XXI
Tuon jälleen täysilukuisen perheen uusi elämä kulki nyt selkeänä ja tyynenä edelleen, kunnes Martin toimeliaisuutta isoova henki sai virran hiukan väreilemään.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän kyllästyi näkemään Arnoldin liiketoimien ulkopuolella elävän vain kirjojensa ja muutamain nuoruuden tovereinsa parissa. Hän koetti pakoittaa häntä kääntämään vähitellen huomiotaan yleisiin asioihin, mihin hänellä piti olla hyvä tilaisuus, jos hän isän kanssa kävisi poliittisissa yhdistyksissä, vaalikokouksissa ja väliin myöskin jossakin niistä lukuisista esitelmätilaisuuksista, joissa selvitettiin jotain lakia tai jotain muuta kansan päätöstä sekä päivän tunnuksina olevia yleisiä kysymyksiä. Niin oppisi hän pian käyttämään hankkimiaan tietoja, panemaan käytäntöön arvostelukykyään ja vaikuttamaan mukana. Ja se oli välttämätöntäkin, sillä ilman innostuneita nuoria miehiä puuttui viisaimmiltakin vanhuksilta puolet elämää.
Mutta Arnold torjui isän vaatimukset siivosti, joskin samalla varmasti. Hän oli päättänyt, niin selitti hän, rajoittua kaikkien kansalaisvelvollisuuksiensa täyttämiseen, joihin ohimennen sanoen kuului sekin, ettei koskaan ota osaa vaaliin, jollei tunne ehdokkaita eikä ehdottajia. Tuohon niin sanottuun mukana vaikuttamiseen tahtoi hän kyllä ryhtyä, jos sitä kerran tarvittaisiin, mutta siihen saakka tehdä huomioita tositapahtumista sekä tarkastella niiden hedelmiä; niistä tuntisi hän ne henkilötkin, jotka niitä ovat tuottaneet, paremmin kuin heidän puheistaan, ja puolueet taasen näistä henkilöistä, samoinkuin heidän kirjoittamistaan sanomalehtiartikkeleistakin. Mielipiteisiinsä ei hän tahtonut antaa vaikuttaa eikä sen vuoksi aikonut mennä sinne, missä sellaista yritetään; ainoastaan siten tunsi hän itsensä vapaaksi sekä kykeneväksi kerran sanomaan jokaiselle sen, mitä hän totena piti. Monet nuoret miehet ajattelivat nykyään siten.
Isä ei pysynyt kauemmin vaatimuksissaan; mutta hän tunsi itsensä loukatuksi, kun nyt supistuikin tähän koko se vaikutus, joka hänellä piti olla ainoaan poikaansa, hänellä, joka niin omaa etuaan katsomatta ja vaivojaan säästämättä palveli maataan. Hän tuli senvuoksi uudelleen siihen ajatukseen, että pojasta oli kouluissa tullut doktrinääri, jossa kenties piili vain taantumusta. Tuskallinen epäluulo rupesi hänen mieltään painamaan.
Tämä tosin kääntyi jälleen paremmaksi, kun Arnold eräänä päivänä pyysi saada kutsua vieraisille muutamia ystäviään, mihin hän sanoi olevansa velvollinen. Kysymyksessä oli kahdeksan nuorta miestä, joista osa oli varattomia, jolleikaan köyhiä, mutta toinen osa rikkaiden perheiden poikia. Arnold toivoi samalla, että isäkin olisi mukana ja tämä suostuikin, ajatellen heti, että hän siten saisi tilaisuuden perusteellisemmin tutustua poikansa seurapiiriin ja mielipiteisiin. Äiti soi pojalleen mielellään tämän ilon, mutta selitti, että oli hankittava kokki ynnä passari, sillä vanha Leena ei kyennyt asiaa valvomaan eikä hän itse tiennyt, mikä nykyään oli tavallista eikä myöskään voinut enää kyökissä seisoa. Tyttäriä ei myöskään sopinut siihen toimeen valjastaa.
Arnold vastusti näitä toimenpiteitä. Hän ei tahtonut tuoda taloon loistoa ja ylellisyyttä, mikä hänellä ei ollut mieleenkään juolahtanut. Hänen ystävänsä olivat järkeviä ja iloisia veitikoita ja jos vanha Leena valmistaisi pari vankkaa ruokalajia, mihin hän kyllä vanhastaankin pystyi, ja vaikka hän tarjoaisikin ruokia hiukan hullunkurisesti, niin kävisi kaikki mainiosti. Jonkun naisapulaisen voisi äiti kyllä ottaa kyökkiin.
Tästä syntyi pieni kina, kunnes Arnold pääsi voitolle, mutta vain näennäisesti. Kun hän määrättynä iltana tuli tuntia aikaisemmin kotiin, seisoi hellan ääressä lumivalkoinen kokki ja ruokasalissa hännystakkiin puettu passari, joka puuhaili lasien ja lautasten kanssa ja oli epäilemättä pannut kokoon ne ruokaliinat, jotka koristelivat valmiiksi katetulla pöydällä olevia lautasia kaniinien, kukkojen ja jos minkä muotoisina. Maria rouva sanoi, ettei se muutoin olisi voinut käydä; hän ei voinut onnistumattomilla laitoksilla saattaa perhettä nousukastavaran maineeseen.
Vieraat saapuivat täsmällisesti, melkein kaikki yhdellä kertaa, niin että isä Salander saattoi ilmestyä viimeisenä, tarvitsematta liian kauan odottaa Heti sai hän edullisen vaikutuksen seurueen hyvästä ulkonäöstä ja avoimesta käytöksestä. Pöydässä hän lisäksi itsekseen ihmetteli heidän vapaata sävyään ja kaiken huonon keskustelumaneerin puutetta arkipäiväisine sukkeluuksineen ja kaksimielisyyksineen. Paremmin kuullakseen puhui hän itse vähän ja varoi vallankin alkamasta politiikan alalta, saadakseen siten Arnoldin ystävät ja hänet itsensä sitä vapaammin siihen johtumaan. Hän piti myöskin riittävästi huolta kieltä irroittavien juomien uudistamisesta. Nuoret herrat tulivat vain iloisemmiksi, pysyen silti kohtuuden rajoissa. Keskustelu vilkastui ja kun osanottajat olivat kutakuinkin yhtä sivistyneitä, hyvin tiedoilla varustettuja ja lisäksi henkeviä, niin sukeltausivat poliittiset kysymykset yhtä hyvin kuin muutkin esille; mutta ei silti kuulunut yhtään sanaa, joka olisi viitannut vapauden vastustamiseen tai kansan halveksimiseen, tuskinpa edes yhtään teeskentelemättömän karkeaa lausetta tästä tai tuosta halpamaisesta sykofantista, joita juuri kummitteli sanomalehdissä ja neuvostoissa; silloin saattoi korkeintaan kuulla: "Mitä hänestä? Sille miehelle on uransa merkitty, hänen on sitä kuljettava eikä hän jää palkkaansa vaille!"
Martin vielä ihmetellessä sitä kokemuksenomaista tapaa, johon tämä nuoriso näytti jo perehtyneen, oli keskustelu siitä aiheesta siirtynyt jo pois. Ne eivät kykene, ajatteli hän, pysymään yhdessä aatteessa; heillä ei näytä sittenkään olevan mitään poliittista suonta! Mutta ennenkuin hän tuota epäilystään ehti harkita, oli keskustelu siirtynyt kauas vapaille aloille; kukaan ei pyytänyt esiintyä opettajana tai profeettana ja fraaseja kuului vieläkin vähemmän; kaikesta näkyi hyvin, että he olivat kypsyneitä nuorukaisia, jotka tahtoivat pitää itselleen maailman avoimena, antamatta sitä tupakkamassiin pistää. Martille oli hiukan vaikeata seurata uusia tai uusimpia vaatimuksia yleisen sivistyskannan polulla, sillä hän oli monissa asioissa jäänyt kelpolailla jälelle ja täytyi hänen useammin kuin kerran pyytää selitystä, joka hänelle annettiinkin ilman viisastelua tai rehentelyä, noin vain itsestään selvänä asiana, aivan kuten jollekin sanotaan mimmoinen ilma ulkona on. Ja kaikesta henkäili tärveltymätön rehellisyys, mikä virkisti hänen sydäntään.
"Jumalan kiitos!" ajatteli hän, "me emme ole turhaan rahojamme panneet! Ne ovat sittenkin kasvatuksen hedelmiä!"
Kodinko vai valtion, sitä ei hän huolinut mielessään tutkailla.
Pian yhtyi hänkin pöytätoverein iloiseen mielialaan; ritarillisesti aikoi hän palkita ilmeisen tyytyväisyytensä päättämällä kymmenen tienoissa jättää Arnoldin pienen pöytäseurueen keskenään jatkamaan ja itse vanhempana vetäytyä pois. Mutta hänen onnistui vasta puoli yhdentoista aikana irtaantua ja mennä naisten huoneeseen, jossa nämä vielä valveella ollen istuivat yhdessä.
"Tuletko viimeinkin, sinä kneippari?" sanoi äiti, "sinulla on täytynyt olla tavattoman hauskaa siellä nuorten miesten seurassa! Mimmoista siellä nyt sitten oli?"
"Melkeinpä luulen, ettei minulla ole koko elämässäni ollut niin hauskaa kuin tänä iltana!" vakuutti mies, "ne ovat kerrassaan oivallisia miehiä, selväpäisiä ja nota bene säädyllisiä poikia, joiden kanssa Arnoldimme seurustelee, toveruksia, joista voi sanoa, että he ovat hyvässä korjuussa, kun ovat toistensa seurassa!"
"Sehän kuulostaa hyvin ilahuttavalta," vastasi Maria rouva iloisena, "mieluista minun on sitä kuulla! Ja mimmoista osaa sitten Arnold heidän joukossaan näyttelee?"
"Ei siellä kukaan näyttele mitään osaa! He eivät ole mitään virkoihin hangottelijoita, voisin minä vannoa, ja tietävät kuitenkin, mitä he tahtovat, vaikkeivät he siitä paljon lörpöttelekään! Usko vain, että jos sellaista nuorisoa löytyy paljon, niin en minä ole tulevaisuudestamme huolissani!"
Kaunopuheliaasti koetti hän tyytyväisinä kuunteleville naisille suunnilleen kuvata illan kulkua sekä muutamia vieraista, jotka häntä erikoisesti miellyttivät, kunnes hänet keskeytti voimakkaana kajahtava laulu, joka kuului salista. Ne lauloivat siellä vahvoin ja tuorein äänin muuatta elämäniloista laulua, reippaasti ja tahdilleen ja heti sen jälkeen kuuluivat he lopettavan illanvieton ja ilman mitään tuntuvampaa melua lähtevän talosta.
"Ai kuinka sievästi se kävi!" huudahtivat nuoret naiset, "ja niin pyöreä loppu, punktum vain!"
"Siinähän te olette kaikki vielä ylhäällä", sanoi Arnold, joka kynttilä kädessä astui sisään, "se on hyvä, minä luulinkin jo, että kirkunamme olisi herättänyt teidät unesta. Minä en mielelläni halunnut heitä estää, vieläpä itsekin huusin mukana, koska se kerta oli yhdentekevää."
"Te olisitte voineet vieläkin jatkaa", sanoi äiti, "ja kuitenkin tuo päättäväinen loppu jätti meihin oivallisen vaikutuksen! Teettekö te aina niin?"
"Kyllä, jos me kerran laulamme; minä en tiedä, mistä se tapa on meidän keskuuteemme kotiutunut! Ilon täytyy ilmoille ja kun me emme mitään virtuooseja ole, niin emme toki halua mitään päivätyöläisiäkään olla! Mutta nyt hyvää yötä joka taholle ja suuret kiitokset kärsivällisyydestä! Minä aion vielä ennen maatapanoani hetkisen lukea!"
Kun Arnold oli mennyt, kysyi äiti Martilta hyvin ihmeissään: "Onko poika juonut vain vettä? Vielä hetkisen lukea! Ja on niin levollinen kuin tyyni ilma!"
"Hiton vettä hän on juonut!" sanoi isä Salander. "Hän särpi viiniä niin paljon kuin kutka hyvänsä muutkin! Hänhän on juuri sinun poikasi, sinä velhotar!"
Kaikki nauroivat isän lystikkäälle suuttumukselle ja kävivät levolle.
Tyynesti purjehti nyt Martti Salanderin laiva nykyisyyden ja tulevaisuuden vaiheilla, valmiina kohtaamaan niin myrskyjä kuin tyventäkin, mutta aina hyvillä toiveilla lastattuna. Paljon täytyi hänen vielä väärennettynä tavarana heittää mereen; mutta poika osasi kenenkään huomaamatta tasoittaa lastia niin hyvin, ettei mitään vaappumista ilmennyt ja että laiva pysyi vastustuskykyisenä niitä pahoja kallioita vastaan, joita milloin tällä, milloin tuolla taivaanrannalla näkyviin sukelsi.
Myöskin tuo Louis Wohlwendin musta rosvolaiva, joka pian miehen ijän oli Martin kulkuväylällä risteillyt, pujahti vielä kerran esiin, mutta kykenemättä enää kiinni iskemään. Oli jo kutakuinkin varmaa, että hän Martilta kavaltamallaan saaliilla oli tuolla tunnetulla tavalla itselleen vaimon keinotellut, siten pelastaen tuon kavalletun omaisuuden sekä vaimonsa perinnön. Hänelle ei siis rosvoaminen suinkaan ollut enää välttämätöintä mutta hän piti nyt tuota "vanhaa ystäväänsä" kerta kaikkiaan yksityisomaisuutenaan, jonka kimppuun hänen synnynnänen, typeryytensä häntä yhä ajoi. Tuo typerä uskonnonperustamispuuha oli hänellä siinä toimessa naamarina, samalla kuin se tyydytti hänen paksua turhamaisuuttaan, jonka orjana hän koko elämänsä ijän oli ollut.
Salanderilaiset eivät säälistä hänen poikiinsa ja todennäköisesti syyttömään naisväkeensä voineet vieläkään näyttää sitä todistuskappaletta, joka hänet olisi tuossa tuokiossa kukistanut. He tyytyivät vain siihen, että lyhyesti torjuivat hänet luotaan missä muodossa hän heidän puoleensa sitten kääntyikin, ja sanomatta hänelle syytä tähän menettelyynsä.
Niin joutui hän lopuksi sietämättömään epätietoisuuteen ja kadotti peräti typerän itseluottamuksensa. Hän lähti tiehensä löytääkseen muualta sen tyhjän, mikä hänelle oli suotu.
Eräänä iltana ilmestyi Möni Wighart, tuo uskollinen, ja kertoi nähneensä Wohlwendin asemalla, jonne hän oli ilmestynyt naisineen, kirstuineen ja koreineen sekä ilkeine silmäyksineen ja matkustanut pikajunalla pois.