XIX
Sillä aikaa kuin Martti Salander sai ajan sairauksista, jotka vaikein oirein tunkeusivat lopuksi hänenkin perhe-elämänsä piiriin, kärsiä harmia, surua ja epäilyksiä, oli hän melkein kokonaan kadottanut näkyvistään Louis Wohlwendin ja hänen perheensä. Tämä johtui tosin siitäkin, että Wohlwend oli usein matkoilla ja että hän, vietyään poikansa erääseen kasvatuslaitokseen Genfinjärven luona, puuhaili todellakin, kuten hän oli sanonut, jumalanvaltakunta-aatteidensa hyväksi. Hän kulki maallisten ja hengellisten mahtajain luona ja otti osaa mitä erilaisimpiin kokouksiin, raivatakseen tietä tuolle pyhälle asialle ja esiintyäkseen sen puolesta, mutta paria ikiliikkujan keksijää ja sen semmoista lukuunottamatta, tapasi hän vastakaikua hyvin vähän tai ei ollenkaan. Suurella vaivalla oli hän suunnitellut perustuslain, jossa lakiasäätävän ja toimeenpanevan vallan sekä oikeuslaitoksen esimiehyys oli varattu hyvälle Jumalalle ja jossa asiain välittömään johtoon tarvittavat varapresidentit valitsi kirkollinen synoodi, jonka toiminta kävi yhteen maallisen Suuren Neuvoston kanssa. Tähän synoodiin piti kuulua sekä maallikoita että hengellisiä. Kaikissa maallisissa ja hengellisissä virastoissa, erittäinkin oikeusvirastoissa, piti tärkeitä päätöksiä ja tuomioita tehtäessä jättää, jos äänet menivät tasan, lopullinen ratkaisu jumalalliselle presidentille arvanlyönnin kautta, mikä piti erikoista rukousjärjestystä noudattaen suoritettaman ja niin edespäin. Tämä Jumalan ratkaisuvalta tuntui sitäkin ihmeellisemmältä, kun Wohlwend kysyttäessä selitti, että hänelle pitkälle menevässä suvaitsevaisuudessaan on aivan yhdentekevää, mimmoinen jumalakäsite perusteeksi asetetaan, persoonallinen transcendenttinen vai yleinen immanenttinenko, kolmiyhteinenkö vai ehdottomastiko yksipersoonainen; hän ajatteli vain aatteensa ihanteellista puolta.
Mutta tämä asian kummallisuus ei tuottanut hänelle niinkään paljon haittaa kuin täydellinen puute tosi uskonnollisesta tunteesta tai sen ymmärtämisestä, mitä hän sanalla uskonto ajatteli. Niinpä huomasikin jokainen, että Wohlwend, niinpian kuin hän oli suustaan työntänyt sanansa ikuisista ihanteista, oli jo ehtinyt koulusäkkinsä pohjalle ja että tämä säkki oli pienempi kuin vasta ripille päässeiden lasten. Ja hänen muinoinen koulumetoodinsa kysellä ensin toisilta miten hänen olisi edullisesti vastattava, jätti hänet kokonaan pulaan nyt, kun hän oli vanha ja teki itsensä vain naurunalaiseksi.
Kuitenkaan hän ei jättänyt asiaa rauhaan, vaan oli kuin ei olisi mitään huomaavinaan ja jatkoi kevyin mielin edelleen, käyttäen jokaista tilaisuutta hyväkseen, saadakseen profeetanmantteliaan levitellä — merkki siitä, kuten Salander oli oikein arvannutkin, että Wohlwend tahtoi harrastaa jotakin erikoista, käyttääkseen sitä taikapeitteenä, kuten kerran ennen vaakunatiedettä ja ravustusta.
Nyt, kun kesänaika oli ohi ja ensimäinen lumi satanut, oli hän enemmän kotosalla. Eräänä aamuna oli hän kahden rouva Alexandran kanssa ja johti keskustelun heidän yksityisasioihinsa. Kysymyksessä oli heidän suhteensa Martti Salanderiin, mikä näytti joutuneen unohduksiin, mutta jonka Wohlwend aikoi jälleen henkiin herättää. Mutta vielä hän ei ollut tehnyt käyntiyritystä vanhan ystävänsä kotiin, häntä kun ei oltu siihen kehoitettu eikä hän kutsumatta uskaltanut sinne ilmestyä, sillä talon emäntää pelkäsi hän kuin miekkaa. Salanderilla oli taasen noina kuluneina kuukausina ollut vieläkin vähemmän halua ja rohkeutta, yrittääkseen Wohlwendin perhettä tuomaan kotiinsa.
Wohlwend istui muutaman pienen ja soman, mutta heikkorakenteisen naisten kirjoituspöydän ääressä, jonka hän oli itselleen hankkinut, väliin kirjallisissa töissä puuhaillakseen. Pöydän keskiosassa, peililasisen oven takana oli käsikirjoitus hänen perustuslakiluonnokseensa. Puolittain vaimoonsa kääntyneenä, joka istui sohvalla, vastasi hän johonkin, mitä tämä juuri oli sanonut. "Etkö sinä sitten ikinä voi minua ymmärtää? Enhän minä tuota Salanderin vanhaa herraa ole Myrrhalla tarkoittanut! Hän katselee mielellään Myrrhaa ja kentiespä on rakastunutkin häneen, ja sillä minä todellakin tahdon häntä puoleemme vetää; mutta hänellä on poika, joka palaa kotiin ja perii hänen melkoisen kauppaliikkeensä. Tämä se menee Myrrhan kanssa naimisiin, jollei minun suunnitelmiani tärvellä; ja silloin toivon minä ei ainoastaan pääseväni hyödyllisiin suhteisiin, vaan myöskin maksavani tuon meitä halveksivan rouvan rangaistusta ansaitsevan ylpeyden."
Itsekseen mutisi hän vielä: "Hänen miehensä, tuo tekorehellinen ja ovela Martti veli, on toistaiseksi noiden mainioiden vävypoikiensa kautta saanut palkan niistä häistään!"
Rouva oli sillä välin alkanut uudelleen puhua ja hän huudahti: "Mitä sanot?"
"Minä sanon, ettei minun sisareni kanssa saa sillä tavoin menetellä. Ja tuon pilan takia sen vanhan herran kanssa joutui hän juorujen esineeksi ja kun poika tulee, niin on hänellä ehkä jo joku tiedossaan tai ei hän muutoin Myrrhaa tahdo. Katso vain mitä katsot, niin se kumminkin on!"
Wohlwend ravisti tahtomattaan pöytää, johon hän käsin nojasi.
Mutta Alexandra puhui vain kovemmin: "Hän ei ole älykkäimpiä eikä hänellä ole enää maailmassa, kuten näyttää, ketään muuta kuin minä, joka huolehtisi siitä, ettei hän —"
Tässä tuli hän yhtäkkiä keskeytetyksi. Louis Wohlwend oli vihastuneena noussut ylös ja pöytään nojatessaan tyrkännyt paikoiltaan sitä kannattavat, kierteisikisi sorvatut ja hoikat jalat. Tuo hieno kapine makasi surkeassa tilassa lattialla kaikkine kapineineen ja pienestä porsliinipullosta pulputti mustetta lattialle.
Samassa astui Myrrha huoneeseen ja alkoi hänkin säikähtyneenä vahinkoa surkutella. Wohlwend tointui pian ja Alexandrakin palasi nurkasta, johon hän oli paennut. Niin jäi keskustelu sillä kertaa siihen.
Mutta sen sijaan tuo sama kysymys sukeltausi esiin toisaalla. Salanderin huolet olivat asettuneet, yleisen pahan riehunta oli asettunut, ikävät sanomalehtiuutiset lakkasivat vähitellen ja hänen erikoinen osansa, noiden kahden notariuksen juttu, oli uinahtanut kuritusvankilan sovittavaan hiljaisuuteen. Tyttäriä koskeva lyhyt erojuttu oli ratkaistu ja heidän vanha-uusi elämänsä vanhempainkodissa järjestetty tyydyttävälle kannalle.
He asuivat yläkerrassa ja auttoivat äitiä taloustoimissa, mihin he yksinäisessä avioelämässään olivat tottuneet. Muutoin he elivät erilleen vetäytyneinä ja suhteellisesti tyytyväisinä, mikä ei estänyt äitiä hiljaisuudessa, mikäli isä saattoi huomata, tekemästä laskuja poikansa varaan, jonka avulla ehkä yksi ja toinen kunnon mies sukeltautuisi perheen näköpiiriin; sillä nyt vasta tytöt oikeastaan joltakin näyttivät, ikäänkuin he olisivat saaneet itselleen sisältöä. Arnoldin piti toistaiseksi asua siinä talossa, jossa Salanderin liikehuoneusto oli. Hän oli vihdoinkin ostanut sen, kun sen omistajat olivat kuolleet. Suuri puutarha oli päätetty uudelleen panna kuntoon, samoin rakennus korjata kaikkien asuttavaksi.
Kun näin oli myrskyjen jälkeen syntynyt tyyni ja tulevaisuus näytti jälleen kirkkaammalta ja onnekkaammalta, vapautui Martti Salanderinkin mieli painajaisistaan aina tuohon hänen nuorekkaan lemmenkaipuunsa synnyttämään painoon saakka. Ryhtyäkseen nuorentunein voimin monipuoliseen työhönsä kansan ja valtion hyväksi, oli hänelle, kuten hän vääjäämättä uskoi, välttämätöntä sydämen nuorentuminen sen kauniin, puhtaan taipumuksen kautta, joka myrskyn aikana oli näkymättömiin vetäytynyt, samoinkuin tuon taipumuksen ihmeellinen esinekin, mutta joka nyt jälleen levitti siipiään ja jonka silmät hämyisessä yössä hehkuivat. Tosin häntä tyttärien läsnäolo pidätti vielä kaikista arveluttavista askelista, niin että hän ainoastaan mielessään hautoi epämääräisiä suunnitelmia ja toiveita jälleennäkemisestä.
Silloin sattui muutamana talvisena iltapäivänä, kun hän aikoi tehdä kävelyretken kaupungin ulkopuolelle, että hän kohtasi neiti Myrrha Glaviczin, joka etukaupungissa näytti oikeasta suunnasta eksyneen ja sen takia tietä etsivän. Samettiin, turkiksiin ja huntuun kääriytyneenä laski hän hienon jalkansa varovaisesti ja arasti lumeen kuin eksyksiin joutunut hentonen lintu lämpimämmistä ilmanaloista.
Vasta kuin hän oli aivan lähellä, tunsi Salander tuon vartalon, jota hän mielihyvin oli katseillaan seurannut, ja näki kuinka hän hänen tervehtiessään syvästi punastui ja katsoi häneen suurin silmin ja rukoilevasti, aivankuin olisi hän rukoillut häneltä sääliä. Saatuaan tietää, minne hänen oli mentävä, saattoi Salander häntä kappaleen matkaa oikealle tielle ja koetti puhella hänen kanssaan, mutta saamatta nytkään aikaan säännöllistä keskustelua. Sillä itsekin oli hän melkein yhtä hämillään kuin nainenkin, joka erään talon eteen pysähtyen äkkiä sydämellisesti kiittäen ja uudelleen punastuen erosi hänestä sekä meni sisään.
Jatkaessaan kävelyään tunnittain, kunnes punertava hämy vähitellen peitti lumiset kentät, päätti hän ilmoittaa vaimolleen, että hän haluaa tuoda Wohlwendin naiset perheeseensä sekä sen ohessa hänelle avoimesti tunnustaa, kuinka hänelle on tarpeellista nähdä Myrrhan viatonta kauneutta ja kuinka hän sen avulla toivoo ajan sairauksista parantuvansa sekä jälleen voimistuvansa ja kuinka siinä kaikessa ei olisi mitään arveluttavaa eikä vaarallista. Lyhyesti, hän suunnitteli pitkän puheen, esittääkseen hulluutensa viisautena. Eivätkä tytötkään näyttäneet hänestä enää olevan esteenä, vaan päinvastoin nuorekkaina välittäjinä tuossa nuorentamistoimessa, sillä hehän vasta tekisivätkin mahdolliseksi sen autuaallisen seurustelun. Yhtäkaikki löi hänen sydämensä hieman levottomasti, kun hän kotiaan läheni; mutta levottomuus muuttui ihmettelyksi, kun hän näki kaikki akkunat ylhäältä alas asti valaistuina.
Eteisen lattialla oli kirstuja ja muuta pakaasia; ylhäällä riippuva kaunis lyhty, joka siihen oli vasta hankittu, valaisi portaita, joissa Maria rouva avainkimppuineen tuli miestään vastaan. Hän otti heti Marttia kaulasta ja huudahti: "Martti, missä sinä viivyttelet? Taas kerran on yksi tullut Brasiliasta! Arnold on kotona!"
"Nyt jo? Minä luulin, että vasta keväällä!" sanoi Salander hämmästyneenä.
"Hänhän käy päivä päivältä viisaammaksi ja onkin aikaisemmin astunut laivaan! Tule sisään! Setti ja Netti ovat haltioissaan, sillä hän on käyttäytynyt sydämellisesti heitä kohtaan eikä heidän tarvitse ollenkaan hävetä herra veljensä edessä. Kuulehan vain, kuinka he nauravat!"
He nauroivat todellakin, vaikka Arnold, isän astuessa huoneeseen, seisoi vallan vakavana. Hänellä oli isänsä nuorekas pää ja oli hän kasvanut tuumaa pitemmäksi, ollen samalla solakka kuin kuusi. Isän sydän ihastui tuosta näystä; mutta joku hienon herkkä korva olisi keskellä tuota sydämen riemua voinut kuulla heikon kirahduksen, kuin kuristetun kaniinin päästämän, sillä siellä erosi ilman muuta elämästä Martin pedanttinen lemmenharrastelu. Sillä tuo kukoistava poika seisoi kuin elävä kritiikki hänen edessään ja vaikutti hänen jaloon luonteeseensa, ilman että hän selvästi oli tietoinen tuosta sydämessään sattuneesta tapauksesta. Mutta he pudistivat toistensa käsiä ja Martti sanoi: "Minä luulin, että sinä tulisit vasta keväällä?"
"Niin minä aioinkin! Mutta maaliskuussahan minun täytyy kerta taas suorittaa sotapalvelusta, sillä pitempää lomaa he eivät minulle antane. Jos tahdon pitää nykyisen arvoasteeni, sanovat he, niin täytyy minun palvella, kun olen vielä nuori, sillä he eivät voi mitään vanhoja luutnantteja pattereissa käyttää Sitä ennen täytyy minun, toki saada parisen kuukautta viettää kotona!"
"Olet oikeassa!" vastasi Martti alakuloisesti. "Minä aioin aikanani myöskin vielä palvella ja olisi minusta ehkä tullut vähintäänkin kelpo poliisiupseeri; siitä minut esti se Wohlwendin juttu, kun minun yhtäkkiä täytyi matkustaa pois! Nyt minulla on toki poika tulessa, jos jotain tapahtuu!"
"Apropos Wohlwend", sanoi Arnold, "siitä asiasta minulla on uutisia! Minä en turhaan ottanut mukaani niitä asiakirjoja, jotka koskivat sinun juttuasi sen hajonneen Rion pankin kanssa. Vasta kolmisen kuukautta ennen poislähtöäni sain minä eräältä sinun hyvältä tuttavaltasi tietää, että muuan siihen seurueeseen kuulunut, vanha ja suureen puutteeseen joutunut mies oli ilmestynyt paikkakunnalle ja maannut sairaalassa. Hänet oli saatu ilmi ja useat henkilöt, jotka aikoinaan olivat joutuneet vahinkoa kärsimään, olivat oikeudessa häntä kuulusteluttaneet ja tuo häviöön joutunut pomo, jolla ei ollut enää mitään menetettävää, ilmaisi kaikki mitä tiesi. Luonnollisesti jätin minä sisään asiakirjasi, varustettuna tarkoituksenmukaisella otteella ja kertomuksella, sekä pyysin kuulustelua. Ja kas vain, hän tunnustikin sen kauniin johtokunnan selän takana pitäneensä Schadenmüller-Wohlwendin kanssa erikoista petkutustiliä, jonka hyväksi he tilaisuuden sattuessa olivat kumpikin puolellaan toimineet. Niinpä oli hän ilmoittanut Wohlwendille sinun rahojen jättämisestäsi sekä siitä saamastasi suuresta maksuosoituksesta sekä selittänyt hänelle, mitä hänen oli tehtävä. Mutta lopputapausten yllättämänä eivät he olleet voineet tuota siistiä tiliään selvittää ja niin sai Wohlwend yksin pitää saaliinsa, nimittäin sen mitä täällä Münsterburgissa ei maksettu ulos. Pöytäkirja hyvällä portugalin kielellä ja asianomaisesti todistettuna on minulla mukanani. Tuo puheenalainen mies kuoli sitten ja mitä muuta on tapahtunut, siitä minulla ei ole tietoja." Martti kuunteli hämmästyneenä ja sanoi lopuksi ainoastaan: "Siis kuitenkin!" Mutta sen sijaan että olisi tuota alkuaan luulemaansa ja nyt uudestaan varmistunutta seikkaa kauemmin mielessään kantamaan ruvennut, täytyi hänen hiljaisuudessa kiittää sitä suopeata kohtaloa, joka viime hetkessä varjeli häntä joutumasta häntä varten viritettyyn verkkoon, loukkaamasta uskollista vaimoaan ja esiintymästä pojalleen vanhuuden höperönä. Hän lupasi itsekseen parantua ja huokasi viimeisen kerran tämän asian takia sekä astui sitten omaistensa etupäässä ruokasaliin, jossa Maria rouva tyttäriensä kanssa oli kotiin palanneen kunniaksi valmistanut pöydän, jolle Leena todellisella ylpeydellä kantoi mitä mehuisimman paistin, jonka hän aikoja sitten oli sitä varten varannut.
"Olen iloinen saadessani nyt vihdoinkin olla kotona", sanoi Arnold Salander, kun isä täytti hänen lasiaan, "parasta sentään on kotimaassa!"
"Et sinä juuri tule minään onnellisena hetkenä", vastasi Martti isä; "etkö ole kuullut, mitä kaikkea viheliäisyyttä meillä täällä on tänä vuonna tapahtunut?"
"Minä olen sitä kyllä seurannut ja vieläpä omista lehdistämme", vastasi Arnold, "eikä se ollut mitään ylösrakentavaista! Mutta onhan maamme kerinnyt nähdä sellaistakin, mikä on ollut vieläkin vähemmän kaunista! Kunniakasten burgundilaissotien jälkeen oli kansa niin villiintynyttä, että täytyi hirttää jokainen, joka varasti senkään verran kuin mitä nuora maksoi. Niinhän kerrotaan yksin koulukirjoissammekin! Ja kuitenkin me olemme eläneet neljäsataa vuotta eteenpäin!"
"Onhan sitä sellaistakin ollut", sanoi isä, "mutta se oli kuitenkin hyvin sanottu, mitä sinä sanoit! Tulkaa Maria ja lapset, kilistäkäämme Arnoldin kanssa ja olkaamme iloiset, että hän pitää sitä siedettävämpänä kuin mitä me olemme toivoneetkaan!"
Iloisina pitkästä ajasta kilistivät he toistensa kanssa. Leena katsoi ovelta ja pyyhki etusormella silmiään. Maria rouva huusi hänet sisään ja tarjosi hänelle oman lasinsa. Leena tyhjensi sen urheasti ja juoksi sitten häpeissään pois. Arnold ryhtyi uudelleen puhumaan.
"Minä luulen", sanoi hän, "että se kävisi paljon siedettävämmäksi, jos meillä oltaisiin vähemmän itsetyytyväisiä eikä isänmaanrakkaus lakkaamatta vaihtelisi itseihailun kanssa! Minä olen, vaikka vielä nuori, nähnyt melkoisen paljon maailmaa ja oppinut pitämään arvossa sananlaskua: 'C'est partout comme chez nous!' Jos me joudumme huonoille kulkuväylille, niin on meidän etsittävä ulospääsyä ja sillävälin lohdutettava itseämme kääntämällä nuo sanat päinvastoin: Meillä on asiat yhtä hyvin kuin muuallakin!"
Se oli sanottu kokonaan vanhan Martin mielen mukaan. Mutta sentäänkin se tuntui hänestä uudelta, sillä hän itsekin oli yleiseksi hyväksi pontevasti puuhatessaan ja hääriessään pitänyt monia seikkoja verrattomampina ja yksinomaisempina kuin ne olivatkaan.
Vielä hyvän aika istui tuo jälleen yhtynyt perhe yhdessä ja aivan yhtä onnellisena kuin sinäkin iltana, jolloin Martti oli saapunut ruokkimaan nälkäisiä lapsia ja heidän äitiään. Kevein mielin ja todellakin nuortuneena meni Martti levolle. Jonkun ajan kuluttua, kun Maria huomasi, ettei hän nukkunut, vaan tyytyväisenä jotakin mietiskeli, huudahti hän: "Kuules Martti, eikös Arnold sentään ilahutakin sinua, sillä sinä olet ensikerran unhottanut iltahuokauksesi, jolla sinä olet mieltäni yli puolen vuoden synkistänyt!"
"Sinä olet vain puoleksi jälillä!" vastasi Martti hitaasti; sitten päätti hän kuitenkin tunnustaa vaimolleen hairahduksensa, ettei heidän välillään olisi mitään hämäryyttä.
Hän kertoi siis hänelle koko historiansa Myrrha Glaviczin kanssa, kuvitellun lempensä tuskat ynnä sen viattoman tarkoituksen ja korkeammat siveelliset perusteet sekä puheen, jonka hän vaimoaan varten oli suunnitellut, aina siihen hetkeen saakka, jolloin pojan pelkkä näkeminen kerrassaan kukisti tuon ilmalinnan.
"No, mitäs sanot siihen?" kysyi tuo anteeksiantoa tarvitseva mies, kun vaimonsa vaikeni. Vasta sen jälkeen kuin Martti oli hetkisen levotonna vuoteellaan käännellyt, päästi Maria kirkkaan naurun ja vaikeni jälleen. Sitten nauroi hän uudelleen ja sanoi: "Minä nauran vain ilosta, että viimeinen meitä uhannut vaara on niin suopeasti syrjään vetäytynyt! Kiitä taivasta, mies, että poikasi tuli niin oikeaan aikaan, aivan minuutin päälle! Asiahan ei olisi minua liikuttanut, vaan sinua ja häntä sekä tyttäriä! Kuinka me olisimme heidän edessään menetelleet! Mutta tiedätkö, Martti, että koska sinä yksinkertaisesti poikamme odottamattoman tulon johdosta paranit, niin pitänee sinun saada hulluttelusi anteeksi sekä unohtumaan sen, mitä aioit minulle tehdä! Se on hyvä merkki, oikein kultainen merkki, jonka minä pidän mielessäni niinkauan kuin vielä elän! Ja nyt, nuku hyvin, mieheni, sinun historiassasi olikin jotain uinuttavaa!"
Niin meni Martti Salanderin myöhäinen lemmenkevät, jonka piti hänen poliittista työkykyään nuorentaa, suopeasti ja ilman enemmittä myrskyittä ohi.