XX
Ja sittenkin näytti hän nuorentuneen, kun hän seuraavana aamuna poikansa rinnalla asteli konttoriinsa. Keveästi kantoivat häntä jalat ja lanteet keinuivat hiljaa, melkein huomaamatta, kuten aina hänen ollessaan virkeän elämänrohkeuden tai jonkun hyvän ajatuksen valloissa.
Liikehuoneustoon tultuaan puhelivat he ensin apulaisten kanssa, joita Arnold ystävällisesti tervehti, kaikenlaisista asioista, mitä päivä tullessaan toi tai mitä viime aikoina oli toimitettu. Sitten menivät isä ja poika Martin erikoishuoneeseen, saadakseen laajemmin ja perusteellisemmin keskustella liikkeen tilasta ja tulevaisuudesta kuin mitä kirjeissä oli saattanut tapahtua. Uutta tässä asiassa ei paljon ilmennyt, jollei sitä ehkä ollut loppukysymys siitä, eikö asiain niin tyydyttävällä kannalla ollen liikeyrityksiä ollut laajennettava ja uskallettava ottaa jonkunlainen vauhtiaskel.
Se oli Martti, joka teki tämän kysymyksen, katsoen poikaansa tarkkaavasti ja luottamuksella.
Arnold mietti tai paremminkin viivytti vastaustaan, jota hänen ei tarvinnut etsiä. Hän leikki siinä istuessaan uusien kultavaakojen mallilla, joita oli asetettu isän pöydälle.
"Se riippuu sinusta, isä hyvä!" sanoi hän vihdoin, "minä työskentelen mielelläni mukana sinun johdollasi."
"Ei, sinusta se riippuu!" vastasi Martti, "sinä olet poika ja perillinen, jolle tulevaisuus kuuluu!"
"Kysymyksen ponsi on sanassa 'uskaltaa', jota sinä käytit: onko uskallettava laajennusta!" jatkoi Arnold, "me seisomme jyrkästi rajalla, jossa tämä on aivan oikein sanottu, se on, jossa enemmän saadakseen on pantava peliin osa saavutetusta, kenties lopuksi kaikkikin. Omasta puolestani, on minun tunnustettava, olen minä siellä meren takana useammin kuin kerran hiljaisina hetkinä harkinnut, kuinka pitkälle meidän oikeastaan toiminnassamme on mentävä. Tahdommeko me tosiasiassa tulla pikku Nabobeiksi, jotka joko muuttavat elämäntapojaan tai ovat pakoitetut paljon yli omien tarpeiden nousevat rikkautensa levottomina maahan kai vaarnaan, joutuakseen kummassakin tapauksessa omissa silmissään naurunalaisiksi? Sitäpaitsihan sinä olet politikko ja kansanmies, minä taas tunnusmerkeiltäni historian harrastaja ja juristi; meille kummallekin sopii siis paremmin, että pysymme yksinkertaisen porvarillisissa oloissa ja tottumuksissa, kuten sinä tähän saakka niin mallikelpoisesti olet tehnytkin. Suo anteeksi, tämä on minun mielipiteeni! Minä tunnen myöskin jonkun verran ikävää kirjojeni ääreen ja liikkeen kaikin puolin nopeasti kasvaessa täytyisi minun viettää pörssissä kurssiseteli kädessä enemmän aikaa kuin mihin minulla olisi halua!"
"Sinä lausut vain ajatuksia, jotka minä itsekin olen jo omaksunut! Mutta mikä minussa on tämän kysymyksen herättänyt, se on maamme tulevaisuus. Minä pelkään, ettei ole enää kaukana se aika, jolloin lainsäädäntö voimakkaammin kajoaa omaisuuteen; niin ollen voisi olla hyvä, ajattelin minä, jos meillä olisi tuntuvammin sellaisten hyökkäysten varalta, tarvitsematta suorastaan köyhtyä."
Arnold nauroi.
"Minä en ole sillä kannalla", sanoi hän, "minä en haluaisi ruveta rahaa tekemään sellaisten seikkain varalta, joita en voi hyväksyä. Minä päinvastoin taistelen sellaista mielivaltaa vastaan niin kauan kuin voin; jos se voittaa, niin hyvä, minä mukaudun tyynenä; mutta silloin onkin minulle yhdentekevää, ottavatko he meiltä kaksi vai kymmenen miljoonaa."
"Oh, kukapa tässä puhuukaan heti-ottamisesta", huudahti isä hieman kiihtyneenä, "kaikki se käy laillisesti! Mutta usko vain, että sellaisia postulaatteja sataa vielä niin tiheästi, että saamme olla iloiset, jos meillä on edes kunnolliset kengät jaloissamme!"
"Niinpä antaa sataa, kai se vielä lakkaakin! Muistelehan, isä, vuosisatamme alkua, kun isänmaamme oli Helvetian tasavallan hävittyä ylösalaisin mullistettuna ja huokasi Ranskan ensimäisen konsulin orjuudessa! Silloin kertoivat papit seurakunnissaan olevan paljon elämään väsyneitä ihmisiä, jotka ikävöivät kuolemaa! Nyt kahdeksankymmenen vuoden kuluttua olemme me, vähäpätöiset ihmiset maaseudulta, vapaita kuin leivoset ilmassa, jolleikaan vapaita intohimoista: me istumme täällä eräässä hävinneen aristokratian taloista ja neuvottelemme siitä, tahdommeko tulla vielä rikkaammiksi vai eikö! Minä en pelkää itseäni, oli minulla sitten rahoja tai ei!"
Vanha Salander katseli nuoreen loistavin silmin ja tarttui hänen käteensä.
"Niinpä luvatkaamme", sanoi hän liikutettuna ja matalammalla äänellä aivankuin joku salaliittolainen, "luvatkaamme pyhästi tällä hetkellä, ettemme koskaan tahdo hyljätä maata eikä kansaa, päättäköön se sitten mitä tahtoo."
"Sen minä kyllä voin luvata!" vastasi poika, vastaten isän kädenlyöntiin, "säilyttämällä kuitenkin aina ylemmän vallan!"
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Tässä tapauksessa esimerkiksi täydellistä suvun huonontumista!"
"Siitähän tulisi reservatio mentalis parasta lajia!"
"No, siis ilman ehtoja! Tulisihan kuitenkin olemaan chez nous comme partout!"
"Siis se pitää!" lopetti Martti Salander ja päästi Arnoldin käden.
"Ja mitä liikkeeseen tulee", lisäsi hän, "niin annamme sen kysymyksen toistaiseksi olla!"
Tämän omituisen keskustelun jälkeen, jossa molemmat miehet osoittausivat niin perin erilaisiksi ja samalla kuitenkin perin samanlaisiksi, johtuivat he puhumaan Louis Wohlwendista, neuvotellen mihin heidän oli ryhdyttävä tuolla Arnoldin tuomalla pöytäkirjalla. He tulivat siihen päätökseen, etteivät he jo asian vanhentumiseenkin nähden rupea siitä enää mitään hyötyä etsimään, mutta sitävastoin päättivät he hiljaisuudessa tiedustella, vaatisiko ehkä velvollisuus jotakin kolmatta kohtaan heitä tekemään ilmiannon. Toistaiseksi päättivät he valmistuttaa saksalaisen käännöksen, voidakseen tarpeen sattuessa pelkästään sitä näyttämällä karkoittaa Wohlwendin maasta minä hetkenä hyvänsä. Sillä välin oli seurustelu hänen kanssaan kerrassaan katkaistava. Arnoldilla ei ollut mitään vastaan, suostuessaan siihen ilman muuta, mutta isä sitävastoin oli taipuvainen sitä siirtämään, hänellä kun oli sääli naisia, joita hän piti viattomina uhreina. Vieläpä tunsi hän salaista tarvetta säästää itse Wohlwendiakin; sillä vaikkei hän enää ollutkaan rangaistuksen ulottuvissa, niin täytyisi noiden asiakirjain tunnetuksi tulemisen työntää hänet ehdottomasti julkisten rikollisten riviin. Ja hän pysyi kuitenkin aina Salanderin vanhimpana toverina ja entisenä hyvänä ystävänä.
Tuskin olivat he selviytyneet näistä asioista, aikoen kumpikin käydä johonkin toimeen, kun ovelle koputettiin ja sisään astui tuo kovanonnen Wohlwend, kulettaen käsipuolessaan Myrrhaa.
"Suo anteeksi, vanha ystäväni", huudahti hän, "että me näin muitta mutkitta sinut yllätämme! Minä olen siinä kälyni kanssa kävelemässä kaupungilla, niin kuulen yhtäkkiä, että herra poikasi on palannut kotiin. Ja kuinka me siinä tulemmekaan tämän talon luo, niin sanon minä, että pistäydytäänpä sisälle ja että sinä kyllä voit tulla mukaan ja tervehtiä herroja työn ääressä! Tervetuloa meidänkin puolestamme, herra Arnold, niinhän nimenne on?"
Isä ja poika olivat kuin salaman satuttamia. Kumpikaan ei tarttunut tarjottuun käteen eikä kumpikaan osannut sanoa sanaakaan, vielä vähemmin saattoivat he tuota miestä kauniin seuralaisensa läsnäollessa jyrkästi luotaan torjua. Vihdoin tointui Martti Salander, veti vanhan ystävänsä sivulle ja sanoi hänelle hiljaa: "Te suotte anteeksi, herra Wohlwend, ettemme voi teitä nyt puhutella! Meillä on, kuten helposti käsitätte, tulinen kiiru!"
"Te?" mumisi Wohlwend hätkähtäen ja astui heti etemmäs sivulle, "mitä se merkitsee?"
"Oo, eipä juuri paljon!" vastasi Martti neuvotonna, mutta kuitenkin omituisesti kiihtyneenä siitä, että Wohlwend oli tuonut tuon vaarallisen henkilön pojan näkyville. "Olosuhteet muuttuvat toisinaan; tyydyttävä selitys voitanee kyllä löytää, mutta tänään, kuten sanottu, täytyy meidän pyytää anteeksi, sillä meillä on todellakin paljon puuhaa!"
Hän ei olisi voinut mitään ankarampia sanoja suustaan saada, sillä Myrrha, jota hän pikimmältään silmäsi, herätti hänessä uudelleen sydämellistä sääliä. Neuvottomuudessaan asteli hän Wohlwendin rinnalla edestakaisin seinän vierustalla, puhuen katkonaisia sanoja, ja Wohlwend pysytteli kiinteästi hänen rinnallaan, vaieten, ilkeitä silmäyksiä heitellen ja väliin nuorten puoleen vilkaisten sekä uskaltamatta keskeyttää, kun ei hän tiennyt, miksi asia silloin voisi kehittyä.
Sillä välin oli Myrrha yksin jätettynä seisonut huoneessa, neuvotonna ympärilleen silmäillen ja alkaen lopuksi väristä, kun Arnold hämmästyneenä häntä katseli. Nyt pyysi Arnold häntä kohteliaasti istumaan, ottaen itsekin tuolin.
"Te olette Unkarista, neiti?" kysyi hän ehdottomalla osanotolla ja jotakin sanoakseen.
Uudelleen värähtäen katsahti tämä Arnoldiin ja sanoi heräävällä luottamuksella: "Niin, todellakin Unkarista, kuningaskunnasta. Mutta lanko Wohlwend-Glavicz ei ole sanonut totta, ei nyt kadulla, jo eilen illalla on tiennyt, että herra on tullut! Mutta antakaa anteeksi, hän on vain unhottanut!"
"Ja kuinka kauan te olette täällä jo ollut?"
"Luulen minä, kaksi vuotta, tai yhden, pyydän anteeksi, en tiedä sitä niin varmaan!"
"Entä kuinka teitä miellyttää Sveitsissä?" jatkoi Arnold jonkun verran hämillään ja katsoi häntä tarkemmin. Se vaikutti Myrrhassa hyvää. Kyyneleet silmissä kuiskasi hän: "Minua ei miellytä missään! Olen minä ainoastaan kaunis, mutta ei aivan viisas, sanoi isä vainajani, ja herra Wohlwend-Glavicz sanoo, minä olen löylynlyömä, mutta naimisiinmeno parantaa! En ymmärrä, mutta en uskokaan, ennenkuin näen!"
Tämän kaiken sanoi hän ahdistuksestaan huolimatta tuttavallisin sanoin, niinkuin nuori toiselle nuorelle, ikäänkuin hän tässä olisi osunut oikean henkilön luo. Yhä hämmästyneempänä katsoi Arnold tutkivasti tuota ihastuttavaa olentoa ja huomasi vasta nyt, kuinka hänen silmistään kostean kyynelhunnun läpi pilkisti mielipuolisuuden liekki.
Tällöin vilkasi heitä Wohlwend, joka yhä vielä olonsa epämiellyttäväksi tuntien, juoksi vanhan Salanderin rinnalla, sekä huomasi nuorten näköjään pikaisen tutustumisen. Nähtävästi piti hän ulos heitettyä onkea varmana, mutta arveli ehkä parhaaksi nykäistä siiman siksi kertaa takaisin, antaakseen ongen suotuisampana hetkenä vaikuttaa. Äkkiä jätti hän isä Salanderin, astui parilla askeleella Myrrhan tuolin taakse ja laski kätensä tämän olkapäälle.
"Nyt meidän ei todellakaan sovi herroja kauemmin häiritä", huudahti hän, "tule käly, heitämme hyvästi!"
Samalla otti hän Myrrhaa, joka säikähtyneenä nousi, käsivarresta ja huusi äänekkäästi hyvästit taakseen huoneeseen. Muhkeaa karvalakkiaan heilauttaen katosi hän tuon kauniin valekuvan kanssa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Isä ja poika seisoivat ja katselivat toisiaan.
Arnold veti vihdoin syvästi henkeään kuin se, joka tointuu äkillisestä säikähdyksestä.
"Mikä vahinko noin kaunista naista!" sanoi hän.
"Kuinka niin vahinko?" kysyi isä, joka alkoi peljätä, että poika oli jo rakastunut.
"No, kun se raukka on heikkomielinen, jollei suorastaan hullukin!"
"Heikkomielinen?"
"Mutta eikö sitä sitten tiedetä? Etkö sinä ole koskaan hänen kanssaan puhunut?"
"Useamman kerran! Tosin siitä ei tahtonut syntyä säännöllistä keskustelua!"
"Joka tapauksessa on tyttö suurimmassa määrin yksinkertainen, mikä on juuri sama asia! Kuulehan vain, mitä se poloinen minulle haasteli!"
Arnold kertoi hänen vähäisen juttelunsa, kuvaten hänen käytöstään ja kasvonilmeitään.
Isä kävi tulipunaiseksi aina otsalla olevia hopeoituneita kiharoitaan myöten, ollen neuvotonna, mitä hänen siihen pitäisi sanoa. Se oli liian katkera jälkikaiku, joka sai hänet kotiin mentäessä yhä uudelleen päätään pudistamaan. Arnold ei huomannut tätä sisällistä kiihtyneisyyttä. Hän oli jo tuon pikku tapauksen unhottanutkin, kunnes se pöydässä äkkiä juolahti hänen mieleensä ja hän alkoi siitä puhua. Kerrottuaan tapauksen ihmetteli hän, kuinka hyvin luonnollinen sulous ja heikkomielisyys näyttivät viihtyvän yhdessä. Mutta se oli, arveli hän, kaamea näytös, ja kuitenkin oli hän kiitollinen sen näkemisestä.
Maria rouva oli heti, kun Arnold tuosta odottamattomasta käynnistä mainitsi, keveästi punastunut. Mutta kun hän silmäsi miestään ja huomasi hänen mykissä piirteissään vaikeasti salatun taistelun häpeää vastaan, jota tämä hänen edessään tunsi, haihtui Maria rouvan kasvoilta puna kuin utuisen hieno huntu ja silmissä sekä huulten ympärillä karehti hienoin huvinäytelmä, jota naisen kasvoilla koskaan on näytelty.
Ainoastaan Martti Salander, joka epäluuloisesti silmäili puolisoaan, näki ja ymmärsi sen; hän tunsi olonsa paremmaksi, nyökäytti vaimolleen kiitollisesti vaikka hiukan kömpelösti, samalla kuin hän pyysi häneltä vesilasia. Mutta näytelmä oli Marian kasvoilla muuttunut jo vakavaksi tyytyväisyydeksi, kun hän kuuli millä kylmällä tyyneydellä Arnold puheensa lopetti.
Vasta nyt uskalsi isä huomauttaa pojalleen: "Mutta sinä veit sentään pääsi kutakuinkin lähelle häntä, kuten minä pikimmältään huomasin!"
"En minä", vastasi Arnold, "vaan hän se oli, joka viattomuudessaan siirtyi minua lähemmäs, mikä minua hiukan häiritsikin, hän kun joka tapauksessa oli vähän ennen syönyt makkaraa, kuten minä hänen hengityksestään huomasin. Jos siinä olisi ollut vähän sinappia mukana, niin olisin minä lisäksi saanut senkin nauttia!"
"Sinun kanssasi ei olekaan hyvä kirsikoita syödä!" huudahti toinen sisarista, jotka tähän saakka olivat noloina kuunnelleet, heitä kun juttu ei miellyttänyt, ja isä sanoi: "Niin, hän on kriitillinen veitikka!" Äiti ei sanonut mitään, mutta hyvillä mielin katsoi hän poikaansa. Todellinen salaisuus oli lapsille tuntematon ja pysyi sellaisena.