XIII
Ajan oloon tuli Martti Salanderista monitoiminen mies sekä neuvostossa että sen ulkopuolella ja joutui hän puolue-elämän huojunnassa ja vaatimusten risteilyssä seisomaan kuin pyörretuulen keskessä, kun kaikki tahtoivat vetää häntä puolelleen.
Taistelu kävi nyt etupäässä kysymyksestä, oliko Sveitsin uusimman kansanvallan pohjalla pantava toimeen yhteiskunnallisia mullistuksia, se on, voitaisiinko kansalle väittää, että tämä oli ollut sen oma tahto ja tarkoitus. Tämän kysymyksen johdosta syntyi puolueoloissa vähäisiä siirtymisiä ja muutoksia, samalla kuin yhteinen kansa vieraana, epäselvänä massana pysyi vaiti.
Salander kulki keskitietä, välttäen kosketusta yhteiskunnallisten mullistusten kanssa ja sitä vastoin harrastaen olojen huojentamista ja parantamista sosialiseeraamalla kaikki mahdolliset seikat niiden entisessä muodossaan; näin tuli hän ottaneeksi katsantokannan, jota vastaan hän vielä jokunen aika sitten oli taistellut, mutta jonka sen silloiset kannattajat olivat kuitenkin jo valmiit voitettuna kantana hylkäämään.
Sillä välin nämäkin ottivat vastaan kaiken tarjona olevan, aluksi vähitellen ja tarpeelliseksi harjoitukseksi. Sama tuuli puhalteli kuntien ja valtioliitonkin keskuudessa, kaikkialla tehtiin päätöksiä menoista avustus- tai kulttuuritarpeisiin; Martti Salander oli taasen väsymättä mukana puuhaamassa ja uusia keksinnöltä käytäntöön panemassa.
Vävypojat toimittivat hänelle toisinaan apulaisen virkaa, levittämällä hänen kannattamiaan aatteita kansan keskuuteen kaikkialla missä he liikkuivat, sielläkin missä kukaan ei ollut ajatellut parannuksien ilmaiseksi tapahtuvan, mutta jotka nyt sentään rupesivat välttämättömiltä näyttämään.
Marialle teki erittäin hyvää Martin tyytyväisyys, jolla hän työstään nautti. Eräänä päivänä löysi hän Martin vanhan takin taskusta sen muistikirjan, johon oli kirjoitettu otteet valtion kulunkiarvioista ja laskuista.
"Etkö sinä ole kaivannut tätä kirjaa?" kysyi hän, näyttäen sitä miehelleen; "se oli sen vanhan mustan takkisi taskussa, jota sinä et ole enää vuoteen päälläsi pitänyt."
Salander katseli kirjaa.
"Hm! tosiaankaan minä en ole sitä kaivannut! Minä en sitä enää niin välttämättömästi tarvitsekaan; sillä ensinnäkin ovat ne asiat minulla nyt selvempänä ja toiseksi tullevat ne piakkoin pakosta syrjäytettäviksi. Syrjäytettäviksi, se on oikeastaan paha sana, jonka salaiset sosialistit ottavat hampaisiinsa, kun he rauhallisen kainosti tahtovat ilmaista, minne he tähtäävät. Että jonkunlainen syrjäyttäminen tapahtuisi, tullaan silloin sanomaan, sitähän ei tarvinnut epäilläkään, sehän oli muka vain ajan kysymys!"
"Mutta mitä sinä oikeastaan tarkoitat tuolla?"
"Minäkö? Katsohan, minä tarkoitan suunnilleen tätä: Ajan väkevän edistyksen takia kasvavat menot kaikin puolin niin tuntuvasti, että tulot eivät niitä enää peitä; jos esimerkiksi kunnat tahtovat asian mukaisesti suorittaa heille asetetut tehtävät, niin rasittuvat he liiaksi ja valtion, tahtoo sanoa, kanttonin on niitä autettava ja jätettävä osa tulojaan perimättä. Mutta kun kanttoneillakin on suoritettavana lisääntyneitä tehtäviä eivätkä verot voi loppumattomiin lisääntyä, niin on niiden käännyttävä liiton puoleen, jonka täytyy suostua antamaan riittävää apua, jos se mielii omat korkeammat velvollisuutensa täyttää. Liiton tulot eivät taasen vuorostaan ole tyhjentymättömät ja yhtä rintaa lisääntyvät sen omatkin tavanmukaiset menot. Siis on meidän koetettava avata sille uusia lähteitä ja hankittava varoja, joita se kaikkeen tähän tarvitsee."
"Sepäs oli koko pitkä ketju!" nauroi Maria; "hyvin hauskaa ja viekasta samalla, mikäli minä ymmärrän! Tai teemme me kuten mies, joka koko päivän pistelee rahakukkaroaan taskusta toiseen, siten kuvitellen omistavansa satoja rahakukkarolta sekä ostaen kaikkea mitä haluaa. Eikö ole niin?"
"Ei varsin, rakkaani! En voi sitä nyt sinulle lähemmin selittää, ne ovat seikkoja, jotka kuuluvat kansantalouteen!"
Mutta hänen mielialansa oli kansansivistys; se kävi hänelle todellisesta elämänurasta, jonka hyväksi työskentelemällä hän sanoi täytyvänsä korvata entisen koulun palveluksesta luopumisensa. Pyhässä innostuksessaan joutui hän tietämättään muistuttamaan juutalaisia rihkamakauppiaita, jotka tavaralleen asettavat niin korkean hinnan, että he tinkimisen uhallakin ovat varmat kohtuullisesta hinnasta. Mutta ihanne, jonka hyväksi hän työskenteli, oli hänessä niin lujassa, että hän kuitenkin vakavasti uskoi saavuttavansa nuo korkeat päämäärät. Jokaiselle oikulle, joita lakkaamatta sukelsi esiin, omisti hän huomionsa, auttoi niitä siliteltäessä ja hyväksyttävään asuun kehiteltäessä sekä edusti niitä sitten kaikella käytettävänään olevalla vaikutusvallalla niissä tarkastusvirastoissa, joissa hänkin oli jäsenenä, yhdistyksissä sekä joka tilaisuudessa Suuressa Neuvostossa.
"Toivon saavani toki vielä nähdä", sanoi hän eräänä päivänä vaimolleen, "ettei yksikään nuorukaisistamme kaupungissa eikä maalla pääse vapaaksi valtiollisesta kouluutuksesta ennen kahdennettakymmentä ikävuottaan!"
"Mitä heidän sitten tulee niin kauan tehdä?"
"Oppia ja yhä oppia! Harjoitella ja taasen harjoitella! Ajattelehan vain, kuinka suuresti aineet lisääntyvät! Kun ensin olemme saaneet aikaan, että jokapäiväinen koulunkäynti kestää viidenteentoista ikävuoteen sekä yleinen sekundaariopetus on toimeen pantu, niin alkaa jatko-opetus matemaattisissa aineissa, ainekirjoituksessa, eläintieteessä ja terveydenhoidossa, laajemmassa maantiedossa sekä historiassa. Yhtämittainen kehitys voimistelussa ja sotilaallisissa harjoituksissa on jo määrätty, mutta niitäkin on ruvettava paremmin harrastamaan, vallankin on ampumaharjoituksia pantava aikaisemmin ja lukuisammin toimeen. Itsestään selvää on, että kaiken tämän ohella jatkuvasti harrastetaan laulua ja soittoa, jälkimäistä sikäli kuin kussakin kunnassa on tarpeeksi poikia, jotka puhallussoittimien, noiden tähänastisen kansansoiton kannattajain, käyttämiseen ovat —"
"Tuo, Jumalan kiitos, miellyttää minua parhaiten!" keskeytti Maria miehensä puheen ja kävelyn pitkin huonetta. Lausuen: "Kuinka niin?" jäi tämä paikalleen seisomaan.
"No niin, kun te ensinnä olette tuon kunnon kansan eläintieteellänne ja säännöllisellä terveydenhoidollanne tehneet yhdeksi ainoaksi hypokondrikoksi, niin saattaa kansanmusiikki sen jälleen iloiseksi tehdä! Ja niin se taiteen demokratiseerautuminen, josta sinä silloin — muistatko? — lastemme häissä puhuit, näyttää hyvää tekevän vaikutuksensa yhä enemmän toteen! Mutta jatkahan mieluummin edelleen"!
"Minä olen pian lopussa! Kun nuorukaiset lähenevät kahdettakymmentä vuottaan, ollessaan esimerkiksi kahdeksannellatoista, saavat he kouluutusta kansalaiselle kuuluvassa valtiotiedossa. Jokapäiväisessä koulussa ovat he jo poikasina pikimmältään tutustuneet perustuslakeihin, mutta pintapuolisempien päässä se on ehtinyt jo vaalistua. Se verestetään siis voimakkaasti vielä kerran ja lopuksi selvitetään sitten koko lainsäädännön ala ennenkuin he pääsevät osallisiksi kansalaisen oikeuksista ja velvollisuuksista. Luulisinpä olevan kylliksi asioita täyttämään yhden ajanjakson! Vaikeata se alussa lienee, saada se säännöllisesti ja pysyvästi käymään, mutta käydä sen kuitenkin täytyy, jolleivät itse laitkin ivaksi muutu! Minä olen vielä unhottanut, että tämän ohessa jokaisen pojan on opittava valmistamaan itselleen yksinkertainen pöytä tai tuoli ja että tätäkin varten on ajateltava joku laitos!"
"Viimeksi mainittu on hyvä asia, se on hillitsevä meidän runsaslukuisen käsityöläisluokkamme ylimielisyyttä! Kirves talossa säästää puuseppää!" huomautti Maria rouva.
Martti näytti yhtä arvoitukselliselta kuin vaimonsakin, hän kun ei tiennyt mitä toinen tarkoitti, sillä mainittu käsityöläisten luokka eli juuri ahdingossa.
"Esitykseni ei näytä kaikin paikoin saavan sinun hyväksymistäsi!" sanoi Martti ja pysähtyi uudelleen hänen eteensä. "Sinusta on siinä liian paljon, eikö totta?"
Mutta vakavin ilmein ja tutkivasti mieheensä katsoen vastasi Maria: "Ei, ukko kulta! Minun mielestäni päinvastoin ohjelmasta puuttuu vielä jotakin melkoisen tärkeää, mutta joka kenties ei siihen kuulukaan, vaan vaatii erikoisen päätöksen. Unhottaa tai sivuuttaa sitä toki ei ole voitu!"
"Mitähän se sitten olisi? Ehkä pakollinen keittokoulu valtion ja kunnan kustannuksella? Mutta se kuuluu tyttöjen kasvatusohjelmaan, joka myöskin on otettu tarkastettavaksi. Sinut epäilemättä kutsutaan asianomaiseen naiskomissiooniin etkä kai minun puolisonani tule siitä kieltäytymään!"
"Tuota kaikkea minä en tarkoittanut! Minä tarkoitan sitä peloittavaa sotaretkeä, joka sveitsiläisten täytyy tehdä Aasiaan tai Afrikaan, hankkiakseen orjia tai paremminkin valloittaakseen maan, josta niitä saadaan. Sillä kuka ilman orjalaitosta auttaa köyhempiä talonpoikia peltotöissä ja kuka elättää kouluakäypiä nuorukaisia? Vai tahdotteko te maksaa niille palkkaa, kunnes he ovat kahdenkymmenen vanhoja, jolloin he osaavat kaikkea muuta paitsi työtä tehdä, pöydän ja tuolin nikkaroimista lukuunottamatta?"
"Mutta, Maria, mitä tämä nyt on?" sanoi Martti punastuvin otsin; "sinähän vastaat tänään minun kunnioittavaan luottamukseeni pelkällä katkeralla ivalla!"
"Anteeksi, Martti! En minä ole katkeramielinen, tiedänhän minä, kuinka mielevä sinä kaikessa olet! Minua vain hiukan surettaa, kun tiedän sinun purjehtivan suurta pettymystä kohti ja sitä ei meidän ijällämme kestä enää niin keveästi kuin nuorempana!"
"Meidän ijällämme? Miksi me olisimme vanhoja, jollemme tahdo sitä olla? Ja mitä noihin harhaluuloihin tulee, niin ei niistä ole taikaa senkään vertaa kuin saippuakuplista, jotka nenäämme vasten räjähtävät!"
Tämän sanoi hän enemmän leikillään, hälventääkseen vaimonsa vakavaksi käynyttä sävyä, joka ei tuntunut hänestä mukavalta. Sillä laajennetun opetuslaitoksen lukuisain vastustajain joukossa ei ollut vielä ainoakaan mies uskaltanut sillä tavoin mieltään ilmaista.
"Jättäkäämme nyt nämä jutut, jotka eivät sinua huvita", alkoi hän uudelleen puheen, "ja puhukaamme lapsista, joiden häistä sinä äsken muistutit. Minun piti sinulta jo kerran kysyä, miksei niitä nuoria rouvia saa enää koskaan nähdä. Vai onko niistä jompikumpi minun poissa ollessani täällä käynyt? Alussa tapasivat he miehiään kaupunkiin saattaessaan mielellään täällä meidän luonamme toisensa, mutta sitäkään ei ole enää pitkiin aikoihin tapahtunut."
Maria Salander kävi vieläkin vakavammaksi kuin mitä hän oli ollut, mutta sanoi ainoastaan: "En tiedä mitä se merkitsee, kummastuttaa se vain minuakin. Heidän niukoista kirjelappusistaan ei ole enää pitkiin aikoihin voinut päättää mitään. Ajattelin että sinä tietäisit enemmän, kun näet seurustelet vävypoikain kanssa, joita täällä näkee vieläkin harvemmin."
"Se on minulta jäänyt! Minä käytin tuttavallisesti heidän virkapiireissään suorittamia palveluksiaan hyväkseni, mutta huomattuani heidän sen yhteydessä harjoittavan liian paljon turhanaikaisuutta ja käyttävän jokaista vähäpätöistä seikkaa matkustukseen ja huvitteluun, katsoin minä appiukkona velvollisuudekseni lopettaa tällaisen seurustelun. Muutoin kaikki ilman moitteita, sillä ovathan he vielä nuoria!"
Rouva Salander huokasi hiukan nyt vasta, sanoessaan tietävänsä sentään jotain enemmän kuin miehensä, vaikkeikaan mitään huomattavampaa, eikä tahtovansa sitä salata. Hän jatkoi siis: "Puoleen vuoteen eivät Setti eikä Netti ole enää olleet täällä; luotettavalta taholta olen minä sentään kuullut, etteivät he ole toisiaan toista vuoteen enää nähneet, että he lisäksi näyttävät välttävän toisiaan mikäli voivat, jota vastoin he avioliittonsa ensi aikoina tapasivat toisiaan kerta viikossa, milloin Soittolassa, milloin Lindenbergissä. Mitä tämä nyt siis on? Mitä on tapahtunut? Minä sitä en tiedä eikä sitä kukaan sano tietävänsä!"
"Ehkä se on vain lapsimaisuutta", arveli Salander tavallaan hämmästyneenä, "ehkä sentään enemmänkin!" lisäsi hän hetken mietittyään; "lopulta on se kaksoishoure, jonka vallassa he olivat, muuttunut toiseksi, ideaksi tai ovat he saaneet uuden, kun ei heillä itsellään ole vielä lasta!"
"Ehkä, ja oikeastaan se olisikin onni, jolleivät he yleensä lapsia saisikaan", vastasi rouva. "Minut tahtoo vallata aavistus, kuin jos jotakin olisi epäkunnossa eivätkä tytöt uskaltaisi meille sydäntään avata, minulle nimittäin, kun he kerta ovat vain omaa tahtoaan noudattaneet."
"Siinä tapauksessa olisi sentään koetettava päästä siitä selville sekä autettava heitä!"
"Sitä minä olen jo ajatellut; mutta kuinka se on tapahtuva ilman ettei se enemmän vahingoita kuin hyödytä?"
"Minä luulen olevan yksinkertaisinta jonakin kauniina päivänä hämmästyttää heitä molempia vierailullamme, jonka me olemme heille velkaakin. Kun me kauniilla ilmalla aamujunassa menemme Unterlaubiin, kävelemme Settin luo ja vietämme siellä tunnin tai pari, niin huomaamme suunnilleen kuinka siellä on laita ja onko jotakin huomattavaa. Sitten ajamme poikkirataa myöten Lindenbergiin sekä vaadimme Settin lähtemään kanssamme Nettin luo. Saammehan sitten nähdä, tekeekö hän sen vai mitä hän sanoo sekä mitä edelleen tapahtuu. Illalla olemme mukavasti täällä jälleen."
Rouva Salanderille oli tämä ehdotus tervetulleempi, samoinkuin hänen huolensakin oli syvempi, kuin mitä hänestä saattoi arvata; Mutta sen vuoksipa he eivät matkaa viivytelleetkään. Muutamana päivänä vähän sen jälkeen matkustivat he Unterlaubin asemalle ja kulkivat jalkaisin niin sanottuun Soittolaan. Silmäillessään uusin mielihyvin tuntein talon miellyttävää asemaa valoisassa pyökkimetsässä, joka peippojen viserryksistä kaikuen sitä puoleksi ympäröi, sanoi Martti Salander: "Täytyisi sentään asiain olla hullusti, jos tässä idyllisessä rauhassa voisi turma viihtyä! Kuinka puhtaaksi onkaan somero joka paikassa haravoitu; ja puistikkokin on mitä puhtaimmassa kunnossa ja sen ylitse näkee varsinaisen metsän mahtavan latvaston kiipeävän vasemmalla kukkulaa ylös!"
"Niin, kaunista täällä on!" vastasi Maria rouva, "ehkä liiankin kaunista joutilaalle mielelle!"
He kiersivät ympäri talon, jossa taka- samoinkuin etuovienkin luona oli vanhoihin pönttöihin sijoitettuina pienet ansarit. Muutaman puukasvin luona seisoi rouva Setti Weidelich kauniisti puettuna, irroitellen vajanaisia lehtiä. Hänen kasvonsa näyttivät syrjästä kapeammilta kuin ennen, kalpeammilta ja ennen kaikkea ilottomilta.
"Katsohan tuossa!" kuiskasi Maria Salander, nyhjäisten miestään käsivarresta.
Tämä pysähtyi hetkiseksi ja katsoi tytärtään, mutta astui sitten sitä reippaammin edelleen, niin että Setti kuuli hienossa somerossa narskuvat askeleet ja kääntyi katsomaan. Tuskin oli hän huomannut isän ja äidin, kun hänen kasvojaan kirkasti tavaton riemu, murtaen läpi kaihomielisyyden hunnun, joka sekin pyrki samalla kertaa kasvoille leviämään. Mutta vain epäröiden astui hän heitä vastaan, kunnes hän huomatessaan vanhempain kiirehtivän askeliaan, riensi heitä syleilemään.
"Pitääkö sinut etsiä käsiinsä, kun sinua joskus haluaa nähdä?" sanoivat he, "sekä Nettiä samoin? Mitä se sellainen on?"
Setti punastui kovin ja loi silmänsä alas.
"En tiedä, minä en käy missään", vastasi nuori rouva hämillään, "mutta ettekö te sitten ole Nettiäkään nähneet?"
"Yhtä vähän kuin sinuakin? Missä sitten on vika?" kysyi äiti.
"Missäkö pitäisi vian olla? Voivathan satunnaisetkin syyt olla samanlaiset ja voihan niillä meihin kumpaankin nähden olla samat seuraukset! Mutta tulkaahan toki taloon lepäämään, vanhus kullat! Kuinka te minua ilahutattekaan! Sen vuoksi näinkin minä niin kaunista unta viime yönä!"
"Untako? Mimmoista sitten?" kysyi isä.
"Minä olin olevinani pieni lapsi, joka vaeltaa maantietä tietämättä minne. Käsivarrella minulla oli pussi ja siinä omena sekä palanen leipää. Minulla oli nälkä ja minä istuin kivelle; mutta säkki oli sidottu kiinni niin lujaan monimutkaisella solmulla, etten minä voinut päästä leipään käsiksi ja minua alkoi kovin itkettää. Silloin näin minä äkkiä siinä vastapäätä erään talon muhkeassa kukkatarhassa, jossa kaikui soitto ja kuului kova lautasten kalina ja lasien kilinä ja, aatelkaas, muutamaan avonaiseen akkunaan astui herra ja rouva kukkavihkot käsissä ja ne eivät olleet ketään muita kuin herra ja rouva Salander, jotka viettivät häitään. Nuoria ja hyvin kauniita te olitte ja näitte, etten minä voinut säkkiäni avata ja itkin sen vuoksi; silloin huusitte te minua ylös luoksenne. Minä tulin heti ja isä sanoi: 'Näytäpäs säkkiäsi, me avaamme sen!' Sinä avasit solmun ja pidit sitä avattuna äidin edessä, joka pisti kätensä sisään ja veti sieltä esille sateenkaarilautasen, jota hän kerran näytti meille lapsille, kun meidän piti syömättä panna nukkumaan. Mutta se oli oikein kultalautanen tai paremminkin talrikki. 'Tulimmaista, mikä sinun nimesi onkaan, tyttö pieni?' huudahditte te molemmat. Kun minä sanoin sen, niin te sanoitte: 'Nimi ei ole meille tuntematon! Me tahdomme ottaa sinut lapseksemme tämän kauniin talrikin takia!' Sitten täytyi minun istua pöytään teidän keskellenne ja sain jaloa rapusoppaa tuolle kultalautaselle, niin että Henrik kuninkaan nenänpäätä tuskin enää läpi kuumotti. Rapusoppa, josta uneksuin, on ilmeisestikin yhteydessä ravunkuorien kanssa, joilla maahiset äidin sadussa olivat haarniskoidut. Omituista, että minä siinä tuolillani olin olevinani yhtä suuri kuin kaikki muutkin ihmiset, vaikka olinkin lapsi!"
Niin loruili Setti huvitettuna ja tyytyväisenä portaita ylös astellessaan.
"Unet yhtä kuin viimetalviset lumet!" sanoi isä, "tuo sinun unesi taitaa sentään merkitä, että me joka hetki otamme sinut uudelleen lapseksemme! Eikö niin, Maria?"
Äiti nyökäytti vain päätään ja kun he samalla astuivat huoneeseen, kysyi hän: "Missäs miehesi on? Saako mennä kansliaan häntä tervehtimään?"
Tytär kävi heti taasen vakavammaksi ja punastui uudelleen, ilmoittaessaan Isidorin menneen kylään, missä hänellä oli asioita ja missä hän toisinaan otti aamunaukun, vallankin jos jotakin poliittista oli kysymyksessä. Setti arveli hänen kyllä pian tulevan ja aikoi lisäksi lähettää kirjurin ilmoittamaan, ketä taloon on tullut.
"Ei suinkaan! Jätetään hänet vain rauhaan!" sanoivat vanhemmat yhtaikaa.
"Niinpä pyydän teitä sitten määräämään, mitä te haluaisitte nauttia, lasinko makeaa viiniä, kupin teetä vai buljonkiako? Myöskin suklaata meillä on."
"Jos lihaliemi on jo tarpeeksi vahvaa, niin anna sitä pari lusikallista, isäkin ottaa mieluimmin sitä, kuten tiedät", ratkaisi äiti asian; "muutoin älä rupea meidän takiamme mihinkään puuhiin, emme me suinkaan aio täällä ruveta herrastelemaan! Ja päivälliseksikään, kuuletko, ei tarvitse hommataksesi mitään suurempia laitoksia. Me olemme kaikkeen tyytyväisiä!"
"Äiti kulta, antakaa nyt toki jotain lisäksi hankkia, vaikkapa vain pala lihaa ja pari kalaa lammikostamme. Tämän yksistään jo miehenikin vuoksi, sillä muutoin hän olisi kovin pahoillaan. Antakaa minun vain hommata!"
"No, hommaa sitten, itsepähän paremmin tiedät!" vastasi Maria rouva, "mutta katsokaas: sinähän pukeudut kotonakin kuin prinsessa! Käännyhän ympäri, kas vain, sehän on oikea loistopuku! Ja mitkä tuhannenmoiset reunukset! Etkä ole edes vierailua odottanut!"
Taasen käänsi Setti katseensa sivulle, kertoessaan miehensä niin tahtovan ja että hänen täytyi tehdä siten rakkaan rauhan takia. Nyt oli hän siihen tottunut ja tuskin enää tiesikään, että hän kulki kauniisti puettuna.
Martti Salander kysyi, että mahtoiko hänen lankonsa Juliankin tehdä samoin, johon Setti vastasi: "Varmaankin! He tekevät kaikessa samoin enkä luule heidän sitä sopimuksesta tekevän!"
"Mitä, nämäkö nuoret hökäleet?" viskasi äiti väliin. "Tällä tavoinhan te tarvitsette korot melkoisista myötäjäisistänne yksistään vaatteisiin!"
"Luullakseni me emme kumpikaan tiedä, mitä me oikeastaan tarvitsemme, sillä miehemme nostavat kaiken virkahuoneessa olevasta tulenkestävästä kassakaapista. Sieltä hakevat he kaikki maksut."
Notariuksen rouva meni ulos asioilleen, jonka jälkeen äiti sanoi herra Salanderille: "Siinä ne nyt ovat äidillisen hellät puolisot, joilla noihin nuoriin miehiin piti olla niin hyvää tekevä vaikutus!"
"Minä olen vallan typertynyt!" vastasi Salander; "ovatpa ne koko tyranneja! Siinä seikassa ovat tytöt, kuten näyttää, olleet täysin oikeassa: heistä tulee pian miehiä! Ainakin vaimojensa ohi he ovat kasvaneet!"
Kun Setti tuli takaisin, sanoi hänelle äiti: "Me olemme päättäneet syötyä mennä Lindenbergiin, nähdäksemme sisaresi Nettinkin. Arvelimme ottaa sinut mukaan, saadaksemme teidät yksiin. Voithan toki tulla? Illalla palaat takaisin tänne."
Tytär nähtävästikin säikähti tästä ehdotuksesta ja kalpeni: "En tiedä sentään", arveli hän, "voinko minä tänään poistua kotoa. Isidor puhui asioista, joita hänellä iltapäivällä olisi jossakin toimitettavana. Jollei ketään ole kotona, hiipii kirjurikin tiehensä."
"Ja sinunko täytyy kansliaa hoitaa?"
"Ainakin taloa; se on niin, etten minä voi palvelustyttöä yksin jättää. Myöskin osaan minä paremmin tehdä selkoa ihmisille jotka tulevat jotakin kysymään Vieläpä minä toisinaan ajankuluksi hiukan työskentelenkin, kun kanslia on tyhjänä, ja olen jo monta asiakirjaa kopioinut."
Tämä kaikki kävi vielä laatuun, mutta hän esitti kaikki niin tuskallisesti, ettei enää voinut erehtyä hänellä olevan vissin kammon Lindenbergiin menoa kohtaan. Viimeisestä huomautuksesta saivat vanhemmat sitäpaitsi käsityksen, että heidän tytärtään käytettiin kopioimiseen, niin epäiltävältä kuin heistä muutoin olisi tuntunutkin, että hän sitä sietäisi. Se riitti jo; äiti ei voinut enää vitkailla käymästä lähemmin käsiksi matkansa tarkoitukseen. Nuoren rouvan käteen tarttuen sanoi hän lempeästi, mutta vaativasti: "Sano nyt meille todellinen syy, miksi sinä et tahdo tulla mukaan! Me olemme sen takia tulleet ja tahdomme saada tietää, mitä teidän välillenne on tullut, kun ette enää seurustele toistenne kanssa ettekä meidänkään luonamme näyttäy! Miksi sinä olet niin alakuloinen, melkein surullinen, punastut ja kalpenet, ja kenties löydämme sisaresikin samanlaisessa tilassa!"
Tytär seisoi siinä sanatonna. Vanhemmatkin tulivat hämilleen eivätkä tienneet, pitikö heidän edelleenkin ahdistaa tytärtään vai eikö. Lopuksi sanoi Salander vielä muitta mutkitta: "Onko ehken onni jäänytkin tulematta vai onko se jo kadonnut, onni, johon te luotitte?"
"Kyllä, niin se on!" vastasi Setti melkein kuiskaten. Hän veti kätensä äidin kädestä, etsi nenäliinansa ja peitti kasvonsa, koettaen tukehuttaa suonenvetoisesti esiin ryöpsähtävää nyyhkytystä. He antoivat hänen vähän tointua, ennenkuin jatkoivat tutkailujaan. Vihdoin aloitti hän uudelleen itsestään.
"He ovat tyhjyyttä täynnä! Heillä ei ole minkäänlaista sielua! Oi
Jumala, kuka sitä olisi osannut ajatella!"
"Kukako? Te itse!" sanoi äiti, joka pyyhki silmistään vihastuneen säälin kyyneliä.
"Me tiedämme sen ja häpeämme isän ja äidin edessä ja nuorta veljeämme emme voi edes ajatellakaan! Mutta itsemmekin edessä me kumpikin häpeämme, emmekä saata toisiamme nähdä. Siitä asti kuin pääsimme oikein selville tuosta kauheasta pettymyksestä, on meidän täytynyt paeta toisiamme kuin ihmisten, jotka yhdessä ovat tehneet kunnottoman työn. Ja kuitenkin on minulla ikävä sisartani ja hänelläkin varmaan minua! Mutta kun me olemme yhdessä, on kuin kumpikin tuntisi itsellään olevan pahan omantunnon!"
Martti ja Maria Salander kävelivät rinnatusten ja kiihtyneinä edestakaisin.
"Olkoon nyt tarpeeksi tällä kertaa! Sinun pitää, Setti, tulla meidän mukaamme; teidän pitää tulla toimeen keskenänne, siten on jo parempi. Nyt pese silmäsi, miehesi voi milloin hyvänsä ilmestyä, emmekä me itseämme näytä, ennenkuin olemme miettineet ja tiedämme mitä meidän on tehtävä!"
"Ei ole mitään tehtävissä!" vastasi Setti jonkunverran tointuneempana, "se on juuri niin, ettei meillä maailman silmissä ole mitään tavanmukaista syytä eroon."
Hän lähti ulos, seuratakseen isän neuvoa ja viruttaakseen silmänsä. Heti sen jälkeen hyökkäsi sisälle Isidor, joka matkalla oli saanut tietää, mimmoisia vieraita kotona oli. Hän oli hyvin iloinen ja tervehti appivanhempiaan ikäänkuin nämä olisivat hänelle hyvinkin mairittelevan yllätyksen valmistaneet. Sitten pyysi hän heti anteeksi, että hänen täytyi kiiruhtaa vielä kansliaan, mutta juoksikin sen sijaan kyökkiin ja ruokahuoneeseen tarkastamaan keitoksia ja pöytää, että oliko hänenkin arvoaan pidetty silmällä ja vieraista huolimatta pidetty huolta hänen omasta ruokahalustaan.
Pöydässä ei voinut huomata jälkeäkään siitä mitä oli tapahtunut. Setti rouva näytti itse tyyneydeltä, mikä vanhempain läsnäolosta ja hänen heille tekemästään tunnustuksesta vielä enemmän selveni ja lisääntyi. Äiti naisellisuudellaan tajusi tästä levollisuudesta ja itsensä hillitsemisestä, kuinka mitättömäksi tuon nuoren miehen oli täytynyt käydä puolisonsa sydämelle. Tämä kärsi häntä niinkuin kärsitään huonosta teosta, johon itse on syynä.
Isän täytyi kääntää huomionsa enemmän notariukseen ja hän ihmetteli itsekseen, etteivät häneltä olleet suomukset silmistä jo ennen pudonneet. Tämän suusta ei lähtenyt yhtään pyöreää, tai kuten tavallisesti sanotaan, järkevää sanaa. Tuolla nuorella ja nokkelalla virkoihin-hangottelijalla oli virka, koti ja vaimo; mutta siinä hänen persoonallisuutensa olikin jo lopussa ja saattoi vain useiden samanlaisten aikaansaamassa melussa vielä jostain käydä. Kodin hiljaisuudessa, jossa yksikin sana huomataan, ei hänestä ollut enää mitään jälellä.
"Me aiomme tänään iltapäivällä", ilmoitti Salander notariukselle, "käydä Lindenbergiläisten luona ja ottaa tyttäremme mukaan. Teillä kai ei ole mitään sitä vastaan, herra vävypoika? Hän sanoo teillä tosin olevan ulkona tehtäviä, mutta kenties kumpikin käy sentään laatuun?"
"Niin, miksei, herra appiukko! Minun haluttaisi itsenikin tulla mukaan, mutta täytyy sentään pyytää vapautusta!"
Isidor oli iloinen, voidessaan kunnialla vetäytyä pois, sillä vaikenevan anopin tutkiva silmä ei tehnyt hänelle hyvää. Sen sijaan saatteli hän rouvaansa ja tämän vanhempia vähän matkaa, kun he lähtivät.
Pihalla ihaili Salander uudelleen pyökkimetsikköä ja sen takana kohoavaa suuremman metsän valtaisaa latvastoa, ympäristö, joka hänen mielestään ei ollut rahalla maksettavissa.
"Kyllä vain, sievä se on!" sanoi vävy. "Kovin kauan se vain ei siinä enää seiso. Metsä kuuluu Unterlaubin kunnalle ja kuulutaan parin vuoden mennessä hakattavan pois; puukauppiaat ovat jo asiassa käsinä. Minä annan pyökkimmekin mennä samassa, yhtähän se on, ja saahan niillä sievoset rahat!"
"Oletteko järjiltänne?" huudahti Salander. "Pyökkinnehän yksin suojaavat taloa ja puutarhaa ja niittyä sora- ja ryönäjoukoilta, joita paljastetulta vuorelta alas vierii!"
"Se on minusta yhdentekevä!" vastasi tuo poikamainen notarius veltosti. "Silloin muutetaan pois ja myydään koko hökötys. Ikäväksihän se käy aina samassa paikassa kuukkailla!"
Salander puolestaan ajatteli eikä vastannut mitään. Setti rouva päästi Isidorin puheen aikana pari hämmästyksen sanaa, mistä kävi selville, ettei hän tulossa olevasta metsänhakkuusta tiennyt vielä tämän taivaallista, uusi osoitus miehen elämäntavasta sekin. Setti vaikenikin sen vuoksi ja sanoi vain enää: "Hyvästi, sinä ihana Soittola!"
"Mistä se oikeastaan on saanut nimen Soittola?" kysyi jälessä tuleva äiti.
"Hitto hänen tiesi, en minä vain osaa sitä sanoa! Maakirjoissa sanotaan vain: 'Talo ja tila, nimeltä Soittola' ja samoin on minun kauppakirjassanikin", selitti Isidor.
"Etkö sinä sitten ole kuullut, mitä ne siitä paikkakunnalla kertovat?" kysyi Setti rouva.
"Ei, minä en ole sitä koskaan kysellyt. Mistähän se sitten muka tulee? Minkä takia minun kotiani sanotaan 'Varpuseksi' ja mistä sellainen nimi on peräisin kuin 'Punainen mies'? Jonkunlaisesta höperyydestä kai!"
"Täällä pitäisi noin kaksisataa vuotta sitten asuneen muutaman saidan aatelisherran", kertoi Setti, "joka tahtoi kätkeä kuusi kaunista tytärtään maailmalta, etteivät he joutuisi naimisiin ja ettei hänen tarvitsisi heille myötäjäisiä varustaa. Tyttäret olivat kaikki soittaneet kanteletta ihmeen kauniisti sekä lisäksi laulaneet, mutta heillä oli yhteensä ollut vain kolme kanteletta, joiden kanssa kauniilla ilmalla aina puolet tyttäristä oli mennyt ulos pyökkimetsään sekä siellä kyllikseen soittanut ja laulanut, jonka jälkeen toiset kolme neitiä heidät vapautti ja vereksin voimin edelleen soitti. Niin kaikui metsikkö lakkaamatta kanteleensoitosta ja laulusta ja lisäksi auttoivat linnut mukana. Soiton ja laulun helinä oli viimein houkutellut ohi kulkevia herroja, metsästäjiä ja ritareita, he olivat tunkeutuneet metsään ja ruvenneet seurustelemaan noiden soittavien neitosten kanssa, ja vähitellen joutui yksi toisensa jälkeen naimisiin ja vanhuksen täytyi luovuttaa myötäjäiset. Mutta kun enää oli vain jälellä kolme tytärtä ja nuo kolme kanteletta, telkesi hän heidät soittimineen talon yläkertaan ja kuljetti avainta aina mukanaan. Nuo kolme vangittua tytärtä olivatkin sitten kirkkaina kuutamo- ja tähtiöinä vasta oikein liikuttavasti ja kuuluvasti laulaneet avonaisten, mutta rautaristikoilla varustettujen akkunain ääressä, niin että se veti kavaljeereja kaukaa ja saattoi heidät rakastumaan. He valloittivat talon oikein väkirynnäköllä, ympäristöläisten heitä siinä avustaessa, kolme tytärtä saivat valita ja junkkerin oli pakko maksaa vielä kerran myötäjäisiä. Siitä väheni hänen omaisuutensa, niin että hän, vaikka olisi hyvin voinut vielä elää, epätoivossaan päätti itse päivänsä. Siitä on peräisin sananparsi, jonka vielä nytkin ehkä kuulee vanhalta väeltä tällä paikkakunnalla: 'Sehän voi hirttää itsensä kuin Soittolan junkkeri!' Etkö sitäkään ole koskaan kuullut?"
"Ei kertaakaan! Tai en sitten ole sitä huomannut! Eikähän tuosta ole vahinkoakaan!"
Isä ja äiti istuivat nyt vanhemman tyttärensä kanssa junaan, joka vei heidät Lindenbergiin. Setti tunsi itsensä puolittain iloisemmaksi mieleltään, puolittain pelokkaaksi, kun hänen piti tavata ei ainoastaan sisarensa vaan tämän mieskin eikä tässä tapauksessa pitänyt paikkaansa sana, että onnettomalle on kärsimystoveri lohdutukseksi. Tuo täydellinen kaksoisolemus teki katumuksenkin kaksinkertaiseksi, sen sijaan että se olisi sitä vähentänyt; sillä kumpikin sisar näki toisessaan jälleen ei ainoastaan itsensä, vaan myöskin toistensa puolisoissa kumpikin oman harminaiheensa.
Mukavasti nousivat nuo kolme henkilöä perille tultuaan vuorenrinnettä ylös, kunnes saapuivat niin sanotulle maakirjurin virastolle. Tyyntä luonnon rauhaa sai täälläkin nauttia; se vain eroa, että täällä lehtimetsän sijasta laajaksi aukeneva näköala tarjosi tuota rauhaa mielelle, mikäli se oli vain avoin sitä vastaan ottamaan. Kun tuo pieni seurue pysähtyi hengähtämään, tuli hyvin hoidetusta kasvitarhasta palvelustyttö katsomaan, keitä tulijat olivat, ja eräästä alakerran akkunasta kurkisti keskenkasvuinen kirjuripoika, suussaan sikarinpätkä, joka arvatenkin oli herra notariukselta jäänyt. Mutta palvelustyttö vei tulijat, joita hän ei tuntenut, nurkan ympäri muutamaan lehtimajaan, jossa rouva puuhasi silitystoimissa.
Pöydällä oli vasta pestyjä kauluksia, kalvosimia ja muita hienompia liinavaatteita; lattialla seisoi hehkuva hiilikamiini. Mutta Netti rouva seisoi lehtiseinässä olevan akkunamaisen aukon ääressä ja katsoi käsi otsalla etäisyyteen, Münsterburgin luona olevaa sinistä vuorenselännettä kohti. Vuoren takasivulla sen täytyi Kreuzhalden olla, samalla kuin vuoren tännepäin kääntyneellä laella oleva, vienosti vihertävä ja ilta-auringon hipaisema täplä antoi aavistuksen siitä metsäniitystä, jossa isä oli tavannut tytöt kaksosten kanssa tanssimassa. Hiljainen suru väreili hänen liikkumattoman olemuksensa ympärillä, ja mitä puoliavoimesta suusta saattoi nähdä, oli se jotain itkuun pyrkivää.
Herättääkseen hänet raskaista unelmistaan lausui äiti lehtimajaan astuen tyttärensä nimen. Kuten sisarensa aamulla, niin katsahti Nettikin vanhempiinsa iloisella hämmästyksellä, riensipä päättäväisemminkin heitä vastaan. Mutta nähtyään heidän takanaan sisarensa, jäi hänkin heti seisomaan ja antoi kalveten vaipua kätensä sivuilleen, lausuen vain sanat: "Ah, Setti!"
Viimemainittu katumuksen tekijätärkin oli tällä ensi kerralla, jolloin he jälleen toisensa näkivät, ujo ja sanoi yhtä nolona: "Ah, Netti!" Mutta kun hän, joka oli jo vanhempain kanssa rauhansa tehnyt, oli pikemmin tointunut, tarjosi hän sisar raukalleen kätensä ja Netti tarttui siihen niin peloissaan kuin se olisi ollut kummituksen käsi.
"He tietävät jo kaikki ja tarkoittavat meille hyvää kuten ennenkin!" sanoi vielä Setti. Mutta niin syvä oli heissä tunto yhteisestä menneisyydestä ja yhteisestä erehdyksestä, etteivät: he vielä nytkään uskaltaneet toisiaan syleillä. Martti ja Maria Salander syleilivät nyt yhdessä molempia hairahtuneita lapsiaan ja menivät heidän kanssaan taloon.
Äiti tarkasteli nuorempaa tytärtään, joka oli yhtä kauniisti puettu kuin vanhempikin, poiketen vain siinä että hänellä lisäksi oli vahva kultainen rannerengas, jonka vanhemmat olivat hänelle kerran lahjoittaneet.
"Sinusta on tullut ylpeä, kun pidät rannerengasta silittäessäkin!" sanoi äiti koetteeksi, saadakseen tietää, oliko täälläkin siihen miehen tahto syynä. Netti mumisi jotain käsittämätöntä, Setti riensi hänelle avuksi ja vahvisti äidin arvelun todeksi, että nimittäin tuo demokraattinen kansanmies Julian tahtoi aina kotona ollessaan nähdä vaimonsa kädessä rannerenkaan.
"Eikö hän ole kotona, koskei hän itseään näytä?" kysyi isä.
"Hän meni jo aamulla aikaisin ylös metsään" vastasi Netti, "hänellä on siellä muuan linnustuspaikka ja viettää hän välistä siellä ylhäällä puolen tai kokonaisenkin päivän. Hän pyytää myöskin paljon pikkulintuja, joita hän paistettuna hyvin mielellään syö."
"Pyytääkö sinunkin lintuja?" kysyi isä toiselta tyttäreltään.
"Ei, hän kalastaa!" sanoi tämä.
"Jumalan kiitos, se minua vähän rohkaisee!" murisi Martti, "olenkin jo pitänyt niitä herroja liian tyhminä sellaisiinkin temppuihin! Tällä en sentään tahdo väittää, että jokaisen linnun- tai kalan pyydystäjän välttämättä täytyisi olla nero!"
Molemmat tyttäret hieman säpsähtivät noista isän kovista sanoista, jolloin äiti sen huomatessaan sanoi nuoremmalle: "Sinä voisit huolehtia meille sitten hyvää kahvia, ettei meidän tarvitse kovin kiirehtiä; sillä me aiomme jutella luonasi hyvän aikaa".
Kun kahvi oli nautittu, muodostui juttelu yleiseksi neuvotteluksi, johon molemmat maakirjurinrouvat ottivat järkevästi ja tyynin mielin osaa, sittenkuin he olivat ennättäneet tottua tähän kauan pelkäämäänsä kohtaukseen. Kuitenkin tämä oli noiden heistä huolehtivain vanhempain silmien edessä tapahtunut helpommin kuin he olivat luulleetkaan.
Martti ja Maria Salander harkitsivat lähinnä sitä, pitikö heidän ottaa tyttäret ilman muuta jälleen luokseen, vai oliko odotettava mitä aika mahdollisesti mukanaan toisi. Nuoret rouvat eivät oikeastaan eläneet huonosti tai kiusattuina miestensä kodissa; sadat naiset olisivat iloinneet, saadessaan vain viikonkaan kantaa noita kauniita vaatteita. Heidän onnettomuutensa oli, että he olivat kadottaneet rakkautensa kaksoisnotariuksiin ilman että nämä siitä tiesivät tai pitivät sitä huomiota ansaitsevana. Sillä he heti hyvin osoittivat sisällisen ihmisensä surullisen alastomuuden ja jäivät tyhjinä haamuina jälelle vaimojensa särkyneistä unelmamaailmoista.
Oli syytä epäillä, että nämä tyhjät haamutkin olisivat kohdelleet vaimojansa raa'asti ja pahoin, jolleivät nämä olisi olleet varakkaan miehen tyttäriä; taikka sitten sukelsi jälleen esille vanha epäilys, että he olivatkin alunpitäin olleet sydämettömien ja lisäksi kypsymättömien poikajunkkarien keinottelun esineinä, keinottelun, jonka uhriksi heidät sokea itsepäisyys oli langettanut. Mutta nyt päättivät he yksimielisesti ottaa kohtalonsa sellaisenaan ja sanoivat vain siitä iloitsevansa, ettei asiasta puhuttaisi mitään niinkauan kuin ei mitään pahempaa tapahtuisi. Ja kun vain yhteys vanhempain kodin kanssa sekä heidän molempain kesken oli entisellään, niin toivoivat he ajan voimaan luottaen oppivansa vähitellen kantamaan osansa, joka monille aviovaimoille ei ollut sen paremmaksi suotu.
Vanhemmat eivät edeltäpäin osanneet tätä vastaan mitään väittää. Nuoriin miehiin vaikuttamisesta ei voinut olla puhettakaan, koska nämä eivät voineet antaa sitä mitä heillä ei ollut, eikä asialla ollut sellaista puolta, johon olisi voinut tarttua. He rajoittuivat siis vahvistamaan noita idyllisissä unelmissaan niin onnettomasti pettyneitä lapsiaan tuossa heidän kunnioitettavassa päätöksessään harjoittaa kärsivällisyyttä sekä lupaamaan suojaa ja apua kaikkien onnettomuustapausten varalta. Ennen kaikkea he kuitenkin pyysivät, että tyttäret nyt ahkerammin kävisivät vanhempainsa luona, niin usein kuin mahdollista, yksinään ja yhdessä, miten vain sattuisi ja antamatta itseään pidättää. Sen he mielellään lupasivat ja päättivät myöskin tehdä niin sekä käydä jälleen toistensa luona niin usein kuin halua siihen olisi.
Tähän päättyi neuvottelu Julianin kotiintulon takia. Kummastuneena tervehti tämä seuruetta, jonka niin odottamatta tapasi, ja pahoili kovin, että juuri tänä päivänä oli tullut metsälle menneeksi. Pojalta, joka kantoi evässäkkiä ja metsästyslaukkua, otti hän nämä kamsut.
"Onneksi tuon minä ainakin jotain illallispöytään!" huudahti hän. "Onko sinulla vielä minullekin kulaus kahvia, rouva suurneuvoksetar? Niinpä niin, teitähän on siinä kolme, joten voitte meidät kaksi herraa kumoon äänestää! Täällä, sanon minä, on mitä paistaa, mikä onkin pian tapahtunut, jahka saalis on vain ensin kynitty. Aionpa taas itse käydä siihen toimeen!"
Hän tyhjensi metsästyslaukkunsa pöydälle ja yli kolmekymmentä lintupoloista nujerretuin kauloin ja sammunein pikku silmin, rastaita, peippoja, leivosia ja mitä ne kaikki lienevät olleetkaan, makasi siinä äänettömänä, kankeat jalat ojoina ja käyrät pikku kynnet löysinä siirottaen.
"Saattepa nähdä, mamma, että nämä maistuvat teistä kuin paras sokerileivos, jahka ne on saatu möyheiksi ja hyviksi! Mutta minä tahdon itse katsoa perään. Onkos kyökissä jotain rasvaa, rouva?"
"Pyydän, herra vävy, älkää hätäilkö!" sanoi rouva Salander, "me emme missään tapauksessa enää syö, mieheni ja minä, me olemme täysin kylläisiä ja aiomme vielä viimeisellä junalla mennä pois."
"Mutta, mestari Julian", työnsi Martti väliin, "ettekö sitten tiedä, että laululintujen metsästys on kielletty? Te Suuren Neuvoston jäsen?"
"Enhän minä, herra appiukko, ole metsästänyt, vaan virittänyt paulan ja siihen on sitten todellakin kutsumatta tullut pari peipposta. Muutoin ei kai mikään metsänvartia käyne minun kimppuuni!"
"Tasa-arvoisuutta lain edessä, eikö niin?" vastasi Salander Julianin puheeseen, joka ilmeisestikin tarkoitti, että hänen neuvoksen arvonsa suojelee häntä siitä.
"No, syököön kuka haluaa, minä paistan ne, sillä minulla on nälkä!" sanoi hän ja tyhjensi kahvikupin, jonka rouva oli hänelle tarjonnut. Sitten kahmusi hän linnut jaloista yhteen, aina viis kuus kahden sormen väliin ja lähti näitä riippuvia lintubuketteja kantaen huoneesta.
Kun appivanhemmat ja Setti vähän myöhemmin olivat poislähdössä ja menivät eteisen läpi, riensi hän kyökistä hyvästiä heittämään, edessään valkoinen esiliina ja toisessa kädessä veitsi sekä toisessa yksi noita paljaaksi kynittyjä lintusia. Verisiä sormiaan näyttäen pyysi hän anteeksi, ettei voinut paremmalla tavalla hyvästi sanoa kuin ojentamalla oikean kyynärpäänsä.
Lähtevät näkivät olevansa pakoitetut koskettamaan tuota koukistettua käsivartta sekä hiljaa sitä pudistamaan, sillä kädenpuristuksen korvatakseen.
Hänen vaimonsa, Netti rouva, oli hyvin hämillään eikä edelle kiirehtien ollut huomaavinaankaan tuota nuoren herkuttelijansa sopimattomuutta. Maria äiti ihmetteli itsekseen, kuinka nopeasti molemmat veljekset olivat raaistuneet, arvellen että heistä ajan oloon tulisi oikein tahditon ja tunteeton poroporvari pari.
Martti Salander harkitsi saamaansa vaikutusta toiselta kannalta. Netti tyttärelleen, joka aikoi saatella vanhempiaan ja sisartaan aina asemalle saakka, sanoi hän: "Onko sinun miehelläsi virassaan niin paljon aikaa, että hän voi kokonaisia päiviä uhrata tuollaisiin harrastuksiin?"
"Mitä siihen tulee", vastasi Netti, "niin on töiden paljous epätasaista; mutta totta puhuakseni en voi sanoa hänen lyövän tehtäviään laimin. Häneltä käy työnteko helposti, ilman pitkiä miettimisiä, ja sitten ei hän ole siitä milläänkään, saadessaan istua puolet yötä kansliassa, kun on tavallista enemmän työtä, ja kirjottaessaan yhtämittaa. Aivan äskettäin oli hän koko päivän poissa, Münsterburgissa, ja kun hän illalla puoli kymmenen aikana tuli kotiin, ei hän mennyt makuulle vaan kansliaan, vaikka hän näyttikin väsyneeltä. Kun kello löi kolme eikä häntä vieläkään ollut vuoteessaan, luulin minä hänen siellä alhaalla nukahtaneen; minä nousin ylös ja menin katsomaan, yksistään jo lampunkin takia, ettei mitään tavatonta tapahtuisi. Mutta hän istui vielä ja työskenteli. Hän oli itse laittanut kuntoon kokonaisen kasan kiinnekirjoja, maakirjojen otteita ja sen semmoisia, joiden valmistus muutoin on apulaisten tehtäviä, kirjoittanut kaiken siististi, vieläpä päällekirjoitukset huolellisesti fraktuuralla. Juuri oli hän taittamassa asiakirjoja kokoon ja merkitsemässä takasivuille noita kanslian omaisia titteleitä, kaikki hyvään järjestykseen. Tämän kaiken teki hän sen takia, etteivät kirjuri ja oppilas olleet työssään edistyneet ja että hän tahtoi jouduttaa töitä riittämiin asti eteenpäin. Hän ei ollut juuri hyvillään, että minä tulin sinne ja näin, kuinka hän oikeastaan teki sellaista työtä, jota varten hän palkkaa väkeä."
"Siinä on toki jonkinlaista hyväsydämisyyttä, siinä!" arveli Salander. "Entäs sinun Isidorisi, Setti, onko hänkin sellainen yötyöskentelijä?"
"Niin, kyllä hänkin toisinaan puuhailee kansliassa pitkät ajat", vastasi Isidorin rouva, "mutta en tiedä, tekeekö hän apulaisillekin kuuluvia töitä. Olen vain nähnyt, että hän tarkastaa kirjat läpi ja tekee muistiinpanoja."
Lindenbergin asemalla täytyi heidän erota. Vanhemmat nousivat heti Münsterburgiin menevään junaan, mutta Setti ja Netti jäivät vielä yhdessä odotussaliin, missä he alakuloisiksi käynein mielin hiljaa juttelivat, kunnes tuli Unterlaubiin menevä juna.
Eivät Martti ja Maria Salanderkaan olleet kotona ennen maatapanoa vastapäätä istuessaan ruusuisella mielellä. He olivat nyt vakuutettuja, että noiden kukoistavien tyttärien elämä oli käynyt autioksi ja että se nykyisellä kannalla säilyessään kävisi yhä lohduttomammaksi ja ikävämmäksi kuin loputon tihkusade.
Maria nojasi päätään käteensä ja katsoi ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.
"Onhan meillä vielä Arnold, joka toiveitamme ylläpitää", puhui hän yksikantaan, "mutta kuinka helposti nämäkin toiveet saattavat pettää!"
"Mutta eihän hän ole sitä varten olemassa, että me tällaista mahdollisuutta ajattelisimme", lausui Martti, "hän elää ja on ihmisten ilmoilla ja eläväthän tyttäretkin ja saavat hekin vielä paremmin elämästään iloita! Arnold saattaa nyt muutoin tulla piankin kotiin, jos haluaa; onneksi on hän pysynyt tervennä ja toivottavasti edelleenkin pysyy!"
"Tahtoisin hänen olevan jo kotona! Huomenna kirjoitan minä hänelle kirjeen!"
Pitennetyltä opintomatkalta palattuaan oli heidän poikansa aluksi liittynyt kauppaliikkeeseen, perinpohjin siihen perehtyäkseen ja harjaantuakseen. Ei kestänyt kauankaan, kun hän oli siksi selvillä asioista, että huomasi välttämättömäksi tai ainakin hyödylliseksi persoonallisesti matkustaa niihin maanosiin, joihin kauppahuoneen suhteet pääasiallisesti suuntausivat. Tässä kävivät hänen toiveensa yhteen isän kanssa, joka oli jo kauan kaivannut luotettavaa paikallisedustajaa, kun hän itse oli luopunut ajatuksesta tehdä ajoittaisin matkoja. Vuoden tai vähän toista oli Arnold oleskellut Brasiliassa ja oli hän valppaudellaan ja ripeydellään tehnyt jo hyviä palveluksia.
"Tuon tehtävänsä, laajentaa sikäläinen maatilamme sopivaksi istutusmaaksi", sanoi Salander, "on hän vallitseviin olosuhteisiin nähden suorittanut mahdollisimman hyvin, niin että meillä on nyt pitkäksi aikaa varma tukikohta, kuinka kauppasuhteet hyvänsä muuttukootkin. Johtajaksi on hän löytänyt muutaman toimeliaan ja uskollisen nuoren maanmiehemme, jonka me voimme ottaa tilapäisesti osakkaaksi, niin ettemme enää tarvitse mitään vieraita arentimiehiä. Ja mitä muihin toimiin tulee, niin on Arnold saamistani kirjeistä päättäen käyttäytynyt kaikkialla kauppatuttujen luona taitavasti ja viisaasti sekä jättänyt itsestään hyvän vaikutuksen. Onhan hänen tosin helpompi toimia kuin minun, jonka siirtomaissa täytyi käydä kulkukauppaa melkein tyhjin kourin. Mutta mikä minua ilahuttaa, on se, että meillä on poika ja liiketoveri, joka on kunnollisesti oppinut sekä nähnyt maailmaa maineen ja kansoineen. Ja kun hänestä lisäksi tulee riippumaton mies, tai hänhän on jo sitä, niin saa hän sanan kauneimmassa merkityksessä osakseen vaikutusalan, joka on meillekin kunniaksi!"
"Eläköön hän niinkuin hänen osakseen on määrätty", sanoi Maria, "eikä toisin, niin pysyy hän tyytyväisenä! Kunpa hän nyt aluksi olisi vain kotona!"
Kun he näin pojastaan puhumalla olivat hetkisen mieltään ilahuttaneet, palasi heidän surunsa tyttäristä taasen ennalleen, synnyttäen pitemmän äänettömyyden. Salander päätti synkät mietteensä lausumalla: "Erästä seikkaa minun on mahdoton selittää! Muistellessani nyt jälestäpäin, kuinka tytöt silloin öisessä puutarhassa, jossa minä heidän ja noiden kahden veitikan perille ensikerran pääsin, komentelivat poikiaan, että näiden täytyi käydä ja seisoa aina kuinka he tahtoivat; kuinka he sen jälkeen kielsivät näiltä seurustelun ja nämä tottelivat, — ja kun minä nyt näen, kuinka heillä ei enää ole vähintäkään vaikutusta, vaan ne vintiöt tekevät ja ovat tekemättä miten vain haluavat, vieläpä määräävät vaimoilleen puvut ja koristeetkin kuin itämaisille orjattarille ja nämä mukautuvat, samalla kun he eivät kuitenkaan enää rakasta ja kunnioita miehiään, niin täytyy minun yhä kysyä, kuinka tämä sopii yhteen ja kuinka se on mahdollista!"
"Eihän se harkitsemalla parane!" vastasi rouva Salander.
"Voisi sanoa, etteivät he kumminkaan puolin ole enää samoja ihmisiä, sen jälkeen kuin mielivaltaiset unelmat ovat haihtuneet. Toisella puolen on unelmien nuorukaisista tullut nuoria miehiä, jotka kääntävät raa'an puolensa esille ja jotka sitäpaitsi kuuluvat niihin, Jotka yhdestä poikamaisuuden ikäkaudesta siirtyvät toiseen; toisaalla taasen on tytöistä tullut aviovaimoja, unelmien kehräämä onni on hävinnyt ja jälelle jäänyt vain tavallinen siivous, joka estää heitä viheliäisyyttään vielä jokapäiväisellä riidalla ja toralla koristamasta; sillä luonnollisesti he hyvin tietävät, että se olisi ainoa tulos jokaisesta kokeesta saavuttaa heihin uudelleen vaikutusvaltaa. Onhan jo tuo entinen valta noihin nuoriin miehiin ollut sekin vain osa heidän mielikuvituselämäänsä. Mutta kaikki tämä on jo liiaksi sanottua! Me olemme tässä jonkun selittämättömän oikun, ilmiön kanssa tekemisissä, kuten sinä jo olet sanonutkin."
"Niin se lienee", vastasi mies alakuloisesti, "sellaista sattuu niin siveellisessä kuin fyysillisessäkin suhteessa! Taivas meitä armossaan varjelkoon!"