XVII
Joka päivä sisälsivät nyt sanomalehdet uutisia jatkuvista tutkimuksista, joiden tulokset eivät olleet niin toistensa kaltaiset kuin ne olivat Weidelichin veljesten jutuissa olleet. Siten saavutti jokainen toisiin nähden vissin alkuperäisyyden, jommoista ei koskaan olisi voitu mahdollisena pitää.
Isidorin virkapiiriin kuului joukko maalaiskuntia, jotka tähän aikaan puuhailivat parannusta luottosuhteisiinsa. He muodostivat yhdyskuntia keskinäisesti taatakseen kiinnelainoja ja sen semmoisia, sanoivat sitten yhteisesti irti epäedullisimmat kiinnekirjat ja tarjosivat lainanantajille uusia velkakirjoja huokeammin korkokannoin. Kun samaan aikaan monet kapitalistit eivät enää pitäneet luotettavana sijoittaa rahojaan osakeyrityksiin, tarttuivat he jälleen mielellään maaomaisuuteen. Ja notarius oli koko liikkeen välittäjänä ja johtajana. Hän järjesti lainan toisensa jälkeen, otti rahat vastaan, lunasti irtisanotut kiinnekirjat, maksaen entiset saamamiehet kuitiksi ja toimittaen uusille uudet kiinnekirjat sekä pitäen pöytäkirjaa minkä miehestä lähti: kun tässä kaikessa oli miljoonia kysymyksessä, niin menetteli hän ehkä hyvinkin vaatimattomasti, kun hän noista haltuunsa joutuneista suurista summista käytti ainoastaan muutamia satoja tuhansia koetellakseen onneaan pörssikeinottelussa. Kun hän ainoastaan menetti, mikä oli oikein ja kohtuullista sellaiselle, joka ei mitään ajatellut ja jonka toimintaa ei järki johtanut, niin huomasi hän pian olevansa pakoitettu korvaamaan varkain hankitun rahamäärän toisella samanlaisella ja jatkoi tätä yhä ahkerammin. Hän laati vain miehekkäästi velkakirjoja ja pidätti niillä saadut rahat, ensin jonkunlaista valintaa noudattaen, sitten umpimähkään. Sitäpaitsi tämä kaikki vaati laajaa ja monipuolista huolenpitoa, ja niin kykeni hän pitemmän aikaa pidättämään ihmisiä kaikenlaisilla tyhjillä puheilla, vieläpä tukalimmassa tapauksessa jollakin uudella yrityksellä heidät torjumaan, aina siinä toivossa, että suuremmoinen onni hänet vihdoinkin yllättäisi ja saattaisi kaikki järjestykseen. Hän oli vielä niinkin rohkea, että möi ulkomaisiin pankkiliikkeisiin useita kuoletettuja velkakirjoja, merkitsemättä niihin kuoletusta ja antamatta niitä takaisin velkamiehille; pöytäkirjoista hän ne sentään poisti. Tällä tavoin keinotteli hän useammin kuin kerran samalla velkakirjalla toisenkin summan.
Näistä asioista hoiti hän kauan aikaa jokseenkin huolellisesti salaista kirjanpitoa, kunnes se samoinkuin koko huijaaminen paisui yli hänen voimiensa eikä hän siitä enää ollut selvillä.
Julianin menettely ei ollut niin monipuolista ja rohkeaa. Hän tyytyi siihen, että jokaisesta valmistettavanaan olevasta velkakirjasta teki omin käsin ja yön hiljaisuudessa kaksoiskappaleen tai parikin sellaista, joita hän sitten säilytti erikoisessa aarrearkussa. Niinpian kuin hän nyt tarvitsi rahaa, otti hän näistä yhden tai useamman esille ja piti vain silmällä, olivatko alkuperäiset kappaleet omistajistaan päättäen varmoissa käsissä. Mutta jos varastossa syntyi puute, niin valmisteli ja muovaili hän kaiken muotoisia velkakirjoja kokonaan omasta päästään ja piti vain siitä huolen, että asianomaiset henkilöt olivat hyvissä varoissa eivätkä rahamarkkinoilla ajelehtineet. Hän sälytti hyvinvoipien talonpoikien hartioille velkoja kaukana olevien koroillaan eläjien hyväksi, jotka eivät tästä salassa tapahtuvasta rikastuttamisestaan osanneet uneksiakaan. Kun erittäinkin nämä kokonaan todellista perustusta vailla olevat kiinnitykset näyttivät hyvin luotettavilta ja pankkivirkamiehet, nähdessään niissä olevat nimet, hyväksyivät ne, niin rajoittui Julian lopuksi kokonaan tähän hyötypuunsa mukavampaan haaraan, johon hän ripusti runsaasti hedelmiä; niitä hän sitten aina tarpeen mukaan poimi, voidakseen kuukauden viimeisenä päivänä peittää melkoiset pörssihäviönsä.
Hänkin piti tuosta sivuliikkeestään kirjaa, ensinnäkin ettei löisi laimin koronmaksuja pankkeihin, mikä ei olisi ollut viisasta, mutta sitten myöskin sen takia, että kykenisi hyvässä järjestyksessä maksamaan takaisin lainaamiaan rahasummia. Se oli juuri molemmissa veljeksissä inhimillisen ihanteellisuuden jäännöstä, että he harjoittivat vääryyttä edellyttäen Onnettaren avulla voivansa sen oikeaan aikaan hyvittää eikä suinkaan häviöön joutua. Se se heidän kevyttä mieltään piti vielä keikauksen jälkeenkin pystyssä sekä antoi heille tietoisuuden, etteivät he kuulu tavallisten halveksittujen syntisten joukkoon.
Noin viikko jälkeen paon sai Netti rouva Julianilta kirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut matkalla johonkin portugalilaiseen satamaan. Osoite oli kirjoitettu väärennetyllä käsialalla.
"Hellästi rakastettu, kunnioitettava puolisoni!" kuului kirje. "Katkera kohtalo on minut temmannut sinun sivultasi (lienet saanut jo asiasta lähemmin kuulla!) ja pakoittanut minut jättämään sen pienen maarääsyn, jossa minä olen syntynyt ja nuoruuden kokemattomuudessani kompastunut yleiseen turmelukseen. Pakolaisena ja pannan alaisena riennän minä kohti parempia maailmoja, missä vapaa miehen henki saa täyden tilaisuuden kehitykseen ja jossa minä lyhyessä ajassa toivon sovittavani sen harha-askeleen, mihin poroporvarillinen ja rahanahnas kaupusmaailma minut vietteli. Minä voin sinulle, kallis puolisoni, pyhästi vakuuttaa, että tämä harha-askel oli pitkällistä marttyyriutta, että sen aiheutti taistelu olemassaolosta, jota heikompi minä toistaiseksi olen, niin, sanon juhlallisesti: toistaiseksi! Ja nyt, rakas vaimoni, niinkuin minä kerran olen luvannut ikuista uskollisuutta senkin tapauksen varalta, että vanhempasi tekisivät sinut perinnöttömäksi, niin luotan minä nyt sinunkin uskollisuuteesi ja toivon, että sinä säilytät sen minulle, nyt kun minä olen tehty isänmaahani nähden perinnöttömäksi! Niistä maista, joiden läpi minä tähän saakka olen myrskyn nopeudella matkustanut, en voi sinulle mitään mieltäkiinnittävää kertoa, kun en luonnollisesti ole ollut tilaisuudessa mitään huomioita tekemään. Mutta sieltä merien takaa toivon minä voivani sinulle perinpohjin kuvata sitä uutta maailmaa, joka minulle on aukeava, niin pian kuin olen päässyt tukevalle pohjalle. Siihen saakka minä en myöskään voi sinulle mitään osoitetta antaa. Sano arvoisille vanhemmillesi minulta sydämellisimmät terveiset sekä ole niin hyvä ja sano samoin minun vanhemmilleni ja pyydä heiltä minun puolestani anteeksi! Minun on nyt mahdoton heille kirjoittaa. Myöskin kälylleni Settille tuhansia terveisiä! Surkuttelen vain veli parkaani, jonka he sieppasivat kiinni! Minä luulen aavistaneeni, että hän tietämättään näytti minulle huonoa esimerkkiä. Mutta mitäpä siitä, vielä se meillekin aurinko nousee! Ja nyt jää hyvästi, rakkaani! Onnellisiin näkemiin, jahka olen sinulle sijan valmistanut! Uskollinen puolisosi J. W."
Illalla teetä juotaessa, kun kaikki olivat koolla, antoi Netti omaistensa lukea tuon kirjeen. Se vaikutti melkein hupaisesti, vallankin kun he näkivät tuon hyljätyn rouvan pysyvän niin tyynenä. Sillä hän oli nyt tilinsä lopullisesti päättänyt, toivomatta miehensä parantumisesta enää mitään. Maria rouva tunsi itsensä melkein tyytyväiseksi, mutta Setti sitävastoin oli yhä alakuloinen, syystä että hänen miehensä oleili mitä lähimmässä läheisyydessä, joskin vapautta vailla.
Siinä iltamyöhällä tuli vielä herra Möni Wighart nauttimaan kupin sitä kiitettyä teetä, jota Salander osasi hankkia. Viimemainittu ei ollut viimeaikoina seurustellut ihmisten kanssa ja näki sen vuoksi mielellään, että tuo osaaottava ja kuitenkin aina vaatimaton toveri tuli toisinaan hetkiseksi puhelemaan.
Maria rouva oli jo aikoja sitten antanut hänelle anteeksi sen kerrallisen kepposen, kun hän Martin ensi kertaa Brasiliasta palatessa oli houkutellut hänen ikävällä odotetun miehensä melkein kotikynnykseltä ravintolaan.
Hän haki heti Wighartia varten esille pullon.
Tämä huudahti teeskennellystä "Ohoo! Taidetaanpa pitää minua viinaveikkona!" ja kun Salander oli pullosta kaatanut hänen lasinsa reunoja myöten täyteen, lisäsi hän: "No, olkoon nyt yks' kerta!"
"Miksi minä vielä näin myöhällä tulen", jatkoi hän sitten, "niin siihen on syynä eräs hauska juttu, joka minun täytyy kertoa! Se hiukan huvittanee teitä! Tuo käpälämäkeen livistänyt mestari ja notarius Julian (anteeksi, Netti rouva!) esiintyy vielä joka päivä kelpo humoristina!"
"Humoristina?" huokasi Netti, "Voi hyvä Jumala!"
"Niin, kuulkaahan vain! Minä tulen juuri Neljästä Tuulesta, missä istui muutamia herroja, jotka ovat koko päivän olleet tekemisissä noiden Julianin asioiden kanssa. Vielä vähän ennen lähtöään talletti hän yleiseen Hätäapupankkiin muutaman sievosen uuden kiinnekirjan, joka oli kirjoitettu kymmenelle tuhannelle frangille sekä sai siitä pankissa kuusi tuhatta frangia. Velanottajana tuossa kiinnekirjassa on eräs vanha, rikas ja saita talonpoika, Agidiksi sanottu, jonka talo ja maa siis ovat kiinnityksessä, sekä lainanantajana hänen veljensä, eräs toinen vanha saituri ja tunnettu koronkiskuri, niin sanottu Nenäpuron tahkuri. Näiden veljesten välillä on sitten vuosikymmenien käynnissä perinnönriita, jonka he päätetyksi saatuaan alkavat aina alusta. He elävät kuin kissa ja koira ja pitävät toisiaan elämänsä kirouksena, ilman mitään syytä, kummallakin kun olisi tarpeeksi jo omassa itsessään. No hyvä, nuo vanhukset olivat tänään monen muun ohella kuulustelussa. Kun heidän vuoronsa tuli, näytettiin heille tuota kiinnekirjaa ja kysyttiin, oliko se oikea. Ensinnä otti sen käteensä oletettu velallinen, pantuaan ensin silmälasit nenälleen; muutoin ovat molemmat huonokuuloisia eivätkä ymmärrä läheskään tavallista puhetta. Tuskin oli talonomistaja tutkinut sen läpi ja saanut selville, että hän olisi vihatulle veljelleen velkaa kymmenen tuhatta frangia, niin joutui hän peloittavan vihan valtaan, ja repäsi paperin halki ylhäältä alas asti ja niin raivosta vapisevin käsin, että molemmat puoliskot olivat reunoistaan kuin sahanterät.
"Mutta tahkuri, joka luuli veljensä tärvelleen hänelle kuuluvan tärkeän asiakirjan, karkasi hänen kimppuunsa ja siinä tuokiossa hamuilivat heidän kyntensä kiinni toistensa kaulahuiveihin ja vanhuudesta voimattomilla nyrkeillään vasaroivat he toisiaan päähän. Kun heidät vaivalla oli eroitettu ja he seisoivat siinä läähättäen, huudettiin heidän korvaansa, kuinka asia oikeastaan oli. Mutta niin pian kuin he olivat kuulleet, että joku oli nostanut kuusi tuhatta frangia sillä velkakirjalla, joka hätäpäisin yhteen liitettynä makasi pöydällä, niin kävivät he mistään muusta huolimatta uudelleen toistensa kimppuun ja kynsivät tuossa tuokiossa toisiltaan leuat ja posket ja repivät rikki toistensa sieramet. Valtavan naurun kaikuessa, joka lopulta voitti virallisen vakavuuden, eroitettiin heidät taasen. Kaksi miestä tarttui luultua velanantajaa hartioista, painoi velkakirjan hänen nenänsä eteen ja vaatien hänen vastaamaan ainoastaan niin tai ei, kysyi häneltä, oliko hän nuo kymmenen tuhatta frangia itse tai jonkun toisen kautta antanut Lindenbergin notariukselle, että tämä antaisi ne Agidille, joka siinä hänen rinnallaan seisoi sekä sitä vastaan saanut ja joskus hallussaan pitänyt tätä samaa velkakirjaa?
"Tuskallisen harkinnan jälkeen, jonka kuluessa hänen nenästään tippui verta tuolle onnettomalle velkakirjalle, rääkäsi hän lopuksi: 'Ei, min' en tiedä siitä mitään! Antakaa minun mennä!'
"'Mutta minä tahdon tietää, kuka minun talollani on saanut kuusi tuhatta!' kirkui toinen, jolle asia ei vielä ollut selvillä. Hänet vietiin kuitenkin pitemmittä selityksittä ovelle, jossa muut todistajat odottivat. Heille annettiin heidän hattunsa ja keppinsä sekä laitettiin heidät menemään. Mutta tuskin olivat he päässeet kadulle, niin käytti tuo kirottu intohimo kauan kaipaamaansa tilaisuutta hyväkseen ja yllytti noita hullaantuneita saitureita uudelleen toistensa kimppuun. Niin juoksivat he toinen toista puolta katua eteenpäin, tietämättä minne ja kykenemättä mieltään malttamaan sekä syytelivät toisilleen kauheita häväistys- ja uhkaussanoja; se oli, herra nähköön, vastenmielinen esimerkki siitä, mihin kurja ahneus ja kateus voi kaksi ijäkästä veljestäkin saada. Minä tulin juuri siihen ja juoksin yleisön mukana noiden raivostuneiden perässä, kunnes he yhtäkkiä kävivät toistensa kimppuun, hosuen pitkillä orapihlajakepeillään, osaamatta kuitenkaan toisiinsa. Silloin tuli siihen poliisi ja vei nuo äijä poloiset poliisikamariin. Sen jälkeen minä menin Neljään Tuuleen, jossa kuulin koko jutun, kuten olen kertonut.
"Eikö se ole juonikas kepponen notariukselta, oikeinpa erinomainen päähänpisto, punoa hiuksistaan nuo rahanahnaat velivanhukset velallisena ja velanantajana yhteen samalle kiinnekirjalle? Paljon heillä tosin ei enää hiuksia ollutkaan ja päälle päätteeksi repivät he toisiltaan nekin harvat haituvat, joita pään ympärillä vielä riippui!"
"Ei se ollut mikään hauska päähänpisto", sanoi Netti; "minä muistan nyt, että hän jo kerran ennen valitti, kuinka hän oli lainanhakijoille tiedustellut rahoja noilta kummaltakin rikkaalta ahmatilta, mutta kuinka kumpikin oli hänet karkeasti luotaan työntänyt. Nyt hän on kumminkin mitään kysymättä käyttänyt juuri heitä hyväkseen!"
"Hän luultavasti tahtoi jo silloin vakoilla heitä. Nyt saa luonnollisesti Hätäapupankki kärsiä vahingon!" vastasi Salander. "Itse asiassa se sentään on surullisen lystikäs ilmiö!"
"Niin kyllä!" vastasi Maria rouva, "se on kaamean komeata kuten saattaa sanoa pimeässä yössä tulipalon nähdessään! Varjelkoon meitä taivas!"
Heidän siinä puhellessaan, kello oli jo sivu puolikymmenen, soitti joku kovasti ovikelloa. Hetkisen perästä toi Leena kirjeen, jonka vankilanpalvelija oli antanut. Johtaja oli sen antanut tälle jo jälkeen puolisten, mutta paljon työn takia oli tämä vasta nyt päässyt kotiinsa ja kuitenkin vielä tuonut kirjeen, kun vankina oleva Weidelich oli sitä pyytänyt.
Kirje oli todellakin Isidorin kädestä lähtenyt ja osoitettu Settille, joka säpsähti.
"Joko se mies meni?" kysyi Salander ja kun palvelia myönsi sen, arveli hän, että kun kerta oli kirje Julianiltakin, niin saattoi ottaa Isidorinkin kirjeen vastaan. Settin sopi lukea se ensin itsekseen, ennenkuin muille sen antoi. Asioita oli, arveli hän, ruvettava nyt katselemaan niiden omituisilta puolilta, muutoin niitä olisi tukala sivuuttaa.
"Minä sain tarpeeni Nettin saamasta kirjeentapaisesta", sanoi Setti, "enkä epäile, etteikö tämäkin epistola olisi samanarvoinen. Minä en halua sitä lukea, vaan lahjoitan sen teille! Lukekaa, minä menen nukkumaan!"
Hän nousi samassa ja aikoi mennä. Mutta isä pidätti häntä.
"Odotas!" sanoi hän, "sinun on myöskin kuultava se ja samoin herra Wighartin! Äiti lukekoon sen ääneen; jos siinä esiintyisi hänelle jotain vastenmielistä, niin voihan hän heti lakata!"
"Sinä vanha viisastelija!" hymyili Maria Salander; "anna tänne se kirje." Vaikka hänen miehensä oli jo monena vuonna tarvinnut lukiessaan silmälaseja, luki hän tuon kirjeen paljain silmin ja lamppuakaan lähemmäs pyytämättä.
"Rakas, kallis puolisoni! Vihdoinkin olen siinä mielentilassa, että voin täältä vankilasta käsin antaa itsestäni elonmerkkejä. Minä en tahdo nyt laajemmin kajota siihen, mitä minä tähän saakka olen kärsinyt. Jos Jumala suo, ei tulematta jää päivä, jolloin, jälleen saamme yhtyä ja jolloin tuttavallisessa juttelussa voimme tarpeeksi katsella kulunutta onnettomuuden aikaa. Olkoon se siis siksi! Nykyhetkeä varten vaivaisin minä sinua vain muutamilla pikku toivomuksilla, joiden toteutuminen olisi minulle tässä väliaikaisessa tilassani hyödyksi. Kun kuulustelujen kuohunta näyttää vähitellen asettuvan, jää minulle siksi paljon vapaata aikaa, että toimettomuus käy piinaavaksi. Niinpä olen minä miettinyt ruveta, tehdäkseni itsestäni tiliä kuin myöskin hyödyttääkseni mahdollisesti yhteiskuntaa, ruveta kirjoittamaan sosiali-pedagogista tutkimusta virkarikoksista ja niiden syistä valtio- ja kansanelämässä sekä viimemainittujen poistamisesta, katsottuna itsekokeneen kannalta. Valitettavasti minulta puuttuu hyviä kirjoitusvehkeitä, jollaisiin olen tottunut; ne mitä täällä saan, ovat viheliäistä lajia. Lähetä minulle sen vuoksi kirja valkoista, vahvaa, mutta hyvin kiillotettua paperia sekä edelleen yksi kotelo käyttämiäni kynänteriä, jotka sinä kyllä tunnet, ja pullo sinistä läkkiä sekä samoin punaista ynnä kaksi kynänvartta. Näitä kaikkia saat parhaiten I. G. Schwarz & Kumppanin kaupasta. Ruokaan nähden minulla toistaiseksi ei ole mitään hätää, kun vanhempani ovat taanneet minulle hoidon; sillä tiedäthän, että minut raahattiin aivan rahatonna pois. Kuitenkin vähäinen parannus olisi hyvin suotavaa, jonka takia alla oleva luettelo. Lopuksi puuttuu minulta sopivaa lukemista. Kirjoja on kyllä saatavana, mutta ne sopivat paremmin lapsille ja ojennuslaitosten hoidokeille. Hyvä maantieteellinen tai historiallinen kuvaus Pohjois- ja Etelä-Amerikan valtioista olisi tervetullut, samoin jokunen nidos Gerstäckeriä tai niin toisin. Myöskin minulta puuttuu yönuttu, jonka unhoitin. Sinä voisit ehkä kunnanesimiehen kautta toimituttaa sen Tuskulumistamme. Varmaankin se riippuu vielä oven takana, kuten aina ennenkin. Tee minulle siis se hyvätyö ja ota huomioosi seuraava luettelo nykyisistä toivomuksistani:
1. Yllämainitut kirjoitustarpeet;
2. Yötakki;
3. Eidamerjuustoa, 1 kappale, keskulaista kokoa;
4. Salamimakkaraa, isoa 1/2, pientä 1/1;
5. Astia syltättyjä väskynöitä;
6. Pullo konjakkia;
7. Kirjoja kuten yllä;
8. Pari tusinaa sikareja kokeeksi, keskulaisen väkeviä;
9. Hiusharjani, jotka unhoitin. Ehkä saatavana samalla kuin yötakkikin;
10. Yksi tai kaksi kaulahuivia. Muuttumatta sinun uskollinen
Isidorisi.
J. K. Sopivaisuuden vuoksi luulen olevan syytä julistaa jo nyt eroavani Suuresta Neuvostosta. Kuitenkin tunnen tarvetta seurata asioita niin hyvin kuin mahdollista. Ehkä appiukko olisi niin hyvä ja toisinaan antaisi minulle tietoja tärkeimmistä keskusteluista ynnä toimittaisi minulle istuntokertomuksia."
"Kiitos luottamuksesta!" murisi Martti Salander. "Oletko sinä lopussa, Maria?"
"Kyllä, Jumalan kiitos!" vastasi tämä ja pani kirjeen pois. "Kuinka sinua, Setti, kirje miellyttää? Aiotko lähteä ostelemaan pyydettyjä tavaroita?"
Kirjeen lähettäjän puoliso sanoi, nenänpää huomattavasti kalpeana:
"Minulla on vilu, minä menen vuoteeseen! Hyvää yötä jokaiselle!"
"No, veli Möni, eikö hänkin ole humoristi?" sanoi Martti, kun toinen tyttäristä oli poistunut.
Wighart oli pannut jo sikarinlopin pois. "Ei, siinä lakkaa jo pila!" sanoi hän ällistyneenä, "astia syltättyjä väskynöitä kukisti minut kokonaan!"
"Eidamerjuusto ja paperi tutkimuksia varten ei sekään ole hullumpaa, samoinkuin neuvoston keskustelut!" huokasi Salander. "Ei jälkiäkään häpeästä tai katumuksesta, pelkkää pöyhkeyttä vain! Minusta tuntuu aivankuin istuisimme ontolla maankamaralla!"
"Ei nyt heti niin epätoivoisesti!" tyynnytti äiti, "jos muutamain päät ovatkin onttoja, niin voi maa toki vielä vähän aikaa kestää! Mutta huomenna minä kuitenkin aion mennä Varpuseen katsomaan, kuinka vanhukset voivat! Ehkä se on paremmin paikallaan käydä siellä hitusen lohduttamassa!"
"Hyvin puhuttu, rouva!" sanoi Wighart. "Minä olin eilen taas kerta rauhantuomarin luona Punaisessa miehessä, hänellä on taas jaloa nuorta viiniä; mies on tosin jo valkea päästään, mutta yhä vielä hilpeä! Siellä minä kuulin, että rouva Weidelich oli joutunut vuoteen omaksi, kun toisen pojan pako tuli tiedoksi ja että ukko Weidelich kuljeksii kuin varjo pitkin seiniä. Mutta yhäti kuului hän olevan työssä, vieläpä nousevan tuntia aikaisemmin ylös ja menevän myöhemmin maata, aina äänetönnä, puuhaillen kaikkea mahdollista, ikäänkuin sillä onnettomuuden tahtoisi karkoittaa tai tapahtumattomaksi tehdä. Ja sen ohessa huolehtii hän vielä vaimostaan ja tämän hoidosta! Mutta nyt min' en tahdo teitä, hyvä herrasväki, enää kauemmin rasittaa! Pysykää terveinä ja rauhallista yötä! Mutta kuinkas siinä kirjeessä nyt olikaan, juolahtaa tässä vielä mieleeni. Katsotaanhan!"
Hän otti vielä auki olevan kirjeen ja luki.
"Aivan niin, siinähän se on! salamimakkaraa, suurta puoli, pientä kokonainen! Se kuuluu sentään hullunkuriselta! Hyvää yötä vielä kerran!"