V
Lapset lähtivät ja palasivat, rouva valmisti eineen ja nautti sen iloisena omaistensa parissa. Lapsetkin olivat niin iloissaan, että se tarttui isäänkin ja hänen surunsa uinahti vielä lyhyeksi aamuhetkeksi, vaikka kaikki tornikellot löivät jo seitsemää. Silloin juolahtivat hänen mieleensä myöskin lahjat, joita hän Englannissa oli anteliain mielin hankkinut. Heti avasi hän kirstunsa ja levitteli esille teräsvarusteisia nahkalippaita, erinomaisen sieviä kuvakirjoja, joiden englanninkielistä tekstiä hän aikoi heti käyttää hyväksi ensi-opetuksessa, hienoja liinoja ja pitsejä rouvalle ja tytöille, sekä kokonainen kasa erilaisia leivoksia, joita oli pistelty kaikkialle muiden tavaroiden lomaan.
Tuo kaikki tuotti mieluisaa hauskuutta ja antoi vakuutuksen kultaisen ajanjakson saapumisesta, mutta kannusti samalla rouvaa sellaista muutosta vastaavien velvollisuuksien täyttämiseen. Hän meni pukeutumaan, voidakseen lähteä tarpeellisille asioille, mikä seikka heti johti Martin mieleen sen, että häntä kohdanneen onnettomuuden täytyy olla jo kaupungilla tunnettuna; sillä toiselta puolen veli Wighart, joka kaikissa tapauksissa oli eilenkin tehnyt tavallisen iltakierroksensa muutamissa kahviloissa, oli tietystikin kertonut tuon uutisen kaikkine siihen kuuluvine seikkoineen, ja toiselta puolen ei myöskään viranomaisilla ollut mitään salaamisen syytä julkisessa konkurssiasiassa, johon liittyi siksi tavattomia seikkoja. Hänen tuli estää ettei tuo uutinen yllättäisi hänen vaimoansa suorastaan avonaisella kadulla. Kiiruusti antoi hän lapsille yhden kirjoista ja kourallisen englantilaisia biskettejä sekä neuvoi heitä menemään ulos ja asettumaan plataanin alle, minkä he heti tekivätkin.
"Kuules, Netti! isämme miellyttää minua hyvin, eikö sinuakin?" sanoi pikkuvanha Setti heidän ulos mennessään siskolleen, joka häntä jäljitellen ja vieläkin nokkelammin vastasi: "Oo, hyvin hän minua miellyttää! Ja minusta näyttää hän käyttäytyvän hyvin äitiämme kohtaan! Eikö sinustakin?"
Arnold, joka äänetönnä kulki perässä, kuuli nämä viisaat lausunnot ja ymmärsi niitä enemmän kuin siskot luulivatkaan; sillä hän tunsi mielessään salaista onnea siitä, että vanhemmat soveltuivat hyvin toisilleen ja uskoi sen mielellään, mutta ei sanonut siihen asiaan sanaakaan.
Isä oli jo sillä välin astunut makuuhuoneeseen, jossa Maria rouva oli juuri heittänyt päällysvaatteen ylleen ja alkoi sitä rinnan kohdalta napittaa.
"Maria", sanoi hän, "sinähän et ole minulle koskaan kirjoittanut siitä, että Louis Wohlwend on jälleen aloittanut liikkeen, vieläpä jonkunlaisen pankkiliikkeen?"
Rouva pysähtyi ja katsoi häntä suurin silmin: "Siitä minä en ole tiennyt enkä tiedä vieläkään kerrassaan mitään! Kuinka minä sen tietäisin, kun minä tässä erakonelämässäni en joudu ihmisten pariin?"
"Etkö ole kuullut Schadenmüller & Kumpp. nimisestäkään liikkeestä?" kysyi hän edelleen, yhä vieläkin vitkastellen.
"En siitäkään! Mikäs se sitten on?"
"Se on liike, johon minun, johon meidän koko säästömme osoitettiin, jonka minä olen Riossa puhtaalla rahalla maksanut. Odotas!"
Hän riensi erään avatun kirstun luo ja toi sieltä Brasiliassa päätetyn pääkirjan, voidakseen sen avulla valaista asiain kulkua.
Viimeksi käytetyllä lehdellä oli kauniisti piirretyin numeroin merkittynä viivottimella huolellisesti vedetyn viivan yläpuolelle tilinpäätös hänen omaisuudestaan, ja sen alla oli luettavana: "Yllä olevasta saldosta on vähennettävä aviovaimoni Maria N.N:n laillinen saatava minulle antamastaan omaisuudesta, minkä arvo tekee kaksikymmentäviisi tuhatta frangia."
Avatun kirjan asetti hän vieressä olevalle pienelle pöydälle ja laski sormensa tilinpäätöksen kohdalle.
"Kuten näet, on siinä kolmekymmentäkuusi contos de reisiä, vähän yli kaksisataa tuhatta frangia meidän rahassamme! Kaiken varalta olen minä siihen alle merkinnyt sinun osuutesi, kuten näet. Mutta koko summasta annoin minä kolme neljättä osaa eräälle arvossapidetylle pankkiliikkeelle Riossa ja sain vastaan maksuosoituksen Schadenmüller & Kumppaneille täällä, jossa minun piti saada haltuuni omaisuuteni puhtaana rahana. Mutta kutka muodostavatkaan tämän Schadenmüllerin kumppanuskunnan? Yksi ainoa mies, ja hänen nimensä on Louis Wohlwend, joka ei maksa mitään; sillä hän on taasen kerran konkurssissa, mikä tänään virallisesti julistetaan. Ja tänne on jo saapunut tieto, että myöskin tuo riolainen kauppahuone tai seurue olisi hävinnyt tietymättömiin! Vielä ei voi kukaan tietää, mihin rahat ovat joutuneet, ovatko ne jo Riossa joutuneet hunningolle vai onko Wohlwend niitä saanut haltuunsa."
Tämän kaiken sanoi hän kuivalla ja katkonaisella äänellä. Maria rouva, joka aluksi oli vain puolittain utelias, katsoi milloin kirjaan, milloin häntä silmiin, mikä hänelle olikin pääasia ja enimmän hänen huomiotaan herätti, kunnes hän lopulta tuli kuolon kalpeaksi; mitään sanomatta pani hän vapisevin käsin päällysvaatteensa viimeiset napit kiinni ja alkoi vasta sitten änkyttää yksittäisiä kysymyksiä ja vähitellen pääsi hän selville onnettomuudesta. Kärsivällisesti ja melkein nöyrästi mukautui Martti hänen sekaviin kysymyksiinsä ja toisti uudelleen samat selitykset, kunnes kaikki oli hänelle selvänä.
Vasta nyt puhkesi hän käsiään väännellen kuumiin kyyneliin, samalla kuin hän huudahti: "Voi mies parkani! Missä on seitsenvuotinen eromme ja murehtimisemme?"
Yhtäkkiä muuttui tuo tukehuttava itku intohimoiseksi vihanpurkaukseksi.
"Viimeisen nuoruuden aikamme on hän tehnyt tyhjäksi, se koira! Missä hän on, se iilimato? Eikö hänen selkäänsä voida suolata? Eikö häntä voida pusertaa kokoon, sitä kaikkea imevää sientä? Se kirottu maanvaiva! Vartokoonpa! Jollet sinä voi häntä taltuttaa, niin kasvatan minä pojan sitä varten, että hän kerran maksaa sille palkan! Nyt käsitänkin, miksi mieleeni hiipi aina jonkunlainen aavistus, nähdessäni sen sileänahkaisen näädän. Onko se mahdollista, että minä juuri hetki sitten olin vielä onnellinen ja terve kuin leivonen, ja nyt niin onneton, niin sairas!" Hän asteli epätoivon vallassa ympäri huonetta, avasi akkunan ja silmäsi ulos.
"Mikä ihana päivä!" huudahti hän; "mikä suloinen kesäilma meiltä on tärvelty! Siis se on niin, se on niin, se on niin!" lisäsi hän puoleksi laulavalla, katkeran tuskan värittämällä äänellä, sulki akkunan ja istuutui lattialle nurkkaan, nojaten päänsä käsiin.
Martti Salander hämmästyi, niin onnettomaksi kuin hän itsensä tunsikin, tuota rajua intohimoisuutta, jollaista hän ei vielä ollut vaimossaan nähnyt; hänet valtasi hellä sääli ja hänen onnistui kohoutua puolisonsa mielentilan ja samalla oman syyllisyytensä tunnon yläpuolelle. Hän astui hänen luokseen.
"Rakas Maria!" sanoi hän hellän vakavasti, "elä ole noin toivoton! Onhan se vain rahaa! Pitääkö sen olla ainoa ja paras, mitä me voimme omistaa tai menettää? Onhan meillä toinen toisemme ja lapsemme! Ja pitääkö tämän lohdutuksen yhtäkkiä olla tyhjä puheenparsi, niin pian kuin se koskee meitä eikä muita ihmisiä? Tule eläkä kyyristele siellä lattialla kuin lapsi, noin syvää surua eivät rahat eikä Wohlwend ansaitse! Todellakin näen minä sinun intohimoisesta käytöksestäsi, että sinä olet vielä tarpeeksi nuori huolimatta valituksestasi hukatuista vuosista, ja se tuntuu minusta yhtä suloiselta kuin ihana kesäilma tuolla ulkona; mutta nouse nyt toki, kuivaa kyyneleesi eläkä anna lasten mitään huomata, niin toinnut sinä siitä aivan itsestäsi! Sinä et ehken kuullut, että minä olen pelastanut osan omaisuudesta, minulla on se mukanani luotettavina papereina, joihin Wohlwendin ei tule mitään, ja niin minun asiani ovat paljon paremmin kuin seitsemän vuotta sitten, ja lisäksi olen nyt rikkaampi hyödyllisistä kokemuksista ja tiedoista. Tule, somista itseäsi, meidän tulee nyt lähteä ulos, minun virastoihin ja sinun ostoksille, ja puolisten jälkeen teemme lasten kanssa kunnollisen kävelyretken. Kun me vain käyttäydymme hyvin tyynesti, niin saatpa nähdä, että me vielä neuvon keksimme!"
Hän ojensi kätensä vaimolleen, joka siihen tarttuen nousi ylös. Siinä oli oikeastaan melkein lapsen hämillisyyttä, kun hän pikimmältään loi mieheensä katseen, samallakuin hänen kasvoilleen vilahti paremman mielen ja luottamuksen kipinä. Sillä hän huomasi miehensä olevan asemastaan selvillä ja kykenevän kehoittamaan ja rohkaisemaan häntä, puolisoaan; myöskin oli tuo hänen miehensä nöyrä alistuvaisuus, joka häntä oli eniten kiusannut, taitavasti ja huomaamatta taka-alalle siirtynyt. Puolessa tunnissa olivat he valmiit lähtemään yhdessä alas kaupunkiin. Settin täytyi lähteä äidin mukana, toiset lapset karkoitettiin sisälle koulukirjojensa ääreen. Kun Salander silmäili ympärilleen tuolla autiolla sorapeitteisellä pihalla ja harmistuen huomasi, kuinka entisten lisäksi vielä joukko tietä varjostaneita hedelmäpuitakin oli hävinnyt, pisti hänen silmäänsä myöskin ulko-oven päällä riippuva puutaulu, jossa oli kirjoitettuna: "Kreuzhalden pensionaatti ja ulkoravintola."
"Odottakaas", sanoi hän, "tuo taulu on otettava pois ja nyt heti!"
Tuolin avulla nosti hän laudan koukuistaan ja pisti sen oven taakse.
"Nyt olet vapautettu harmillisesta ravintolanpidosta!" sanoi hän; "ilmoitamme hetimiten sanomalehdessä, että se on suljettu".
Vapautuminen tuosta omituisesta pakonalaisuudesta odottaa vieraita, joita ei tullut ja joille hän ei ollut enää osannut mitään tarjota, jos niitä tuli, kevensi rouvan mieltä, samoinkuin myöskin rahat, joita hänellä vihdoinkin taas oli riittävästi taskussaan, antoivat hänen askeleilleen niiden entisen varmuuden; hänen kasvoiltaan ei vain kaikesta tyyneydestä huolimatta tahtonut hävitä vakava ilme, syystä että nuo tuskin neljäkolmatta tuntia sitten tapahtuneet muutokset olivat vasta nyt saaneet hänet sisimmässään horjumaan, kun hän ei voinut loppua aavistaa. Mutta tämä hiljainen epäilys lujitti vain hänen, tahtoaan säilyttämään ryhtinsä ja pysymään uskollisena huoltajana omaisilleen.
Puolisot erkanivat pian päättäen päivällisen aikana taas yhtyä. Martti Salander lähti notariuksen kansliaan. Lain mukainen julistus oli juuri ilmestynyt lehtiin. Notariusta oli Wohlwend kieltänyt kirjoittamasta Salanderin maksuosoituksen alle mitään selitystä, ja samassa tarkoituksessa oli hän lähettäessään "liiketuttavilleen" muutaman ilmanaikaisen kiertokirjeen, sivuuttanut tuon ystävänsä, jolta hän oli omaisuuden riistänyt.
Notariuksen neuvosta oli Martti aamupäivällä etsinyt käsiinsä muutaman etevän asianajajan ja valtuuttanut hänet asiaansa puolustamaan, samalla kuin tämä oli puolestaan jättänyt hänen tehtäväkseen hankkia oikeaksi todistetut otteet kirjoista ja kirjevaihdosta, jotka koskivat hänen yhteyttään Rio de Janeirossa olevan pankin kanssa. Joka tapauksessa tuli jutun selvittäminen kestämään kauvan. Asia on niin, arveli asianajaja, että se olisi vielä onnellinen tapaus, jos siinä olisi muodollinen petos kysymyksessä, jolloin vangitsemalla ja rikosta tutkimalla voisi päästä käsiksi piilotettuun saaliiseen, jota vastoin tavallisessa vararikossa saatava kaikissa tapauksissa oli mennyttä kalua.
Täten saattoi Martti Salander toistaiseksi tyyntyä ja hänellä oli nyt tarpeeksi loma-aikaa miettiäkseen, mihin hänen sillä välin tuli ryhtyä. Senvuoksi tunsi hän itsensä rohkaistuneeksi ja tavallaan tyytyväiseksi, syödessään päivällistä, jonka hänen vaimonsa oli valmistanut hyväksi ja ravitsevaksi, mutta ilman mitään komeutta. Viiniä ei ollut enää olemassa, sanoi rouva, miehensä saisi määrätä, mitä mahdollisesti olisi hankittava; tänään täytyisi heidän tyytyä raittiiseen veteen, ja jos he päivällisen jälkeen liikkuvat hiukan ulkona, arveli hän, niin Martti kyllä poikkeaisi heidän kanssaan johonkin, missä olisi juotavaa, vallankin sellaiseen kuin "Punaiseen mieheen."
Tämän vihjauksen teki hän hymyillen ja iloisesti; mutta ilman noita tämänpäiväisiä paljastuksia ei hän sitä kuitenkaan olisi tehnyt. Miehensä ymmärsi hänet hyvin ja vastasi viivyttelemättä, että hän oli täysin oikeassa, muistuttaessaan häntä siitä; hän kyllä toimittaa astiallisen tuota viiniä, joka kyllä tulee hänelle maistumaan. Tähän vältteliääseen keskusteluun oli rouva tyytyväinen, kun hän huomasi miehensä tunnustaneen pikku erehdyksensä mennä melkein kotiportin edessä vieraan kanssa ravintolaan. Sovitukseksi selitti hän muuten haluavansa päivällisen jälkeen retkeillä vähän aikaa ulkona luonnonhelmassa; hän ei ollut kertaakaan käynyt ylhäällä metsässä, ei silloinkaan kun hän vielä oli pitänyt palvelusväkeä.
He lähtivät siis joukolla ylös metsään, joka otti heidät vastaan kuulakoine varjoineen. Sellaisen kasvattimetsän ilma, jota Martti Salander ei pitkään aikaan ollut nauttinut, virkisti suuresti hänen mieltään; hänessä heräsi entinen opettaja ja hän alkoi rouvalle ja lapsille kertoa eroavaisuudesta lännen aarniometsien, joissa taistelu ja heikompien hävitys vallitsee, ja vanhan maailman raikasilmaisten metsien välillä, joita hoidetaan ja viljellään kuin puutarhoja. Ja hän osoitti heille, kuinka täälläkin saattoi vastakohtia tavata, kuinka tuolla valtion tai jonkun yhtiön omistaman metsän saattoi tuntea puhtaasta maaperästä sekä puhtaina ja kirkkaina säilyneistä puunrungoista, täällä taas jollekin huolimattomalle talonpojalle kuuluvan metsän risukoista, loiskasveista ja vaivaispuista. Myöskin tutkaili hän lapsilta, osasivatko he tuolla ja täällä kukoistavien kasvien nimiä mainita tai tunsivatko lintua, joka parhaillaan visersi. Mutta he eivät tienneet mitään ja hän sanoi rouvalle: "Siinäpä se juuri on; lapset ovat liiaksi yksinään!"
"Mutta ukkoseni", vastasi tämä, "lapsethan viettävät vuoden läpeensä satojen muiden joukossa, ja heidän koulusalissaan ovat kaikki seinät täynnä kuvia, niiden joukossa paljon lintujakin, jotka he tuntevat nimeltään! Mitä eläviin lintuihin tulee, niin olen minä tyttösenä juuri samanlaisen tietämättömyyden kautta kokenut jotakin, jota minä yhä vielä muistelen. Eräänä sunnuntai-iltana, laulutunnin jälkeen, kuljin minä aivan yksinäni muutaman kukkulan yli kotiin ja istuin hetkisen siellä ylhäällä. Vastapäätä oli toinen metsäinen kukkula, jonka puiden keskellä piilossa oleva, minulle tuntematon lintu lauloi niin kauniisti, niin kauniisti tyynen ilman ja hiljaisuuden halki, että se todellakin liikutti minun sydäntäni ja minä sain kyynelet silmiini. Minä kerroin siitä kotona ja olisin kovin mielelläni tahtonut tietää, mikä lintu se oli. Ihmiset arvailivat sinne ja tänne, muuan poika, joka osasi matkia useiden lintujen ääntä, koetti yhtä ja toista säveltä sekä mainitsi vastaavan laululinnun nimen; mutta mikään noista sävelistä ei ollut sellainen kuin minä olin kuullut. Nyt, niin monen vuoden kuluttua, kuulen minä tyyninä hetkinä vielä sen näkymättömän laulajan ja olen iloinen, että se on pysynyt minulta tuntemattomana ja minulle sillä tavoin jäi muistoon tuon iltahetken ihanuus."
"Sinä olet sen minulle jo kertonutkin", sanoi Salander nauraen, "ja se on kylläkin kaunista, siitä en tahdo kiistellä! Mutta jos se on olevinaan todistus luonnonesineiden tuntemusta vastaan, niin täytyy minun kutsua sinut järjestykseen, hyvä rouva jesuiitta ja salaisten asiain ilmoittaja!"
"Ole nyt, sinä kyllä tiedät, ettei se ollut tarkoituksena, sinä herra koulumestari!"
Leikkisä kiistely muuttui vakavaksi keskusteluksi kasvattavasta seurustelusta lasten kanssa, jossa asiassa tuo kelpo vaimo piti kaikella kunnialla puoltaan. Molemmat puolisot siinä keskustellessaan ja nähdessään lasten edellään juoksevan, unhoittivat nykyisyyden ja silmäilivät toivorikkaina tulevaisuuteen, joka tuntui heistä yhtä suloiselta kuin Maria rouvan tuntematon lintu.
Niin olivat he kulkeneet melkoisen matkan ja laskeusivat alas muutamaan metsälaaksoon, jonka halki virtasi kirkas vetinen kaunis puro, joka vyörytteli vesiään alas vuorenrinnettä kirjavain hietakasojen ja kiven mukulain yli. Muutamassa pyöreässä polvekkeessa valui sammaltuneiden paasien yli pienonen vesiputous, tullen esille suoraa muutamasta nuoresta pyökkimetsiköstä, ja Martti Salander tunsi heti tuon hänelle entuudestaan tutun viehättävän sopen.
"Tuonne meidän pitää asettua hetkiseksi", sanoi hän ja huusi lapsia, neuvoen heille tien. Maria rouvakin ihasteli laaksoa ja kiiruhti ketterästi alas jyrkkää ja kivistä polkua. Pitkään aikaan ei heillä ollut ollut tilaisuutta liikkua vapaassa luonnossa ilman muuta tarkoitusta kuin itse liikkuminen. Puron rannalle saavuttuaan oli heidän vielä kierrettävä muuan esiinpistävä suurehko kallionkielu, joka kätki parhaan varjoisan lepopaikan. Edellä juoksevat lapset pysähtyivät äkkiä sanattomina, ja kun vanhemmatkin ehtivät paikalle, näkivät he muutaman miehen, joka paljain jaloin, käärityin housunlahkein ja paidanhihoin seisoi vedessä ja haparoi kivien alta äyriäisiä. Kuivalla kivilaakalla puron rannalla oli kaksi kuollutta rautua muutaman astian vieressä, jollaisia onkimiehet kulettavat mukanaan, sekä avonainen kasvikotelo, jossa oli paperiin käärittyjä eväitä. Suojaisessa paikassa oli kylmään veteen pistettynä aloitettu viinipullo.
"Paikka on jo otettu", sanoi Salander puoliääneen, "menkäämme etemmäs!" Hän kulki eteenpäin, päästäkseen sille kapealle polulle, joka oli ravustajan ja hänen kamsujensa välissä, ja perhe seurasi hänen kantapäillään, rouva ensimmäisenä. Silloin ojensi purossa oleva mies itsenä suoraksi ja katsahti ympärilleen. Se oli herra Louis Wohlwend, joka näkyi täällä kaikessa hiljaisuudessa huvitteleivan.
Hämmästyksestä jäykistyneinä seistiin molemmin puolin, niin että puron laineet synnyttivät vaahdon tapaista Wohlwendin säärien ympärille ja Salanderin taakse jäi hänen perheensä tiheänä joukkona seisomaan. Kuten useimmiten tapahtuu, oli vääryyttä kärsinyt puoli enemmän hämillään kuin toinen, ja kun Wohlwend näki Salanderilaiset neuvottomina edessään, kohotti hän päänsä korkealle, vei kätensä hatunpartaaseen ja huusi: "Ah, terve teille!"
"Annatko sinä täällä audienseja?" sanoi Salander viimein paikaltaan liikahtamatta.
"Kuten tahdot!" vastasi Wohlwend; "minne tulisi minun tänään paeta muualle kuin luontoäidin rinnoille? Nyt on tavallaan minun kunniapäiväni, jolloin minä aloitan vuosisatamme marttyriuden liike-elämän, olemassa-olon taistelun uhrina! Tänään on nimeni virallisessa lehdessä, sen vuoksi täytyy minun olla poissa vaatimattomalta paikaltani kahvilassa ja siellä tapahtuvasta viattomasta pikku pelistä; sitä vaatii vallitseva tapa, kunnes juorupuheiden vedenpaisumus on kuivunut! Sinä tiedät, Martti ystävä, että minä olen aina suosinut jaloa ihanteellisuutta; se on minulle nyt hyväksi ja sallii minun etsiä lohdutusta täällä tarjoutuvien idyllisten olojen parissa! — Jahaa, rakkahin rouva! Hyvä rouva, sallikaa minun kaikella kunnioituksella tervehtiä teitä niin pitkän ajan —"
"Wohlwend, teidän ei sovi täällä puhua meidän kanssamme asioistanne; nämä ovat lapsiamme, joiden kuullen se ei käy laatuun! He eivät saa sellaista kuulla! Pyydän, Martti hyvä, jatkakaamme matkaamme!"
Tämän sanoi rouva Salander, samalla kuin hän pisti kätensä miehensä kainaloon. Martti kääntyi kuuliaisesti ja jatkoi vaieten matkaa; Maria astui hiukan syrjään ja työnsi lapset edelle, ja vasta kuin viimeinen oli ohi, seurasi hän itsekin enempää ympärilleen katsomatta. Hänen täytyi koota hameensa helmustat, päästäkseen hipaisematta Wohlwendin hujan hajan ajelehtivien tavarain välitse, joihin tämän sukat ja saappaatkin kuuluivat.
Tämä seisoi kuin kivettyneenä purossaan. Rouvan kasvoissa ja äänessä oli niiden kalvakasta tyyneydestä huolimatta sellainen halveksumisen läpitunkema ankaruus, että häntä alkoi peloittaa, että niitä on olemassa korkeampiakin voimia kuin konkurssipesän selvittelijä ja velkojain kokoukset. Hänestä ei enää tuntunut hauskalta vedessä; hän kahlasi ylös ja veti reippaasti kengät jalkaansa, ollakseen kaikkien tapausten varalta paremmassa asussa. Sitten poimi hän kokoon kolme neljä rapua, jotka olivat karanneet astiasta ja pyrkivät vettä kohti. Lopuksi hän, tointuakseen tuosta naurettavasta akkakohtauksesta, veti viinipullon vedestä ja istuutui sen ja eväskotelon kera kivilaakalle.
Mutta uudelleen keskeytti hän illallisensa. Kuinka se akka saattoikin sillä tavoin käyttäytyä, puhutella häntä suoraa Wohlwendiksi, ilman herra nimitystä, sinutella häntä kuin renkiä tai lumppujen kerääjää! Enimmän ajattelutti häntä se lasten kohta. Oliko hän sitten sanonut jotakin sopimatonta, jota eivät ne olisi saaneet kuulla? Mitä vielä! Hän oli päinvastoin puhunut kauniita, yleviä sanoja, joskaan ne nyt eivät pelkkää kultaakaan olleet! Jospa vain Salander olisi solvaissut, niin sille hän olisi vähän lakia selvittänyt; mutta se vaikeni viisaasti.
Wohlwendin idylli tuli rouvan takia peräti häirityksi, ja hän pani kamsunsa kokoon; kuitenkin lähti hän kulkemaan toista tietä kuin Salanderilaiset.
Nämä nousivat jälleen vuorelle eivätkä muutamiin minuutteihin puhuneet mitään, kunnes Martin täytyi ruveta nauramaan vaimonsa äskeisille sanoille.
"Sinä kohtelit häntä tuikeasti!" sanoi hän, "kuinka hiivatissa pälkähti sinun päähäsi ruveta puhuttelemaan häntä pelkästään Wohlwendiksi?"
"Minun tietääkseni puhutaan sillä tavoin kuritushuonevankien kanssa, eikä hän ole minun silmissäni hituistakaan parempi".
Hän näytti tuosta tapauksesta kuitenkin hiukkasen ilahtuneen; Marttikin nauroi uudelleen ajatellessaan, kuinka tuo konkurssintekijä sukkelasti karttoi kahviloita, tavatakseen sitten mestarinsa täällä metsän sydämessä. Hetkisen vaitiolon jälkeen, kun rouvakin sai tilaisuuden käydä hänen rinnalleen, ryhtyi hän taas juttelemaan.
"En tiedä, väliin minä sentään epäilen, etteikö hän sittenkin ole enemmän narri kuin pahanilkinen; tosin kyllä vaarallinen narri!"
Maria rouva vastasi ainoastaan keveästi huoaten, jolla hän katkaisi enemmät tutkistelut. Lapset juosta kirmasivat metsässä oikealla ja vasemmalla, mutta vanhemmat astelivat nyt pitemmän tovin vaieten toistensa rinnalla. Martti huomasi vihdoin muutaman korkeammalle johtavan tien. "Tästä päästään, jollen erehdy, hyvälle näköpaikalle. Jos haluat vielä niin pitkälle käydä, niin voimme tuon alhaalla olevan rotkon sijasta, jossa se vintiö meitä häiritsi, levähtää siellä ylhäällä vapaan taivaan alla ja minäkin samalla näen kappaleen kotimaatani."
"Mielelläni minä menen sinne ylös; ei se voi paljo kauempana olla, mehän olemmekin siellä ennen pari kertaa olleet."
He saapuivat muutamalle kukkulalle, josta todellakin aukeni laaja näköala itää ja pohjoista kohti, häipyen etäisyydessä mitä ihanimmin kuultavaan ilmanrannan sineen. Muutamien ryhmässä seisovien korkeiden kuusien alla otti heidät lepopenkki vastaan, ja heti istuttuaan etsivät heidän silmänsä kotiseutujaan noiden etäisyyteen pehmoisesti häipyvien ylänköjen ja niiden väliin hiipineiden kenttien keskestä, ja he luulivat näkevänsä siellä aurinkoisella rinteellä valkoisena välkkyvän kirkon tai koulutalon. Salander huusi lapset luokseen ja osoitti heille maaseutua. "Olen lukenut, että kouluissa on viime vuosina opetettu kotiseudun tuntemusta; kuinkas sen laita on? Mikä maamme osa tuolla on?"
He eivät tienneet vielä mitään; ainoastaan vanhempi tytöistä mainitsi lähimmän seudun, jossa he asuivat, Münsterburgin piirikunnan, ja tiesi myöskin, että niitä on olemassa kaksitoista sellaista piirikuntaa.
"Hyvä! Niitä nimitettiin ennen yläkihlakunniksi, sitä ennen voutikunniksi ja vieläkin aikaisemmin kreivikunniksi." Etusormen vedolla rajoittaen melkoisen osan näköpiiriä osoitti hän yhden sellaisen rajat. Historialliset muistot heräsivät ja liittyivät toisiinsa, kunnes niistä sukeusi nykyisyys, ja kaikki tuntui hänestä yhä enemmän valaisevan tuota silmäin edessä olevaa maata.
"Uusi maailma siellä meren takana", sanoi hän vaimolleen, kun lapset olivat jälleen tiehensä juosseet, "on kyllä kaunis ja hupainen niiden maiden ihmisille, joissa on jo loppuun eletty ja toivottu. Kaikki aletaan alusta, ihmiset ovat mistään piittaamattomia, ainoastaan tietymättömän tulevaisuuden tarjoamat seikkailut yhdistävät heitä; sillä heillä ei ole mitään yhteistä entisyyttä eikä mitään esivanhempien hautoja. Mutta niin kauan kuin voin, tahdon minä ottaa osaa, jos sen suinkin voin tehdä, kansamme kokonaiskehitykseen täällä vanhalla pohjalla, jossa kieleni on kaikunut puolentoista vuosituhannen kuluessa! Mielelläni minä en sentään lähtisi pois!"
"Taivaan nimessä, kuinka se johtui mieleesi?" huudahti Maria Salander säikähtyneenä.
"Minä vain arvelen niin, juuri siksi se johtui!" vastasi hän mahdollisimman tyynesti, salatakseen sitä, että hän juuri oli koettanut antaa ensimäisen viittauksen siitä päätöksestä, joka hänen mielessään oli alkanut häämöttää jo ennenkuin toinen ilta kotiinpaluun jälkeen oli ehtinyt saapua.
Viikko toisensa jälkeen kului ilman että Wohlwendin juttu edistyi siitä siihen; hän osasi suuria ja pieniä velkojiaan sillä tavoin uskotella ja hämmentää, että he eivät voineet mitään päättää, ja olikin jo otaksuttavissa, että vuosi kuluisi loppuun ilman ratkaisua. Hänen kirjoistaan kävi kyllä selville, että hän oli ollut liikeyhteydessä Atlantin rannikko pankin kanssa ja saanut pitkin aikaa arvolähetyksiä vekseleinä, joiden hän väitti aina tulleen suoritetuiksi. Rio de Janeirosta ei ollut, asian ollessa siellä sillä kannalla kuin edellä on mainittu, saatavissa mitään selitystä, ja Münsterburgissa kieltäytyi ei ainoastaan Wohlwend, vaan konkurssipesäkin tunnustamasta Salanderin vaatimuksia.
Asianajaja arveli olevan parasta hänen matkustaa kiiruusti takaisin Brasiliaan, tehdäkseen siellä itse paikalla voitavansa, ja siihen tarvittavat kustannuksethan eivät merkitsisi mitään noihin suuriin tappioihin nähden ja tilapäisten kauppayritysten avullahan ne voisivat tulla enemmänkin kuin korvatuiksi.
Nämä neuvot olivat omiaan vahvistamaan tuota jo herännyttä ajatusta lähteä uudelleen onneaan etsimään. Kun hän oli itselleen pelastuneesta omaisuutensa jäännöksestä eroittanut vaimonsa osuuden ja pannut sen varmalle talletukselle, saattoi hän ylijäämällä kauppasuhteiden nykyisellä kannalla ollen aloittaa liikeuransa siitä, missähän sen äsken oli keskeyttänyt. Hän uskoi saavansa menetetyn omaisuutensa takaisin paljon lyhemmässä ajassa sekä sitäpaitsi perheensä saavan tarpeellisen ylläpidon.
Niinpä valmistausi hän hiljaisuudessa kaikin puolin, saipa myöskin erityisiltä kauppahuoneilta hyviä tarjouksia, vuokrasi rouvalle ja lapsille, tai oikeastaan itselleen, vaatimattoman, mutta kunnollisen asunnon ja valmistautui lopulta paljastamaan asianlaidan kunnon Marialleen.
Vaikka asiat tällä kertaa olivat paljon paremmalla kannalla kuin ensi kertaa erottaessa, valtasi tämän sentään syvä suru. He istuivat vastapäätä makuuhuoneen akkunan ääressä, josta Maria kerrallisena aamuna oli epätoivossaan vedonnut silloiseen ihanaan aamuun.
"Istuessani silloin", sanoi hän hetkisen kuluttua puoliääneen, "lattialla tuolla nurkassa, sanoit sinä nuhdellen, ettei raha ole ainoa ja kallein, mitä ihmisen tulee haluta. Sinä olit oikeassa siihen määrään, että minä voisin nyt lausua samat sanat sinulle takaisin!"'
"Tässä ei ole sama tapaus!" vastasi Martti, "se ei ole samaa, että me olemme epätoivossa menetetyn omaisuuden takia tai että me luovumme menetettyä omaisuutta pontevasti takaisin voittamasta! Minä tunnen nyt kerta tien, pitääkö minun tahallani sitä välttää? Ajattele lapsiamme, Maria!"
"Ah, minä ajattelen juuri lapsiamme! Pitääkö niiden kaikin mokomin tulla rikkaiksi, voidakseen elää?"
"Maria! Sinähän olet saanut kokea, kuinka voi käydä, kun ei ole mitään!"
Tähän vastaamatta jatkoi tämä: "Katsos, kun me tuolla ylhäällä metsässä istuimme penkillä ja katselimme kotimaatamme, silloin ajattelin minä itsekseni, että kenties olisi parasta meille itsellemme ja lapsillemme jos sinä jälleen ottaisit haltuusi koulun tuolla maaseudulla ja väistyisit pahan maailman edestä! Pelastamallasi rahalla voisimme hyvin tulla toimeen ja vieläpä säästöönkin panna —"
Salanderia koski tämä puolison puhe hänen vanhaan opettajatuntoonsa, ilman että jälkimmäinen siitä mitään tiesi; hän oli todellakin paennut lippunsa luota. Mutta hän ei antanut tämän lopettaa puhettaan, vaan tarttui hänen käteensä melkein suonenvetoisesti: "Sen kyvynnäytöksen jälkeen, jota minä kauppatoimissani osoitin, käsitän minä sinun ajatuksesi vallan hyvin, se on huokeasti ymmärrettävissä! Mutta minä en voi! Ensinnäkään minulla tuskin on enää tarpeellista harjaantumusta ja tiedotkaan tuskin ovat säilyneet ja lisääntyneet, voidakseni niin ilman muuta opettajanvirkaan ryhtyä, ja kertauskurssiin olen minä sentään liian vanha! Sitävastoin tunnen minä itseni vielä kyllin nuoreksi, toimiakseni vapaana maailmassa, mihin intoni minut on ajanut. Lisäksi tarvitsen minä riippumattomuutta, jonka ainoastaan kohtalainen omaisuus suo; sillä liian suuri tekee sekin omistajansa orjaksi. Usko vain, että se vielä minulle varmasti onnistuu! Minä en tule niin kauan poissa olemaan, vieläpä kauppatoimeni suoritetaan osaksi täälläkin eikä odottamaton kotonakäyntikään hupaisine jälleennäkemisineen ole mikään mahdottomuus!"
"Ota sitten meidät mukaan!" sanoi Maria sortuneella äänellä.
"Pannakseniko teidät alttiiksi sairaudelle ja kuolemalle? Ja lisäksi se ei käy senkään vuoksi päinsä että lasten täytyy tässä maassa koulunsa käydä." Hän otti vaimoaan hellästi kädestä ja piti siitä niin kauan, kunnes tämä oli mukautunut hänen tahtoonsa.
Hän piti nyt aluksi huolta muuttamisesta uuteen asuntoon, joka oli asemaltaan sellainen, että Rouva Salander kaikissa tapauksissa saattoi hoitaa pientä kauppaa, jota hän Brasiliasta käsin erityisesti häntä varten aikoi ylläpitää. Tätä tarkoitusta varten oli alakerrassa varattuna varastohuone ynnä pieni konttorisuoja rouva prokuristia varten. Mies tahtoi myöskin heti alussa otettavaksi palvelustytön sekä kehoitti hankkimaan puotipojankin, niin pian kuin tarve vaatisi. Rouva vastusti kuitenkin heti jyrkästi kaikkia palvelusväen ottamisaikomuksia.
Kun kaikki muutkin asiat olivat järjestyksessä, saattoi tuo pieni perhe Martti Salanderia hyvissä ajoin asemalle. Herra Möni Wighartkin saapui täsmällisesti, hänellä kun oli tapana syödä ravintolassa lautasellinen voimakasta lihalientä, katsellen syyskesän hauskaa hyörinää. Hän lupasi pois matkustavalle pitää silmällä Wohlwendin konkurssijuttua ja tarkoin kertoa, mitä yleisön keskuudessa tapahtuisi ja puhuttaisiin.
Niin matkusti Martti jälleen Atlantin rannalle.