Martti Salander: Romaani

by Gottfried Keller

VI

Aika riensi verkalleen tapausten yli tai paremminkin kuljetti niitä huomaamatta mukanaan, ja niinpä todellakin kolmen vuoden kuluttua Maria rouvakin istui konttorissaan ja merkitsi kirjaan kahvisäkkejä, jotka ajuri oli purkanut kuormasta ja jotka muuan tukeva työmies kantoi makasiiniin, jonka jälkeen hän meni jälleen noutamaan sikaarilähetystä; ne olivat uutta, pidettyä lajia, joita Martti Salander siirtomaista lähetti ja osaksi itse kasvatutti, ostettuaan juuri sitä varten maata. Palvelustyttökin ilmestyi kysymään rouvalta illallisenlaittoa; hän sai käskyn keittää maistiaisiksi Paraguay-teetä, jota herra Salander oli lähettänyt kokeeksi, ilmestyisikö sille ostajia. Tämän jälkeen toi muuan maakauppias rahat ostamastaan kahvisäkistä sekä tilasi uuden samanlaisen, samalla kuin muuan herra tuli pyytämään koetteeksi laatikollista sikaareja, joista hän oli kuullut.

Postiljooni toi rahalähetyksen ja vihdoin palasivat tytöt sekundaarikoulusta [jonkunlainen ylempi kansakoulu. Suom. muist.], jossa he kävivät ja vanhempi, Setti, lähetettiin heti viemään saapuneita rahoja pankkiin, jossa tuolla pienellä kauppahuoneella oli talletus konttokuranttitilillä. Tämän saman tytön, joka kävi kuudettatoista ikävuottaan, piti ensi pääsiäiseltä astua "kirjanpitäjänä" äidin rinnalle. Laskennonopettaja oli sanonut hänen suorittavan yhteenlaskuja kuin mikäkin kone.

Kun oli syksyaika, tuli aikaisin ilta; rouva Salander maksoi työmiehelleen päiväpalkan ja päästi hänet siksi päivää. Lopuksi tuli Arnold kotiin urheilupaikasta täsmällisen ryhdikkäänä, ja niin näki äiti kohta lapsensa vanhan lampun loisteessa ympärilleen kokoontuneina. Sitten nauttivat he iloisina yksinkertaisen illallisen, jonka palvelustyttö söi yhdessä heidän kanssaan, ja kaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Setti, tuo tuleva kirjanpitäjä, viskasi esiin kiistakysymyksen, arvellen täytyvänsä tulevassa toimessaan käyttää silmälaseja.

"Niin, miksikäs ei!" huudahti palvelustyttö julmistuneena, "se olisi ikuinen vahinko sinun kasvoillesi, sinä näyttäisit kuin meidän vanha kunnankirjurimme siellä minun kotikylässäni!"

"Monet paremmissa ammateissa olevat naiset pitävät silmälaseja!" vastasi tyttö ylevällä tyyneydellä, ja Netti säesti häntä, lisäten että niiden tulisi olla siniset, se kun olisi kauniimpi.

"Ota punaiset silmälasit, niin silloin näet tulet Elsassista!" sanoi yhtäkkiä tuo tyynen-vaitelias Arnold. Äiti katsoi häntä suurin silmin, melkein säikähtyneenä.

"Milloin sinä, Arnold, olet alkanut sukkeluuksia laskettelemaan?"

Hämillään katsoi tämä äitiä, tietämättä mitä tämä tarkoitti ja mitä pahaa hän oli tehnyt.

Palvelustyttö nauroi. Arnold on oikeassa, väitti hän. Maria rouvakin tointui tuosta pienestä häiriöstä, johon hän oli joutunut huomatessaan pojankin sanoiksi puhkeavan. Vanhempain mielestä tuntuu se jo merkilliseltä, kun lapset ensikerran sananparsia käyttävät.

Joku soitti kelloa, yksi tytöistä juoksi ovelle ja toi sähkösanoman, joka tuli Baselista ja oli Martti Salanderin lähettämä: "Olen maassa. Tulen viimeisellä junalla Münsterburgiin. Elkää tulko noutamaan, kun minulla on tekemistä pakaasin kanssa ja otan vaunut."

Sanoman synnyttämän yhtä iloisen kuin vakavankin hämmästyksen ohi mentyä neuvoteltiin, pitikö isän käskyä totella vai eikö sittenkin olisi mentävä asemalle; äiti päätti, että oli jäätävä kotiin odottamaan, kun juna saattaisi tulla vasta yhdentoista aikaan yöllä ja isä selviytyisi nopeammin, kun ei hänen tarvitsisi koko perhettä tervehtiä siellä tungoksessa.

Siten voitti äiti aikaa, miettiäkseen ja selvitelläkseen syytä tuohon odottamattomaan sanomaan. Vasta kolme viikkoa sitten oli hän saanut Martilta viimeisen kirjeen, missä tämä tulkitsi tyytyväisyyttään taloudelliseen asemaansa, ilmoittaen voivansa ajatella jo kotimatkaa, joko sitten ainaiseksi tai, kuten hän oli ennen sanonut, vain lyhemmäksi aikaa erityisten kauppa-asiain tähden; mutta hän kertoi melkein luulevansa, ettei uusien matkojen tekeminen olisi enää tarpeen. Sen jälkeen seurasi kirjeessä katsaus valtiolliseen nykyisyyteen ja tulevaisuuteen isänmaassa, mitä kohtaa Maria Salander oli vain päällisin puolin silmäillyt ja tarkemman lukemisen jättänyt joksikin hiljaisemmaksi hetkeksi. Hän kunnioitti, jopa pitikin miehensä kansallisesta vapaamielisyydestä ja hänen taipumuksestaan elää kokonaisuutta ja tulevaisuutta varten, kuten asianlaita tuon Louis Wohlwendin takia nyt jo lähes kymmenen vuotta oli ollutkin. Vaan hän puolestaan ei kaivannut mitään kokonaisuuden ja tulevaisuuden tarkastelua, vaan oli tyytyväinen ollessaan varattuna kunkin päivän ja elettävän hetken varalle.

Nyt haki hän tuon kirjeen esille, tutkiakseen eikö hän sittenkin ollut sivuuttanut jonkun kohdan, jossa olisi lupaus pian tapahtuvasta kotiintulosta, sekä myöskin voidakseen mahdollisimman hyvin yhtyä hänen sanoihinsa, jos hän tuohon edelliseen asiaan palaisi.

"Jos sinä", kirjoitti hän, "olet iloinen siitä, että me kohta taas olemme tyydyttävästi päässeet hyvälle pohjalle, niin et sinä saa sitä lukea minun erityisen taitoni ja pontevuuteni, vaan sen myötäisen onnen ansioksi, joka minua on seurannut. Olenhan minä tosin ahkeroinnutkin, kuten tietysti ihminen tekee, nähdessään lähellä olevan päämaalin edessään viittovan. Asiat, jotka teillä siellä kotona ovat toteutuneet, nimittäin tuo uusi perustuslaki, jonka tasavaltamme on saanut, nuo ehdottomat oikeudet, jotka kansa on levollisesti, ilman mitään häiriöitä itselleen ottanut, kaikkea sitä tahtoisin minä päästä vielä näkemään niiden kunniakkaassa valossa ja niistä mukana nauttimaan, kaikki se minulle huutaa: tule! missä viivyt? Ja nyt voin minä tulla riippumattomana miehenä, jolla on oma pohjansa ja jonka ei tarvitse muuta etsiä kuin tilaisuutta auttamiseen ja hyödyttämiseen! Ja mikä suuri hetki se onkaan, jolloin meidän vanha vapautemme ottaa tuon ison askeleen! Ympärillämme on maailma noiden suurten yhdistyneiden kansojen kautta sulkeutunut kuin neljän rautaseinän taakse; mutta samalla on tuon ottamamme siveellisen askeleen kautta auennut meille mitä syvin uuden vapauden ja vakaan elämän lähde, joka voi kestää äärimmäisessäkin hädässä ja joka lopulta voittaa maailman, olkoon sitten vaikka perikadossaankin! Sellainen itsenäisyyden, pelvottomuuden ja velvollisuuden tunto suojelee varmemmin kuin ampuma-aseet ja kallioseinät" ja niin edelleen.

Siinä ei tosin ollut mitään ilmoitettuna jo päätetystä matkasta. Halun on siis täytynyt jälkeenpäin yhtäkkiä herätä, kenties uusien houkuttelevien tietojen johdosta, joita Martti ei ole voinut kauemmin vastustaa.

Hän ilmestyikin sitten omaistensa luo vielä ennen yhtätoista, niin reippaana, iloisena ja lähes riehakkana, kuin olisi hän tullut seitsemää vuotta nuoremmaksi sen sijaan että hän oli tullut kolme vuotta vanhemmaksi ja ikäänkuin hänen sisään astuessaan olisi leyhähtänyt uutta elämää ennustava tuulenhenkäys. Kun Maria rouva syleili häntä, tunsi hän jonkinlaista kunnioituksen sekaista pelkoa niiden aatteiden voimaa kohtaan, joista kirjeessä puhuttiin ja jotka nyt olivat hänen miehensä valtameren yli kuljettaneet tänne hänen syliinsä.

"Halloo! Mitä suloisia tytön typyköitä, joihin tuskin uskaltanee kajotakaan!" huudahti hän, kun huomasi molemmat tytöt ja sanoistaan huolimatta sydämellisesti heitä suuteli.

"Sanotaan niitä tylleröiksikin!" huudahti Arnold, joka hänkin tahtoi tulla huomatuksi.

"Ahaa, Arnoldi, mokomakin mies, mitäs sinä siellä puhutkaan?"

"Tulet oikeaan aikaan ukkoseni!" sanoi äiti, joka ääneensä nauraen ja kovin mielihyvissään istuutui, "poikavekarasi täällä tänään jo toisen kerran pilapuheita päästelee! Hän näyttää koonneen kelvottomia sananparsia!"

"Kootkoon vain, kunhan hän vain ne hyvin sovittaa! Tule, Arnold, ja anna minulle oikein isänmaallinen tervehdys ja kädenlyönti! Katsotaanpas, miten sinä olet kasvanut? Eipä liikoja, kuitenkin noin parahiksi yhdentoista ikääsi! Ja kuinka koulunkäynnin laita on?"

Hän alkoi tutkailla vuoroin poikaa ja vuoroin tyttöjä, syöden samalla hänelle valmistettua illallista. Mutta lopulta hän huomasi opetustapaan ja asioihin nähden olevansa jälissä eikä senvuoksi osaavansa lapsilta aivan oikein kysellä.

Rouva Salander ei tämän huomatessaan viivytellyt enää tarjoamasta miehelleen valmiina pitämäänsä kotiintulijaista, nimittäin kuohuvaa viinimehukannua, jota juomaa oli saatavana juuri vieressä olevasta ravintolasta. Hän tiesi miehensä pitävän tuosta juomasta, mutta ei nähneen sitä enää kymmeneen vuoteen. Samalla kantoi palvelustyttö pöydälle lautasellisen paistettuja kastanjoita lapsille, jotta hekin siten tulivat osallisiksi tämän onnenyön muistosta. Yhden aikana korjasi Maria rouva ruokapöydän ja olisi sen jo ennemminkin tehnyt, jollei huomenna olisi ollut sunnuntai.

Valkeni sitten mitä ihanin syyspäivä, jonka aamuhetket Salander vietti omaistensa ystävällisessä seurassa. Kerran hän vain oli vaimoltaan kysymäisillään Wohlwendista, mutta vaikeni kesken ja sanoi itsekseen: "Ei, tänään minä en tahdo siitä puhua!"

Hän söi vielä perheensä kanssa päivällistä; sitten hän äkkiä selitti haluavansa tehdä nyt kunnollisen kävelyretken ulos ihmisten pariin, vapaaseen ilmaan, ja nähdä kuinka sitä käy hengittäminen. Yksinään hän tahtoi kävellä, vain omain ajatustensa parissa. Viime hetkessä harkitsi hän sentään toisin ja lupasi pojan tulla mukaan. Arnoldille ei tarvinnut sitä kahdesti sanoa ja arvokkaasti asteli hän isän rinnalla heidän kotoa lähtiessään.

Vuoden aika, jolloin huomasi ensimäisiä vaikutuksia viinikuurnien tuotteista, teki kadut eloisiksi. Salander teki poikineen laajan kierroksen kaupungin ympäristössä; kaikkialla kuului tanssimusiikkia, jota kohti nuoret miehet ja naiset rynnistelivät. Saattoi siellä nähdä joukon ampujiakin, jotka kivääreineen menivät viimeiseen sunnuntaiharjoitukseen, tai urheilijoita sauvat olalla ja rummunlyöjä edellään. Lisäksi kaikenlaista kansaa tiheänä joukkona vilisten, iloisina tai välinpitämättöminä, jotkut äreinä ja jotakin kiroillen; mutta uuden ajan tuulahduksia ja loistetta, innostuksen hehkua, tuota jonkunlaista juhlallista totisuutta, jota hän etsi, ei hän voinut huomata. Lauluja kaikui katuloilla ja kapakoissa; ne olivat noita vanhoja lauluja, joista ihmiset aivankuin ennenkin osasivat vain ensimäiset säkeet ja ehkä viimeisetkin; jos joku vielä esitti keskimmäisetkin, niin loilottivat muut ilman sanoja mukana. Muutamalla pölyisellä tiellä tappeli joukko juopuneita nuorukaisia, aivankuin ei olisi ollut olemassakaan mitään jalompaa asiain selvittelytapaa nuorille kansalaisille, jotka ovat tottuneet ajattelemaan laeista, joiden syntymistä heidänkin on äänillään avustettava. Joka sadannella askeleella kohtasi kerjäläisen, jolla oli milloin käsiharmonikka, milloin toinen takinhiha roikkui tyhjänä käden ollessa selän takana takin alla. Lyhyesti, kaikki oli niinkuin oli ennen vanhaankin syksyisenä sunnuntaina ollut, ja odotettavissa oli, etteivät jotkut noista maailman vapaimmista miehistä enää myöhemmin päivällä kykenisi omilla jaloillaan seisomaan.

Salander pudisti hiljaa päätään, katsellen tarkkaavasti ympärilleen. No niin, sanoi hän itsekseen, kaikkiin suuriin muutoksiin on vähitellen totuttava. Mutta olisinpa luullut, että sellainen todella tapahtunut muutos olisi jo maan jos taivaankin muodolleen muuttanut! Mutta lopultakin se on kansan synnynnäistä vaatimattomuutta, sen yksinkertaista tottumusta, joka ei helposti pukeudu vaativampiin muotoihin.

He saapuivat nyt muutaman suuremman huvittelupaikan eteen, joka näytti olevan täynnä kansalaisia; vahva mutta tasainen äänten sorina kuului sieltä yltyleensä, kuten ainakin kansa-leijonan ollessa tyynellä mielin. Salander kysyi pojaltaan, oliko hänellä jano ja kun tämä sen heti myönsi, meni isä hänen kanssaan sisälle, jossa oli suuri sali aivan täynnä nuorta ja vanhempaa miestä, joukossa jokunen nainenkin.

Vaivoin löysivät isä ja poika pienen, vielä tyhjänä olevan pöydän. Mutta tuskin he olivat istuneet ja saaneet vähän olutta kun tuli vielä kaksi henkilöä, jotka ilman muuta istuivat samaan pöytään ja tuottivat itselleen samoin olutta. Toinen oli nähtävästi eteläsaksalainen, toinen sveitsiläinen ja selvästikin Münsterburgin seutuvilta. Hänellä oli ranskalaiseen tapaan leikatut viikset ja leukaparta ja hattu työnnettynä niskaan. He jatkoivat vitkastelematta edelleen äänekästä keskusteluaan, piittaamatta kenestäkään.

"Kuten sanottu", arveli sveitsiläinen melkein raa'alla äänen sävyllä, "sinä tunnet minun! Minä olen mies, joka en salli kanssani leikiteltävän!"

"Kuka sinun kanssasi sitten tahtoo leikitellä? En ainakaan minä!" huomautti toinen sävyisästi.

"Minä en sano kuka, minä sanon sen vain ylimalkaan! Katsopas tätä kirjettä, jonka entinen mestarini St. Gallenista minulle lähetti! Milloin hyvänsä voin minä palata sinne, jos tahdon!"

Hän veti esille muutaman kirjeen ja antoi sen toverilleen, joka luki sen ja tunnusti sen olevan oivallisen kirjeen, sellaisia todistuksia ei vain jokainen voisi näyttää, mielittelevä kirje todellakin, tuhat soikoon!

"Sitä ei saa mielitteleväksi sanoa! Minä en tarvitse mitään kurjia imartelijoita, minä olen vapaa mies, riippumaton, ylpeä, jos niin tahdot, mutta kaikkea mielittelyä minä halveksin!"

"No no, enhän minä mielittele, kuinka minä sitä tekisin! Sehän on pelkkää totta!"

"Sitä se on! Mutta minä en mene sinne, minä en tahdo vielä pitkään aikaan itseäni sitoa, ja minä tiedän, että hän tahtoo minulle vain tytärtään tyrkyttää. Minä voisin kylläkin tarttua siihen asiaan, sillä täkäläisellä ruokamuijallanikin on tytär, joka kaikkialla häärää minun ympärilläni! Mutta minä en tahdo sitoa itseäni. Minä en tahdo vielä mestariksikaan päästä, vaikka hartioillani onkin jo kahdeksankolmatta ikävuotta! Silloinhan minun pitäisi olla narrina ja kiusata itseäni! Mutta mieluummin minä itse kiusaan mestareita!"

"Niinpä niin, kyllä sinä olet jäykkää miestä!"

"Kyllä maar, saat sen uskoa!"

"Minulla puolestani on valitettavasti vaimo ja lapsi ja paha kyllä olen mestarikin, niin se on, minä olen sidottu mies ja köyhä raukka!"

"Miksi sinä olet niin aikaisin nainut?"

"Sen tein, kun en halunnut enää kotiin palata; silloin ajattelin, että kun nait täällä ensimäisen tilaisuuden sattuessa, niin silloin olet tänne kiinnitetty!"

"Ahaa, jo käsitän, sinä olet mieluummin täällä Sveitsissä! Mutta ettehän te sentään kaikki voi tänne tuppautua, niin hyvin kuin meillä onkin asiat!"

"Niin, te sitä väkeä olette! Peijakas, minä olen sitä jo usein ajatellut. Ja sinun kengänrihmojasi ei kukaan kykene avaamaan!"

"Hm! sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä en ota imarteluja vastaan! Mutta kärpästen minä en todellakaan salli nenälläni kisailla!" Sveitsiläinen siveli kovin tyytyväisenä viiksiään ja kilisti saksalaisen kanssa: "Juo pohjaan, minä maksan vielä yhden lasin!"

Martti Salander kuunteli näitä halpamaista mieltä ja hillitöntä itserakkautta todistavia puheita ihmetellen, sanoen itsekseen: "Onpa se järjestänyt asiansa perin oivallisesti, tuo miehen vintiö, tuo nikkarin- tai suutarinsälli: Kuten muurahaiset pitävät lehtimatoja lypsylehminään, niin hänkin pitää erityistä imartelijaa, schwabilaista, kuten niitä sanotaan!"

Mutta hänen täytyi kuulla lisää. Sveitsiläinen työmies laski ilmoille sellaisen itseylistys-tulvauksen kuin ainoastaan huonosti kasvatetut ihmiset voivat tehdä, joilla sitäpaitsi on alhaiset ajatukset ja tunteet. Mutta jota enemmän hän kerskaili ja itseään silitteli, sitä nolommaksi kävi hänen saksalainen toverinsa tai ainakin teeskenteli siten. Sillä herra tiesi mimmoinen syy sillä ketulla oli mielistellä tuota tolvanaa.

Mutta jota nöyremmäksi hän osottausi, sitä ylimielisemmäksi tuli toinen.

"Sinä olet yksi viisaista", huudahti hän, "sinä osaat panna arvoa sille, että olet Sveitsissä ja sellaisen kansan keskuudessa kuin meidän! Katsopas minua! Kaikki teemme ja järjestämme me itse kuten tahdomme ja minä olen yksi heistä enkä kysele neuvoa Jumalalta enkä perkeleeltä! Tänään vielä menen minä muutamaan neuvotteluun pohtimaan eräästä oikeussäännöksestä, jossa on yli tuhat paragraafia, ja huomenna minä nukun, sillä se kestää myöhään. Mestari saa sen sijaan nousta itse ylös ja tehdä työtä! Mitäs sinä siitä arvelet?"

"Minähän sanon sen aina, että minä häpeän olla saksalainen!"

"No, sehän ei ole aivan pois suunnilta, vaikka ette te saksalaisetkaan ole mitään naukumaijanpoikia! Ota nyt vain tarkoin esimerkkiä meistä!"

Salander ei voinut enää pidättää itseään. Vihasta punaisena löi hän nyrkkinsä pöytään ja huusi saksalaiselle: "Pitäisi hävetä puhumasta tuolla tavoin sen jolla kerta on niin mahtava isänmaa! Ja te, herra maanmieheni", kääntyi hän münsterburgilaiseen, "saisitte hävetä sillä tavoin sortamasta muukalaista ja antamasta hänen itseänne kiittää ja ylistää! Kymmenen vuotta olen minä ollut Ameriikassa enkä ole missään kuullut niin itserakkaan houkkion ja kerskailijan puhuvan kuin mitä te olette! Kylläpä meidän laitamme on kauniisti, kun nuori väki jaarittelee kuin harakat ja vanhat kätilöt! Hyi saakeli!"

Hän oli mielettömässä suuttumuksessaan huutanut niin kovasti, että ympärillä olevissa pöydissä istuvat ihmiset kääntyivät ja rupesivat kuuntelemaan. Sveitsiläinen oli ensin ällistyneenä katsahtanut ylös; nyt nousi hän jo seisoalleen, ojensi kätensä ja huusi: "Kuka te olette, kuka teidän on käskenyt kuunnella ihmisten puheita?"

"Minä en ole kuunnellut! Te itse olette puheinenne tulleet tähän, jossa minä olin jo ennestään!"

"Te olette sittenkin salakuuntelija! Jollei teitä miellytä meidän keskustelumme, niin menkää etemmäs! Mutta te olette joka tapauksessa nuuskija ja kansan halveksija!"

Hän ravisti heidän välillään olevaa pientä pöytää, niin että lasit kilisivät, ympärillä seisovat tunkeusivat lähemmäs ja muutamat huusivat Salanderia osoittaen, mitä hän tahtoo.

"Solvauksia hän latelee, me olemme muka itserakkaita houkkia ja vanhoja lapsiakkoja, me nuori väki, kun me ylistämme vapautta ja isänmaata!"

Saksalainenkin kadotti hyvänsävyisyytensä ja alkoi meluta.

Salander silmäsi poikaansa, otti häntä kädestä ja tunkeusi äkkiä ihmisjoukon läpi ulos salista, annettuaan ensin voimakkaan sysäyksen pöydälle, jolla toinen työnsi häntä kylkeen. Hänen olisi haluttanut vakavalla puheella hillitä tuon kansaleijonan heränneitä intohimoja, mutta ottaen lapsensa huomioon piti hän parempana välttää enempiä kohtauksia, jottei tarvitsisi kokea sitä, että lapsensa nähden tulisi rääkätyksi ja nöyryytetyksi.

Harmissaan ja hämmentyneenä etsi hän lyhintä tietä kotiin, mutta ilostui tavatessaan herra Möni Wighartin, jota hän, kun vielä oli kyllin päivää, mielihyvällä seurasi muutamaan hiljaiseen ravintolaan saadakseen tilaisuuden tointua ja saadakseen pojalle hupaisemman lopun kävelyretkestä.

Mutta eräässä huoneennurkassa tapasivat he saman asianajajan, jonka haltuun Salander kerran oli asiansa uskonut. Tuo monitoiminen mies virkistelihe täällä lasin ääressä viikon työn jälkeen kuin mikähän rehellinen käsityöläismestari, ollen kuitenkin, odottamatta tavatessaan oikeudenkäynti-holhokkinsa, valmis keskustelemaan ja lasin ääressä neuvottelemaan tuosta Wohlwendin jutusta. Martti Salander lähetti sen vuoksi poikansa heti kotiin ilmoittamaan, että isä tulee tunnin tai parin kuluttua jälestä.

Neuvoteltavaa ei ollut valitettavasti paljon, kun asia oli yhä ennallaan. Riossa se oli vieläkin huonommin. Atlantin rannikkopankin vastuunalaisia henkilöitä oli ajettu jonkun aikaa takaa, mutta he olivat päässeet aina oikeaan aikaan livahtamaan valtiosta toiseen ja pysyttelivät vain sellaisilla paikoin, joista ei oltu ainoastaan antamatta ulos ketään, vaan joissa ei edes keltään takaa ajetulta otettu talteen häneltä tavattua omaisuutta, ja joissa siis ylimalkaan ei vallinnut mitään laillisuutta. Kerran tai pari kuulusteltiin heistä yhtä ja lähetettiin pöytäkirja kuulustelun hyödyttömistä tuloksista, jota vastoin asianomainen rahoineen, mitkä selvästikin olivat rannikkopankin kassasta peräisin, vapautettiin, ja tämä oli tapahtunut lisäksi englantilaisella alueella ja tullut maksamaan niin paljon, että Salander pelkäsi enää viskata vihkivesiastiaa pirun jälkeen, kuten hän sanoi.

Brasiliassa oli kuitenkin liikemiehiä, jotka arvelivat tuon Martin kuuluisan maksuosoituksen tulleen asetetuksi rehellisessä tarkoituksessa, kun rannikkopankin hoitajat eivät vielä silloin olleet mahdollisesti pakenemista ajatelleet. Mutta tästä seikasta ei ollut tiedossa mitään todistuksia.

Münsterburgissa oli Wohlwend pitkien keskustelujen jälkeen saanut velkamiehensä sovitetuksi muutamalla vaivaisella prosentilla, minkä yhteydessä Salanderin vaatimus ei lainkaan tullut huomioon. Merentakaisen pankin saatavaan, joka oli sen hyväksi lailliseen ulosottoon toimitettu, ei voitu kajota vapaehtoisen selityksen puutteessa, ja asianajajalla ei ollut näytettävänään muuta kuin tuo hämäräperäinen maksuosoitus, jota ei oltu hyväksytty. Sen jälkeen hävisi Wohlwend paikkakunnalta. Hänen talonsa oli rakennusmestarin täytynyt tappiota kärsien ottaa haltuunsa. Arnold von Winkelriedin kuvan maalaaja ei saanut kerrassaan mitään.

"Minä olen vakuutettu", sanoi asianajaja, "että hän jo kymmenen vuotta sitten juuri teidän takaamanne summan avulla, jonka te silloin heti saitte maksaa, vältti vararikon; ja niin minä uskon, että hän tälläkin kertaa teidän rahoillanne, jotka hän kaikki tai ainakin osan niistä sai kynsiinsä, pystyi joskin kurjasti, saamamiehensä sovittamaan; sillä luonnollisesti on hän itselleen pidättänyt leijonan-osan. Mutta sittenkin, en voi sille mitään, on hän juridillisesti katsoen mieltäkiinnittävä henkilö. Kun se järkähtämättömän kylmä ja vaikeneva käytös, jota hän tuota maksuosoitusta kohtaan aina osoitti, koskaan sanallakaan itseään pulaan saattamatta, minua hämmästytti, niin johtui mieleeni panna hänet muutaman jokseenkin harvinaisen kokeen alaiseksi. Minä tunnen erään hyvin kokeneen mielenvikaisten lääkärin, joka muutaman ulkomaalaisen parannuslaitoksen johtajana tutkii tekohulluja, joita oikeudenkäynnin aikana jätetään hänen haltuunsa, heidän tahtoessaan semmoisilla tempuilla tunnustusta välttää. Hänellä on tässä toimessa erinomainen harjaantumus ja säännöllisesti kahden vuorokauden, vieläpä kahden tunninkin kuluessa saattaa hän nämä lurjukset takaisin terveelle järjelle, sikäli kuin sitä heille yleensä on suotuna. Tosin hän ei itseään sido tutkintotuomarille määrättyihin rajoihin. Kun tuo puheenalainen mies siihen aikaan oleskeli muutamia päiviä täällä, kerroin minä hänelle Louis Wohlwendista ja hänen hullunkurisesta käytöksestään. Me sovimme niin, että hän menee muutaman tuohon merentakaiseen pankkiliikkeeseen osallisen vieraan henkilön asiamiehenä, joka muka on minunkin kanssani asiasta neuvotellut, Wohlwendin luokse sekä verukkeenaan joku tuota liikettä koskeva tiedustelu tekee havaintoja ja tutkii häntä Hänen onnistuikin miestämme toista tuntia sanoilla syöttää, mutta yhdestäkään varomattomasta sanasta ei hän saanut häntä kiinni. Niitä on olemassa, sanoi lääkäri, sellaisia ihmisiä, joilla on voimaa epämieluisa tosiasia niin sanoakseni häätää tietoisuudestaan siksi hyvin, että he, jos tahtovat, eivät puhu siitä edes unissaan saatikka sitten valveilla. Eivätkä he suinkaan ole mitään henkisesti vahvoja ihmisiä, päinvastoin sellaisia, joilta puuttuu kaikki tarve ajatustensa selvittelemiseen. Tämä puute yhtyy sitten säännöllisesti viekkauteen ja muodostuu hyödylliseksi kyvyksi. Ainoastaan luonnollisen kuoleman läheisyys voi toisinaan tuon lumouksen murtaa. Näihin näytti lääkärin mielestä Wohlwendkin kuuluvan, joskin merkillisenä toisintolajina. Keskustelun kuluessa ei hän ollut osoittanut mitään vauhkoa varovaisuutta, vaan jutellut aivan vapaasti, kuunnellut näköjään tarkkaavaisena ja tekeytynyt kuin etsisi hän hyvää neuvoa, pudistellut päätään ja lopuksi sanonut: 'Se on kovin sekava juttu! Minä neuvoisin teidän valtuuttajaanne tekemään kuten eräs toinenkin, herra Salander, ja itse matkustamaan Rioon; siellä voi vielä saada jotakin paremmin aikaan kuin täällä!' Siinä ohella oli hän puuhaillut muutaman vanhan pahvirasian kimpussa, jossa oli kasassa tusinan verran pölyn peittämiä, rikkirevittyjä perhosia ja koppakuoriaisia. Näitä vanhoja hyönteisiä toisistaan erotellessaan ja tuoreisiin korkinpalasiin kiinnittäessään, oli hän lopuksi matalasti huoaten huudahtanut: 'Niin, niin, herraseni, ilman tieteitä olisi useinkin mahdoton säilyttää enää elämänrohkeuttaan tässä maailman sekamelskassa! Ettekö te ole koskaan hyönteistiedettä harrastanut?'"

Miehet olivat vähän aikaa vaiti, ikäänkuin itsekseen miettien mitä toimenpiteitä edelleen voisi ajatella tuon vastuksellisen junkkarin harmilliseen, yhä jatkuvaan vastuksina-oloon nähden, junkkarin, joka voisi pistää itsensä piiloon, huomatessaan häntä ahdisteltavan.

Tällä välin hieroi Möni Wighart sormella nenäänsä, kunnes hän äkkiä huudahti: "Kuinkas ollakaan? Muistissani pyörii jotain tähän samaan asiaan kuuluvaa ja jonka tämänpäiväinen yllätys on palauttanut tajuntaani! Aivan oikein! Siitä ei ole kauankaan, kun minä eräältä täkäläiseltä puukauppiaalta kuulin, että hän oli syvällä Unkarissa nähnyt Louis Wohlwendin, joka oli ollut virkeä kuin kala ja naimisissa muutaman kauniin nuoren naisen kanssa sekä jo kahden pienokaisen isänä! Paikkakunnan nimeä en voi enää sanoa. Kysyin puukauppiaalta, oliko hän puhutellut tätä. Oli hän kylläkin puhutellut ja Wohlwend oli kertonut hänelle, kuinka hän tämän onnellisen naimiskaupan kautta oli saanut ei ainoastaan kaunista vaimoa vaan myöskin sievosen perinnön. Hän ei ollut kuitenkaan voinut kauemmin Wohlwendia puhutella, kun se oli tuota pikaa poistunut. Eräässä majatalossa lähemmin tuota asiaa tiedustellessaan olivat seudun asukkaat vakuuttaneet sen todeksi sekä kertoneet lisäksi Wohlwendin apen, muutaman sikakauppiaan, häiden edellä luvanneen yhdelle tyttäristään melkoisen omaisuuden, vieläpä laillisesti luovuttaneen sen tulevana perintönä sekä samalla sitoutuneen kuolemaansa saakka maksamaan Wohlwendille korot tuosta omaisuudesta. Muutamat kyllä kuuluvat epäilevän tuota juttua, koska appi ei suinkaan ole niin varakas, että hän joka tyttärelleen voisi sellaisen perinnön jakaa; toiset sitävastoin olivat viitanneet siihen, että tuo kysymyksen alainen nainen olisikin ensimäisestä avioliitosta ja saisi vain äitinsä osuuden, samalla kuin muuan kolmas puolue väitti, ettei hän lainkaan olisi sikakauppiaan oikea lapsi. Eräs ylhäinen nainen olisi muka hänet salaa maailmaan hankkinut ja jättänyt tuon miehen haltuun."

"Siis lyhyesti", puhkesi Martti Salander sanoiksi, "Louis Wohlwendini on ilman epäilystä siellä Itä-Euroopassa saanut kynittäväkseen jonkun sikakauppiaan!"

"Hm!" myhähti asianajaja, "minä sanoisin mieluummin, että se itämainen sikakauppias on saanut kynittäväkseen Louis mestarimme!"

"Kuinka niin?"

"No, kuinkako niin? Mitäpäs jos hän olisikin rosvoamansa rahat, nuo herra Salanderin kauniit contos de reis'it kaikessa hiljaisuudessa haalannut sinne Turkin rajalle ja tällä nokkelalla tavalla muuttanut vaimon perinnöksi? Ja mitäpäs jos tuo sikapohatta osaisikin siltä ketulta peijata sekä pääoman että korot ja päällisiksi vielä sen naikkosen hänen vastuksikseen jättäisi? Mikä minua vain hämmästyttää kaiken sen jälkeen mitä minä tuosta mielivikaisten lääkäristä kerroin, on se kielevyys, millä hän tuolle puukauppiaalle on asemansa ilmaissut. Hänen on täytynyt olla joko tavattoman avomielinen tai huomaamattaan varomaton! Se seikka, että tässä todennäköisesti on kaksi haukea saman toutaimen kimpussa, estää minua, herra Wighart, teitä nyt jo pyytämästä, että te hyväntahtoisesti tiedustelisitte tuolta kertojaltanne tarkkaa paikan ja henkilöiden nimien selvitystä. Minä tahdon vielä muutaman päivän miettiä noita oletuksiani ja pyydän sitten tulla teidän luoksenne, luonnollisesti herra valtuuttajani suostumuksella, mikäli hän yleensä enää tahtoo sellaisena itseään pitää! Mutta oikeastaan tässä olisi kysymyksessä suorastaan rikosasia ja viranomaisilla olisi syytä itsestään käydä asiaan käsiksi."

"Miettikää te vain, herra puolustajani!" vastasi Salander; "kaikitenkaan se ei ole haitaksi, jos me voimme ainakin pikkusen kiusata ja ahdistella sitä vahingonjauhajaa [Schadenmüller = vahingonjauhaja. Suom. muist.], sitä haukea!"

Nuo kolme miestä haastelivat vielä neljännestunnin ja lähtivät sitten toisilleen hyvästit heittäen pois. Martti Salander meni kotiin.

Vaikutus, jonka hän oli saanut retkestään uuden kansan keskuudessa sekä kohtauksesta sen suulastelijan kanssa, heräsi jälleen hänen siinä vanhan tähtitaivaan alla eteenpäin astellessaan, ja tuo hänen kiusallinen suhteensa vanhaan ystäväänsä Wohlwendiin, johon hän näytti olevan rautaketjuilla kytketty, lisäsi vielä enemmän sitä synkeätä mielialaa, joka hänet oli vallannut. Hän päätti kehoittaa asianajajaansa luopumaan enemmistä Wohlwendin ahdisteluista, jotta hän pikemmin pääsisi siitä miehestä eroon. Mutta tästä päätöksestä huolimatta oli hänellä, päästäkseen keveämmälle mielelle, tarpeeseen se ystävällisen valoisa asuinhuone, johon hän astui, ja nuo pöydän ympäri kokoontuneet lapset, jotka odottivat häntä. Puoliso, joka kerkesi pikimmältään nähdä hänen synkän katseensa, tuli jo liian myöhään osanottoaan ilmaisemaan.

Kun Martti kohta sen jälkeen meni asianajajansa luo, oli tämä jo itsestään luopunut ajatuksesta panna toimeen virallisia tiedusteluja Wohlwendin vaimonperinnön laadusta. Hän piti mahdottomana epämääräisen huhun ja pelkän arvelun nojalla ryhtyä vieraissa maissa sellaisiin toimenpiteisiin. "Jos me nyt heitämme ongen ulos", sanoi hän, "niin livahtaa hän meiltä tiehensä, mutta jos me pidämme sen salassa, niin voi se meitä joskus äkkiarvaamatta hyödyttää".