi Arnoldiltakin, mitähän se kirjoittaa?" sanoi hän ja laski avatun kirjeen pöydälle. Setti otti sen ja luki. Arnold kertoi välttävän hyvin päässeensä tohtoriksi, niin ja niin paljon menneen siihen rahaa ja miettineensä nyt käyttää hyväkseen lupaa matkustaa Lontooseen ja Pariisiin sekä käyttää siihen yhden vuoden.
"Se on minusta oikein kielitaidon vuoksi, jossa hän vielä on takapajulla", sanoi tuo entinen sekundaariopettaja, "muusta minä en niin paljoa välitäkään. Englannista puhuessaan on hänen opittava sanomaan dschury ja Pariisista kertoessaan schyri, enempää ei hän kerkeä, mitä lakitieteeseen tulee, puolessa vuodessa onkeensa ottaa."
Sillä välin oli Setti pannut kirjeen pois sitä päähän asti lukematta sekä piti nenäliinaa silmäinsä edessä. Samalla tavoin teki Nettikin, joka oli ottanut kirjeen ja samoin sitä silmäillyt.
"Mitä nyt? Mikä teillä on?" kysyi isä hämmästyneenä, "miksette lue loppuun?"
Hän otti itse kirjeen, etsi keskeytetyn kohdan ja luki ääneensä: "Nyt tervehdin minä myöskin sydämellisimmästi suloista siskopariani! Lyhyyden vuoksi olen minä, saadakseni tuon kalliin kaksoiskäsitteen pikemmin mielessäni esille, yhdistänyt nimet Setti ja Netti ja ajattelen ainoastaan Snettistä, joten he mielessäni esiintyvät. Mutta kuinka te voitte? Eikö tunnu ilmassa vielä mitään kihlauksen tapaista? Ettehän juuri enää ole mitään tytön tyllyköitä! Minulle se kyllä on hyvä, jos tapaan teidät vielä kiltisti kotona; sillä hittokos sen niin rantustelevista naisista voi tietää, mimmoisia lankoja he vielä velimiehelleen valitsevat!"
"Vai niin!" murisi isä hyväntahtoisesti, "olisinpa tiennyt mitä siinä on, niin olisi kirje pysynyt taskussani. Mutta pankaahan liinanne pois ja syökää soppaanne!"
Hänen puhetapansa lohdutti hiukan tyttöjä; olihan se sentään ystävällisintä, mitä he koko aikana olivat kuulleet, ja he söivät isän kanssa loppuun saakka.
Kun palvelustytöllä ei ollut enää tekemistä huoneessa ja Martti levollisesti lopetti viinilasiaan, joksi aikaa naiset talossa vallitsevan tavan mukaan jäivät vielä paikoilleen istumaan, aloitti hän jälleen ystävällisellä äänellä keskustelun.
"Koska tuohon ikävään, meitä kaikkia lumouksessaan pitävään juttuun tuli Arnoldin viattoman pilan takia kajotuksi, niin puhelkaamme siitä järjellisesti hiukan enemmän! Te käyttäytte hyvin arvokkaasti; me uskomme, äiti ja minä, että te todellakin vältätte seurustelua niiden nuorten miesten kanssa. Kuitenkaan emme tulevaisuuteen nähden tiedä mitään ja tokko te itsekään olette sen enemmän siitä selvillä? Ehkä, ajattelimme me, selvenevät he siitä vähitellen ja löytävät jälleen itsensä, ja ilmankin noita kahta kaksostähteä! Silloin tulee juoksupoika postista ja kertoo nähneensä neiditkin luukulla. Toivatko he kirjeitä? kysyn minä, ja hän sanoo: 'Ei, he noutivat kirjeitä, joita siellä heille oli.' Hyvä, minä tiedän jo mitä se on, vastasin minä. Oletteko siis yhteydessä heidän kanssaan poste restante?"
"Kyllä!" vastasivat molemmat tytöt yhtaikaa.
"Ja missä tarkoituksessa? Tulevaisuuteenko luottaen vai tarkoituksellako lopettaa ystävyys? Te näette, että minä osaan puhua samaan henkeen kuin mikä tuossa tunnetussa kirjevaihdossanne vallinnee! Ystävämme eivät luovu, niin kauan kuin he ovat varmoja kahdesta sydämestä, jotka eivät sitä heiltä vaadi!"
Tämän sanoi Netti ja Setti lisäsi: "Kuinka me todellakaan tahtoisimme toiveistamme luopua, menettää rakastettumme ja sen sijaan koko elämämme vaihettaa pilkkaaviin juorupuheisiin, jotka sitten vasta oikein alkaisivatkin?"
"Hyvä valtti!" sanoi isä, surkumielin ajatellen puolisoaan, joka aina yhtä kiinteän vastustuksen valtaamana mahdollisesti tällä samalla hetkellä istui hautajaispöydässä kaukaisessa suruhuoneessa.
"Lapsi kullat!" jatkoi hän hetkisen vaiettuaan, "kuinka kauan te sitten oikeastaan mielitte tuota luultua onneanne odottaa? Jospa minä vain sen tietäisin! Niin, kunpa te olisitte kahdenkymmenen ijässä, kuten sulhonne, ja nämä sen sijaan teidän ijässänne, niin se joltakin kuuluisi!"
"Aina tuota samaa!" huusivat tytöt yhdestä suusta, "olkaa toki kärsivällisiä, muutamassa vuodessa näytämme samanikäisiltä heidän kanssaan, he tulevat niin vanhoiksi kuin me ja me yhtä nuoriksi kuin he, kun vain ensin pääsemme yhteen! Heistä tulee miehiä! Muutoin saavat he heille sopivan aseman pikemmin kuin moni luuleekaan, ja silloin on tämä viheliäisyys lopussa!"
"Valtti!" huudahti isä nauraen, mutta kovin ihmeissään tyttäriensä puheista; "tuo kaikkihan kuulestaa siltä kuin eläisimme sankarien ajassa, jolloin miehet ja naiset pysyivät ikuisesti nuorina! Odottakaamme sitä, ja toivoakseni teidän ei tarvitse, jos tahtonne mukaan käy, kokea aikaa jolloin te todellakin tarvitsisitte sankarin voimia! Nyt lopetamme istunnon. Tänä iltana on minun mentävä erääseen vaalien takia pidettävään kokoukseen, josta en voi jäädä pois. Niin ollen olisi hyvä että te minun sijastani menisitte asemalle äitiä noutamaan. Tiedän, että se tekee hänelle hyvää, kun hän odottamatta tapaa teidät siellä!"
Tytöt lupasivat sen tehdä ja hiukan punastuivat salaisesta ilosta, minkä saamansa tehtävä heille tuotti.
Martti Salander meni liikkeeseensä, työskenteli siellä pari tuntia ja sitten vielä hyvän aikaa vaaliasioissa, katsellen läpi kirjeitä ja muita papereita sekä yhtä ja toista huomautellen.
Kysymyksessä oli erään Münsterburgin piirin Suurta Neuvostoa koskevien vaalien ehdokaslistan selvittely, entisten jäsenten arvosteleminen, eroavien korvaaminen ja uusien jäsenten ottaminen. Salander sai yhä vielä iloita siitä, että hän oli riippumaton ja vapaa kaikesta vaalikuumeesta, hän kun useista palveluksistaan ja moninkertaisista vaatimuksista huolimatta oli jäänyt syrjään muodollisista viroista ja arvonimistä.
Mutta nyt pakkasi hänestä salaa tuntumaan siltä, että hänen kuten monen muunkin, olisi hyödyllisintä esiintyä ja puhua ratkaisevassa paikassa, nimittäin lakiasäätävässä neuvostossa; sillä mitä se häntä auttoi, joskin hän vapaissa yhdistyksissä ja kokouksissa ajoikin läpi mielipiteensä tappioksi vastustajalleen, joka sitten kuitenkin istui virastossa ja sai siellä yksin päänsä pitää.
Mutta hän ei saanut, vaikka se onkin tavallista, ehdottaneeksi itseänsä, se on tuttavallisesti ilmaisseeksi toisille johtajille haluavansa tulla valituksi; ja ettei siltä näyttäisikään, otti hän julkisesti osaa tämänpäiväiseen kokoukseen, jota vastoin ne, jotka toivoivat tulevansa valituiksi tai tiesivät siten käyvän, jäivät pois. Eivät tosin kaikki, sillä muutamat tulivat kokoukseen vapaasti ja itsetietoisesti.
Neljän Tuulen salissa, joka oli eri puolueiden ja seurain kokouspaikkana, tapasi Salander kahden pitkän pöydän ympärillä sankat joukot kansalaisia, yhtä suurien miesjoukkojen seisoskellessa vielä ympäri seiniä ja keskenään puhellessa. Näiden joukossa kiertelivät kokoonkutsujat, neuvotellen tuolla ja täällä sekä kesytellen jotakin vastuksellisempaa poliittista kannunvalajaa. Salanderkin liittyi heihin. Hän oli etupäässä herättänyt sen ajatuksen, että molempain pääpuolueiden olisi sovinnollisesti otettava toisensa lukuun; hän itse kuului demokraatiseen puolueeseen, jonka valta joku aika sitten oli kansan keskuudessa alkanut horjua, ja siksipä pitikin hän yhtä viisaana kuin kohtuullisenakin, että vanhoille liberaaleille suotaisiin taas enemmän tilaa. Hän oli nimittäin alkanut suosia uudenaikaista vähemmistöedustusta, jota puolustivat ei ainoastaan valtiolliset ajattelijat vaan myöskin kaikenlaiset käytännön miehetkin, joita itseään se lähinnä saattoi hyödyttää, vaikkakaan he tähän saakka eivät olleet mitään muuta järjestelmää hyväksyneet.
Kun pöydät vähitellen yhä enemmän täyttyivät, antoi esimies merkin alkamiseen. Salander kohtasi, raivautuessaan yhä esille rientävien välitse eteenpäin, muutaman nuoren miehen, joka näytti hänestä tutulta ja joka hattuaan nostaen tervehti häntä kunnioittavasti, mihin hän kohteliaasti vastasi.
Hänen oli mentävä pitkin toisen pöydän sivua, päästäkseen paikalleen sen yläpäässä johtajien joukossa. Matkalla sinne kohtasi hän taasen tuon nuoren miehen, joka uudisti saman kohteliaisuuden ja nosti hattuaan, tällä kertaa kumartaen. Se ei näytä mielivän lainkaan panna hattuaan pois, ajatteli hän juuri, kun häneltä samalla putosi kuin suomukset silmistä; nehän olivat kaksoset! Kas vain, he osoittivat ottavansa osaa maansa asioihin; se on hyvä nuorille miehille ja todistaa heissä vakavaa mieltä! Jolleivät he pahempaa puuhaile, niin ei heidän laitansa niin huonosti olekaan!
Puolittain hajamielisenä näistä ajatuksistaan ja päivällä tyttöjen kanssa tapahtuneen keskustelun muisteluista pääsi hän vihdoinkin paikalleen, ja tilasi lasin viiniä, mikä tässä osassa salia oli arvokkaisuuden vuoksi juotava vain hyvin hitaasti, ikäänkuin huomaamatta.
Keskustelut alkoivat esimiehen pitämällä valtiollisella puheella ja äänten laskijain ynnä muiden toimimiesten vaalilla, jonka jälkeen alettiin ehdotuksia käsitellä. Perustana oli muutamia painettuja listoja, jotka sitä varten valitut esilukijat suullisesti esittivät, ja viisi kuusi nimeä ratkaistiin pian yksimielisesti. Mutta jo seitsemänteen nimeen tultaessa, kun esimies kysyi, tahdotaanko muita ehdotuksia tehdä, kaikui perältä voimakas ääni, joka huusi: "Minä ehdotan herra Martti Salanderia, kauppiasta Münsterburgista!"
Ja eräästä toisesta salinnurkasta huusi joku yhtä kuuluvasti:
"Kannatetaan!"
"Jaa! Niinpä vain! Jo paljon afisioita!" ynnä muuta sentapaista mutinaa kuultiin pöydän ääressä, ja jokainen kääntyi katsomaan ehdotuksen tekijää.
Mutta esimies kilisti lasiaan ja lausui hiljaisuuden tultua: "Minä kysyisin kokoukselta, käymmekö nyt heti käsittelemään uutta ehdotusta vai menemmekö sitä ennen läpi esillä olevat ehdotukset, joista ilmeisestikin päästään pian ja yksimielisesti!"
"Minä pysyn ehdotuksessani!" huusi ensimäinen ääni ja toisesta nurkasta seurasi sitä heti äänekäs "kannatetaan!" Esimies julisti: "On ehdotettu vaalilistaan otettavaksi herra Martti Salanderia piirimme seitsemäntenä jäsenenä Suureen Neuvostoon! Pyydän ehdotuksen tekijöitä ilmoittamaan itsensä!"
"Notariuksen sijainen Isidor Weidelich!" kajahti entisestä paikasta vieläkin kuuluvammin, ja kannattajan nurkasta huusi toinen, selvästikin Julian veli: "Hyvä! hyvä!"
Kaikki kääntyivät taas katsomaan.
"Mikä Weidelich se on? Kuka hän on? Tuoko nuori mies tuolla?" kuului ääniä.
Esimies kilisti uudelleen ja huusi: "Joka haluaa, että nyt heti käytäisiin käsittelemään herra Isidor Weidelichin vaaliehdotusta, nostakoon kätensä!"
"Ylös!" huusi joukko nuoria miehiä, heiluttaen käsiään ilmassa, ja heitä seurasi hiukan epäröiden käsi toisensa jälkeen; kun se lakkasi, koetti esimies laskea ääniä. Käsiä oli viisikymmentäkuusi.
"Näyttää olevan enemmistö! Vai vaaditaanko vastaäänestystä?"
Kaksi tai kolme nostivat kätensä, mutta antoivat niiden jälleen laskeutua, nähdessään yksin jäävänsä.
"On siis päätetty heti ryhtyä herra Martti Salanderin vaaliehdokkuuteen. Siis joka äänestää, että hänet asetettaisiin lähinnä seuraavalle sijalle listalla ja tämän kokouksen nimessä suositeltaisiin kansalle vaalia varten, se suvaitkoon nostaa kätensä!"
Harvoja ja tuskin ollenkaan huomattavia poikkeuksia lukuun ottamatta kohosivat kaikki kädet hyväksyvän ääntensorinan kaikuessa, mikä osoitti, että Salanderin valinta näytti läsnäolevista kansalaisista itsestään selvältä asialta.
Hän, juuri valituksi tullut mies, oli harmin ja kiihtymyksen vallassa. Sydämensä salaisen toivomuksen, päästä viimeinkin hänelle hyvin sopivalle sijalle neuvostossa näki hän kaksosveljesten rohkean ja ripeän yrityksen kautta toteutuneeksi ja samalla äänestyksen keskeytetyksi puheenjohtajan epäkohteliaiden turhantarkkuuksien takia, yhteensattuma, joka ei voinut lainkaan miellyttää. Miettiessään, ettei hän sellaisissa oloissa voisi ryhtyä oman valintansa hyväksi puuhaamaan eikä neuvoston paikasta vallankaan kaksosille olla kiitollisuuden velassa, oli hän noiden hajanaisten tunteiden vallassa ollessaan lyönyt laimin oikean hetken ratkaisevan vastalauseen panoon ja oli niin levotonna ja neuvotonna, että hän koskematonna säilyneen lasinsa tyhjensi lyhyin siemauksin melkein pohjaan saakka, kun puheenjohtaja samalla vahvisti onnellisen tuloksen vissillä juhlallisuudella, tahtoen toimitusta jatkettavaksi. Hän kiitti tuosta arvokkaasta luottamuksesta, mutta selitti olevansa pakoitettu hylkäämään ehdokkuuden syistä, joita hän tässä ei voinut selvitellä, sekä pyysi hyvin varmoin sanoin uuden vaalin toimittamista. Nyt vasta esiintyi kaksi vanhempaa miestä, taivuttaakseen häntä peräytymään. Näille oli hän sydämessään todella kiitollinen, mutta päätöksessään pysyi hän lujana, ja niin ryhdyttiin jatkamaan toimitusta, kunnes se tavallisine välikohtauksineen ja odottamattomine asiankäänteineen soljui loppuun.
Puheenjohtajakin, jolla oli samoinkuin Salanderillakin salaisia toiveita, tuli uusia ehdokkaita asetettaessa Martin ehdotuksesta valituksi, jolla tämä levollisin mielin täytti kansalaisvelvollisuutensa, hän kun tunsi ensimainitun kunnon mieheksi.
Kotimatkalla oli hänellä voitettavanaan kovin ristiriitaisia tunteita. Hänelle laajempaa vaikutusta varten välttämätön virka, kuten hän uskoi, täytyi hänen sivuuttaa, koska hän ei voinut sitä ottaa vastaan niiden kädestä, jotka lahjoittivat sen hänelle kuin hihastaan pudistaen. Mitä olisi Maria rouva siihen sanonutkaan, jos olisi puhuttu, että Weidelichin veljekset olivat julkisesti häntä ehdottaneet! Ja sittenkin, niin harmissaan kuin hän olikin noille poikanulkeille, kuten hän heitä nimitti, tunsi hän vasten tahtoaankin hitusen suopeutta heitä ja heidän epäonnistunutta yritystään kohtaan. Sitten hävetti häntä, takertuessaan niin vähäpätöiseen ansaan, ollessaan ensi kertaa monivuotisen toimintansa jälkeen aivan neuvostotalon kynnyksellä sekä täytyessään tunnustaa, että häneltä puuttui tuota karskia häikäilemättömyyttä, mikä on välttämätöntä ripeään menestykseen poliittisella uralla.
Lopulta tuli hän tyytyväiseksi menettelyynsä, kun hän ajatteli seurauksia ja kaikkia suurempia vaatimuksia, mitkä häntä olisivat kohdanneet, jos hän kerta olisi astunut virkaelämän poluille. Ei, sanoi hän, tietoisuus siitä, että kaksi nuorukaista ovat minut kilvelle nostaneet, olisi seurannut minua kaikkialla, ja varmaankin olisivat he itsensä hyvin epämukavalla tavalla jalkoihini kietoneet! Ja mikä tänään ei tapahdu, voi onnellisemmalla hetkellä paremmin tapahtua!
Käytöksestään niitti hän myöskin kauniin palkan, kun hän kertoi kokemansa vaimolleen ja tämä häntä sen johdosta kovin ylisti. Hän oli tavannut tämän kotona tyytyväisellä ja lempeällä tuulella, hän kun oli tytärten vastaan tulon käsittänyt ja selittänyt parantumisen alotteeksi, jonka vuoksi hän viettikin iltaa ystävällisessä seurustelussa heidän kanssaan, minkä tytöt taasen maata mennessään selittivät omalla tavallaan.
Kaiken tämän tunteiden sekamelskan pääaiheuttajat, Julian ja Isidor, kävivät kokouksen jälkeen neuvottelemaan eräässä kaupungin oluttuvista.
"Huonosti meiltä onnistui toivomaamme appiukkoon nähden!" arveli heistä toinen.
"Mitä lemmittyjemme isäukkoon tulee, niin, luulen ma, ottaa hän huomioon tilaisuudessa osoittamamme hyvän tahdon, eikä hän pahakseen ole sitä missään tapauksessa ottanut!" vastasi toinen; "mutta muutoin on esiintymisemme täysin onnistunut, hänhän tuli valituksi aivan yksimielisesti!"
"Todellakin, niin kyllä, kuka olisi ajatellut, että me kaksi jo ensi kerralla valtiolliseen kokoukseen mennessämme tekisimme neuvosherran?"
"Sen minäkin sanon, että se on hyvä alku! Täytä ja juo! Sitä tulee meidän jatkaa! Jos me jatkuvalla menestyksellä politikoimme, niin tulee se olemaan meille hyvin edullista! Päällikköni sanoo tahtovansa vielä tänä vuonna luopua; minun täytyy nyt jo tehdä melkein kaikki työt!"
"Ja minun esimieheni ei tule enää valituksi, jahka hänen virka-aikansa päättyy, se on hyvin todennäköistä."
"Silloinpa sinä voit jo nyt valmistella maaperää piirissäsi! Juo pohjaan!"
"Sinun vuorosi täyttää! Kuulehan mitä minulla äsken juolahti mieleen, minä tahtoisin sitä tyystin harkittavaksi!"
"Laukaise pois!"
"Minä arvioin hyödylliseksi, ettemme menisi samaan puolueeseen, silloin voisimme paremmin omaksi hyväksemme toimia! Useinhan perheissä sattuu, että yksi veljistä on harmaa, toinen musta, kolmas punanen, ja kaikki menestyvät hyvin sellaisinaan; yksi hankkii ystäviä toiselle, puhumalla hänestä hyvää ja suosittelemalla häntä!"
"Se on selvää! Todellakin, kun ajattelee! Sinä taivaan talikynttilä! Mutta miten meidän on kakku jaettava? Onko sinulla määrättyä harrastusta, prinsiippiä?"
"Minullako? Ei vielä, sen hankimme myöhemmin kokemuksen kautta, jos se niin välttämätöntä on! Mutta nykyään on minulle samantekevää, mitä nuottia minä vihellän; ylimalkaan ei ole tarvis aina jaaritella, jollei kerta olla asiassa käsinä!"
"Maljasi!" —
"Kippis!"
"Katsos, näin juuri minä ajattelen! Ainoastaan yksi mutka on asiassa, nimen edullinen tai vähemmän edullinen kaiku! Nyt ovat demokraatit vallassa ja käyvät miehistä; vanhoja liberaaleja nimittävät he jo vanhoillisiksi. Konservatiivinen miellyttäisi enemmän korvaa, mutta yksinkertainen rahvas ei käytä sitä nimeä!"
"Siinä on jotain hassua! Jo tuo nimi vanha liberaali tai vanha vapaamielinen haiskahtaa yömyssyltä!"
"Ja sentäänkin, toiselta puolen alkaa käsite demokraati tuntua kovin kirpeältä! Ja notariuksella on pääasiallisesti kapitaalin kanssa tekemistä!"
"Niin kyllä, mutta sinä unhotat, että myöskin velkaantuneilla talonpojilla, velallisilla, konkurssitilassa olevilla ja kaikenkarvaisilla köyhillä ihmisillä on tekemistä notariuksen kanssa, sitähän sinulle ei tarvitse sanoa! Ja näitä on enemmistö notariuksen vaaleissa kuten muuallakin!"
"Totta sekin! Kuules nyt, koska hyvät ja huonot puolet käyvät kaikissa yksiin, niin ehdotan minä puolueet keskenämme arvalla jaettavaksi!"
"Neiti, arpamalja!"
Kun se tuotiin, tarttui Julian siihen ja pudisti sitä. "Kuinkas nyt menetellään? Minun mielipiteeni on, että jätämme kaikki pikku puolueet huomioon ottamatta ja pelaamme vain kahdesta pääleiristä!"
"Siis demokraati tai vanha liberaali! Siihen riittää yksi heitto; joka heittää useimmat silmät, siitä tulee se mitä edeltä päätetään, toinen ottaa toisen nimen."
"Siis voittajasta tulee demokraati, häviölle joutuneesta vanha liberaali! Käykö se?"
"Kyllä!"
"Juo ensin pohjaan, tahdin mukaan, kippis!"
"Sitte laukastaan, kippis!"
Julian pudisti uudelleen kolmea arpanappulaa ja kaatoi maljan pöydälle. Esissä oli kahdeksantoista silmää, kaikki kolme kuutosta.
"Se on siis valmis!" huusi Isidor.
"Ei, sinä heität myös, voithan sinäkin saada yhtä monta silmää ja sitten me ryypätään!" sanoi veli Julian.
Toinen heitti, mutta sai vain kolmetoista silmää. "Onneksesi, herra demokraati!" huudahti hän ja toinen, Julian, huusi: "Onneksesi, herra vanha liberaali, rahvaankielellä vanhoillikko!"