XII
Martti Salander oli poikansa kirjeen kiihdyttämänä uudelleen tullut päätökseen muodostaa hääjuhlallisuudet kansanomaiseksi poliittiseksi juhlaksi, joka pian oli kaikkialla puheenaineena; hän oli tahtonut tämän blaseerattuun viisauteen, kuten hän sitä nimitti, vastata lakoonisesti edistysteolla, niin suureen runsaspuheisuuteen kuin sitä toimeenpantaessa johduttiinkin.
Nyt sattui odottamatta muuan seuraus, jota hän ei ollut osannut ajatella. Paikkakunnalla, jossa juhla oli pidetty, ilmoitti muuan Suuren Neuvoston jäsen kotoisten häiriöiden takia eroavansa kesken toimikauttaan ja hänen sijansa oli täytettävä uudella vaalilla. Katsellessaan sopivaa miestä johtui ihmisten huomio kansanystävään Salanderiin, ja koska hän oli jo kerran kieltäytynyt, lähettivät he pari miestä, joiden tuli taivuttaa häntä noudattamaan kutsumusta. Hämmästyneenä pyysi hän lyhyttä mietintöaikaa, niin hyvin kuin he häntä ahdistelivatkin, sillä hän oli vilpittömästi päättänyt vielä kerran vakavasti harkita, oliko hänen otettava tuo askel sekä erittäinkin punnita sen merkitystä hänen persoonaansa nähden.
Martti ei kuulunut niihin, jotka tahtoivat vapauttaa naissukupuolen eli tehdä sen tasa-arvoiseksi kansalaisen oikeuksiin nähden, ja omalta vaimoltaan, niin suuressa arvossa kuin hän häntä pitikin, ei hän koskaan erikoisesti kysynyt neuvoa tai tiedustellut hänen mieltään yleisissä asioissa. Tässä säilytti hän kantansa. Sitä mieluummin soi hän vaimolleen vaikutusvaltaa niissä asioissa, joissa tämä sitä itsestään halusi, hän kun sentään kutakuinkin usein otti puheeksi asioita, jotka häntä koskivat; tosin nämä hänen puhelunsa aamukahvia juotaessa, ruokapöydässä, makuulle tai kävelemään mentäessä olivat rouvan läsnäollessa enimmästään kuin ääneensä ajattelemista. Marian sopi sitten valita, käydäkö mielensä mukaan käsiksi johonkin seikkaan ja ilmaista hyväksymisensä tai vastustaa sitä, vaiko kokonaan vaieta. Jälkimäisessä tapauksessa otaksui Martti, että asia on hänelle aivan yhdentekevä sekä vaikeni vähitellen itsepuhelustaan. Mutta jos Maria ilmaisi henkilökysymyksistä mielipiteensä joko hyväksyen tai moittien, silloin sopi taasen hänen valita, käyttääkö hyväkseen sitä mikä hänestä näytti viisaalta ja totuudenmukaiselta, tai jättää itsestään riippumaan, mitä mahdollisesta ajatusvirheestä tai epäviisaasta menettelystä seuraisi. Näin hän käytti hyväkseen sitä avunlähdettä, joka kumpuilee kunnon perheenemännän sydämestä, sekä antoi tälle sen kunnian, mikä hänelle tulikin.
Niin lähti hän nytkin mietintöaikaa otettuaan puolisonsa läheisyyteen, ilmoittaen hänelle ensiksi tuon kutsumuksen sekä lisäten jotakin vähäpätöistä. Sitten meni hän pois, mutta tuli ensimäisen tilaisuuden sattuessa takaisin sekä alkoi pitkin askelin kävellä huoneessa edestakaisin, lausuen tällä kertaa koko joukon arveluita.
"Olen tähän saakka ollut monessa mukana", kuului hän yksikantaan puhelevan, "vastaamatta siitä muille kuin omalletunnolleni, ja oikeastaan ilman työskentelyn yhtenäisyyttä. Se tulisi nyt olemaan toisin. En voi astua neuvostoon, jos kerta mielin olla siellä joksikin hyödyksi, äänetönnä penkissä istuakseni sekä äänestettäessä seisomaan noustakseni tai istumaan jäädäkseni. En myöskään voi tyhjänpäiväistä lörpötellä, kun kerta puhumassa olen, vaan minun täytyy ottaa asiat selville ja puhua sen mukaan asiallisesti; siten ainoastaan on rehellistä puhua ja siten parhaiten voi vaikuttaa. Tieto on valtaa! Minä teen sen, hyvä! Sitten tulen minä valiokuntiin ja komissiooneihin, ja kun minä siten sielläkin teen, niin sälyttävät he hartioilleni kertomusten laatimisen ja minä saan kirjoitella puolille öitä kuin kanslisti!"
Tässä keskeytti hänet Maria rouva tai paremminkin käytti hyväkseen yhtä niistä lyhyistä pausseista, joita miehensä tuon tuostakin otti.
"Ymmärrätkö sinä sitten kaikkia asiakirjoja", kysyi hän, "tai mistä niissä on kysymys, siksi hyvin, että kykenet niistä kirjoittamaan ja puhumaan?"
"Siksipä minä sanonkin", vastasi Martti kävelystään pysähtymättä, "että minun on niitä tutkittava!"
Jonkun aikaa edelleen käveltyään pysähtyi hän vaimonsa eteen, joka istui pöydän edessä ja kyökkitarpeiksi kuori viimevuotisia omenoita, sillä hän sanoi palvelustytön menettelevän noiden harvinaisten hedelmäin kanssa niin paksukouraisesti, että niistä jäi tuskin mitään jälelle.
"Mutta", jatkoi hän, "ethän sinä kai tarkoittanutkaan sitä, jota asiakirja-opiskeluksi sanotaan, vaan mitä yleensä kotitarveopiskelulla ymmärretään. Siinä suhteessa ei juuri tarvinne niin kovin tyyskä olla; eikähän Suuri Neuvostokaan mikään akatemia liene. Sentähden onkin kysymys päinvastoin siitä, ettei sekaannu puhumaan asioissa, joita ei perinpohjin tunne, vaan sen sijaan pitää silmällä asiantuntijoita sekä ojentautuu niiden mukaan, jos ne vain näyttävät sitä ansaitsevan.
"Sellaisissa tapauksissa siis" — tässä hän pani taas jalkansa liikkeeseen — "on asiakirjain sijasta tutkittava enemmän ihmisiä, kuten esimerkiksi kahden yhtä huomatun ammattimiehen ilmaistessa päinvastaiset mielipiteensä jostakin kalliista virranoikaisusta, houruinhoitolaitoksen rakentamisesta ja järjestämisestä tai kulkutauteja koskevasta laista. Tällaisissa tapauksissa minä en ottaisi mitään paikkaa tärkeässä komissioonissa, vaan tyytyisin kuten jokainen muukin antamaan ääneni kulloinkin saamani hiljaisen vaikutuksen mukaan — ja voisin sentäänkin väärin äänestää!" lisäsi hän huoaten. "Jos nyt kysytään, onko se positiivinen, jota luulee vaivansa aikaan saada, suuriarvoisempaa kuin ettei mitään saa aikaan ja onko se siinä määrin suuriarvoisempaa, että se maksaa vaivan, niin mitäpäs minulla on vastattavana?"
Hän luetteli eri aloja, kuten etupäässä kasvatusalan, valtion- ja kansantalouden, kansanoikeuksien kehittämisen ja varjelemisen, joilla hän luuli voivansa yhteiseksi hyväksi toimia. Mutta kun rouva ei enää mitään kysynyt eikä huomauttanut, lakkasi hän lopulta kokonaan tuosta katkonaisesta haastelustaan ja kelloonsa katsoen lähti nopeasti pois.
Hän antoi vielä kulua yhden päivän, jonka jälkeen hän kirjoitti puheenalaisen vaalipiirin asukkaille, että hän ottaa ehdokkuuden vastaan.
Parhain aikomuksin silmäili hän uutta elämänsä jaksoa kohti. Kun vaali oli toimitettu ja hänet suurella enemmistöllä valittu, luki hän heti ja painoi mieleensä neuvostojärjestyksen ynnä mitä perustus- ja muissa laeissa oli siihen kuuluvaa. Sitten sidotti hän itselleen taskukirjan, jonka etummaiselle sivulle hän taitavaan järjestykseen kirjoitti otteet tulo- ja menoarvion vuotuisista rahamääräyksistä, samoin valtion laskuista j.n.e., joten hänellä oli aina mukanaan helposti nähtävänä tärkeimmät määrärahat valtiohoidon kaikilta aloilta ja saattoi joka hetki ottaa selon maan taloudellisesta tasapainosta.
Tämän tehtyään koetti hän viime toimintakaudelta olevista painetuista kertomuksista perehtyä asiain tilaan Suuressa Neuvostossa, ratkaisemattomiin ehdotuksiin, postulaatteihin ja esityksiin, keskeneräisiin lakisuunnitelmiin, tarkastamatta oleviin hallituksen kertomuksiin ja niin toisin, joista kaikista hän merkitsi muistiin toiseen kohtaan taskukirjaa, jättäen jatkolle riittävän tilan.
Tätä hän ei suinkaan tarvitse, huomautti hän vaimolleen, turhanpäisiä, nurinoita varten, vaan säästyäkseen tarpeettomilta kysymyksiltä ja voidakseen itse ottaa selon asiain tilasta.
Näin riittävästi varustettuna, ettei ikäänsä ja valtiolliseen kutsumukseensa nähden kovin vasta-alkajana esiintyisi, kuten hän ajatteli, astui hän neuvoston istuntosaliin, otti valikoimatta ensimäisen parhaan ja vapaana olevan paikan, jättämättä sitä enää ennen istunnon loppua. Tarkoin seurasi hän koko ajan keskusteluja, heittäen tuskin silmäystäkään naapurin hänelle ojentamiin sanomalehtiin. Tosin tämä oli itsestään selvää niinhyvin hänen tekemänsä edustajavalan sanojen mukaan kuin sen pitkän rukouksenkin mukaan, jolla jokainen istunto alettiin ja joka kuului lailliseen työjärjestykseen; mutta vain hyvin harvat, olivatpa sitten uskonnollisia tai ei, ottivat velvollisuutensa ankarasti sanan mukaan. Martti Salander sitävastoin, vaikka hän ei mielipiteiltään ollutkaan kirkollinen, piti itseään yhtäkaikki siihen velvoitettuna, valan ja rukouksen sisältämät määräykset kun olivat paikallaan ja välttämättömät, eikähän liturginen muoto voinut niiden lainvoimaa hävittää.
Vasta istunnon loputtua sai hän tilaisuuden tervehtiä vävypoikiaan, joiden edestakaisin kulkemista hän ei ollut kertaakaan huomannut, vallankin kun he olivat hyvinkin puoli tuntia myöhemmin saliin ilmestyneet. Kiittäen kieltäytyivät nämä noudattamasta hänen kutsuaan tulla taloon, heistä kun toisen oli eräiden neuvottelujen takia tavattava päivällisellä piiritovereitaan ja toisella oli joitakin asioita valvottavana. Mutta sen jälkeen aikoivat he mennä yhdessä asekauppaan ostamaan pari uutta kivääriä maaliinammuntaa varten, sillä he olivat jo jonkun aikaa olleet jäseninä ampumaseuroissa.
Martti Salander meni siis yksinään kotiin. Vaikkei hän ollut kättäänkään liikauttanut eikä sanaakaan puhunut, oli hänellä siinä ajatuksiinsa vaipuneena edelleen astellessaan mielessään tyytyväisyydentunto kuin ainakin sillä, joka on työskennellyt koko pitkän aamupuhteen. Ainoastaan tuo keskeytymätön tarkkaavaisuus, jolla hän viiden tunnin kuluessa oli keskusteluja seurannut, antoi hänelle tuon tietoisuuden suoritetusta työstä. Hän ei olisi osannut ajatella, että sellainen ero voisi olla läsnäolon ja läsnäolon välillä ja miettiessään, kuinka hänkin pian saisi jotakin huolellisesti esittää, tunsi hän voimakasta vetoa myöhästyneen päivällisen kimppuun.
Maria rouva, joka oli tuntenut hänet siitä tavasta, millä hän ovikelloa nykäisi, tuli eteiseen häntä vastaan ja ilmoitti heillä olevan omituisen vieraan, hänen edeltäjänsä Suuressa Neuvostossa, jonka paikalle hän tänään oli astunut. Mies näytti, arveli Maria, olevan huonoissa olosuhteissa eikä nähtävästikään panisi päivälliselle pidätystä pahakseen; mutta hän ei ollut tahtonut häntä pyytää ennenkuin Salander oli hänet nähnyt.
"Mitä hän sitten tahtoo?" kysyi tämä. "Minä olen tavannut hänet silloin tällöin ja muistelen hänen olevan kunnollisen ja älykkään näköisen miehen. Mutta minä en voi kuvitella mitä hän tahtoo."
"Hän sanoo kuulleensa sinusta paljon sekä samoin noista kuuluisista häistä. Sanoo iloitsevansa että on saanut jättää paikkansa sellaiselle seuraajalle ja tuntevansa sen johdosta mielensä keveäksi sekä tulleensa sitä sanomaan ynnä toivottamaan onnea vaalin johdosta."
"Mies polonen! Käske vain laittaa hänelle tila pöytään, sitäpaitsi jäivät vävyherrat tulematta!"
Kun Salander astui huoneeseen, tunsi hän tuskin miestä, joka vaatimattomasti istui tuolilla ikkunan luona, nousi siitä seisoalleen ja epävarmoin sanoin tervehti häntä sekä toi esiin onnittelunsa. Hän sanoi tahtoneensa valtionkassasta nostaa päivärahansa, mutta ei valitettavasti saaneensa mitään, vaan vieläpä täytyneensä päälle päätteeksi sakkoja maksaa, kun oli istunnoista poissa ollut. Niin oli hänen päähänsä sitten pistänyt käydä ainakin arvoisan seuraajansa luona vieraisilla, ettei matka olisi vallan turhaan mennyt.
"Mutta herra Kleinpeter", vastasi Martti Salander nauraen, "minun nähdäkseni tässä ei ole suuria syitä onnentoivotuksiin, kun siinä vielä rahaakin menettää! Oletteko syönyt jo päivällistä vai saanko ehkä pyytää teitä soppaamme maistamaan?"
Mies kiitti hämillään, vilkaisten kuitenkin salavihkaa katettuun pöytään, jonka vuoksi Salander uudisti kutsunsa jonkun verran varmemmasti sekä otti hänen kädestään hatun, asettaen sen syrjään.
Tuossa ennenaikaan selvästikin komeahkossa miehessä oli nähtävänä kaikki hävityksen merkit. Entisen hävinneen lihavuuden jäleltä olivat vaatteet käyneet avariksi ja riippuivat löysinä, jonka lisäksi ne olivat niin kuluneet, että siitä täytyi olla pitkä aika kuin hän oli uusia teettänyt. Pesu oli ollut huolimatonta ja hajoamistilassa oleva kaulaliina sitaistu niin pahasti että luuli melkein ilmetyisinä näkevänsä edessään ne lemmettömät ja laiskat kädet, jotka miehen olivat siinä asussa kotoa laskeneet. Hänen omat kätensä tarttuilivat vanhasta tottumuksesta erityisiin kohtiin takinpoimuissa, peittääkseen nukkavieruja, likatäpliä tai rikkinäisiä napinreikiä. Tästä aiheutuva viheliäisen orjallinen ryhti oli sopusoinnussa värittömien ja pöhöttyneiden kasvojen kanssa, joiden piirteet puhuivat alakuloisuudesta ja kurjuudesta sekä lukemattomista ponnistuksista unhoittaa itsensä viinalla.
Salanderin aviokset kehoittivat tuota merkillisen väsähtynyttä Kleinpeteriä käyttämään hyväkseen mitä tarjolla oli; Maria rouva täytti itse hänen lautasensa. Tämä kyltyi kuitenkin pian tai ainakaan ei hän voinut paljoa syödä. Sitävastoin hän, itsekään sitä tietämättä, hyväili ahkerasti lasia, jonka Salander aina täsmällisesti täytti. Hän vilkastui siitä ja kävi tuttavallisemmaksi. Tämän huomatessaan meni Martti itse kellariin hakemaan pari parempaa pulloa, sillä hänen mieleensä juolahti viettää Münsterburgin neuvostohuoneeseen tulonsa päivää sillä tavoin hyvittelemällä tuota köyhtynyttä mies parkaa. Rouva haki sillä välin uudet lasit ja haastatteli miestä ystävällisesti, sillä hänkin tunsi jotain omituista sääliä häntä kohtaan ja ikäänkuin uskoi omalta Martiltaan torjuvansa samanlaisen kohtalon tai toisten ihmisten kehräämän onnettomuuden osoittautumalla ihmiselliseksi onnetonta kohtaan.
Salander puheli neuvoston asioista tuolle yhä puheliaammaksi käyvälle herra Kleinpeterille ja luuli, että tämä kysyisi sitä tai tätä seikkaa sekä sitä kantaa, jolle hän oli asettunut, mutta vaikka tämä hänen edeltäjänsä ei ollut puolta vuotta enempää ollut istuntoihin osaa ottamatta, niin oli hän kuin kaikki entinen olisi ollut vain unta. Hän tuskin muisti mitään ja vastasi kysymyksiin välinpitämättömästi ja epätarkasti, samalla kuin hänen kasvonsa alkoivat jälleen synketä.
Salander veti korkin toisesta pullosta, jonka rouva otti ja täytti siitä kaksi lasia, joista levisi jalo tuoksu, palauttaen syyspäivän loisteen miehen kalpeille kasvoille. Isäntäväen tyyni osanottavaisuus, syvä rauha, joka heidän välillään näytti vallitsevan sekä tuo hermoja elähyttävä viini saivat hänet unhoittamaan kaiken kurjuuden ja ilostuttivat hänen mieltään, niin että hän istui siinä harreilevin silmin ja punoittavin poskin sekä alkoi vapaaehtoisesti kertoilla vanhoja hullunkurisia juttuja maalaisvirkamiesten elämästä, kunnes ensimäinen hienosisältöinen pullo loppui. Sillä aikaa kuin Salander laittoi toista pulloa reilaan ja katsoi vierastaan iloisella huomaavaisuudella, käytti Maria rouva vaitioloa hyväkseen ja kysyi, millaiset perhesuhteet hänellä oli ja olivatko kaikki terveitä.
Silloin katsoi mies kuin makeasta unesta heränneenä suurin silmin häneen, onnellinen viininhehku vetäysi silmiä kohti, jotka hehkuivat jo niin että hän painoi päänsä alas, tuki sen käsiinsä ja alkoi kohta perään itkeä kuin pieni lapsi. Ihmeissään ja säikähtyneinä kohtauksesta katselivat Martti ja Maria Salander tuota edessään olevaa rajusti tutisevaa, harmaantunutta päätä. He nousivat sentään ylös ja koettivat kohentaa tuota niiskuttavaa vierasta. Se onnistuikin lopulta; häpeissään hän sentään seisoi siinä heidän edessään, pyyteli anteeksi tuota sairauden kohtausta, kuten hän sitä nimitti, sekä tahtoi lähteä.
Salander huomasi hyvin, ettei se ollut tavallista juopuneen viheliäisyyttä, joka hänet oli vallannut, vaan äkillinen muisto onnettomista olosuhteista, mikä oli tuon heikon vanhuksen voittanut. Ystävällisesti hän sen vuoksi kehoitti tätä istuutumaan ja tointumaan.
"Valmistapas meille nyt hyvää mustaa kahvia", sanoi hän vaimolleen, "sen päälle maistuu toinen pullo sitä paremmalta; sillä sitä juomassa pitää herra Kleinpeterin olla vielä apuna!"
Rouva Salander piti parhaansa mukaan huolta kahvista eikä antanut puuttua lasillista vanhaa kirsikkaviiniäkään.
Niinpä ei kestänyt kauan, ennenkuin tuon uuden ystävän masentuneisuus oli uudelleen väistynyt ja tehnyt tilaa iloisemmalle mielialalle, joka ei poissaolollaan tahtonut tärvellä tuota odottamatonta menestystä. Kleinpeter kävi uudelleen niin puheliaaksi ja avomieliseksi, että hän tyynin mielin itsestään palasi tuon suonenvetoisen itkukohtauksen syyhyn; sana synnytti toisen ja kun hän ehken ensi kerran tapasi osanottavaa huomaavaisuutta, kertoi hän vapaasti ja avonaisesti olosuhteistaan. Tunnin kuluessa pääsivät Martti ja Maria Salander omalta kannaltaan kutakuinkin selville hänen historiastaan.
Tuolla vanhalla suurneuvos Kleinpeterillä oli ollut vähäinen puuvillatehdas, jonka hoitoa hän isänsä jälkeen oli pienosella omaisuudella levollisesti ja varovasti jatkanut, ripeästi edistymättä mutta myöskään taantumatta. Seuraa rakastavana ja suosittuna miehenä pani hän enemmän arvoa seuraelämän vaatimuksille kuin rikastumiselle. Turhamainen ja kevytmielinen vaimo, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin, yllytti häntä lisäksi siihen; hän näet luki tuon viattoman kunnian, jota miehensä nautti, omaksi ansiokseen ja kopeili sillä kuin riikinkukko. Kaikki mitä miehensä teki, mikä tätä miellytti ja mitä hyvää tälle tapahtui, se oli hänen persoonallista ansiotaan ja johtui hänen etevyydestään. Se oli hänen miehensä, josta puhuttiin jalolla hän kerskui eikä mitään muuta, ja kaikkialla tahtoi hän olla siinä missä miehensäkin. Myöskin hän yksin matkusteli ympäri maata niin usein kuin voi, näytelläkseen itseään ja komeillakseen. Kotona taasen katkeroitti hän hänen elämänsä sillä halveksuvalla tavalla, jolla hän oikein sanan mukaan otti vaivakseen kohdella hänen tekemisiään ja tekemättä jättämisiään samoinkuin häntä itseäänkin, ettei tämä vain uskaltaisi hänen verroilleen vetäidä. Muutoinkin sai hän elää huonosti kodissaan, vaimosta kun oli kaikki liikaa, mikä huolenpidolle vivahtikaan. Kaksi kasvamassa olevaa poikaakin tulivat häneen.
Kun Kleinpeter, jolla ei juuri ollut parempaa kilpailijaa, valittiin Suuren Neuvoston jäseneksi sekä pian sen jälkeen piiripäälliköksi, kohosi rouvan kopeus huippuunsa. Arvonimet näyttivät olevan vain häntä varten olemassa eikä kenenkään ollut hyvä olla häntä puhuttelematta toisella tai toisella niistä. Ja mies raukaltaan niitä kadehtiessaan ja melkein häntä vihatessaan, tämä kun sittenkin oli noiden arvonimien omistaja, käytti hän niihin liittyvää arvoa hyväkseen velkojen ottamiseen ja muuhun väärinkäytökseen.
Tässä suhteessa sai hän pian riittävää apua, kun pojat ottivat hoitoonsa tuon vaatimattoman tehtaan, jonka isä heille luovutti, saadakseen itse rauhassa virkaansa hoitaa. Tässä pettyi hän pahasti.
Pojat eivät olleet koulunkäynnin jätettyään liikkuneet ollenkaan maailmalla, missä olisivat saaneet jotakin nähdä ja oppia. Siihen oli isänkin syytä, hän kun ei ollut heitä siihen pakoittanut, vaan antanut heidän vetelehtiä kotona, jossa heidän esikuvanaan olivat äidin ja samanlaisen toverijoukon raakuus ja siistittömät tavat. Sen sijaan että olisivat säännöllisesti toimensa hoitaneet, löivät he sen laimin ja joutuivat ilman mitään hyötyä vekseleillä keinottelemaan. Niinpä he aina tällöin vetivät samaan juttuun isänsäkin, piiripäällikön, jonka täytyi taata tai suorastaan kirjoittaa nimensä paperien alle; eikä rouva piiripäällikötär ja suurneuvoksetarkaan puolestaan häikäillyt tuoda velkakirjoja allekirjoitettaviksi. Nuo hänen allekirjoittamansa vekselit ja sitoumukset olivat aina pitkät ajat sijoitettavana ja palasivat laajojen vaellusten jälkeen yksinomaan hänelle takaisin ja niin täytyi hänen tuskaa ja huolta nähden lunastaa ne.
Tämä kaikki tapahtui riidellen ja toraillen, äidin ja poikien käyttäytyessä häntä kohtaan yhä karkeammin ja häpeämättömämmin. Tätä viheliäisyyttä salatakseen ja vaientaakseen meteliä, joka joka päivä uhkasi puhjeta, täytyi hänen virkojensa tähden antaa aina jälkeen. Virkahuoneensa ynnä pienen makuukammionsa oli hän sijoittanut muutamaan pieneen sivurakennukseen, saadakseen siten olla rauhassa. Mutta vaimonsa ei antanut itseään yllättää. Kun ihmisiä oli hänen puheillaan tai kun hän johti kuulusteluja, juoksi tämä virkahuoneen läpi, törkeästi ovia paiskellen, jollei kehdannut sanojaan käyttää. Vieläpä kirjuria, poliisisotilasta ja piirikunnan lähettiäkin koetti hän tyhmää kavaluutta käyttäen saada miehensä salaisiksi vastustajiksi, miehensä, joka kaikessa heikkoudessaankin pysyi kodin turvana aina sen häviöön saakka.
Eikä kukaan ollut kuullut hänen valittavan. Ah, hän tiesi hyvin, miksi hän vaikeni; sillä kukaan ei olisi uskonut miehen, jolla omassa kodissaan oli asiat niin kurjasti, rohkenevan maansa menestystä valvoa ja vieraita ihmisiä hallita.
Kuten kaikelle maailmassa, läheni näillekin vääryyksille ja kärsimyksille loppunsa. Työmiehet olivat maksamatta jääneiden palkkojen tähden jääneet tehtaasta pois ja etsineet paikkoja muualta. Siitä huolimatta olivat pojat vielä tehneet melkoisia lankaostoja, vaikka langat tosin heti pantattiin, ja kun maksuaika läheni, ei heillä ollut lankaa, ei kangasta eikä rahoja ja olivat he vaarassa joutua epäluulon alaisiksi petollisesta vararikosta. Tämän kauniin asiantilan paljastaen kävivät he muutamana aamuhetkenä isän kimppuun, kun lankeamassa olevista vekseleistä maksua vaadittiin ja luonnollisesti taasen syytettiin häntä siitä, että hän oli heidät asettanut niin viheliäisen tehtaan hoitoon. Ja kun hän seisoi siinä avutonna ja kysyi, mistä Jumalan tähden hän rahat ottaisi, kun kaikki oli pantattuna ja velkaa korvia myöten, viittasivat he julkeasti hänen kantamiinsa verorahoihin, jotka heidän mielestään olivat siinä soveliaalla hetkellä valmiina ja jotka ilman vaaraa saattoi toistaiseksi ottaa käytäntöön.
Isä kalpeni.
"Minulla on tarkat määräykset", sanoi hän, "kuinka paljon rahoja minä saan kotona pitää ja milloin minun on vietävä ne valtionkassaan, lukuunottamatta sitä, että minä en millään muulla tavoin kättäni kannen alle pistä!"
"Sitten meillä on huomenna konkurssiselvitys!" sanoivat he;
"Kleinpeter ja Pojathan on liikkeen nimi!"
He katselivat ympäri huonetta, etsien rahakirstua, että minne se oli joutunutkaan. Isä oli aivan äskettäin raahannut sen toiseen nurkkaan ja ruuvannut kiinni lattiaan, jonka alla sillä kohtaa kulki tukeva hirsi. Kirstu oli juuri tällä haavaa auki: rautainen kansi oli selällään, yhdessä osastossa oli pinkkoihin laskettuja metallirahoja ynnä setelipaketti sekä niiden päällä paperi, johon rahojen lukumäärä oli merkitty. Vanhempi poika astui empimättä avonaiselle kassalle ja tarttui paperiin, huudahtaen: "Tässä on enemmän kuin hetken tarve vaatii! Neljäs osakin riittää ja myöhemmin keksitään kyllä keinoja!"
Samalla rupesi hän tarttumaan setelipinkkaan. Mutta neuvosherra syöksyi väliin ja tarttui hänen käteensä; toinen poika ehätti veljeään auttamaan ja niin tuo vanheneva mies, sydämessään kuolemanahdistus, riuhtoili poikainsa kanssa, jotka eivät kammoneet tyrkkiä häntä edestakaisin pitkin lattiaa.
Vihdoin hänen kuitenkin onnistui painaa kiinni ja sulkea tuo raskas kansi, jonka jälkeen nuo rosvomaiset pojat hiukan peräytyivät, mutta eivät näyttäneet silti aikovan yrityksestään luopua. Tätä hetkeä käytti hän vetääkseen toisen avaimista pois.
"Jollette paikalla mene ulos ja jos täällä vielä silmiänne näytätte", sanoi hän heille vapisevalla, mutta sentään hillityllä äänellä, "niin käsken minä maajääkärini ottaa teidät kiinni ja viedä käsiraudoissa Münsterburgiin! Hän voi olla tässä minä hetkenä hyvänsä!"
Tuon heikon miehen osoittama odottamaton tarmo, miehen, joka kamppaili viimeisestä omaisuudestaan, kunniallisesta nimestä, säikäytti noita kaltoin kasvaneita poikia ja he poistuivat yhtä kalpeina kuin isäkin oli ollut.
Vavisten ja läähättäen istui piiripäällikkö rautaisella kirstulla ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sekaisin ajatuksin katseli hän lukkorakennusta tuossa vanhassa perintökalussaan. Viimein jonkun verran toinnuttuaan nousi hän väsynein jäsenin, avasi uudelleen kassan ja otti verorahat laittaakseen ne pakettiin. Hän haki tarvittavan paperin, nuoraa ja sinettilakkaa, kääri ja sitoi kaikki kaksin ja kolmin kerroin ja suurimmassa kiireessä sekä sytytti lopuksi kynttilän ja sinetöitsi paketin kolmesta tai neljästä kohti, katsellen joka kerta ähkyen sinettiä, ennenkuin painoi sen lakkaan.
Sitten kirjoitti hän asiaan kuuluvan lyhyen kertomuksen, jonka hän pani erityiseen kuoreen ja varusti osoitteella sekä lähetti sisään astuvan vahtimestarin viemään molempia kappaleita postiin, teroittaen hänelle, ettei hän pysähtyisi missään ja pitäisi huolta siitä että rahat ynnä kirje lähtisivät ensi tilassa. Myöskin piti hänen muistaa kuitti tuoda. Hän katsoi ikkunasta miehen jälkeen ja aivan oikein näkikin, kuinka rouva yritti häntä pihalla pysähdyttää, nähdäkseen mitä hän kuljetti, mutta kuinka vahtimestari muitta mutkitta jätti hänet siihen seisomaan.
Tämän jälkeen kirjoitti hän kaksi laajanpuoleista kirjettä, toisen Suuren Neuvoston presidentille ja toisen hallitukselle, ilmoittaen luopuvansa toimistaan neuvoston jäsenenä ja piiripäällikkönä. Sillä hän tiesi, että nyt oli kaikki lopussa, joskaan hän ei tiennyt mikä hänen kohtalokseen oli lopulta tuleva.
Tyhjän rautakirstun jätti hän auki. Rouva tuli hiipien ja kurkisti sisään; mutta hänestä tuntui sieltä tyhjästä kirstusta puhaltavan kylmä viima, niin että hän veti heti nenänsä takaisin ja kysyi piiripäälliköltä, mitä se merkitsi. Mitään selitystä antamatta kääntyi tämä maajääkäriin, joka oli tullut sisään. Piiripäällikkö oli hänelle illalla ilmoittanut, että hänen oli poliisiasioissa mentävä muutamalle asialle pääkaupunkiin sekä valmistanut sitä varten asiakirjat. Ne antoi hän nyt tälle sekä samalla molemmat virkaerokirjeet, joista hän käski tämän täsmällisesti pitämään huolta.
Niin oli hän nyt talonsa toimittanut eikä omistanut enää muuta kuin tallessa olevan virkatakuunsa, pari arvopaperia, jotka hänen erotessaan tulivat vapaiksi ja olivat kai sen jälkeen jo hävinneetkin.
Kun Kleinpeter oli sydämensä tyhjentänyt ja vähitellen vaikeni, syntyi muutamiksi minuuteiksi hiljaisuus, joiden kuluessa Martti ja Maria Salander tunsivat jälkivaikutteita noista tärisyttävistä vaikutelmista, ensimainitunkin ollessa vaiti ja avomielisyyttään katumatta nauttiessa toisten ilmeisestä osanotosta sekä uudistetuista kulauksista tuota tuoksurikasta viiniä.
Martti ajatteli kauhistuen, mitä pimeitä seikkoja sentään voi julkisten luottamusmiesten elämässä kätkeytyä tai ainakin olla julkisena salaisuutena. Hän tiesi kyllä sellaisia yksityisiä ilmiöitä kaikkina aikoina esiintyvän; mutta sittenkään niitä ei ole käsitetty suuriksi onnettomuuden tapauksiksi. Mutta nyt oli hänet vallata aavistus ikäänkuin jos tässä olisi kysymyksessä enne, joka onneksi antoi hänelle tilaisuuden vastatarkasteluun. Reipas päättäväisyys, jolla piiripäällikkö oli katsonut itsensä edelleen virkaan kykenemättömäksi sekä ottanut eron vain siitä syystä, että pojat olivat vaatineet häntä petolliseen rikokseen, tahtoen itsekin samaa harjoittaa, synnytti hänessä todellista kunnioitusta eikä tämä lainkaan vähentynyt, kun hänessä heräsi ajatus, ettei tuo ilmeisesti heikko isä ole tahtonut sovittaa poikainsa alentumista, vaan estää itsensä vielä kietoutumasta kasvavan hädän virittämiin ansoihin. Ei, mietti Salander, se on juuri sillä tavoin, että kun ryhditönkin vielä voi kansalaistuntoon kohota ja arvonsa pelastaa, niin yhteiskunta ei ole hukassa.
Maria rouva mietti toista seikkaa: hänen ajatuksissaan pyöri tuo ihmeellinen nainen, jota miehensä oli kuvaillut katkerin vihantuntein, ilman jälkeäkään rakkaudesta. Ei hän epäillyt hetkeäkään, etteikö hän olisi ollut miehensä onnettomuuden lähde, mutta hän ei ymmärtänyt oikein tuon peikottaren luonnetta.
"En käsitä, herra Kleinpeter", aloitti hän uudelleen keskustelun, "en käsitä, miten vaimo voi olla miehensä arvosta niin turhamainen ja käyttää sitä kaikin tavoin hyväkseen, samalla kuin hän tätä kuitenkin kadehtii ja vihaa sen takia siinä määrin, että sananmukaisesti näkee vaivaa, riistääkseen häneltä vääryydellä tuon kohtuullisen arvon!"
"Niin, rouva Salander", vastasi entinen piiripäällikkö, "sitä minä en ole niin tarkoin tutkinut! Joka omassa elämässään on jotakin kokenut, hän itse ymmärtää sen, kykenemättä silti sitä selvästi selittämään. Arvelen, kaikesta muusta puhumattakaan, olevan siinä turhamielisyyden ohella kysymyksessä eräänlaisen henkiseen sairauteen yhtyneen, korkealle kehittyneen itsekkäisyyden ja että sitä paitsi tässä on syntyperälläkin osansa. Puolisoni on syntyisin seudulta, jossa naiset, kaikella kunnioituksella sanoen, ovat tunnetut erikoisen kopeiksi, pöyhkeiksi ja juoruilu on kokonaisten kyläkuntien vitsauksena, rikkoen välejä niin suurien sukujen kuin halvimpain mökkiläistenkin keskuudessa. Miehet ovat toimeliaita, mutta karkeita ja alempisäätyiset kiroilevat kuin merirosvot sekä kotona että kodin ulkopuolella. Samoin naisetkin käyttävät kieltään nuoruudesta saakka ja jos joku siihen lisäksi ei ole oikein viisas, niin voi ajatella mitä siitä tulee!"
"Kuinka te sitten olette joutuneet tuohon mainioon maahan?" kysyi
Maria rouva.
"Eräs hyvä ystävä sanoi tietävänsä minulle morsiamen. 'Missäs tuo on?' kysyin minä silloisten nuorten leijonain käyttämään ilkeään puhetapaan. Tämä mainitsi paikan ja nimen, maalaillen eteeni kaikki hyvät puolet. Minä löysinkin sievän näköisen kauniisti puetun tytön, joka osasi esiintyä niin ystävällisenä ja vienona, että minä empimättä tartuin syöttiin, vaikka joku tuntematon vihjasikin minulle, että tyttö itse oli tuon suosittelijan luokseni lähettänyt. Sen sijaan että olisin tästä peljästynyt, tunsin minä päinvastoin itseni mairitelluksi ja olin hyvin liikutettu. Hän paljasti sitten oikean olemuksensa tarpeeksi pian ja peloittavasti. Poikkeus lienee hän kotiseutunsakin naisten joukossa ja poikkeus pahempaan päin kuin muut, tavallaan jonkunlainen yhdistys heistä kaikista."
Kesken puheensa täytyi hänen nauraa, kun hänen mieleensä johtui vaimonsa viimeisin tekonen. Hän oli näet taasen pitkään toraillut miehelleen tämän köyhtymisestä sekä uhkaillut ottaa laillisen avioeron, johon mies oli vain huomauttanut, että silloinhan hän joka tapauksessa saisi tilaisuuden vihdoinkin luopua piiripäälliköttären ja suurneuvoksettaren arvonimistä, jotka nytkään eivät enää haittana olleet. Silloin oli hän aivan tulipunaisena ja raivostuneena hypähtänyt hänen eteensä ja huutanut, että hänelle ei tule mieleenkään erota, että hänellä on jumalallinen oikeus elämänsä ajan kantaa niitä nimiä eikä hän niistä luovu.
Kysymykseen, mihin hänen vaimonsa sitten oli tarvinnut kaiken sen rahan, jota hän oli velkakirjoilla lainaillut, vastasi Kleinpeter: "Vaatteisiin ja koristuksiin hän on sen menettänyt! Kun minä hoidin piirikunnan ensimäistä virkaa, piti hän velvollisuutenaan pukeutua mitä parhaimmin ja se ei tosiasiassa ollut helpolla ostettavissa, niitä kun on muutamia suuria tehtailioita, joiden naiset pukeutuvat tavattoman loisteliaasti. Vielä vuosi sitten täytyi minun maksaa sadan kahdenkymmenen frangin vekseli, jonka hän oli asettanut minun nimiini, ja mitä varten? Maksuksi pienestä päivänvarjosta norsunluisina varsineen ja hienoine kankaineen! Hän oli nähnyt sen täällä muutaman puodin ikkunassa ja ollen tuttu siellä ostanut sen tällä tavoin. Näine päivänvarjoineen käveli hän sitten ympäri kaupunkia, kaikkialla missä hän luuli voivansa tehdä kiusaa rikkaammille rouville ja neideille. Sitten hän tuon päivänvarjonsa takia meni ylimääräisesti muutamiksi viikoiksi kylpemään ja asetti sielläkin minun maksettavakseni jälleen vekselin. Tätä paitsi kantoi hän varakkailta vanhemmiltaan, jotka vieläkin elävät, useat kerrat rahoja, ilmoittaen minun niitä tarvitsevan. Kun lopulta kävi selville, että hän oli valehdellut, ei hän tätä tietä saanut enää mitään."
Tuo kunnon mies olisi vielä kauankin haastellut, jollei olisi tullut aika lähteä kotiin, sillä hänen ahtaat olosuhteensa eivät sallineet hänen meno-paluupilettiään rautatien hyväksi lahjoittaa. Sitäpaitsi sanoi hän iloitsevansa, saadessaan vielä vähän aikaa rauhassa nukkua vanhassa kodissaan: rouva piiripäällikötär oli nimittäin eilen koko vaatevarastoineen ja päivänvarjoineen huilannut vanhempainsa luo, pojat taasen olivat pari viikkoa sitten matkustaneet Amerikaan, saadakseen siellä tehtaanhoitajan paikat, sillä mielelläänhän sinne niitä Sveitsistä otetaan. Niin kyllä, mutta ei sellaisia! Kunpahan olisivat ennemmin menneet! Hänen tehtaansa ja vanha kiinteimistönsä oli sitä vastoin konkurssitilassa; joka päivä saattoi hän odottaa pakkohuutokauppaa. Onneksi asia ei häntä enää ollenkaan liikuttanut.
"Ettekö voisi nyt", kysyi Salander, "ottaa itse tehtaan haltuunne ja panna se käyntiin, jos apua saisitte?"
"Siitä minä, herra suurneuvos, kyllä itseni varon!" vastasi Kleinpeter epäröimättä. "Jos se todellakin onnistuisi, niin olisivat jonakin kauniina päivänä taas kaikki kolme esillä, korjatakseen rasvan maidosta! Mieluummin minä jossakin ottaisin hiljaisen ja vaatimattoman toimen, minkälaisen hyvänsä; jos teille sattuisi ilmaantumaan jotakin minulle sopivaa tointa, niin olette ehkä niin hyvä ja annatte siitä vihjauksen!"
"Lupaan varmasti ajatella asiaa, luottakaa siihen!" lupasi Salander, ojentaen hänelle kätensä. "Tehän olette vielä ketterä mies eikä mikään vanhakaan, kunhan vähän ryhdistätte itseänne! Jääkää hyvästi, onnea kotimatkalle!"
"Kiitoksia tuhansin, sekä samoin teille, rouva Salander, kaikesta hyvyydestä ja osoittamastanne ystävällisyydestä!"
"Ei ansaitse, sehän on mielellään suotua!" vastasi Maria rouva ja pudisti hänen kättään. "Toivotan onnellista matkaa ja parempaa tulevaisuutta!"
Odottamattoman reippain askelin riensi tuo elostunut mies matkaansa. Miettiväisinä katsoivat aviokset hänen jälkeensä, hänen siinä katua pitkin kulkiessaan.
"Hänhän ei horju vähääkään!" huomautti Maria, "vaikka minä pelkäsin hänen tulleen hiukan toiselle kymmenelle. Luulisi hänen olevan vielä autettavissa, kun hän pääsisi siitä siististä naikkosesta eroon!"
"Ja kun hän saa rauhaisan paikan jossakin tuulen suojassa, niin luulen minäkin hänen vielä toipuvan. Mutta johtamaan hänen ei ole enää pyrittävä!"
Uusi suurneuvos mietiskeli matkalla konttoriin, jonne hän vielä lähti, tänä myöhäisen virallisen toimintansa ensimäisenä päivänä sattuneita omituisia kokemiaan, kuinka hän oli joutunut onnen hylkäämää edeltäjäänsä kestitsemään ja lohduttamaan; ja hän kiitti onneaan, ettei hänen omissa hyvissä kotioloissaan ollut sellaisia vaaroja väijymässä. Kuitenkin teki häneen synkän vaikutuksen se välittömästi huomaamansa epävarmuus, mikä on inhimillisten olosuhteiden osana ylimmissäkin laitoksissa.