XVIII
Maria Salander kiipesi todellakin seuraavana päivänä jälkeen puolisten ylös Varpuseen, kulkien sitä tuttua tietä, jota hän oli kerran kulkenut, kun pikku Arnold häntä odotti. Hän tapasi ukko Weidelichin kasvitarhassaan, jossa tämä toimitti syysaskareita, siivosi kihveli kädessä tarpeetonta törkyä ja lakastuneita kasvinjäännöksiä sekä opasti paria kolmea työmiestä. Hän näytti tuossa lyhyessä ajassa tulleen kymmentä vuotta vanhemmaksi.
Kun rouva Salander penkkien välitse hitaasti läheni, työnsi hän lapion maahan ja tuli vanhaa hattuaan kohauttaen vastaan.
"Älkää antako itseänne häiritä! Minä tulin vain katsomaan kuinka te voitte ja kuinka rouvan laita on. Me olemme kuulleet, että hän on sairaana."
"Te olette kovin ystävällinen!" sanoi Jaakko Weidelich. "Valitettavasti makaa muori vuoteessa ja on huono! Hän sai halvauskohtauksen, kun kuultiin että Julian on karannut ja että hänkin on yhtä pitkällä kuin toinenkin. Ettekö kävisi hetkiseksi sisään — minä en osaa sanoa juuri mitään, hyvä rouva!"
"Mutta voihan hän toki puhua?"
"Ainoastaan hitaasti, hän on puolittain lamautunut enkä tiedä mitä tässä vielä tapahtuu!"
"Rouva parkaa! Minä haluaisin häntä sentään tervehtiä, jos se käy päinsä!"
Tuo huolien painama mies vei hänet taloon sekä johti asuinhuoneeseen, jossa noiden onnettomien poikien äiti makasi vuoteessa.
"Amalia, täällä on rouva Salander, hän on niin hyvä, että on tullut sinua tervehtimään!" Sairas lepäsi syvällä sini- ja valko-ruutuisten sänkyvaatteiden keskessä; Jaakko nykäsi pään alla olevia tyynyjä suoraan, että sairas saattoi paremmin ympärilleen katsoa. Maria istui tuolille, joka oli vuoteen vieressä valmiina. Hän tarttui sairaan toiseen käteen, jota tämä kykeni liikuttamaan, ja muutamin lohduttavin sanoin kysyi tuon koettelemusten uhrin vointia. Tämä käänsi silmänsä häntä kohti ja katsoi kummastuneena.
Hän ei sanonut muuta kuin: "Molemmat menetetty!"
Sitten vaikeni hän raskaasti hengittäen, kunnes hän oli koonnut muutamia sanoja lisää: "Minä en voi pitää ajatuksiani koossa, kun pojat kaukana toisistaan. Täällä toinen, tiedä missä, ja toinen merellä, ah, minä en näe kumpaakaan enää, ei koskaan!"
"Älkäämme niin sanoko, se menee kaikki ohi ja muuttuu jälleen hyväksi!" koetti Maria Salander lohduttaa vastoin omaa vakaumustaan; hän ei voinut toisin tehdä, sillä hän syvästi tunsi ja käsitti tuon avuttoman äidin kärsimykset; päinvastoin oli hänestä paha, ettei hän hyvästä tahdostaan huolimatta löytänyt parempia sanoja.
Mutta sairas liikutti kieltävästi päätään niin hyvin kuin voi.
"Ei, min' olen kuullut, luullakseni, että he ovat veijareita eivätkä tahdo tulla takaisin, ehkä kunniattomina, niin vintiö-, niin vintiömäisiä, ne pellavapäät. Ah, herra Jesus, he olivat niin rakkaat — ei, nytkin vielä —"
Pää vaipui sivulle ja hän sulki silmänsä.
"Hän on nyt vain väsynyt ja koettaa nukkua!" sanoi Jaakko Weidelich, nähdessään, että rouva Salander säikähti. Tämä nousi hiljaa ja meni hänen kanssaan ulos. Suuremmassa huoneessa tarjosi tuo itsekin väsynyt mies hänelle uudestaan tuolia; hän huomasi Weidelichin haluavan vielä jotakin puhua ja istui hänen rinnalleen penkille.
Marian kysymykseen, oliko hän onnettomuudesta jo paljonkin saanut vahinkoa kärsiä, vaimonsa tilaa lukuun ottamatta, vastasi hän, että kaikki, mitä hän oli koonnut, oli suurimmaksi osaksi, melkeinpä kokonaan menetettyä. Virantakaajana molemmille pojille oli hänen täytynyt takaussummat jo panna talletukselle. Niin pian kuin oikeudenkäynti oli ehtinyt vissille asteelle, vaadittaisiin ne ulos. Hänellä oli tosin vielä kanssatakaajat, mutta niiden tarvitsi maksaa vasta sitten, kun hän ei kykenisi enää mitään suorittamaan. Lisäksi nämä olivat sukulaisia, joiden soimauksia ja ylenkatsetta hän ei tahtonut kärsiä.
"En minä talostani joudu pois, mutta velkoja tulee paljon, joiden korot suorittaakseni minun täytyy tehdä työtä ne muutamat vuodet, jotka minulle vielä jäävät, jos minä yleensä tämän ajan ohi pääsen! Vaimoni minä kyllä menetän ja siitä koituu myöskin suuri häviö! Pahinta kuitenkin on, etten minä tiedä, kuinka pojat on sitten taas jaloilleen autettava, kun he ovat rangaistuksensa sovittaneet! Joko minä silloin vielä elän tai en, niin ei ole enää mitään jälellä; ja he ovat vielä yhä luonnollisia lapsia!"
"Sitä te ette saa niin vaikealta kannalta ottaa", sanoi Maria Salander, "he ovat yhä vielä tarpeeksi nuoria kunnialliseen työhön; ja jos elämä koskeekin kovasti, niin ei se ole heille vahingoksi! Kumpikin heistä on kirjoittanut vaimolleen; kirjeet tulivat sattumalta samana päivänä. Minä en haluaisi niitä teille näyttää, hyvä herra Weidelich, sillä kummastakaan kirjeestä ei huomaa mitään muuta kuin että he eivät ollenkaan tunne eivätkä käsitä todellista asemaansa! Minä en sanoisi sitä isälle, jollen ajattelisi, että se hiukan auttaa teitä katselemaan asioita niiden oikealta kannalta."
Mies paran kasvot kävivät jos mahdollista vieläkin kapeammiksi ja vapisevin silmäkulmin vastasi hän sivulle katsoen: "Niin se lienee, minä alan sen käsittää!"
Tuskan vallassa pysyi hän itseensä vaipuneena kuin ihminen, joka koettaa ottaa jäähyväisiä hänelle välttämättömästä käsityksestä.
"Me olemme tämän jutun alkaessa", sanoi hän sitten, "vaimoni ja minä, neuvotelleet ja miettineet, mistä pojat ovat tuon kelvottomuutensa perineet. Me olemme tosin rahvaan keskeltä, emmekä kumpikaan kykene isovanhempiamme ja heidän aikaansa kauemmas muistamaan; mitä heitä ennen on ollut, siitä me tiedämme yhtä vähän kuin pakanoista, joista me kaikki polveudumme. Mutta jos minun isoisäni aikana esimerkiksi olisi jotakin tapahtunut tai jotakin olisi rangaistu, niin olisi minun isäni sen tiennyt ja siitä puhunut, sillä hän puhui usein isovanhemmistaan. Ja niin on vaimonikin laita. Ainoastaan eräästä isoisänsä veljestä oli hänellä hämärä muisto, että se olisi kerran varastanut pienosen astian omenaviiniä, tosin armeliaisuudesta, sillä huonotapainen ajuri oli jättänyt sen auringonpaisteeseen ja itse istui varjossa kapakassa. Sen vuoksi kuuluu hän istuneen tyrmässä, nimittäin se isoeno."
"Sehän nyt ei kuulu mihinkään", sanoi Maria rouva hymyillen, vaikkei toinen suinkaan ollut tahtonut mitään leikkiä laskea. Hän nousi lähteäkseen. Jaakko ukko epäröi hetken ja ilmaisi sitten arasti, että hänellä oli vielä sydämellään jotakin, joka häntä painoi. Maria rouvan kehoituksesta jatkoi hän: "Minä luulen nimittäin, että lastemme avioliitot päättynevät nyt. Vaimoni ei tahtonut siitä mitään tietää, kun hän vielä saattoi puhua, ennen toisen pakoa. Mutta minä voin ja minun täytyykin se myöntää, jos nuoret rouvat vaativat eroa! En tiedä, kuinka se muutoin kävisi, varsinkin sen jälkeen mitä kuulin poikain kirjoittamista kirjeistä. Se painaisi minua hädässäni kaksinverroin, jos minun pitäisi nähdä omain lasteni tahtovan edelleenkin häpeällä kunnon perhettä rasittaa. Ei, elkää te luulko, rouva Salander, että minä sen askeleen pahakseni ottaisin ja etten minä osaisi sitä pitää täysin oikeutettuna! Tämä minun piti vielä saada sanotuksi ja pyydän myöskin, ettette minua ja vaimoani vihaa kaikkien niiden ikävyyksien tähden, joita meidän puoleltamme olette saaneet ja vieläkin saatte kokea!"
Maria Salander ojensi hänelle kätensä.
"Ei lainkaan se ole niin kuin te otaksutte!" sanoi hän. "Tyttäriemme on kyllä erottava noista onnettomista miehistään; he ovat saaneet paljon enemmän kärsiä kuin te tiedättekään, ja lisäksi ovat he vaienneet. Eivätkä he ole aikoneetkaan ottaa enää sitä tulevaisuudessa kärsiäkseen, emmekä mekään sitä sallisi. Mutta minä kiitän teitä omaisteni nimessä tuon kunnioitettavan mielipiteenne johdosta ja vakuutan teille, että me, hyvin tietäen kuinka paljon tyttäremmekin ovat hairahtuneet, säilytämme teidät ja kunnon vaimonne hyvässä muistossa ja annamme teille ystävällistä apua, mikäli tilaisuutta siihen ilmestyy. Minä olen tänään saanut silmätä syvälle, vuoteen luona tuolla, ja täällä, tässä huoneessa! Jääkää hyvästi ja auttakoon teitä Jumala!"
Uudelleen ojensi hän kostein silmin kätensä, jota Jaakko väristen puristi. Mutta mitään hän ei voinut vastata, kun hänen tottumaton puhekykynsä taas petti.
Miettiväisenä kulki Maria Salander kukkulalta alas; hän ajatteli, kuinka erilailla osat näiden kahden perheen välillä kaikessa surkeudessaan kuitenkin olivat jakautuneet, vaikka tyttäret noihin kevytmielisiin avioliittoihin silloiseen kypsyneempään ikäänsä nähden olivatkin suuremmat syylliset. Ja kukapa tiesi, eivätkö juuri ne rikkaiksi mainitut naimiset olleet noissa mielettömissä notariuksissa herättäneet halun tulla itsekin rikkaiksi. Sitten johtui hänen mieleensä se esivanhempainsa surullinen tutkistelu ynnä erään esi-isän omenaviinin varkaus.
"Se siinä vielä puuttui", ajatteli hän, "että noiden ihmisparkain piti ruveta selvittelemään, mistä he tuon pahan ovat perineet, isänkö vai äidin puolelta! Sitä minä en Martille kerro, muutoin hänkin rupeaa vielä menneitä tonkimaan ja liittää kasvatusopillisiin vaatimuksiinsa vielä yhden, mikä koskisi valinta-teoreettista kansanopetusta siveellisessä suhteessa, kuten hän sitä mahdollisesti nimittäisi! Ja se liikuttava piirre noissa toivottomissa vanhemmissa voisi ajan oloon antaa aihetta, herra tiesi vaikka minkälaiseen homunkulus-teokseen!"
Kaksi päivää sen jälkeen kuin Julianilta oli kirje saapunut, toi sähkösanoma tiedon hänen vangitsemisestaan Lissabonissa, jossa hän rahoilla hyvin varustettuna oli herrastellut.
Kahdeksan päivää sen jälkeen tuotiin hänet kotiin mitä ankarimmin vartioituna ja käsiraudoissa, koska hän oli yrittänyt matkalla paeta. Hänen oikeusjuttunsa ehti piankin samalle tasalle kuin Isidorin, sillä jälkimäisen juttu vaati monipuolisempaa ja laajempaa käsittelyä kuin Julianin hullunkuriset ja yksinkertaiset petokset.
Vihdoinkin olivat syytöskirjat valmiit ja kun veljekset eivät kieltäneet mitään rikoksia, joihin he todella olivat syypäät, niin olisi senaatti voinut ratkaista molemmat jutut, jollei kummassakin olisi ollut vielä jälellä myöhemmin esiintyneitä petoksia, joita kumpikaan syytetty ei omaksunut ja joita ei vielä voitu selvittää. Vasta viime hetkessä päästiin sitten muutaman kauppa-apulaisen jälille, jota molemmat Weidelichit toisistaan tietämättä olivat käyttäneet moniin palveluksiin, uskoen ettei tämä tietäisi hänelle annettujen tehtäväin oikeasta laadusta. Mutta tämä oli veljesten omituisesta käytöksestä ja hänelle annettujen tehtäväin runsaudesta kohta oivaltanut asian oikean laidan tai oli sitten kyllin julkea väittääkseen, että hän oli sen oivaltanut. Hän oli sitten rahoja maksaessaan ja periessään harjoittanut heidän laskuunsa, mutta omaan taskuunsa, kohtuullisia yhteen- ja vähennyslaskuja, aina asiain mukaan. Tämä apulaissyöpäläinen vangittiin, kuulusteltiin ja asetettiin vastatusten kanssarikollistensa kanssa sekä todistettiinkin likipitäin syylliseksi. Mutta hän kielsi jyrkästi kaikki tyyni ja niin täytyi kaikki kolme juttua jättää vala-oikeudessa yhtärintaa käsiteltäväksi.
Ja niinpä eivät nuo kovanonnen veljekset eivätkä heidän omaisensa säästyneet ikävältä julkiselta näytelmältä. Sillä määrättynä päivänä kokoontui jo aikaisin paljon kansaa oikeustaloon, sen eteen ja lähellä oleviin ravintoloihin. Keskellä levotonna lainehtivaa kansanjoukkoa istuivat veljekset syytettyjen penkillä kuin merestä kohoavalla saarella. Tällä kertaa he eivät voineet, kuten Suuressa Neuvostossa, mennä pöydän luo kirjeitä kirjoittamaan ja palvelusvalmiin vahtimestarin sijasta seisoi täällä kummankin takana poliisisotilas.
Toisella saarella istuivat valamiehet, rehellisiä miehiä, joita kohtalo oli kaikilta maankulmilta esiin kuljetellut ja jotka esimiehekseen olivat kiiruussa nimittäneet joukostaan sen, jonka he asemansa takia katsoivat siihen toimeen pystyvimmäksi.
Jonkunlaisen kalliokorokkeen tuohon mereen muodosti tuomioistuin. Asiaan haastettujen todistajain luku oli niin suuri, että he vain pienemmissä joukoissa saivat tulla esille ja vauhkoin silmin katselivat heitä syytetyt. Kaikki ne olivat heille hyvin tuttuja maalaisia, joiden taloudellisen aseman he olisivat hävittäneet, jollei valtio olisi käynyt väliin. Myöskin joukko finanssimiehiä tuli sanomaan sanottavansa tuosta yli puolen miljoonan kohoavasta yhteisvahingosta.
Jutun käsittely kesti iltapäivään. Siitä otti suuremman osan laajojen syytöskirjain lukeminen ja jokaisen erityisen seikan varmentaminen kuin yleisten syyttäjäin sekä puolustajain pitkät puheet, kiisteltävänä kuin ei enää ollut muuta kuin se osa juttua, johon tuo apulaissyöpäläinen oli sotkeutunut. Mutta tämä sivujuttu ratkesi itsestään, ollen kuin laskukoe, joka samalla sai tuon suuren esimerkin laukeamaan aina viimeisiä frangeja myöten. Isidorin puolustaja käytti vielä tätäkin seikkaa hyväkseen, koettaen Weidelichin veljeksiä osoittaa jonkunlaisiksi järjestystä rakastaviksi miehiksi, jotka ainoastaan petollisen luottamusmiehensä kautta olivat perikadon partaalle joutuneet. Tätä vastaan huomautti yksi valtion asianajajista, etteikö edellinen vaatisi vielä kunniaseppelettäkin syytetyille? Oli vain hyvä, arveli hän, ettei valtion tarvinnut aivan yksinään tuota soppaa syödä, eli muutoin saataisiin kokea, että tuota jättiläispetkutusta katsottaisiin jonkunlaiseksi sosialipoliittiseksi tutkimuskokeeksi, tosin hiukan pitkälle menneeksi käytännölliseksi olojen parannusyritykseksi, jota olisi kohdeltava sillä arvonannolla ja lempeydellä, mikä on kohtuullista yhteiskunnallisen probleemin uhreille.
Tähän ivalliseen hyökkäykseen tarttui heti Julianin puolustaja täydellä vakavuudella ja kehittäen sitä edelleen johtui hän, lieventäviä tai kokonaan vapauttavia asianhaaroja hapuillessaan, julkisen opetuksen ja kansankasvatuksen valitettavaan puutteellisuuteen, jonka ansioksi koko onnettomuus oli luettava. Esillä olevassa tapauksessa olivat kyllä nuo toivorikkaat nuoret miehet saaneet käydä koulua, vieläpä korkeammissakin oppilaitoksissa. Hän ei tahtonut lähemmin tutkia näiden koulujen laatua, riitti jo se selvä tosiasia, että niiden vaikutus oli jäänyt toteutumatta. Ja niinpä hän ei huomannut muuta ulospääsyä kuin peräytymisen aina vanhempiin saakka, jotka oman, valtion laiminlyömän kasvatuksensa takia eivät olleet löytäneet keinoja antaakseen oikeaa pontta hyvälle tahdolleen sekä asiantuntemuksella ja tehtävästään tietoisina suojellaakseen poikiaan harhateistä ja niin edespäin.
Tuhlaajapojat tuijottivat tarkkaavina puhujaan, ikäänkuin heille olisi toivontähti alkanut pilkottaa. Oikeuden puheenjohtaja lopetti kuitenkin asiankäsittelyn ja piti valamiehille loppupuheen, selittäen heille pääkohdittain ne kysymykset, joihin heidän oli vastaukset annettava. Lopuksi hän ei malttanut olla torjumatta tuon opetuslaitosta rikoksien lähteenä pitävän advokaatin vääristeleviä hyökkäyksiä.
"Herrat valamiehet!" sanoi hän vakavalla äänellä, "satakunta vuotta sitten kirjoitti maassamme eräs kunnon mies köyhälle tietämättömälle kansalle kirjan, jonka te kaikki tunnette: sen nimi on Lienhard ja Gertrud! Siitä lähtien vietti hän elämänsä väsymättömässä työssä, kärsien vaivoja ja väärinymmärrystä. Hänen työnsä kautta ja sen pohjalle on syntynyt meidän kansakoululaitoksemme. Yli puolen vuosisadan on valtiomme, aina kunnioittavasti kulkien tuon jalon miehen jälkiä, tätä laitosta lakkaamatta uudistellut ja parannellut. Useita miljoonia olemme me viidenkymmenen vuoden kuluessa uhranneet sen hyväksi; vuosikymmeniä olemme me kerskanneet sillä, että valtiomme menoarviossa muodostavat koululaitokselle tulevat menot suurimman erän; tätä nykyä ottavat nämä menot lähes puolet sanotusta jokavuotisesta menoarviosta, vaikkemme, kuten luulen, silti muitakaan valtion tehtäviä kohtuuttomasti laiminlyö! Sitä taakkaa, jonka kunnat ovat koulujen hyväksi hartioilleen sälyttäneet, ei ole luonnollisesti tähän luettu! Ja joka päivä tehdään uusia kansankasvatusta koskevia vaatimuksia ja kaikkia niitä punnitaan sekä mikäli mahdollista otetaan ne huomioon, jolleivät ne ole suorastaan takaperoisia. Ja nyt hyökätään meidän kimppuumme tällä tavoin."
"Herrat valamiehet! Näiden molempien syytettyjen kunnon vanhemmat ovat hekin lapsuudessaan olleet uuden ajan oppilaita, kuten luultavasti useimmat vanhemmasta väestämme; mutta jollei niin olisikaan, niin emme toki saa heitä oletetun tietämättömyytensä takia tehdä lastensa synneistä vastuunalaisiksi, yhtä vähän kuin silloisia laitoksiakaan! Sillä minä uskon, että oppimattoman maamiehen koti voi vielä tänäkin päivänä, kuten kaikkina aikoina, olla rehellisyyden ja velvollisuudentunnon kouluna! Puolustajan lausuntoihin nähden, hyvät herrat, lausun vakaumukseni, että te päätöstä harkitessanne panette niihin sen vähemmän huomiota, kun ne oikeastaan eivät asiaan kuuluneetkaan. Luulen, että sen tiedättekin, mutta katsoin sentään täytyväni puhua siitä tältä paikalta, koska se vastasi mieleeni, kuten viime aikoina on useinkin tapahtunut, sellaiselta kuin kiertelisi maatamme vanhan hysteerisen naiseläjän aave, kuten paha Jobin kirjassa!"
Puheenjohtaja oli vanha-liberaali ja sama herra joka kaksosten ensi kertaa Suuressa Neuvostossa esiintyessä johti puhetta. Sen takia tukahutettiin kiivaasti ne muutamat hyvähuudot? joita vastoin sopivaisuutta kuului sankasta kuulijajoukosta.
Valamiehet vetäytyivät erikseen. Vaikka olivatkin melkein poikkeuksetta yksimieliset langettavasta lausunnosta, tarvitsivat he sentään jonkun aikaa asian säännön mukaiseen käsittelyyn, ja yleisö, jolle tästä ilmoitettiin, poistui suurimmaksi osaksi.
Varpusessa oli tänä päivänä tavallistakin hiljaisempaa. Jaakko Weidelich etsi unhoitusta väsymättömässä työssä, puuhaillen milloin tallissa, milloin kasvitarhansa takimmaisissa sopukoissa, milloin taas varastohuoneissa. Lakkaamatta valvoi hän vaimoaan, joka oli tointunut sen verran, että kykeni ajoittaisin jättämään vuoteen ja istumaan nojatuolissa. Vaivalla oli miehensä salannut häneltä kaikki tiedot tuon surullisen jutun kulusta; hän ei tiennyt paenneen Julianin takaisin tuonnista eikä tämänpäiväisestä oikeudenkäynnistä ja näytti siltä kuin tapausten onnellinen unhoittaminen vähitellen auttaisi hänen voimakkaan luonteensa ennalleen.
Jälkeen puolisten kävi yhä hiljaisemmaksi. Melkein koko naapuriston oli uteliaisuus houkutellut kaupunkiin ja vieläpä Weidelichin rengitkin olivat työnsä äärestä karanneet nähdäkseen noiden mestariveljesten ahdinkoa. Levisi jo aikainen syksyn hämärä ja yhä vielä oli hiljaista, kunnes lehmät navetassa alkoivat juomista ammua. Weidelich meni ajamaan niitä kaivolle; se ei ollut enää se entinen pyssynpiipulla varustettu. Se ei ollut riittänyt enää laajentuneelle taloudelle, jonka vuoksi oli rakennettu rautainen kaivo kaksine metalliputkineen. Kirjava elukkalauma tungeksi tilavan altaan ympärillä ja joi mielihyvin kirkasta vuorivettä. Jaakko antoi heidän nauttia ja katsoi veden virtaamista tuollaisella raskasluontoisella hajamielisyydellä, joka tuokion pidättää katkerimpien hetkien kulkua. Tuon komean kaivon piti olla uuden talon edelläkävijä, mutta nyt se jäi sikseen.
Kun lehmät olivat kyllikseen juoneet, vei hän ne takaisin navettaan. Nuorin alkoi kirmailla ja karkasi muutamaan niittyyn. Jaakko etsi karjapiikaa, mutta se oli piilossa ladonoven takana, jossa hän hiljaa rupatteli muutaman naapurivaimon kanssa.
Sillä välin oli sairaalle talossa käynyt aika pitkäksi, kun ei enää ketään näkynyt eikä kuulunut. Hän raahausi asunhuoneesta, jossa hänen tuolinsa oli, makuuhuoneen puolittain avonaisen akkunan ääreen, nähdäkseen miehensä. Tämän akkunan alla nojaili juuri yksi rengeistä, joka vihdoinkin oli tullut takaisin ja hiipinyt rakennuksen taakse, huomaamatta työn ääreen laittautuakseen. Hänen vieressään seisoi jo innokkaasti jutellen palvelustyttö, joka naapurista oli sinne juosta hynttässyt.
He luulivat emännän olevan etummaisessa huoneessa ja puhuivat, vaikkeikaan kovin äänekkäästi, niin kumminkin siksi kuuluvasti, että sairas ymmärsi kaikki ja kuin yhdessä leimauksessa käsitti hän tapaukset, aivankuin hän pitkin aikaa olisi ne yksityiskohdittain tietoonsa saanut. Vapisevin käsin ikkunanpielistä kiinni pitäen kuunteli hän parempikuuloisella korvallaan.
"Siellä oli hitonmoinen tungos", sanoi renki, "aivan pää pään vieressä ja kuitenkin kuoleman hiljaisuus, kun tuomio julistettiin!"
"No minkälainen oli tuomio?" kysyi tyttö kärsimätönnä.
"Kummallekin kaksitoista vuotta kuritushuonetta, Lindenbergiläiselle ja Unterlaubilaiselle. Sitten siellä oli vielä joku pienempi kälmi, jonkunlainen toisten markkina-apulainen, joka sai neljä vuotta! Säälittää minua sentään vanhukset, en voi sille mitään!"
"Herrankiesus!" sanoi tyttö. "Kaksitoista vuotta! No miltä he näyttivät? Mitä tuumasivat?"
"Min' en voinut heitä nähdä, mutta eräs edessäni seisova sanoi, että he näyttivät viheliäisiltä, hän luuli heidän pyörtyneenkin. Mutta sitä minä en uskonut. Ihmiset nauroivat ja kiroilivat sekaisin."
Jaakko Weidelich tuli nurkan takaa esiin ja lähetti, rengiltä mitään tiedustelematta, heidät molemmat töihinsä. Itse hän puuhaili vielä vähäsen ladossa ja meni vihdoin, kun tuli täysi pimeä, sisälle tulta tekemään ja vaimoaan katsomaan. Nyt vasta tunsi hän likistystä väsyneessä sydämessään, tietäessään mitä tänään oli täytynyt tapahtua ja ettei se hänen vaimo raukaltaan voinut enää kauan salassa pysyä.
Nojatuolista ei hän häntä tavannut, siitä olivat tyynyt pudonneet lattialle. Säikähtyneenä meni hän toiseen huoneeseen, jossa sairas makasi ikkunan luona lattialla ja heikosti korisi.
"Voi hyvä Jumala! Mikä sinulla on, lapsi parka?" huudahti hän ja isoon itkuun purskahtaen kantoi hänet vuoteelle. Hän valaisi lampulla hänen kasvojaan. Kuolevan katse kääntyi viimeisen kerran hitaasti häntä kohti ja sammui sitten.
Lääkäri, jota Jaakko heti lähetti rengin hakemaan ja joka oli kymmenen minutin kuluttua paikalla, vahvisti poismenon.
Samoina hetkinä olivat vainajan pojat taasen kokonaan toistensa näköiset, kuten aikoinaan ennenkin, ja saattoivat kuritusvankilan virkamiehet pulaan, kun heitä kerittyinä, raakattuina ja vanginvaatteisiin puettuina oli vaikea toisistaan eroittaa, ja niin he siinä asussaan olivat puhuvina esimerkkeinä siitä, että oikeuden rautainen kellolaitos oli vielä vireessä ja teki tehtävänsä.
Kolmen päivän kuluttua toimitti Jaakko Weidelich vainajan hautaan. Hän oli viettänyt yönsä kuten aina ennenkin vuoteessaan, joka oli vainajan vuoteen vieressä; pitkät unettomat hetket kuluivat hänestä siedettävämmin sen kautta, että hän uskotteli vainajan kuulevan ne valittavat yksittäiset sanat, joita hän tälle voihkien puhui.
Viimeisenä aamuna ryhtyi hän vapisevalla kädellään siivoamaan parransänkeään, seisoen sen pienen peilin edessä, joka niin monet vuodet oli häntä siinä toimessa palvellut. Sisään painuneet posket, muotoaan muuttanut leuka ja varsinkin vaatimattoman poskiparran varominen tuotti hänelle suurta vaivaa, jota kurja elämä ei hänestä enää tuntunut ansaitsevan.
Silmänräpäyksen viivähti hänen mielessään ajatus, eikö hän tekisi paremmin antamalla veitsen kulkea syvemmin ja viiltää kurkun poikki, niin olisi hänkin täältä päässyt. Mutta hänen juurtunut velvollisuudentuntonsa ei sallinut tuon ajatuksen toista silmänräpäystä mielessä viivähtää ja levollisemmin raakasi hän edelleen.
Harvoista sukulaisista saapui vain pienempi osa maahanpanijaisiin; muut pyysivät anteeksi etteivät voineet tulla. Martti Salander, jolle leski oli asiasta ilmoittanut, silti nimenomaan häntä kutsumatta, oli mustiin puettuna niiden Jaakon tuttavapiiriin kuuluvien yksinkertaisten miesten joukossa, jotka eivät häneltä tätä palvelusta kieltäneet. Tämä seikka teki selvästikin hyvää tuolle miespoloiselle siinä suruhuoneen tuskallisessa hiljaisuudessa. Talon eteen sitä vastoin kokoontui ympäristöstä melkoinen joukko vakavaa väkeä, jotka seurasivat mustiin verhottua ruumisarkkua, kun sitä hautausmaalle kannettiin.
Se oli tuulinen päivä syksymyöhällä. Milloin paistoi aurinko niityille ja puutarhoihin, milloin lennätti tuuli pitkin taivasta kiitäviä pilviä, joiden varjot hiipivät tien yli, jota myöten surusaatto hitaasti kulki, edellä kahdeksan miehen kantama ruumiskirstu. Paarien ja kantajain päiden yli kiidätti tuuli puista riistämiään lakastuneita lehtiä, jotka kahisten ja kirmaten tanssivat tiellä saattueen edellä, aivankuin olisivat olleet eläviä olennoita ja kiiruhtaneet edeltäpäin ilmoittamaan sielun kotiintuloa.
Kalmistoon paistoi päivä ja kimalteli häikäisevästi niissä sadoissa lasi-, koru- ja läkkiseppeleissä, joilla harhaan joutunut makuaisti oli vainajien muistomerkit peittänyt, tehden sen samanlaisesta turhamaisuudesta, jolla se viikottaisin täyttää sanomalehdet ensin kuolinilmoituksilla, sitten osanoton kiitoksilla. Tämä kaikki olisi aikoinaan Amalia Weidelich poloisen mielestä ollut niinkuin sen ollakin piti; nyt oli hän sellaisesta hupsuudesta vapautunut ja kulki viimeisen matkansa paremmalla ja ylevämmällä tavalla.
Sillä aikaa kuin paarit kulkivat edelleen avonaisen haudan luo, astui surusaattue niin sanottuun rukoushuoneeseen, jossa pappi oli valmiina, pitääkseen tavanmukaisen puheen ja rukouksen. Hän oli käynyt ukko Weidelichin luona ja huomannut, ettei tämä kestäisi maan tavan mukaan olosuhteisiin sovitettua, tuomarillista ruumissaarnaa ja luopui sen vuoksi siitä aikomuksestaan.
Kun toimitus oli suoritettu, piti hän lakkia kasvojensa edessä ja seisoi paikallaan, osoitukseksi että kaikki oli lopussa.
Yksi toisensa jälkeen lähti ulos. Weidelich jäi väsyneenä penkkiinsä istumaan, kunnes rukoushuone oli tyhjä ja pappikin huomaamatta kadonnut. Silloin horjui hänkin ulos ja ovelle päästyään katsoi hautaa kohti. Saattajista ei ollut enää ketään näkyvissä.
Silloin astui Martti Salander hänen luokseen, otti häntä käsipuolesta ja vei haudalle, jossa haudankaivajat laskivat juuri hautaan yksinkertaista, valkoisesta kuusipuusta tehtyä kirstua, jommoisia aina viime aikoihin saakka käytettiin rikkaille ja köyhille, sekä alkoivat lapioida multaa alas.
Jaakko Weidelich alkoi avuttomasti itkeä ja sai tuskin lausutuksi sanat: "Lapsi parka!" mitkä häneltä pääsivät nyt toisen kerran sen jälkeen kuin hän löysi vaimonsa kuolleena. Ne olivat hänen nuoruudessaan käyttämiä sanoja, jotka nyt elämän lopulla jälleen muistoon havahtuivat, koska hän ei mitään hienompaakaan ilmaisutapaa kyennyt käyttämään.
Kun multa oli jälleen kasattu kirstun päälle ja haudankaivajat lapionlappeella sitä silittelivät ja taputtivat, esiintyäkseen taiteilijoina työssään, vei Salander tuon yksinäiseksi jääneen miehen pois ja saattoi häntä aina tämän asuntoon saakka, koska hän tiesi tämän nyt jäävän sinne ypö yksinään, jollei ottanut lukuun epäluottoisaksi käynyttä palvelusväkeä.
Salander istui hänen kanssaan hyvän tovin äänetönnä pöydän ääressä. Weidelich lepuutti itseään, vaipuen mietteisiinsä, kunnes hän kohotti päätään ja sanoi: "Nyt voi vaimoni huomenaamuna jäädä makaamaan, mutta minun täytyy ajoissa nousta jaloilleni ja haalia rahoja takuihin, jotka nyt ovat maksettavat. Illalla minä en enää istu omalla konnullani ja niin olen köyhä kuin yksi hiiristäni, lisäksi vielä korko- ja päivätyövelvollinen. Kovaa se on! Jäädä palkattomaksi työstään!"
Salander veti lompakkonsa esiin ja asetti pöydälle.
"Minä olen pitänyt huolta tästä asiasta!" sanoi hän. "Omaiseni ja minä, vaimoni ja tyttäreni nimittäin, päätimme, ettei teitä voi sellaiseen tilaan jättää, että meidän sopii ystävällisellä tavalla purkaa sukulaisuuden siteet, vaikkeivät ne olekaan tuottaneet kellekään siunausta. Niinpä menin minä eilen valtionkassaan ja maksoin teidän takauksenne, niin sanoakseni omassa nimessänne. Tässä ovat kuitit, ne tekevät molempien poikien puolesta seitsemänkymmentäkuusi tuhatta frangia. Eläkää ja toimikaa vain edelleen hyvällä terveydellä elkääkä olko siitä asiasta millännekään, ei siitä kukaan tule teitä vaivaamaan. Minä puolestani voin sen hyvin tehdä eikä minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka te joskus vielä olisitte sillä pojillenne hyödyksi. Kun he nyt kerta olivat vävyjäni, niin voin minäkin ottaa osaa takausmaksuun heidän puolestaan, vallankin kun se huojentaa heidän kunnon isänsä vanhuuden päiviä! Ottakaa kuitit ja pitäkää asia omana tietonanne; otaksukoot ihmiset, että minä olen lainannut teille rahat taloanne vastaan!"
Jaakko Weidelich oli käynyt niin punaiseksi kuin hänelle vielä suinkin oli mahdollista ja pitäessään noita kahta paperia kädessään uskoi hän tuskin silmiään. Epäselvästi ja häiriöissään tulkitsi hän kiitollisuuden tunteensa, johon sekaantui epäilystä siitä, voiko hän sellaista uhria vastaan ottaa. Mutta hän piti kuitit ja poistuessaan kuuli Salander vielä, kuinka Jaakonkin ääni kaikui jo varmemmin, hänen neuvoessaan töitä muutamalle työmiehelleen.
"Ohi on nyt sekin asia!" ajatteli Martti, ja kauppias hänessä lisäsi siihen, että eiköhän häntä mahdollisesti voitaisi pitää täydellä syyllä narrina, hän kun oli oikeastaan tehnyt lahjoituksen niille nuorille vankilassa oleville rikollisille, jotka perivät isänsä; ja kun he pääsevät jälleen vapaiksi, voi tämä olla jo kauan sitten kuollut.
"Mutta ei sittenkään!" puhui hänessä jälleen vanha Martti. "Niin se on oikein ja samalla paras selviytymistäpä pojista, kun he nyt kerta ovat onnistuneet minun elämänpiiriini tunkeutua! Niin, ne häät, ne kirotut häät! Heti aamulla täytyy tyttöjen avioerojuttu jättää asianajajan huostaan. Se asia on pian ratkaistu!"