VII
Martti ei viivytellyt ryhtyessään jälleen kauppahommiin, se on, niiden jatkamiseen kotona Münsterburgissa. Hän vuokrasi tarvittavat huoneet konttoria ja makasiinia varten, ja pian istui kirjurikin pulpetin ääressä ja oppipoika juoksenteli edestakaisin. Maria rouva pyysi hartaasti jättämään hänen haltuunsa sen pienen kotona olevan kaupan ja Martti suostui siihen mielihyvällä, hän kun aikoi sinne siirtää erityisiä tavaroita, joiden hoitaminen tuntui hänelle itselleen olevan liian vähäpätöistä ja vähän tuottavaa. Mutta kävikin niin, ettei tuo tarmokas nainen niin helposti suostunutkaan kaikkeen, vaan oli hän asioista selvillä yhtä hyvin kuin mikähän vanha ja kokenut kauppahuoneen johtaja. Hän ei halunnut paljon, mutta sen sijaan hyväksi tunnettua tavaraa, jolle hän tiesi varman ostajakunnan, joka lisääntyi lakkaamatta, mutta tasaisesti ja ilman tungosta, niin että hän saattoi vallan mukavasti pitää tavaravarastonsa täysinäisenä; lyhyesti, hänen liikkeensä oli yksi niitä, joita on tapa sanoa hiljaisiksi kultakaivoksiksi.
Hänen miehensä varoi häntä tässä toimessaan häiritsemästä ja antoi kernaasti hänen toistaiseksi hoitaa erityiset laskunsa, jotka hän oli tarkastanut ja huomannut niiden olevan hyvässä järjestyksessä. Tosin tämän täytyi tarkastaessaan noukkia eri meno- ja tuloerät kokoon sieltä täältä hänen vihkoistaan ja kirjasistaan, Marian levotonna seuratessa mukana mitä siitä lopuksi tulisi; tyytyväisenä tämä sitten nauroi, kun lopuksi kaikki viimeiseen frangiin saakka oli mustalla ja punaisella musteella oikealle paikalleen merkittynä bilansseineen ja jälkiosoitteineen.
Niin eleli Martti Salander omaisineen vanhalla pohjalla ja saattoi levollisesti katsahtaa ulos maailmaan ja tulevaisuuteen, mikäli se ihmiselle on mahdollista; sillä ken ei maailmaa ja aikaakin pyri yllättämään, sen jalkoihin vierivät ne itsestään.
Huolimatta pettymyksestään, joka silloin hänen sunnuntaillisella kävelyretkellään yleisön joukossa vaikutti häneen niin masentavasti, täytyi hänen toki uudelleen suunnata katseensa julkisiin asioihin ja sellaisinaan niihin lähemmin tutustua. Tuota uutta perustuslakia, jonka münsterburgilaiset olivat hyväksyneet, kiittivät muiden maiden etevimmät valtio- ja yhteiskuntakehityksen harrastajat jokseenkin tyydyttäväksi, sen avulla kun voisi saavuttaa mitä vain pontevasti tahtoisi; ja nuo yhtäläiset oikeudet, jotka oli voitu kansalle suoda kohtalaisessa, melkeinpä vaatimattomassa määrin, riittäisivät jo nykyisessä puustavin mukaan ymmärretyssä muodossaankin pitkin matkaa saamaan aikaan mitä suurimpia muutoksia, joita tuo sama kansa ei ollut osannut ajatellakaan. Näinä ensi vuosina olikin sitten lakiehdotusten ja äänestysten takia yhtä surinaa kuin mehiläiskeossa, ja Salander huomasi ihmeekseen, kuinka jossain puolihämärässä oluttuvassa pari ehdotuksen tekijää saattoi kiinteään ja valmiiseen muotoon laatia suunnitelman pienoselle, miljoonia kysyvälle laille tai kansanpäätökselle, ilman että kansan valitsema hallitus sai siihen sanaakaan sanoa. Sen lisäksi saivat nuo ylempäin ja alempain hallinto-, oikeus-, koulu- ja kunnallisten virkamiesten taajaväkiset ja lyhyin väliajoin uusiintuvat vaalit äänioikeutetun väestön lakkaamatta jaloilleen, ja kun Martti Salander ei lyönyt laimin mitään näistä velvollisuuksistaan, näki hän huomaamattaan joutuneensa virran keskelle. Paremmin oppiakseen kävi hän valtiollisissa kokouksissa, alkoi ottaa keskusteluihin osaa ja tehdä ehdotuksia, ja kun hänen riippumattomuutensa oli tunnettu ja sen vuoksi tiedettiin, ettei hän omia etujaan tavotellut, valittiin hänet kaikenlaisiin valiokuntiin, joiden tehtäviin hän kiitettävällä innolla antausi, vaikkakin niihin kuului maaseuduilla kierteleminen eikä hän ollut sellaiseen tottunut.
Tällä laajalla uralla joutui hän välittömään kansanjohtoon eli jonkinmoiseen näkymättömissä toimivaan hallitukseen, joka kiertäväin opettajain muodossa johti kansaa ja selitti sille sen itsehallinnon vaikeampia seikkoja.
Tosin oli asioita, jotka eivät hänelle itselleenkään olleet selvillä, jonka vuoksi hänen edeltäkäsin täytyi niihin kiiruusti tutustua tai puolustaa painettuja asiakirjoja kuulijain hyvään uskoon luottaen. Ei hän sentään antanut itseensä nähden sellaista usein tapahtua, jota vastoin hän sitä toisissa enemmänkin huomasi. Toisinaan oli hänet vallata synkkä aavistus, että nuo ylempiin, keskus- ja alempiin virastoihin pyrkivät henkilöt olisivat entisestään ylipäätään hiukan huonontuneet ja että nämä vaikutukset siirtyivät toisesta ryhmästä toiseen.
Mutta pian hän jälleen rohkaisi itsensä, luottaen tuohon kansan muodostamaan terveeseen ja hyötyisään maaperään, josta kyllä kasvaisi yhä uusi, korkea ja solakka laiho. Ja hän lupasi sitten, vaikkei hän enää ollutkaan mikään nuorukainen, pitää itseensä nähden sen varan, ettei hän koskaan tahallaan antautuisi halvaksi virantavoittelijaksi eikä puolestaan auttaisi tuota puheenalaista huonontumista.
Mutta uskollisena tuolle kunnioitettavalle päätökselleen joutui hän kerran vielä kokemaan samanlaista harmia kuin silloin ensimäisellä kävelyretkellä Brasiliasta paluunsa jälkeen. Sunnuntaina kuten silloinkin oli hän kerta kotipaikkakunnallaan saapuvilla muutamassa kokouksessa, jossa keskusteltiin eräästä elinkeinokysymyksestä, mikä on sama kaikissa sivistysvaltioissa ja osakseen saa samanlaisen puolueettoman ja puhtaasti asiallisen käsittelyn. Mutta täällä oli kysymyksessä muuan ei ainoastaan eriskummallinen vaan kokonaan mieletön laitos, joka oli siinnyt muutaman yksityisen päässä ja saanut paikkakunnalla osakseen jonkunverran mieltymystä. Martti Salanderin tuli ystäväinsä kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan esiintyä asian vastustajana. Ensin kuunteli hän ehdotuksen perustelua sekä edelleen joukon puheita, joissa kouliintumattomat, paraastaan nuoremmat miehet perusteellisten syiden sijasta yhä vain toistelivat ja kirkuivat sanoja: tasavalta, tasavaltainen, tasavaltalaisenarvo j.n.e. Sellainen tasavaltanimen paukuttaminen jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa oli häntä jo kauan suututtanut, vallankin kun hän itse isänmaahansa nähden oli rehellinen tasavaltalainen. Kun hän nyt otti sananvuoron, tunsi hän itsessään pakoitusta pitää sen johdosta puhe, vallankin kun läsnäolijat näyttivät hyvin tarvitsevan sellaista hyvää tarkoittavaa läksytystä.
"Hyvät kansalaiset!" aloitti hän mahdollisimman tyynesti, "ennenkuin esitän eroavat mielipiteeni tästä esillä olevasta asiasta, en voi olla kajoamatta tuohon minullekin kalliiseen sanaan tasavalta, jonka me tunnin kuluessa olemme varmaankin kolmattakymmentä kertaa kuulleet. Esi-isämme ovat pian kuusisataa vuotta sitten kuumissa taisteluissa perustaneet ja lujittaneet tämän tasavallan, koskaan silti suuhunsa ottamatta tuota sanaa, eivätkä vanhat liitto- ja maakirjatkaan siitä tiedä. Vasta myöhemmin ovat hallitsevien kaupunkien ylimykset ja porvarit sen itselleen ottaneet, antaakseen tuolla kauniilla sanalla antiikkisen loisteen maalliselle herruudelleen. Meillä on se nyt kielessämme, mutta ei väärinkäytöstä varten. Minusta melkein tuntuu, että se joka sitä aina suussaan pitää ja samalla rintoihinsa lyö, on ulkokultaisuuteen yhtä syyllinen kuin mikä fariseus tai tekopyhä tahansa! Kuitenkaan meillä ei nyt ole tämän asian kanssa tekemistä; ainoastaan siitä tahtoisin huomauttaa, arvoisat kansalaiset, että tasavaltalaisenkin täytyy ansaita kaikki tarpeensa ja ettei hänkään voi niitä pelkillä sanoilla lunastaa; luonnonlaeista ei tasavalta pysty äänestämään, kaitselmus suunnittelee maamiehelle hyödylliset vuodenaikojen säät yhtä hyvin tasavallalle sen hyväksymisestä tai hylkäämisestä huolimatta kuin kuningastenkin alammaisille ja itse kuninkaillekin, eikä maailmanliike piittaa niiden maiden eikä maanosien hallitusmuodosta, joiden läpi se kohisten ryntää. Tätä minä tahdoin huomauttaa, ennenkuin siirryn mielipiteitäni paljastamaan ja käyn tätä kysymystä asiallisemmin käsittelemään kuin mitä tähän saakka on ollut laita."
Tuo odottamaton saarna ei tehnyt hyvää. Jo ennemmin oli kuulunut murinaa ja nyt keskeytti muuan puhujan sekä vaati sananvuoroa: Näytti muka taasenkin olevan kiiru taantumukseen! Tuskin oli muuan vuosi kulunut, niin ei eräs oman paikkakunnan lapsi, eräs entinen kansakoululaitoksen jäsen, herra Martti Salander, joka nyt tosin riippuu kultaisessa ketjussa, voinut enää sietää sanaa tasavalta! Älköön asiain niin ollen muka vaadittako niitä, jotka tuota nimeä vielä tunnustavat, vakavassa kansankokouksessa kuuntelemaan sille vihamielisiä puheita. Jos muutoin joku haluaisi vielä puhua, niin ehdotettaisiin keskustelun lopettamista sekä äänestystä.
Salander, joka oli jäänyt seisomaan, tahtoi korotetulla äänellä jatkaa. Jotkut, jotka eivät olleet asiasta viisastuneet, kannattivat häntä, toiset, joille hänen puheensa sisältö oli niinikään ollut liian vaikeatajuinen, mutta joista se näytti halveksivalta, melusivat vastaan; syntyi sekamelska, jossa voitolle pääsivät ne, jotka hänet hyvin ymmärsivät, kuten Martti arveli, mutta jotka juuri olivat vihoissaan siitä, mitä hän oli tarkoittanut ja jotka eivät tahtoneet sitä sietää.
Häneltä riistettiin suunvuoro, vasta-ehdotusta ei tehty ja kysymyksessä oleva asia julistettiin päätetyksi. Tosin se sitten perästäpäin laajemman käsittelyn alaisena ollessaan hyljättiin. Martti Salander sitävastoin oli tänään tullut yhtä kokemusta rikkaammaksi. Hän jätti talon ja tuon arvoisan kylän ketään enää näkemättä ja huolimatta käyttää rautatietä, jolla hän oli tullut, lähti hän jalkapatikassa astelemaan muuatta polkua, joka suoraa niittyjen ja metsien halki vei Münsterburgiin.
Näin yksin kävellessään saattoi hän miettiä, missä määrin ei ainoastaan ylemmille valtiomiehille, vaan myöskin kansanmiehille oli tarkoituksenmukaista sortaa ihmisten siveellistä, avomielisyyttä. Kuitenkin kaikitenkin, ajatteli hän, olen minä iloinen, että tulin sen sanoneeksi! Jotakin siitä sentään voi seurata; ja jos he oman mielensä mukaan kirjoittavat minusta sanomalehtiin, niin sitten minä vasta äänekkäästi tahdonkin saarnata, ettei tasavallan nimi ole mikään kivi, jota kansalle sopii leipänä tarjota.
Tuo kunnon päätös kirkasti hänen jonkun verran ärtynyttä mieltään; reippain askelin kiipesi hän ylös niitä kukkuloita, jotka hänet vielä eroittivat kaupungista, ja pitkä keskikesän päivä teki hänelle mahdolliseksi ehtiä ennen auringonlaskua korkeimman kukkulan laelle, jossa häntä odotti harvinainen yllätys. Eräällä vasta niitetyllä, osaksi puiden ympäröimällä niityllä oli läheisen kartanon isäntä pannut pikku huvit toimeen. Hän oli asettanut puiden varjoon muutamia pitkiä pöytiä sekä niitylle suulleen käännetyn suuren ammeen. Tämän päällä istui kolme vaatimatonta soittoniekkaa, jotka vetelivät muuatta yksinkertaista tanssinsäveltä. Martti oli tuota tyynen ilman halki melkein ikävöiden kaikuvaa soittoa jo hetkisen kuunnellut; nyt huomasi hän joukon nuorta väkeä, jotka höllässä piirissä ja vapaina ryhminä, ilman melua tanssivat ammeen ympärillä illan kultaisessa rusotuksessa, niin että tanssijain pitentyneet varjot keinuilivat mukana kullan vihreällä kentällä.
Salander ilostui tuosta näystä.
"Kas siinä kuva kuin toisesta maailmasta!" ajatteli hän, "kuinka rauhallista ja perin hupaisaa! Mikähän seurue tämä mahtanee ollakaan? Useimmat ovat hyvin puettuja, jotkut komeastikin, toiset yksinkertaisemmin! Nuoria tyttöjä, nuoria poikia!"
Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun lähemmäs astuessaan tunsi omat tyttärensä, jotka nyt, kahdeksan- ja yhdeksäntoista vuotiaina, solakoina ja somina siinä keinuilivat itseään nuorempain poikain sivulla, jotka näyttivät yhtä somilta ja olivat jo yhtä pitkäkasvuiset kuin tytötkin.
Salander ei voinut olla silmin seuraamatta ensimäistä paria, Nettiä ja hänen poikaansa, sekä lähemmin tarkastelematta noita iloisen reippaita tanssijoita. Se oli, kuten sanottu, solakan notkea nuorukainen, jonka vaaleat ja aaltomaiset hiukset illan ruskotuksessa hulmusivat ja kimmelsivät.
Silmäillessään parin jälkeen kadotti hän sen näkyvistään ja etsi sen vuoksi toista tytärtään, Settiä, jonka hän myöskin oli etäämpää huomannut. Ja samassapa tämä keinuikin esiin, mutta, kuten hänestä tuntui, samallaisen pojan kanssa, sen saman kultakiharaisen kuin Nettikin.
"Niillä velhottarilla on kauniit taipumukset!" vilahti hänen mielessään, "nehän osaavat jo koko ovelasti poikia vaihtaa! Tuota täytyy toki hitusen tarkastaa!"
Hän antoi parin mennä edelleen ja seurasi sitä tarkoin katseellaan, jolla välin toisaalta tunkihe taas esiin Setti, rinnallaan yhä samanlainen keruubi, jonka kylkeen hän tällä kertaa kiinteämmin painausi, kun soitto samalla lakkasi.
"Oo, siinähän on isäkin! Oletko sinä etsinyt meitä ja saanut tietää, että me olemme täällä?" huudahti tytär riemastuneena.
"Mistäpäs minä sen tiesin? Minä tulin tänne aivan sattumalta! Mitkä huvit nämä on? Onko Settikin täällä?"
"On luonnollisesti, ja äitikin Arnoldin kanssa, he istuvat tuolla erään pöydän ääressä! Kun sinä olit sanonut palaavasi kotiin viimeisellä junalla kymmenen ajoissa, niin kehoitti hän meitä lähtemään vuorelle."
Salander oli aikeissa kysyä hänen tanssitoveristaan, kuka se nuori herra oikeastaan oli (joka juuri toista kertaa nosti hattuaan), kun sisko toverinsa kera tuli paikalle, niin että hän näki molemmat nämä rinnan seisomassa ja joutui yhä enemmän ihmeisiinsä.
"Nämä ovat Arnoldin koulutovereita, herrat Isidor ja Julian
Weidelich", selitti vanhempi tytär.
"Ahaa, niinkö?" sanoi Salander, voimatta heti muistaa kohtausta Varpusen kaivolla, josta oli jo voinut kulua seitsemän tai kahdeksan vuotta. "Myöskinkö gymnasiossa?"
"Mutta ei samalla luokalla, sillä me olemme vähän nuoremmat!" sanoi
Julian; "me joudumme yksiin ainoastaan laulutunneilla!"
"Siis kaksoiset epäilemättä! Ja mistä kotoisin?"
"Me asumme Varpusessa, ei kaukana Kreuzhaldesta!"
Nyt häämötti Salanderin mielessä kuin joku muisto; hän oli sielunsa silmillä näkemäisillään pari esiliinoilla varustettua pyöreää pojanvekaraa, joista todellakaan noissa hänen edessään seisovissa täyspitkissä nuorukaisissa ei ollut enää jälkeäkään huomattavissa.
"Ja kuinka voi äiti? Elääkö hän vielä?" kyseli hän edelleen.
"Hän on myöskin tuolla pöydässä ja on aivan terve!" kuului vastaus.
"Sepä hauskaa! Ja te nuoret miehet haluatte myöskin opiskella? Ja mitä, jos saa kysyä?"
"Sitä emme vielä tiedä! Ehkä lakitiedettä, toinen kenties lääketiedettä!" sanoi Julian; Isidor lisäsi: "Me voisimme lukea professoreiksikin, jos tahdomme, niille kun nykyään maksetaan niin hyvät palkat, sanoo mamma; ainoastaan tulisi meidän pysyä täällä."
"Hyvä on!" vastasi herra Salander; "nyt tulee meidän toki katsella missä äiti on! Tulkaa lapset!"
Tyttäret näyttivät hänelle tietä ja nuo lainkaan ujostelemattomat nuorukaiset seurasivat heidän kantapäillään, samalla kuin soittoniekat virittivät uuden tanssikappaleen.
Maria rouva oli hyvin iloinen, nähdessään odottamatta miehensä edessään. Hän istui vihreiden puiden siimeksessä yksinkertaisen porvarisväen seurassa, joka rauhallisesti virkistelihe siinä yksinkertaisten nautintoaineiden, miedon mutta terveellisen viinin, hyvänmakuisen maidon, talonpoikaisleivän ja silava- sekä kaalikukkojen ääressä. Hänen rinnallaan istui rouva Amalia Weidelich, yhtä pönäkkänä kuin konsanaan lipeäkattilan ääressä seisoessaan. Ilmeisestikin menestyivät hänen asiansa oivallisesti, sillä hän oli muhkeasti puettu, hänellä oli kirjavakukkainen hattu ja kultakello, jonka pitkät ketjut riippuivat rinnoilla. Hänen leveät kasvonsa loistivat vahvasti päivettyneinä, ja kevyt punoitus poskipäissä, täyteläisessä leuassa ja nenässä todisti vain muorin ahkeruudesta, muorin, jolla oli hallittavanaan talon täysi pesijättäriä ja silittäjiä ja joille runsaasti tarjoamastaan viinistä hän, kuten kohtuullistakin, otti itse etukäteen naukkuja.
Hän tervehti Martti Salanderia hyvin ystävällisesti ja perin vapaasti.
"Ajatelkaas", huudahti rouva Weidelich, "me emme ole lainkaan tienneet, että me vuosia sitten olemme kerta olleet naapureina! Nyt ne ovat meidän pojat koulussa!" Hän silmäsi ylpeydellä poikiaan ja haki sitten katseellaan hyväntahtoisesti Salanderin poikaa.
"Arnold on mennyt metsään kasveja etsimään", huomautti Salanderin rouva, "menkää tytöt kutsumaan häntä, jotta voisimme paluumatkaakin ajatella. Aurinko tuolla laskeutuu pian!"
"Eihän nyt niin kiirutta", vastasi rouva Weidelich, "onhan meillä miesväkeä tarpeeksi mukana! Niin, niin, herra Salander! Te olette urheasti yrittänyt ja nyt olette rikas mies, kuten uskon! Mutta eikö totta, että on ilahduttava asia, kun on hyviä lapsia, joiden hyväksi rikkauttaan voi käyttää? Hyvin, Jumalan kiitos, ovat meidänkin asiamme! Mutta kaiken ansiomme uhraamme me kahden poikamme ja heidän tulevaisuutensa hyväksi. Minä toivon, että he korvaavat sen ja tulevat niittämään kunniaa; sillä opetukseen ynnä muuhun tarpeelliseen nähden ei saa mitään puuttua! Me olisimme Varpuseen mielellämme rakentaneet uuden talon sen vanhan talonpoikaisrähjän sijalle! Mutta ei! sanoimme me, kyllä se meidän aikamme välttää ja sehän on vallan tietymätöntä, mihin pojat asettuvat asumaan ja rakentelemaan. Niinpä säästämme mieluummin rahoja ja tulemme niine hyvinemme toimeen!"
Hän yritti taas heittämään silmäyksen kaksosiinsa, mutta ei löytänytkään heitä, jonka vuoksi hänen silmänsä heti alkoivat heitä etsiä.
Molemmat Salanderin neidit eivät kauankaan etsineet metsästä Arnold veljeään, vaan pari kertaa häntä huudettuaan palasivat he etummaisten puiden siimekseen, missä he, kädet toistensa vyötäisillä, sisarusrakkauden tai tytärystävyyden esikuvina kävelivät edestakaisin, kaksoisten seuratessa heitä oikealla ja vasemmalla puolen.
Weidelichin muori huomasi tuon kulkueen.
"Katsokaahan toki!" sanoi hän liikutettuna, "kuinka armaasti nuoret tuolla käyskelevät! Heitä voisi luulla kahdeksi morsiuspariksi!"
"Niinpä vain, miksei!" arveli Salanderin rouva nauraen, "tytöt olisivat ainakin tarpeeksi vanhat pojilleen, eikä heidän kasvaakaan enää tarvitsisi!"
"Se ei mitään merkitse!" huudahti taasen toinen äiti; "minun vekaroistani tulee poikia kahden edestä!"
Maria rouvaa ei tämä sukkeluus miellyttänyt; kun hän sen vuoksi katsahti lapsiin ja huomasi heidän aikovan valssin alkaessa keinua jälleen tanssikentälle, kumpikin nojaten oman kaksosensa käsivarteen, nousi hän äkkiä ylös ja pidätti heidät.
"Mitä te aattelette, Setti ja Netti!" huusi hän tytöille varmalla äänellä, "ettäkö uudelleen alatte, vaikka aurinko on laskenut ja me heti lähdemme? Tulkaa vain heti ja kootkaa kapineenne!"
Tytöt jättivät poikansa kuuliaisesti ja ilman huomattavaa mielihaikeutta; mutta viimemainitut punastuivat ja kävivät hämilleen, mikä ei jäänyt rouvalta huomaamatta ja harmitti häntä; sillä hänestä ei näyttänyt soveliaalta, että poikavekarain tarvitsi punastua. Nämä nypilöivät hopeisia kellonperiään, seuraten naisiaan pöydän luo.
Äitinsä otti heidät vastaan loistavin katsein.
"Mitäs se nyt on olevinaan, te mokomat, että rupeatte tässä neitosten kanssa tanssimaan", huudahti hän heille, "ja missä vainenkin te olette sen taidon oppineet?"
"Ohoo, senhän sinä, mamma, kyllä tiedät, tanssikoulussa!"
"Vaiti! Kyllähän sen tiedän! Kiittäkää Jumalaa, että teillä on vanhemmat, jotka niin paljon teidän hyväksenne tekevät ja käyttävät kaiken minkä voivat! Isäkin työskentelee aamuvarhaisesta iltamyöhään; vuodesta toiseen näkee hän vaivaa, ostaa maata ja istuttaa ja hikoilee, ja talvisin on hänen tuotettava Ranskasta, jopa Algieristakin saakka! Hän näet sanoo, että silloin ne vasta kustannukset alkavat, kun te pääsette ylioppilaiksi, jolloin täytyy tuhansia olla varalla. Herra Salander, minä olen kuullut, että te voisitte milloin hyvänsä päästä neuvosherraksi, jos vain tahdotte. Niinpä niin, te olette kauppaherra, sehän on jotain sekin, ja jonkunlainen vapaa neuvosherra vielä lisäksi! Mutta pari niin lukenutta neuvosta, asianajajaa tai kirkkoherraa kuin nuo nulkit tuossa, ei toki sekään ole pois laidalta?"
Onnesta säteillen iski hän silmää pojilleen, jotka olivat pulloon jääneen viinin kaataneet laseihinsa, sammuttaen perusteellisesti janonsa.
"Juokaa ja syökää", kehoitti äiti, "ja olkoon se hyväksenne! Tilaanko vielä puolikkaan?"
Pojat kielsivät, he kun eivät vielä olleet siinä ijässä, jolloin on totuttu juomaan yli janontarpeen.
"No niinpä lähtekäämme sitten, soppa taitaa pian olla valmista ja maidostakin lienee isä pitänyt huolen. Sitten menee hän vielä ottamaan sunnuntainaukkunsa, ja se olkoon kernaasti hänelle suotuna! Tulkaa, liikkeelle, te vekarat! Lyönpä vetoa, ettette aio puolille öin tulla kotiin, kun kerran valkoista lakkia kannatte! Mutta odottakaas, odottakaashan vain! Kyllä teistä sellaiset etanankujeet karkoitetaan! Nyt sulkeudun minä kohteliaimmin herrasväen suosioon, arvoisa tuttavuutenne minua ilahduttaa, toivottavasti emme viime kertaa tapaa, ja neitien — hoi, pojat, ettekö aio kiittääkään hyvästä seurasta, siinäkö vain seisotte kuin puujumalat?"
Pojat vetäytyivät esille ujommin ja kömpelömmin kuin mitä heidän reippaan tanssinsa jälkeen olisi voinut odottaa, ojensivat tytöille kätensä ja toivottivat hyvää yötä. Vihdoinkin lähti sitten tuo onnellinen äiti poikineen tiehensä ja seurassa kävi nyt hiljaisemmaksi.
Martti Salander halusi vielä vähän levähtää, hänellä kun oli kolmen tunnin marssi takanaan; Arnold poika, joka juuri tuli saapuville kädessään aika pensas metsäkasveja, heitti ne pöydälle ruvetakseen niitä järjestämään, huomaten samalla jääneensä liian vähälle syönnille, jonka vuoksi hän sai isän kanssa syödä ylimääräisen sopan, kun äiti ja siskot sen sijaan olivat syöneet vain maitoa ja leipämurennusta.
Salander kysyi, kuinka he olivat joutuneet tuon Weidelichin perheen seuraan.
"Sitä tuskin itsekään tiedän!" sanoi Maria rouva, "me olimme juuri asettuneet tähän, kun samalla huomasimme olevamme heidän keskellään. Arnold näyttää tuntevan ne nuoret herrat!"
"Minä olen heiltä kerran leikilläni kysynyt", kertoi nyt Arnold, "tokko he vielä muistivat, kuinka he pikku poikina Varpusen kaivolla vesittivät erästä toista, kun tämä ei sanonut äitiään mammaksi. Tämä tuntui heistä kovin hauskalta ja epäilemättä ovat he sen kertoneet kotonaan, jossa luultavasti tuo tapaus on muistettu. Tänään ovat he, kuten huomasin, kuiskanneet äidilleen, että minä olen juuri sama poika ja että me kaikki olemme niitä samoja kreuzhaldelaisia, joista myöhemmin on niin paljon puhetta ollut."
"Sitten tuli rouva luoksemme", jatkoi äiti, "liittyi minuun eikä musikantti parkojen aljettua soittonsa saanut mitään rauhaa, ennenkuin hänen poikansa saivat tanssitaitoaan näyttää, mikä tietystikin oli kovin mieluinen asia noille meidän heilakoillemme tuossa!"
"Mutta he tanssivatkin jo aika hyvin!" huudahtivat Setti ja Netti, "ja ottavat nytkin vielä tanssitunteja!"
"Jumalan kiitos!" vastasi Maria rouva, "minä näen sentäänkin vielä, kuinka he silloin, kun me olimme nälissämme, ammottivat kitansa ja nielivät ne jäännökset, joita me niin hartaasti odotimme!"
"Oh, olivathan he lapsia silloin! Kyllä kai mekin olisimme hotkineet, jos vain suuhumme olisi pistetty voileipäsiä ja hunajaa!" arvelivat tytöt.
"Sellaiset kaksoset ovat kovin hankalat", sanoi isä, "minä en voi näitä lainkaan toisistaan eroittaa!"
"Oo, heilläpä on sentään tunnusmerkkinsä!" kiiruhti Netti lähes maltittomasti sanomaan; "Julianin vasen korvalehti on hiukkasen poimukas, noin niinkuin tippaleivän palanen, semmoinen hyvin maukas! Huomasin sen, kun hänen aallokas tukkansa leyhähteli."
"Sepä merkillistä!" innostui Setti, "toisen, Isidor hänen nimensä on, oikea korvalehti taasen on luullakseni aivankuin munakokkeli!"
"Tieteellisesti kovin ihmeellistä!" selitti veli veitikkamaisen kuivasti, "se on yksinkertaisesti joko jäännös jostakin hävinneestä muodosta tai sitten uuden, tulevan muodon alkio. Tutkituttakaa korvalehtenne, tytöt! Jos niistä samanlaista löytyy, niin pitäkää varanne, muutoin nuo kaksoset valitsevat teidät vaimoikseen, perustaakseen valikoimisteoriian mukaan uuden poimukorvaisten lajin! Tahi menkää mieluummin heti vapaehtoisesti naimisiin!"
Äiti, joka istui hänen rinnallaan, pisti kätensä hänen suunsa eteen, lausuen: "Vaiti, sinä kelvoton, jollet koulussa opi muuta kuin tuollaisia tyhmyyksiä lörpöttelemään!" Mutta isä sanoi nauraen: "Se oli oikein, Arnold! Ja nyt pitää meidänkin lähteä kotiin päin, muutoin tulee pimeä; nyt on näet uusikuu, mutta tähdet pilkkivät kauniisti, katsokaas toki, yksi toisensa jälkeen niitä syttyy!"