Martti Salander: Romaani

by Gottfried Keller

X

Nuo muutoin yksimieliset veljekset erosivat julkisuudessa vain sikäli kuin kumpikin harrasti käydä niissä kansalaispiireissä, jotka vastasivat kunkin puoluenimeä. Kun heillä oli vielä niukasti poliittista älyä ja ajatusvarasto vähäinen, tuntui heistä vaikealta päästä puheillaan huomatuiksi, mutta sen sijaan päättivät he läsnäolollaan ja puheenjohtajille omistetulla mielistelevällä tarkkaavaisuudella hankkia näiden suopeuden. Vähitellen osoittausivat he hyödyllisiksi esille tulevain pienempäin kirjoitustöiden avulla, joita he halukkaasti ottivat huoltaakseen, sekä samoin tiedonannoillaan vastapuolueen leiristä, kertoen näiden aikeista ja päätöksistä, hullunkurisista tai ikävistä tapauksista, mieskohtaisista rettelöistä ja sen semmoisista, joista he joka kerta viivyttelemättä toisilleen kuiskailivat. Tämän johdosta mainittiin heitä puoluelaistensa kesken sukkeliksi ja asioista hyvin selvillä oleviksi politikoiksi, he kun kertoivat uutisensa varovasti ja kuin sivumennen. Muutoin on luultavaa, että tämä viimemainittu piirre ei johtunut niinkään ilkeästä petturuudesta kuin siitä kevytmielisestä menettelystä, jota he olivat ottaneet puolue-elämän kanssa pelatakseen. Vielä muitakin, viattomampia kujeita harjoittivat he ahkerasti. Jos he menivät johonkin julkiseen kokoukseen, yhdistykseen taikkapa vain ravintolaan, pitivät he huolta siitä, että heiltä tuli ja meni kansliaansa kiireellisiä asiakirjeitä ja sähkösanomia tai että heitä persoonallisesti kutsuttiin ulos. Tälle kyllä naureskelivat kokeneet virkoihin pyrkijät, mutta varovasti ja suopeasti. He pitivät sitä jonakin perin kunnollisena, ikäänkuin valtiomiesmäisyytenä, eivätkä suinkaan kavaltaneet kansajoukon tietoon tuota heille tuttua salaisuutta.

Veljekset menestyivät mitä parhaiten ja voittivat kukin paikkakunnallaan päivä päivältä arvonantoa ja suosiota kansan kesken. Heidän varmat toiveensa esimiestensä virkoihin pääsemisestä eivät tosin täyttyneet. Toinen, joka oli aikonut luopua, tuli äkkiä kateelliseksi ja harkitsi toisin; se taas, jonka virka-aikansa loputtua piti tulla syrjäytetyksi, teki epätoivoisia ponnistuksia, kulkien mieskohtaisesti äänestäjäin kotona itseään suosittelemassa, niin että hän niukalla enemmistöllä tuli jälleen valituksi. Mutta hänen sijaisensa Julian, joka oli peittelemättä virkaan pyrkinyt, sai niin paljon ääniä, että hän niiden perusteella sai esiintyneiden ehdokasten joukossa lähimmän virkaan pääsyoikeuden.

Nuo kaksi nuorta miestä eivät asiain niin ollen kauemmin vitkastelleet ryhtyä puuhiin oman notariaattipiirinsä ulkopuolella sekä käyttää hyväkseen hankkimiaan ystävyyssuhteita, ja niinpä ei kovin kauan kestänytkään, ennenkuin kumpikin valittiin notariukseksi hyvinvoipiin ja varakkaisiin seutuihin, Isidor, vanha liberaali, pohjoiseen ja Julian, demokraati, itään Münsterburgista.

Varpusessa riemuittiin. Rouva Amalia Weidelich huudahti: "Kaksi maakirjuria poikina!" Ja Jaakko isä sanoi: "Niin, sinä olet saavuttanut sen, mitä kunniaan tulee! Mutta notariusten tulot eivät liene enää loistavat! Meidän on vielä edelleenkin uhrattava!"

"Oo, elä siitä huolehdi!" kiivastui äiti, "semmoiset pojat ne eivät kauaksi aikaa siihen asemaan jää!"

"Joka tapauksessa", jatkoi Jaakko Weidelich häiriytymättä, "tarvitsee kumpikin heti talon, vakavan asuinpaikan; sillä eihän maakirjurin virkatoimia täyttäen voi talonpoikaistaloissa vuokralla asua! Rahaa sekin maksaa!"

Pojat rauhoittivat isäänsä. Sievän talon tai vaikkapa kohtalaisen maatilan saamiseen ilmestyisi juuri heidän virkatoimissaan edullisia tilaisuuksia konkurssitilojen, perinnönmyyntien ja muiden omistaja-muutosten sattuessa, jolloin sukkela notarius, joka pitää silmänsä auki ja jotain uskaltaa, ennen kaikkia olisi tilaisuudessa eteensä katsomaan.

Isä Weidelich ei oikein ymmärtänyt sellaista asiankulkua; vanhoista, hänen aikuisistaan maakirjureista ei oltu sellaista kuultu; ei hän sentään itsekään ollut mikään voiton halveksija ja huomasi sen lopulta sitäkin paremmaksi, kun siihen soveltui raamatunlause: "Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman!"

Tuo kunnon äiti ei kyennyt enää sanaakaan lausumaan, niin liikutettu, niin hämmästynyt hän oli, nähdessään poikansa istuvan omissa herrastaloissaan, asuen maalla kaukana toisistaan.

Sillä aikaa kuin nuo nuoret notariukset virkoihinsa astuessaan ja niitä hoitamaan ruvetessaan vielä toistaiseksi asuivat edeltäjäinsä taloissa, etsi kumpikin ympäri piiriään tilapäistä asuntoa. Siten esiintyi tilaisuus tutustuttaa itseään asukkaille ja hankkia ystäviä. Etteivät nykyisellä elämänurallaan enää vaihetuksiin joutuisi, olivat he ulkonaista olemustaan muuttaneet niin paljon kuin mahdollista. Julian oli leikkauttanut tuuhean tukkansa lyhyeksi ja kasvattanut sievät viikset, Isidor tasoittanut tukkansa pomadalla ja laittanut jakaukselle; lisäksi piti edellinen mustaa huopahattua, leveää kuin vaununpyörä, jälkimäisen hattu oli taasen kuin soppatalrikki.

Onni laittoi niin, että kumpikin sai lyhyessä ajassa tilaisuuden hankkia itselleen halvasta hinnasta kauniin maatilan ja entisen omistajan sijasta kirjoittaa ainoastaan oman nimensä maakirjoihin. Tämän jälkeen voivat he myydä niistä maata niin paljon, että he asuivat melkein verottomina. Julianin asunto oli idässä, suuressa Lindenberg'in kylässä; talot olivat laajalla alalla hajallaan ympäri vuoren juurta, mutta uusi kanslia kukkulallaan loisti valkoisena ympäristöön. Isidor oli hallintopaikakseen valinnut Unterlaubin seurakunnan ja hänen hankkimansa sievä maatalo sijaitsi samoin hauskalla, viheriän pyökkimetsikön keskestä kohoavalla kummulla, jota sanottiin "Soittolaksi." Kun Weidelichin vanhukset vissinä vuodenaikana kauniilla ilmalla nousivat Varpusen luona oleville kukkuloille, saattoivat he etäisyydessä nähdä molempien talojen valkoisten muurien ja akkunain laskevan auringon valossa kimmeltävän ja säkenöivän.

Mutta ei ainoastaan taivaan valo, vaan ihmistenkin suosio näytti kirkastavan noita onnellisia asumuksia ja niiden omistajia; sillä kun jälleen oli hitusen aikaa kulunut, kuoli Isidorin paikkakunnalla muuan vanha Suuren Neuvoston jäsen ja toinen Julianin piirissä asuva otti olojen pakosta eronsa. Vanhat liberaalit tahtoivat suruissaan vanhan asetoverinsa kadottamisesta koetella kerta nuorilla voimilla ja nostivat Soittolan nuoren notariuksen kilvelle; demokraatit idässä vetivät Lindenbergin Julianin esille jo hänen suuren hattunsakin vuoksi; sillä tämä hattu, joka oli kuin puhuva esikuva miehen mielenlaadusta, muodosti oivallisen vastakohdan Isidorin jakaukselle kammatulle tukalle ja sileälle naamalle sekä oli ylipäätään kuin taisteluvaatimus kaikille toisinajatteleville.

Heidät kutsuttiin tuon kaksisatahenkisen neuvoston seuraavaan kokoukseen ja kun vaalit oli hyväksytty, vietiin heidät sisälle saliin valaa tekemään; jo ennen istuntoa olivat he vahtimestarin opastuksella etsineet edeltäjäinsä paikat ja ottivat ne lyhyen alkutoimituksen jälkeen haltuunsa.

Kun he siinä nyt istuivat, yksi siellä, toinen täällä, oli kumpikin yhtä hiljaa ja kuitenkin tarkkaamattomina, niin että he tuskin tiesivät mitä juuri käsiteltiin. Kun uusia ehdotuksia jaettiin, syventyivät he selaillen niitä tutkimaan ja saivatkin käsiinsä langan, johon neuvottelu uudesta lakiehdotuksesta punoutui. Mutta jo ensi kertaa äänestettäessä, mikä tapahtui aamun kuluessa, olivat he poissa salista, he kun olivat seuranneet hyviä tuttaviaan, jotka olivat heille lehtereiltä viittoneet sekä livistäneet näiden kanssa aamiaiselle muutamaan ravintolaan. Äänestystä ei voitu puuttuvain jäsenten takia ylipäätään suorittaa ja niin täytyi lähettää vahtimestareita hakemaan poissa olevia lähellä olevista ravintoloista, jonka kuluessa neuvostohuoneessa istuva, vakavampi ja odotukseen enemmän tottunut osa senaattoreja kuunteli jotain kertomusta. Vahtimestarit asettausivat heille hyvin tuttujen hämäräin ja melun täyttämäin ravintolahuoneiden oville ja äänekkäällä huudolla pyysivät noita hyvin arvoisia herroja äänestykseen tulemaan. Meluten kohosi tuo nälkäinen seurue aamiaispöydästä ja, kaksosveljekset keskellään, työntyi se sankkana pilvenä kiiruusti noista ikivanhoista ovista ulos.

Isidor ja Julian pitivät tapausta lystikkäänä ja kasvot naurunvireessä tulivat he neuvostoon, puheenjohtajankorokkeella istuvan harmistuneen presidentin sanoessa vieressään istuvalle ensimäiselle varapresidentille: "Tämähän käy pian ollen kuin koulussa, kun poikia sisään ajetaan!"

Lakiehdotuksen käsittelyä jatkettiin, mutta se ei tahtonut luistaa, jonka vuoksi presidentti ehdotti istunnon keskeytettäväksi ja pidettäväksi iltapäiväistunto. Kokous hyväksyi sen ja hankki siten uuden hauskuttelutilaisuuden noille kahdelle nuorimmalle jäsenelle, jotka vaelsivat ravintolaan päivälliselle, kumpikin omain hengenheimolaistensa parvessa. Siellä he sulivat täydellisesti hetken tunnelmaan, unhoittaen korttien ja mustan kahvin ääressä syntyperänsä sekä vihkiytyen tasa-arvoisiksi toveriensa kanssa.

Kun kahden tunnin kuluttua palattiin neuvoston istuntoon, tunsivat he olevansa jo kuin kotonaan. He alkoivat tänä ensi päivänä jäljitellä vanhempien jäsenten ja monitoimisten miesten tapoja; niinpä Julian jätti penkkinsä istuakseen muutaman pöydän ääreen, joka kirjoitustarpeilla varustettuna seisoi keskellä salia. Ottamatta huomioonsa pöydällä olevia pieniä paperiliuskoja irroitti hän muutamasta parasta paperia sisältävästä kirjasta suuren arkin, avasi sen ja paperiveistä käyttämättä repäsi hän sen, kansliataituruuttaan näyttääkseen, vapaalla kädellä ja yhdellä vetäisyllä linjasuoraa keskeltä halki.

"Ratsch!" toisti naapurilleen herra presidentti, jonka korviin tuo karmea ääni otti, "tuosta tuhlarista minä en ikinä tekisi finanssiministeriä! Kuinka hän menetteleekään tuon kalliin paperin kanssa, joka ei hänelle mitään maksa!"

Mutta Julian jatkoi paperiliuskojen kahtia repimistä, kunnes hän sai sellaisen, johon sopi kirjoittaa, kastoi kynän musteeseen, katsahti miettivästi ylös kattoon ja alkoi sitten jotakin kirjoittaa, väliin vähäsen kuunnellen, voidakseen keskustelun kulkua seurata. Lopuksi käännähti hän puhujaan päin, nojautui tuolinselustaan, asetti jalkansa päällekkäin ja näytti, kynä korvan takana, kuuntelevan tarkasti, melkeinpä jännittyneenä. Sitten rupesi hän taas kirjoittamaan, kuivasi vihdoin, luki kirjoituksen, käänsi sen kokoon ja meni takaisin paikalleen.

Kohta sen jälkeen lähti Isidor pöydän luo, jossa hän otti arkin postipaperia ja kirjoitti liukkaalla kädellä kirjeen. Mutta allekirjoituksen laati hän hitaasti ja harkiten, kunnes hän yhtäkkiä pani kynän vikkelään liikkeeseen, pyöräytellen sitä ensin hetkisen ilmassa, sitten paperilla, raapustaen nimen ympärille sakean verkon vinkan-konkkeja. Lopuksi räiskäytti hän sinne keskeen taitavasti kolme pistettä, ylösrakennukseksi lehteriltä häntä katseleville ihmisille. Sitten taittoi hän kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja kirjoitti osoitteen, ojensi kynänvarren ja viittasi vahtimestarille, joka seisoi tarkkaavaisena paikallaan. Palvelushaluisena riensi tämä varpaillaan käyden esiin, rinnassaan kolmella ketjulla kiinnitetty hopeinen kilpi, otti vastaan kirjeen, pisti siihen suulakan ja asetti pöytään kiinnitetyn painimen alle, painaen siihen pienemmän valtiovaakunan, jonka jälkeen hän vei sen ulos tai oikeastaan antoi raskaassa tammiovessa olevan luukulla varustetun aukon kautta ulkopuolella seisovalle juoksupojalle. Sillä välin lepäili Isidor nojatuolissa pöydän luona, kädet ristissä katsellen lehterillä olevaa yleisöä.

Puheenjohtaja sanoi vierustoverilleen: "Tahtoisinpa väittää, että tuo on varmasti tilannut itselleen puoli tusinaa Frankfurtin makkaroita, jotka hän tänä iltana aikoo viedä mukanaan kotiinsa!"

"Myöskin hän on voinut kirjoittaa puolisen miljoonaa frangia kiinnitystään vastaan", vastasi varapresidentti nauraen; "te ette muutoin näytä kovinkaan suosivan meidän uusinta neuvostonuorisoamme!"

"No, aina asiain mukaan! Jos he alkavat kaksosmaisesti ilveillä ja käyttäytyä kuin laskiaisteatterissa tai poikasten urheiluissa, niin täytyy minun tunnustaa — saanko pyytää teitä jättämään lisäehdotuksenne minulle kirjallisesti!" keskeytti presidentti puhelunsa, kun muuan puhuja juuri lopetti lausuntonsa ja istui alas; "kuka vielä tahtoo puheenvuoroa?"

Tämä iltapäiväistunto kesti niin kauan, että herrojen kansanedustajain täytyi heti sen päätyttyä rientää rautatieasemille kotiin ehtiäkseen. Sillä rautatieverkon laajettua ei enää sopinut viettää yötä pääkaupungissa, kun kerta saattoi tunnissa tai puolessa ehtiä kotiin ja aamulla yhtä pian tulla takaisin.

Etteivät mitään haitallisuuksia saisi aikaan, katsoivat Weidelichin veljekset olevan välttämätöntä neuvostotoveriensa kanssa palata omaan piiriinsä. Kuuluihan sitäpaitsi päiväjärjestykseen ottaa osaa kotiin palaavien keskusteluihin, vaikkapa sitten korvillaankin ja siten tavallaan kantaa päivän kuorma loppuun saakka.

Tänä iltana istuivat Varpusessa noiden nuorten suurneuvosten vanhemmat pöydässä äreinä, melkeinpä synkkinä. Ylpeinä tämänpäiväisestä tapauksesta, joka kruunasi kaikki heidän uhrautumisensa ja toiveensa, olivat he koko päivän odottaneet sitä hetkeä, jolloin pojat pääsisivät isää ja äitiä tapaamaan ja tervehtimään. Jo päivällisen aikana oli heillä valmiina mehuisat ruuat ja tavallista paremmat juomat ja kauan he turhaan odottelivat, ennenkuin ryhtyivät itse syömään. Tavallista useammin jättivät he toimensa ja juoksivat tielle, toivoen näkevänsä noiden nuorten arvonmiesten lähellä olevasta kaupungista tulevan. Mutta he eivät tulleet.

"Heillä ei ole aikaa", sanoi Jaakko Weidelich, "ovat kiireestä kantapäähän kiinni toimissaan".

Kun nuo kunnon ihmiset myöhään illalla vielä menivät ulos ja kuulivat etäällä illan hiljaisuudessa junien hurisevan ja viheltelevän, tiesivät he, etteivät enää näkisi poikiaan. Muori pyyhki silmiään, jota ei ollut tapahtunut pitkiin aikoihin ja silloinkin vain sipulia kuoriessa; hänen sydäntään likisti aivankuin pojat olisivat ainaiseksi kadonneet, vaeltaen tuntemattomiin maihin.

"Tulevathan he huomenna takaisin", sanoi Jaakko, "ja todennäköisesti myöskin ylihuomenna!"

"Kukapa tietää, muistavatko he sitten meitä! Sydäntäni puristaa kuin jos he eivät meille enää ollenkaan kuuluisi!"

Muori hiipi takaisin taloon, ettei kukaan huomaisi hänen mielimurheisuuttaan ja arvaisi syytä siihen, ja ukko painui myöskin jonkun hetken kuluttua sisään. He joivat yhdessä sitä parempaa viiniä, jota he olivat poikia varten valmiina pitäneet.

"Ja miksi heidän sitten tarvitsee joka päivä edestakaisin matkustaa kuin mitkähän älliöt?" toraili äiti, "kun he kerta niin mukavasti voisivat meidänkin luonamme yötä viettää eikä olisi pakko rahojaan menettää."

"Sitä sinä et ymmärrä! Onhan heidän toki käyminen katsomassa mitä kansliassa on tapahtunut; ja aamuaikaisella ennen lähtöään neuvovat he kirjureille työtä. Paremminhan se käy kuin jos ne pari tai kolme päivää saisivat yksinään elostaa! Mitä varten meillä on kaikki nuo rautatiet, joiden takia kunnat ja valtio ovat niin ylenmäärin velkaa tehneet? Se on nyt heidän hyväksi, he voivat koko päivän istua kunnollisesti täällä neuvostossa ja kuitenkin illoin aamuin työskennellä pari tuntia kotona! Sillä heillä on suuri vastuunalaisuus!"

Ei Martti Salanderinkaan kotona ollut päivä ilman huomattavia jälkiä jättämättä kulunut. Kun perhe istui päivällispöytään kokoontuneena, veti Salander taskustaan sanomalehden, joka oli yhdentoista aikana ilmestynyt. Hän silmäili vain tuoreimpia uutisia, joiden joukossa oli kertomus Suuren Neuvoston avaamisesta ynnä parista kolmesta alkutoimituksesta; molempien nuorten notariusten neuvostoon tuleminen oli myös mainittuna.

Salander, joka kyllä tunsi vaalien menon, ei ollut tullut sitä ajatelleeksi, että tänään oli istunto ja että Weidelichin veljekset ottivat siihen osaa. Hän tunsi itsensä omituisen hämmästyneeksi. Hänen tyttäriensä epämieluisat sulhot eivät olleet ainoastaan hänen kannattajinaan esiintyneet sekä olleet vähällä auttaa hänet itsensä korkeimpaan neuvostoon, vaan vieläpä istuivat he nyt itsekin siellä, hänen, vakaan ja kokeneen kansanystävän saadessa sanomalehdistä lukea mitä siellä tapahtui.

Hän ei voinut olla mielessään tuntematta hituisen inhimillistä kateutta.

"Mitä sanomalehdessä on, koska näytät niin vakavalta?" sanoi Maria rouva katsahtaen häneen, kun tytöt näyttivät isää varkain silmäilevän.

"Minäkö?" sanoi hän silmiään sanomalehdestä nostamatta, "eipä mitään erityisempää! Luen juuri tuossa, että herrat Weidelichit ovat tänään astuneet neuvostoon."

Vasta nyt silmäsi hän ylös, kun vaimonsa liikahti ikäänkuin säikähtyneenä. Kumpikin he huomasivat, että tyttöjen silmät omituisesti loistivat ja heidän huulensa nytkivät aivankuin olisivat he tahtoneet sanoa: ovatko he nyt kyllin vanhoja?

"Leena, soppa on liian suolaista, vie pois minun lautaseni!" huudahti äiti sisään tulevalle kyökkipiialle. Tämä otti lautasen sekä lusikan ja maistoi soppaa.

"En minä ymmärrä", vastasi hän, "varmastikaan minä en ole pannut tavallista enemmän suolaa!"

"Vaikka', se on vain liian suolaista! Muutoinkaan minä en voi syödä!"
Ja rouva Salander pani ruokaliinansa pois sekä nousi ylös.

"Maria, älä joutavoitse, vaan syö pois! Vai etkö voi hyvin?" huudahti nyt Martti, nähdessään rouvan kalpenevan. Huolestuneena nousi hän ylös ja tytötkin kokonaan muuttunein kasvonilmein työnsivät tuolinsa taakse, rientäen äitiään auttamaan. Hän tointui kuitenkin äkkiä. "Istukaa vain ja syökää!" sanoi hän, "minä koetan myöskin mikäli voin."

Kun kaikki olivat jälleen istuneet ja rouva hiukan tyyntynyt, jatkoi hän keskustelua: "Minä näen, että te ette hellitä ja että asiat menevät menoaan. Jos teillä on jotakin sanomista, niin puhukaa vapaasti, minä en siihen enää sekaannu, vaan jätän asian isänne päätettäväksi!"

"Elä puhu niin!" sanoi Martti, "me emme saa eri henkilöinä lastemme edessä esiintyä! Kuinka asiat nykyään ovat", kääntyi hän tyttäriin, "kuinka on niiden nuorukaisten, kaksosten laita?"

Seurasi hetkinen äänettömyyttä. Sitten rohkaisihe neiti Setti. "Rakkaat vanhemmat", sanoi hän alas luoduin silmin, Nettin istuessa hänen rinnallaan sykkivin sydämin, "se on nyt tapahtuva. Ensi sunnuntaina aikovat he tulla ja pyytää meitä. Me pyydämme teitä, ettette olisi vastaan!"

Jälleen vallitsi lyhyt äänettömyys. Sitten sanoi Salander: "Meidän puolestamme he saavat tulla! Siihen saakka saanevat vanhempanne kai vielä vähän harkita asiaa ja sittenkin pyytää tavallisen mietintöajan, mikäli se tarpeelliselta tuntuu."

"Oo, emmehän me lainkaan tahdo hätiköidä!" huudahti Netti.

"Hyvä on, syökää nyt vain, muutoinhan kaikki jäähtyy!" lopetti Salander ja jatkoi yksinään syömistä, tyttöjen ollessa jouten ja äidin, joka oli jälleen noussut pöydästä, puuhaillessa äänetönnä huoneessa.

Tytöt esiintyivät tästä hetkestä alkaen nöyrinä ja hyvin rakastettavina isää ja äitiä kohtaan. Joskin he olivat päättäneet pitää kiinni persoonallisesta oikeudestaan, niin osasivat he sentään oikein arvostella eroitusta vanhempainkodista tapahtuvan rauhallisen ja väkivaltaisen eron välillä. He olivat myöskin saaneet takaisin entisen hyvän omantuntonsa lakkauttamalla kohtaukset rakastettujensa kanssa ja rajoittamalla kirjevaihdon välttämättömimpään. Jonkinlaiseksi korvaukseksi tästä nousivat he väliin aamu- tai iltahetkinä vuorenkukkulalle, josta saattoi nähdä notariuksen talon Lindenbergissä sekä samoin Soittolassa. Kummallakin riippui kapeassa rihmassa kiikari ja sinne ylös ehdittyään tutkivat he loistavin silmin taivaanrannan sineä, joka vielä monin kerroin kaunisti heidän rakastettujensa siellä etäisyydessä häämöittävät kodit. Netti saattoi kiikarinsa avulla lukea akkunat Julianin talossa; sisko ei voinut samaa Isidorin talossa, se kun siihen aikaan päivästä oli varjossa. Sen sijaan näki hän Soittolasta kohoavan valkoisen savun sekä auringonsäteiden muodostaman juovakkeen kimmeltävän lammen pinnalla ja puiden välissä.

"Kuinka ihanaa onkaan", huudahti hän, "voidessani päivätä sinulle kirjeen: 'Soittolassa, Vapunpäivänä!'"

"'Lindenbergissä, 1 p. kesäk.' ei myöskään kuulu hullummalta!" arveli Netti ja kiikaroitsi edelleen; "kun te tulette meille kylään, niin syömme me ylhäällä kulmahuoneessa, katsohan, tuo viimeinen akkuna vasemmalla, sieltä varmaankin näkee laajalti ympäristöön! Se on mitä hauskin pikku sali, on hän minulle kirjoittanut."

Mutta nyt odottivat he ensi sunnuntaita vielä suuremmalla ikävällä kuin millä he maaseudulle katselivat, ja niinpä se vanhemmille saapuikin pikemmin kuin heille.

Rouva Salander oli sillä välin Martin kanssa keskustellessaan tullut siihen surulliseen vakaumukseen, että jatkuvaan vastustukseen ei ollut enää mitään järkevää perustetta; se tekisi vain nuo edessä olevat avioliitot maailman silmissä huomatummiksi, kun tytöt yksinkertaisesti livistäisivät tiehensä. Mutta hän ei aikonut olla läsnä uhrilampaan tavoin näkemässä noiden kavalain tyttärien riemua ja hänelle koitunutta rangaistusta; sen vuoksi päätti hän sinä päivänä käyttää hyväkseen erästä kauan luvattua kyläretkeä maalle ja siten poissaolollaan rangaista noita hänen mielipiteensä mukaan päättömästi hairahtuneita lapsiaan. Kun hän sentään oli miehelleen antanut myönnytyksen, että kosijat joka tapauksessa pyydettäisiin päivälliselle, piti hän itse huolta kunnollisen joskin kohtuullisen aterian valmistamisesta ja kaikista mieluimmin häntä tässä toimessa auttoi Leena, joka asian onnellisen päätöksen kautta toivoi omista synneistään täysin vapautuvansa. Hän palveli mielellään talossa eikä halunnut sitä koskaan jättää.

Kun sunnuntaina aamupäivällä vaunut äitiä varten seisoivat jo talon edustalla, lausui hän vielä miehelleen ja tyttärilleen toivomuksen, että jätettäisiin kihlajaisjuhlallisuudet sikseen, sillä siinähän ei olisi mitään järkeä, kun kihloihin oli kerta menty täysi-ikäisyyden perusteella ilman vanhempain myötävaikutusta.

Molemmat iloissaan olevat neidit luopuivat mielellään juhlallisuudesta, jonka äiti itse selitti tarpeettomaksi, olivatpa he vielä iloisiakin, että hän täksi päivää meni pois, he kun tiesivät kaksosten kovin häntä kaiheksivan ja kun tuo tämänpäiväinen toimitus siten kävisi helpommin laatuun.

Martti Salander sitävastoin näki melkein surumielin vaimonsa matkustavan pois, sillä häneen koski se jäykkä ankaruus, jota vaimonsa tässä asiassa osoitti; hän tiesi kuinka rehellinen hän oli ja vapaa kaikesta ilkeydestä, ja sen vuoksi tunsi hän hänen käytöksensä johdosta raskasta aavistelua tulevasta onnettomuudesta, johon hän ei voinut ottaa osaa, mutta joka kuitenkin oli otettava huomioon.

Vähän aikaa rouva Salanderin lähdettyä ilmaantuivat veljekset Julian ja Isidor, molemmat juhlapuvussa. Heidän mukanaan tuli huoneeseen täysi päiväpaiste. Salanderia aivankuin häikäisivät tyttöjen kasvot: vaikka he eivät kertaakaan nauraneet, loistivat he sentään onnesta niin että hän toivoi äidinkin olevan tuota merkillistä ilmiötä näkemässä.

Neidit istuivat säädyllisesti vierashuoneen sohvalla, isä ja kosionuorukaiset tuoleilla, ja viimemainitut niin ujoina, että se näytti synnynnäiseltä kunnon vaatimattomuudelta. Se johtui etupäässä talonrouvan poissa-olosta. Kävelykeppinsä olivat he jättäneet oven eteen, kuten maalaiset tekivät kansliaan tullessaan ja hattujaan pitivät he kädessään, katsellen keskustelun alussa hämillään ympäri huonetta.

Vihdoin ohjasi Salander puheen heidän käyntinsä tarkoitukseen; häntä miellytti, että nuo niin reippaat ja nuorekkaat politikot saattoivat vakavana hetkenä sentään olla niin vaatimattomia, melkeinpä arkoja. Itsestään selvää on, että heillä ei ollut enää paljoakaan sanottavana kaikesta mitä oli tapahtunut ja he tekivätkin sen lyhyesti ja luonnollisesti; herra suurpresidenttikään ei olisi siinä löytänyt mitään moitteen sijaa. Taasen katselivat he ympäri seiniä, Salanderin pika-pikaa miettiessä vastaustaan. Tuo hyvinkalustettu huone kohotti nähtävästi kunnioituksen tunteita noissa tottumattomissa nuorukaisissa. Kaikki arvelut ja huomautukset tuosta tai tästä seikasta sekä kaikki kyselyt heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan ja toiveistaan jätti Salander sikseen ja selitti, säilyttäen yhä vakavan kasvojenilmeen, että hän ja äiti eivät vastustaneet tyttöjen tahtoa, että he toivoivat näiden liittojen j.n.e., jonka jälkeen hän lopetti lyhyeen ja kutsui notariuksia, jollei heillä ollut enää mitään sanottavaa, päivälliselle.

He ujostelivat yhä vielä niin etteivät he kertaakaan uskaltaneet sulhasmiesten tavoin lähestyä tyttöjä, jotka he kuitenkin niin hyvin tunsivat, ja näiden juhlallinen arvokkuus muuttui hämillään-oloksi, mikä taas heitä itseään melkein suututti, sillä he eivät tienneet, kuinka arvokkaiksi he yhtäkkiä olivat kaksosten silmissä käyneet. Pannen sen uudella mielihyvän tunteella merkille sekä aikoen jättää kihlatut nyt yksikseen, otti isä lyhyet jäähyväiset, mennäkseen konttoriin ja avatakseen saapuneet kirjeet.

Päivällispöydässä notariukset hiukan norjenivat, ei kuitenkaan siihen määrään että keskustelu olisi siitä höystynyt. Salander tahtoi puhua politiikasta ja neuvoston keskusteluista, mutta he eivät näyttäneet siihen halukkailta ja jättivät hänelle yksin sananvuoron, minkä hän myöskin lopulta merkitsi vaatimattomuudeksi. Sitten ajatteli hän, että Weidelichin vanhempia, jotka asuivat aivan lähellä, toki myöskin olisi lähenneltävä ja että alun siihen voisi parhaiten tehdä siten, että hän nyt kehottaisi tyttöjä herrojen kanssa tekemään kävelyretken Varpuseen sekä esittäytymään tuleville appivanhemmilleen. Siten vapautuisi Maria rouva ensi askeleen ottamisesta; itse päätti hän käydä heitä vastaan, kun he yksin ajurilla palaavat.

Jokainen hyväksyi mielellään hänen ehdotuksensa, tytöt sen vuoksi, että he odottivat hyvää tästä kävelyretkestä, veljekset taas siitä syystä, että heillä oli huono omatunto ja halusivat hyvittää vanhempiaan. Kolme istuntoa kuluneen viikon alussa oli nimittäin mennyt ohi heidän saamatta kertaakaan aikaa mennäkseen heitä ikävällä odottavain vanhempainsa luo, jotka eivät tienneet mitä heidän tuli ajatella, vuoroin lohduttaen itseään asiain tärkeydellä ja poikiensa arvolla, vuoroin mielessään epäillen heidän lapsenrakkauttaan, mutta todennäköisesti kummassakin suhteessa erehtyen. Myöskään he eivät tienneet mitään tämän kauniin sunnuntaipäivän tapahtumista. Veljekset olivat pitäneet aikeensa salassa, ettei äidin tori-rupattelujen takia mahdollisesti syntyisi mitään ikäviä kohtauksia.

Niin istuivat nyt Jaakko Weidelich ja Amalia muori surullisiin mietteisiin vaipuneina penkillä talonsa edessä, kun he näkivät tietä pitkin lähestyvän kaksi mustiinpuettua, korkeahattuista nuorta herraa, kummallakin kynkässään sievä, kukoistava ja hyvin puettu nuori nainen. Weidelichin vanhukset eivät olisi kuolemakseenkaan osanneet heitä pojikseen uskoa, ennenkuin he olivat saapuneet aivan luokse.

Nyt vihdoinkin tunsivat he oman verensä, heidän siinä lähestyessään hyvän viinin ja vieläkin paremman kosioseikkailun niin ruusunloistaviksi huokumina kuin koskaan olla voi. Mutta kun päälle päätteeksi nuo kaksi Salanderin neitiä tulivat mainituiksi ja morsiamina esitetyiksi, niin silloin he, vallankin äiti, unhoittivat kaiken surunsa ja mielihaikeansa pikemmin kuin mitä kynttilä tarvitsee sammuakseen. Melkeinpä hänen silmissään pimeni Salanderin tytöt, joista kummankin kappaleen sanottiin käyvän ainakin puolesta miljoonasta! Nimittäin jollei heidän isänsä uudelleen tuhmuuksia tee! Sillä kukapa vielä tänään voi häneen nähden niin varma olla. Mutta se on nyt niin, että heillä on morsiamet ja heissä on miestä kylliksi niin hyvin puolen miljoonan kanssa kuin ilmankin.

Sellaisia ajatuksia liikkui tuon kunnon muorin mielessä, mutta ääneen hän ei niitä ilmaissut, sillä heti oli hän juossut sisälle ja somisteli suurimmassa kiireessä itseään minkä voi. Sillä aikaa vei ukko Weidelich arvokkaat vieraansa heidän maalaistapaansa, pakoitti nuoret istumaan pöydän ympärille ja ettei hänen heti olisi tarvinnut puhelemaan ryhtyä, riensi hän kellariin, kädessään kiiltävä viinikannu.

Hänen siellä ollessaan tuli rouva juosten ja huudahti: "Aivan oikein, levähtäkää vain!" mutta kiiruhti jälleen toisesta ovesta ulos ajamaan, kuten hän sanoi, palvelustyttöä liikkeelle, että hän auttaisi häntä nopeasti valmistamaan torttuja, yksi vadillinen vain kahvin seuraksi, jota välttämättä oli keitettävä. Turhaan nuoret hänen peräänsä juosten huusivat, että hän heittäisi kaikki sikseen, ettei heillä ollut nälkä eikä jano. Eihän toki sikseen, ja päivää on vielä pitkälti eikä vielä mitään valmiina, huusi hän takaisin ja mennä tepsutti edelleen. Hän tölmäsi yhteen miehensä kanssa, joka määrämittaisin askelin riensi huoneeseen kantaen täysinäistä tinakannua sekä maalattua lautasta, jolla oli suuri juustonkimpale, asetti ne pöydälle, johon hän lisäksi kantoi laseja ja meni jälleen ulos sekä palasi hetkisen päästä mukanaan jättiläislautanen täynnä kinkunviipaleita. Sitten otti hän kaapista esille pienempiä, samoin kirjavilla neilikoilla koristettuja lautasia, veitsiä ja kahvelimia sekä toi lopuksi suuren talonpoikaisleivän, jonka hän leikkasi viipaleiksi. Kyökistäkin kuului jo tulen ritinää ja voin kärinää paistinpannussa.

"Ai, mitä sinä, isä, hommaatkaan?" huudahti rouva Weidelich, joka valkoisessa kyökkiesiliinassa ja punahohtavin kasvoin astui sisään, "sehän olisi vasta myöhemmin kahvin jälkeen ollut paikallaan! Ja minne minä sitten laitoksineni joudun?"

"Tuo vain mitä sinulla on, jahka valmiiksi saat!" sanoi Jaakko Weidelich tyynesti, "tarjotaan kaikki yhtä rintaa, niin sen rikkaammalta köyhyytemme näyttää. Sitä paitsi juomme minä ja poikavekarat mieluummin viinilasin kuin kahvia."

"Poikavekarat, niin! Tiedättekö te, senkin kelvottomat neuvosherrat, että me tuon oivallisen kinkun olemme jo viime viikolla teitä varten keittänet? Mutta te ette ole edes vilahdukselta näyttäytyneet, vaan antaneet meidän turhaan odottaa!"

"Äiti ei saa sitä pahakseen ottaa!" hyvittelivät pojat; "me emme ole enää omia miehiämme, vaan on yhteiskunnallisella asemallammekin vaatimuksensa meihin nähden. Asiat ja olosuhteet veivät meiltä ensi kerralla ajan niin tarkoin, ettemme ennen poislähtöä voineet hetkeksikään irtautua. Toivottavasti ei toiste niin käy."

"Suokoon Jumala!" sanoi äiti, "mutta kylläpä tuo kyökissä hyöriminen tekee turkasenmoisen janon. Annahan, isä, puoli lasia viiniä ja tarjoa nuorikoillekin, koska sitä siinä kerta on!"

Weidelich kaatoi laseihin kirkasta, punertavaa viiniä.

"Terveydeksenne, hyvät neidit! Terveydeksesi, isä! Ja Isidor ja
Julian!"

Hän joi pohjaan yhdellä siemauksella, kuivasi esiliinalla suunsa ja nähtävästi virkistyneenä jatkoi: "Ja kuinka on neitien vanhempain laita? voiko mamma hyvin ja pappa myös?"

"Kiitos kysymästä, isä ja äiti voivat kumpikin hyvin!" sanoi
Netti, "saamme sanoa heiltä ystävälliset terveiset teille ja herra
Weidelichille. He toivovat pian saavansa tilaisuuden itse tervehtiä
sulhastemme arvoisia vanhempia!"

"Nyt on aika sinunkin isänä sanoa sanasi", töykkäsi muori iloisena miestään, joka kihlaushistoriasta oli vain puolittain saanut tietää, mutta osasi yleensä kuitenkin panna asialle arvoa. Hän rykäsi aluksi ja puhui sitten: "Mitäpä minulla siihen on paljon sanottavaa muuta kuin että se on kunniaksi minulle, tai meille, piti minun sanoa! Minä olen yksinkertainen maanviljelijä (pojat olivat hänelle opettanet tämän nimityksen, koska vanha nimitys talonpoika, joka aina merkitsi herran vastakohtaa, oli sopimaton kansanvaltaisessa maassa) enkä osaa sanojani hyvin ja oppineesti sovittaa! Voin ainoastaan toivottaa tervetulleiksi nämä ystävälliset neidit, jotka minua hyvin miellyttävät, enkä minä olisi koskaan osannut ajatella saavani niin ylhäisiä miniöitä! Antakoon Herra siunauksensa heidän liitolleen!"

"Minä olen sen jo aikoja sitten tehnyt!" huudahti mamma Weidelich, "ja se pitää! Kilistäkäämme sen päälle!"

Hän joi toisen puolen lasistaan, mutta nosti tällä kertaa esiliinansa liikutettuna silmilleen, sillä olihan hyvä osa hänen toiveistaan ja pyrkimyksistään toteutumassa. Hän riensi jälleen kyökkiin, ettei onnenhuumiossaan tehtäviään laiminlöisi; siellä kuultiin hänen jauhavan kahvia, särkevän sokeria ja siinä välissä äänekkäästi juttelevan palvelustytön kanssa, joka tippaleipää paistinhaarukassa pidellessään ei voinut kyllikseen tapausta ihmetellä.

Nuorten haluamaan kävelyretkeen ei jäänyt aikaa. Rouva ei tahtonut tuota odottamatonta kihlajaisjuhlallisuutta keskeyttää eikä sallia voitonriemun raueta ja hän tartutti iloisuuden muihinkin, vallankin molempiin morsiamiin, jotka lujalle uskollisuudelleen saivat täällä enemmän tunnustusta kuin omassa kodissaan ja iloitsivat siitä vilpittömästi. Laulettiinpa köörissä muutamia laulujakin. Talon eteen kokoontui uteliaita lapsia ja vanhan kaivon luona seisoi vaimoja naapuristosta, jotka huhu oli siihen houkutellut ja jotka hekin koettivat päästä osallisiksi morsiusparien näkemisestä.

Se onnistuikin heille. Herrat notariukset eivät äitinsä pakoituksesta huolimatta voineet yöksi jäädä, molemmilla kun oli huomisaamuksi lykkäytyneitä toimia; morsiamet taasen olivat lopulta iloisia päästessään kotimatkalle, ehtiäkseen vielä ennen äitiään kotiin.

Niinpä näkivät kaivon luona olevat katsojat, vaimot ja lapset, äkkiä pienen juhlakulkueen astuvan ovesta ulos ja liikkuvan kaksittain ohitse, edellä morsiusparit ja perässä vanhemmat kuin jälkivartiona. Mamma Weidelich halusi näyttää itseään ja sen vuoksi saatella jonkun matkan vieraitaan.

"Katsokaahan!" kuiskailivat katselijat, "siinä ne tulevat! Tuossa ovat maakirjurit, tuhattulimmaista! Ja nuo siis ovat ne neidit, jotka kuuluvat olevan upporikkaita! Puhtoisia he ovat, herttaisen näköisiä naikkosia! Ja vanhukset sitten, nehän loistavat kuin ruusut! Hyvää iltaa rouva Weidelich, hyvää iltaa, herra Weidelich!"

Muori Weidelich viittoi kiitollisena vastaan, he kun niin sievästi heitä kohtaan käyttäysivät.