Novelleja

by Gottfried Keller

JURO JUKKA.

Rauhallisella paikalla laitakaupungilla lähellä Seldvylan muuria eleli erään Seldvylalaisen leski, jonka mies jo aikoja sitten oli jättänyt maat ja mannut ja lepäsi nyt maan mullassa. Hän ei suinkaan ollut huonoimpia miehiä, päinvastoin oli hän tuntenut voimakasta halua olla säännöllinen ja vakaa mies ja ne hairahdukset, joita hän nuorempana ei ollut voinut välttää, vaivasivat häntä kovasti. Ja kun hänen voimansa päivät olivat ohi ja hänen yleisen tavan mukaan täytyi väistyä tosi työn ja teon tantereita, näytti koko elämä hänestä ilkeältä unelta ja petokselta ja hän alkoi riutua ja kuoli pian.

Leskelleen jätti hän jälkeensä pienen rappeutuneen talon, perunamaan portinpieleen ja kaksi lasta, pojan ja tyttären. Kehräämällä ansaitsi leski maidon ja voin keittääkseen perunansa, joita hän viljeli, ja pieni leskenapu, jonka vaivaishoidon esimies vuosittain suoritti, sitten kun hän joka kerta oli jonkun viikon käyttänyt sitä omissa asioissaan, riitti juuri vaatetukseen ja muutamiin muihin pieniin tarpeisiin. Tätä apurahaa odotettiin aina mitä kipeimmin, sillä lasten vaatepahaset olivat juuri tuota pitennettyä maksuaikaa ennen menneet kokonaan voipytyn pohjan ilmestyminen oli yhtä säännöllinen vuotuinen näky kuin minkäkin taivaallisen ilmiön ja muutti se aina tämän perheen rauhallisen ja hiljaisen tyytyväisyyden todelliseksi tyytymättömyydeksi. Lapset kiusasivat äitiään pyytäen runsaampaa ja parempaa ravintoa, sillä he luulivat ymmärtämättömyydessään äidin voivan sitä heille antaa, hän kun oli heidän kaikkensa, heidän ainoa turvansa ja esivaltansa. Äitikin oli tyytymätön, joko sentähden etteivät lapset saaneet enempää ymmärrystä tai siksi etteivät he saaneet enemmän syötävää, tai myös molemmista syistä.

Lapsissa ilmenivät erilaiset luonteenominaisuudet. Poika oli vähäinen nelitoistavuotias nulikka, jolla oli harmaat silmät ja vakavat kasvonpiirteet. Hän loikoi aamusin kauvan vuoteella, luki sitten vähän rikkonaista historian ja maantieteen lukukirjaa ja kapusi joka ilta kesät talvet vuorelle katselemaan auringonlaskua, joka oli ainoa tapaus mikä loistollaan ja juhlallisuudellaan saattoi häntä miellyttää. Se näytti olevan hänelle kuin kauppiaille puolipäivän aika pörssissä, sillä hän palasi aina vaihtelevalla tuulella näiltä retkiltään, ja milloin hän oli saanut nähdä heleän punan tai keltasen pilven, joka oli ollut kuin suuri ja juhlallinen veressä ja tulessa taisteleva sotajoukko, silloin oli hän tositeolla tyytyväinen.

Silloin tällöin, kuitenkin harvoin, kirjotteli hän paperipalalle omituisia viiruja ja lukuja, ja paperiliuskansa pani hän pieneen kimppuun, jota piti pieni, taitetusta kultapaperista tehty vihkonen, jossa paperin valkeat puolet olivat täytetyt kaikenlaisilla viivoilla, kuvioilla ja pisteillä, joiden seassa näkyi savupilviä ja lentäviä pommeja. Tätä kirjasta katseli hän usein suurella tyytyväisyydellä ja teki uusia piirustuksia entisten lisäksi, enimmäkseen siihen aikaan kuin perunamaa kukki. Hän makasi silloin kukoistavassa ruohossa sinisen taivaan alla ja kun hän oli tarkastellut yhtä kirjotettua vihkosen sivua, katseli hän aina kolme kertaa pitemmän ajan sitä vastassa olevaa kiiltävää kultaista sivua, jossa auringonsäteet taittuivat. Muuten oli hän itsepäinen ja jurottamiseen taipuva poika pahanen, joka ei koskaan nauranut eikä yleensä jumalan luomassa maailmassa mitään tehnyt eikä oppinut.

Hänen sisarensa oli kuvankaunis lapsi. Hänellä oli pitkä ja tuuhea ruskea tukka, suuret ruskeat silmät ja lumivalkea ihonväri. Tämä tyttönen oli sävyisä ja hiljainen, oli useimmiten hyvällä tuulella ja nurisi paljon harvemmin kuin veljensä. Hänellä oli kirkas laulunääni ja hän lauloi kuin satakieli. Ja kuitenkin, vaikka hän yleensä oli paljon ystävällisempi ja rakastettavampi kuin veljensä, antoi äiti jälkimäiselle etusijan ja suosi häntä sellaisenaan, sillä poika herätti äidissä sääliä, hän kun ei mitään oppinut ja hänelle kun saattoi kaikesta päättäen vielä käydä maailmassa hyvinkin huonosti, kun taas tyttönen äidin mielestä ei juuri mitään tarvinnut ja jo senkin puolesta voi helpommin tulla toimeen.

Tytön täytyi lakkaamatta kehrätä, jotta poika saisi sitä enemmän syödäkseen ja voisi täydessä toimettomuudessa vartoa tulevaa onnettomuuttaan. Poika piti tätä luonnollisena asiana ja käyttäytyi kuin intiaani, joka antaa vaimojen tehdä työn, eikä hänen sisarensakaan pannut sitä pahakseen vaan luuli, että niin tulikin olla.

Ainoan korvauksen ja koston sai tyttö niillä suututtavilla vallattomuuksilla, joita hän syönnin aikana viekkaasti ja rohkeasti harjotti. Äiti keitti jokaiseksi päivälliseksi paksua perunapuuroa, johon hän kaatoi lihavaa maitoa tai ruskeata voisulaa. Tämän voipuuron söivät he kaikki yhdessä samasta vadista läkkilusikoineen ja kukin kaivoi itselleen syvennyksen perunavuoreen. Poika, joka muun omituisuuden ohella osotti syöntiasioissa taipumusta sotilaalliseen tarkkuuteen ja piti tarkoin huolta siitä, ettei kukaan saanut enemmän eikä vähemmän kuin mitä hänelle oikeudella oli tuleva, katsoi aina tarkkaan, että maito ja ruskea voisula, joka virtasi vadin laidoilla, tasan juoksi kuhunkin kaivokseen. Sisar sitävastoin, joka oli paljon leikillisempi, koetti, heti kun hänen lahtensa olivat kuivuneet, kaikenlaisten taidokkaiden sulkujen ja kanavien kautta ohjata makean purosen omalle puolelleen, ja kuinka huolellisesti veli sitä koettikin vastustaa rakentaen hänkin yhtä taidokkaita sulkulaitoksia ja tukkien huolellisesti petollisen aukeaman, missä sellainen alkoi näkyä, osasi sisar kuitenkin aina avata salaisen voisuonen tai hyökkäsi suorastaan julkisodassa hymyilevin silmin lusikoineen veljen täyteläiseen kaivokseen. Silloin heitti poika aina lusikan luotaan, valitti ja ja jurotti, kunnes äiti käänsi vadin laidalleen ja antoi voinsa valua lastensa kanavien sokkeloihin ja sulkulaitoksiin.

Niin eli pieni perhe päivän toisensa jälkeen ilman että muuta muutosta tapahtui kuin että lapset kasvoivat. Ei sattunut heille mitään tilaisuutta puuttua maailman menoon ja päästä huomatumpaan asemaan ja heidän yhteiselämänsä alkoi heistä tuntua entistä raskaammalta ja painostavammalta. Jukka poika ei tehnyt eikä oppinut edelleenkään mitään muuta kuin hyvin kehitetyn ja taidokkaan tavan jurottaa ja sillä kiusasi hän äitiään, sisartaan ja itseään. Se oli hänelle säännöllisenä ja mieluisana työnä, jossa hän ahkerasti viljeli joutilaita sielunkykyjään panemalla toimeen satoja pieniä kotoisia murhenäytelmiä, joissa hän aina mestarillisen uskottavasti osasi näytellä vääryyttä kärsineen osaa. Ester sisar sai sentähden runsaasti syytä itkuun, jonka takaa hänen iloisen luonteensa auringonsäteet pian taas paistoivat esiin. Tämä välinpitämättömyys suututti ja loukkasi taasen Jukkaa, niin että hän jurotti sitä kauvemmin ja itkikin salaa kuvitellen vääryyttä kärsineensä.

Kuitenkin varttuivat tästä elämäntavasta merkillisesti hänen terveytensä ja voimansa ja kun hän tunsi sen jäsenissään avarsi hän vaikutuspiiriään ja samosi tukeva puunjuuri tai karanko kädessään maita ja metsiä etsien tilaisuutta kunnon vääryyden harjottamiseen tai kärsimiseen. Ja kohta kun hän luuli sellaisen löytäneensä, pieksi hän vastustajansa pahanpäiväisesti ja tässä toimessa hankki ja kehitti hän itselleen sellaisen kätevyyden, kestävyyden ja hienon tahdin sekä vihollisen vainuamisessa ja löytämisessä että taistelussa hänen kanssaan, että hän joko voitti itseään paljon voimakkaampia poikasia, vieläpä kokonaisia joukkojakin, tai ainakin pääsi ehein nahoin heidän kynsistään.

Kun hän palasi sellaiselta seikkailulta, maistui hänelle ruoka kahta vertaa paremmalta ja hänen omaisensa iloitsivat siitä. Eräänä päivänä oli hänelle kuitenkin käynyt niin, että hän, sen sijaan että olisi voittanut, sai surkeasti selkäänsä, ja kun hän häpeissään ja vihoissaan tuli kotia, ei Ester, joka koko päivän oli kehrännyt, ollut voinut vastustaa kiusausta hänen poissa ollessaan anastaa ja syödä osan Jukan varalle säästetystä ateriasta ja lisäksi vielä, kuten Jukasta näytti, oli hän vienyt juuri parhaan osan. Suruissaan ja harmissaan, tuskin pidättäen kyyneleitä tulvahtamasta silmiinsä, katseli hän vähäistä kylmää ruuanjäännöstä, sillä aikaa kun sisar, joka taasen istui rukkinsa takana, nauroi sydämensä pohjasta.

Tämä oli liikaa ja nyt täytyi jotain erinomaista tapahtua. Koskematta ruokaan meni Jukka nälkäisenä huoneesensa ja kun hänen äitinsä aamusella tuli häntä herättämään eineelle oli hän kadonnut eikä ollut mistään löydettävissä. Päivä kului hänen palaamattaan takaisin, ja toinen ja kolmaskin päivä. Äiti ja Ester joutuivat suureen tuskaan ja hätään; he näkivät hyvin, että hän oli lähtenyt pitemmälle retkelle, sillä hän oli ottanut kaiken omaisuutensa mukaansa. He itkivät ja valittivat lakkaamatta, kun kaikki etsimiset osottautuivat turhiksi eikä hänestä oltu löydetty jälkeäkään, ja kun puoli vuotta oli kulunut Jukan katoamisesta, mukautuivat he surullisin mielin kohtaloonsa, joka nyt näytti heistä kaksin verroin yksinäiseltä ja kurjalta.

Kuinka pitkältä tuntuukaan viikko, niin, yksi ainoa päiväkin hänestä, joka ei tiedä missä ne, joita hän rakastaa, elävät ja oleskelevat, sitä suuremmalla syyllä jos lisäksi ympärillään vallitsee sellainen hiljaisuus ettei pieninkään hiiskaus heidän nimistään kuulu, ja kuitenkin tiedetään heidän siellä jossakin olevan ja hengittävän.

Niin kului äidiltä ja Esteriltä viisi vuotta, kymmenen vuotta, viisitoista vuotta, päivä toisensa perään eivätkä he tienneet elikö heidän Jukkansa vai oliko hän kuollut. Se oli pitkä ja perusteellinen jurotus-aika, ja Esteristä, joka oli kasvanut sorjaksi neidiksi, teki se sievästi kauniin vanhanpiian, joka jäi äitinsä luokse yhtä paljon lapsen uskollisuudesta kuin uteliaisuudesta, sillä hän tahtoi olla kotona sinä hetkenä, kun veli vihdoinkin ilmestyisi, nähdäkseen kuinka se tapahtui. Sillä hän oli hyväsydäminen nainen ja uskoi lujasti, että hänen veljensä vielä kerran palaisi ja antaisi jotain kunnollista naurun aihetta. Muutoin ei hänestä tuntunut vaikealta jäädä naimattomaksi, sillä hän oli kyllin viisas nähdäkseen, ettei Seldvylalaisten joukossa ollut monta, jotka olisivat voineet tarjota pysyvämpää onnea, jotavastoin hän äitinsä kanssa pienissä oloissaan eläen tuli hyvin toimeen ja oli ilman huolia. Sillä nyt oli heiltä yksi vankka syöjä poissa ja itse eivät he puolestaan paljon tarvinneet.

Olipa sitten kerran kirkas ja kaunis kesäilta, keskellä viikkoa, tuollainen ilta, jona ei juuri mitään merkillistä ajatella ja ihmiset pienissä kaupungeissa tekevät ahkerasti työtä. Täysvaraiset Seldvylalaiset olivat jok’ainoa vetäytyneet auringon laskussa puiden varjostamalle keilaradalle kaupungin portin ulkopuolelle tai istuivat he kaupungin viileissä ravintoloissa. Mutta konkurssintehneet ja vanhukset takoivat, neuloivat, suutaroivat, liimasivat ja näpertelivät voimiensa takaa käyttääkseen hyväkseen päivän pituutta ja voidakseen viettää iltansa tyytyväisyydellä ja kaikessa rauhassa. Siltä paikalta, missä leski asui, ei voinut nähdä muuta kuin hiljaiset ja kesäiset auringonsäteet katukivityksellä. Avoimissa ikkunoissa työskentelivät vanhukset ja leikkivät lapset. Kukoistavan rosmariinitarhan takana istui leski laudalla kutoen ja hänen vieressään Ester kehräten. Oli jo kulunut kappale iltapäivää, mutta vielä oli naapuristossa kaikki hiljaa. Silloin arveli suutari todenmukaisesti ajan olevan käsissä alkaa pienen huoahdushetken ja hän aivasteli niin ääneen ja hartaasti, että kaikki ikkunat tärisivät ja vastapäätä asuva kirjansitoja — joka oikeastaan ei mikään kirjansitoja ollut, vaan tyhjäntoimittaja, joka ajankuluksi liimaili paperikoteloita ja oli ovelleen ripustanut päivänpolttaman lasilaatikon, jossa oli auringon lämpimästä kouristunut lakkatanko — huudahti: terveydeksi! ja kaikki naapurit nauroivat. Toinen toisensa perästä pisti päänsä ulos ikkunasta, jotkut tulivat ovellekin ja tarjosivat toisilleen nuuskaa ja niin oli merkki annettu pienen iltapakinan alkamiseen ja iloisille naurunpuuskille iltapäiväkahvin ääressä, joka jo joka talosta sikuriin sekotettuna tuoksui. Nämä ihmiset olivat oppineet pääsemään vähästä pilapuheen alkuun. Tuli siihen vielä iloa lisäämään muukalainen posetiivinsoittaja ihka uusine posetiivineen. Tämä oli suuri harvinaisuus, sillä Sveitsillä ei ole kotimaisia posetiivinsoittajia. Hän soitti laulun kaukaisesta maasta ja sen ihmeistä, laulun, jonka ihmiset yksimielisesti pitivät kauniina ja joka houkutteli kyyneleet varsinkin lesken silmiin, hän kun ajatteli Jukkaansa, joka nyt oli useita vuosia ollut kateissa. Suutari antoi miehelle pienen rahan, soittaja lähti tiehensä ja katu kävi jälleen hiljaiseksi. Mutta ei viipynyt kauvan, ennen kuin paikalle ilmestyi toinen maankiertäjä, jolla oli mukanaan häkissä suuri outo lintu, jota hän ehtimiseen häkin varpojen läpi kepillä ahdisti selittäen yleisölle, että tämä lintu ei surussaan suonut itselleen mitään lepoa. Se oli amerikkalainen kotka; ja ne kaukaiset maat, joiden yli lintu vapaudessaan oli lennellyt, tulivat lesken mieleen ja tekivät hänet sitä surullisemmaksi, kun hän ei lainkaan tiennyt mitä maita ne olivat, yhtä vähän kuin hän tiesi missä hänen poikansa nyt oli. Nähdäkseen lintua oli naapurien pitänyt tulla kadulle, ja kun mies oli lähtenyt, muodostui heistä joukkio, joka töllisteli ilmaan ja tähyili uusia ihmeitä tuleviksi, sillä he olivat nyt kerran saaneet halun viettää lopun päivästä joutilaina.

Heidän toivomuksensa tulikin täytetyksi, sillä ei viipynyt kauvan, ennen kuin mitä ihmeellisin ilveilyjoukkue lähestyi suurella melulla kaupungin koko lapsilauman seuraamana. Suuri kameeli astui huojuen katua kantaen selässään useita apinoita: isoa karhua talutettiin suupieliin pujotetusta renkaasta; kaksi kolme miestä täydensi seurueen, sanalla sanoen täydellinen sirkus teki tuloaan ja karhu tanssi ja teki hullunkurisia temppujaan, muristen silloin tällöin äreästi, niin että rauhalliset kaupunkilaiset jo peljästyivät ja katselivat kaukaa ja varovasti tuota raivoavaa eläintä. Ester nauroi ääneen ja oli huvitettu karhun vallattomuudesta ja sen itsetietoisesta käynnistä keppineen, itsetyytyväisen näköisestä kameelista ja apinoista. Äiti sitävastoin itkeä tuhersi, sillä tuo vihainen karhu säälitti häntä ja hänen täytyi taaskin ajatella kadonnutta poikaansa.

Kun vihdoin tämäkin matkue oli kadonnut näkyvistä ja kaikki kävi jälleen hiljaiseksi ja kun kadulle kerääntyneet naapurit olivat vetäytyneet asunnoihinsa viettämään iltaansa, sanoi Ester: "Minusta tuntuu kuin tulisi Jukka varmaan tänään, kun niin paljon ihmeellisiä asioita on tapahtunut ja sellaisia kameeleja, apinoita ja karhuja on tänne ilmestynyt!" Äiti suuttui, kun tytär ikäänkuin asetti Jukka-paran noiden petojen rinnalle, ja siten teki hänestä pilkkaa, mutta sisimmässään ei äiti voinut kieltää itsekin tulleensa samaa ajatelleeksi. Mutta hän sanoi huoaten: "Minä en ole näkevä sitä päivää, jona hän palaa".

Hänen tätä sanoessaan tapahtui tämän päivän suurin ihme, sillä avonaiset matkavaunut, joissa oli kuskin lisäksi ylimääräinen palvelija, vierivät mahtavasti tälle hiljaiselle paikalle, jota ilta-aurinko vielä puolittain valaisi. Vaunuissa istui mies, jolla oli päässään samanlainen lakki kuin ranskalaisilla upseereilla, ja samanlainen leuka- ja poskiparta sekä kokonaan auringon polttamat kasvot, joissa lisäksi oli jälkiä luodeista ja sapeliniskuista. Hän oli kääriytynyt sellaiseen kauhtanaan, jonkalaisia ranskalaisilla sotilailla on tapana tuoda mukanansa Afrikasta ja jalkainsa ympärillä oli hänellä tavattoman suuri leijonantalja, joka venyi vaunujen pohjalla. Istuimella hänen edessään oli hänen miekkansa ja puolipitkä arabialainen piippu sekä muutamia muita oudon näköisiä esineitä.

Huolimatta kasvojensa vakavasta ilmeestä tähysi tämä mies ympärilleen ja etsi jotakin taloa kadun varrella ikäänkuin hän olisi vasta herännyt raskaasta unesta. Melkein lentämällä hyppäsi hän vaunuista, jotka olivat pysähtyneet keskelle katua, kuitenkin otti hän mukaansa miekan ja jalopeurantaljan ja astui sitten varmoin askelin lesken taloa kohden ikäänkuin hän vastikään olisi sieltä lähtenytkin. Äiti ja Ester katselivat vierasta ihmetellen ja uteliaina ja kuuntelivat hänen askeleitaan, kun hän astui portaita ylös; sillä vaikka he juurikään olivat puhuneet Jukasta ei heillä tällä hetkellä ollut aavistustakaan siitä, että se oli hän, ja heidän ajatuksensa olivat äkkiä herätetyn uteliaisuuden vaikutuksesta kimmonneet kauvas hänestä. Mutta äkkiä tunsivat he hänet siitä tavasta, jolla hän hyppäsi ylimäisten portaiden yli tarttuen samalla oven salpaan, sitten kun hän nuolen tavoin oli työntänyt ulkona riippuvan avaimen lukkoon, mikä muutoin aina oli ollut hänen tapansa, jota hän joutilaisuudessa kehittyneellä järjestyksen rakkaudella oli säännöllisesti noudattanut. Äiti ja Ester kirkasivat kovaan ja jäivät kuin naulattuina tuoliensa viereen seisomaan katsoen suu avoinna aukenevaan oveen. Ovella seisoi Jukka kuin muukalainen, vakavana ja jäykkänä kuin ainakin vieraan maan sotilas; ainoastaan silmissä huomasi kummallista räpytystä. Äiti sitävastoin vapisi hänet nähdessään eikä tiennyt kuinka menetellä ja itse Esterkin tunsi olevansa ensi kerran elämässään kokonaan hämillään eikä uskaltanut liikkua paikaltaan. Tätä kesti kuitenkin vain silmänräpäyksen ajan; herra eversti, se oli tuhlaajapojan arvo ja asema, otti kohteliaasti ja kunnioituksella, jota elämän kova koulu oli hänelle opettanut, heti lakin päästään, jota ei entisinä aikoina ollut tupaan astuessaan koskaan tehnyt; sanomaton ystävällisyys, niin ainakin tuntui hänen äidistään ja sisarestaan, jotka eivät koskaan olleet häntä ystävällisenä nähneet, levisi hänen pelättäville, vielä varsin nuorekkaille sotilaan kasvoilleen ja paljasti lumivalkeat hammasrivit näkyviin, kun hän riensi naisten luo ja sulki molemmat esiin puhkeavalla sydämentuskalla syliinsä.

Jos äiti oli ensin omituisesti vavissut sotilaallisen ja luulonsa mukaan vieläkin ynseäluontoisen poikansa edessä, vapisi hän nyt ujosta onnellisuudesta, kun hän tunsi lepäävänsä kotia palanneen poikansa käsivarsilla. Jo pojan lakinotto hänen astuessaan tupaan ja omituinen ystävällisyys hänen kasvoillaan, jollaista ainoastaan liikutus ja katumus voivat saada aikaan, olivat äidin mieltä kuin taikavoimalla liikuttaneet. Sillä ennen kuin poikanen oli seitsemänkään vuotta vanha, oli hän alkanut vetäytyä pois äidin syleilyistä ja verhoutua katkeraan tylyyteen ja ynseyteen, koskettamatta äitiään edes kädellään, puhumattakaan siitä, että hän lukemattomia kertoja lähti nukkumaan hyvää yötä toivottamatta. Sentähden tuntui tämä nyt äidistä niin käsittämättömältä ja ihmeelliseltä hetkeltä, jossa tuntui olevan koko elämä, hän kun nyt kolmenkymmenen vuoden päästä ensi kerran tunsi poikansa syleilevän äitiään. Myöskin Esteristä näytti veljensä muuttunut käytöstapa niin vakavalta, ettei hän, joka jurottajalle oli nauranut tuhansia kertoja, saanut nyt naurulleen sijaa, vaan meni kirkkaat kyyneleet silmissään istumaan tuolilleen ja katseli sieltä lakkaamatta veljeään.

Jukka oli ensimäinen, joka jonkun ajan kuluttua tuli entiselleen ja hyvän sotilaan tavoin toimitti käänteen ja ylimenon siten, että lähti noutamaan kapineitaan. Äiti ja Ester tahtoivat auttaa häntä siinä; mutta hän vei heidät hellästi takaisin tuoleilleen ja salli ainoastaan Esterin tulla vaunujen luo ja ottaa niistä joitakin keveitä esineitä. Tätä tehdessään sai Ester takaisin entisen leikkisän tuulensa eikä hän voinut kauvemmin pidättää itseään, vaan tarttui leijonantaljaan ja vetäen sen hännästä maahan ja riuhtoen sitä edes takaisin nauroi hän katketakseen ja huusi väliin: "Mikä turkki tämäkin on? Mikä tavaton hirviö?"

"Tämä oli", sanoi Jukka potkaisten taljaa jalallaan, "vielä kolme kuukautta sitten elävä leijona, jonka minä tapoin. Tämä velikulta on ollut opettajani ja neuvojani ja kahdessatoista tunnissa antoi se minulle sellaisen läksytyksen, että minä mies poloinen sen jälkeen kerta kaikkiaan heitin juroilemiseni ja ynseyteni. Muistoksi siitä kuletan tätä taljaa aina mukanani. Se olikin kaunis juttu!" lisäsi hän huokaisten.

Otaksuen, että omaisillaan, jos hän heidät elossa tapaisi, ei missään tapauksessa olisi kotona mitään arvokkaampaa syötävää tai juotavaa, oli hän ostanut ajaessaan viimeisen suuremman kaupungin läpi kopan hyvää viiniä sekä kopan erilaisia herkullisia ruoka-aineita, jottei Seldvylassa tulisi mitään juoksemista ja hän saattaisi äitinsä ja sisarensa keralla syödä iltasensa kaikessa rauhassa. Äidin tarvitsi vain kattaa pöytä ja Jukka purki kopastaan paistettuja kanoja, makeata hillopiirakkaa ja käärön hienoja leivoksia. Ja vielä muutakin. Matkalla oli hän muistellut, kuinka hämärästi aikoinaan kurja rasvalamppu oli palanut ja kuinka usein hän oli suuttunut sen surkeaan valoon, minkä avulla hän tuskin oli voinut hoidella piirustuksiaan, huolimatta siitä että äiti, jolla sentään oli vanhemmat silmät, aina työnsi lampun hänen nenänsä eteen, suureksi huviksi Esterille, joka koetti käyttää kaikkia tilaisuuksia saadakseen keinotelluksi valon veljeltään. Kerrankin oli hän vihoissaan sammuttanut koko lampun, ja kun äiti oli sen suruissaan jälleen sytyttänyt, puhalsi Ester sen nauraen uudelleen sammuksiin, jolloin hän oli särjetyin sydämin lähtenyt vuoteelleen. Tämä ja monta muuta seikkaa oli tiellä johtunut hänen mieleensä ja samalla kun epätietoisuus siitä, saisiko hän enää nähdä omaisensa elossa, ahdisti ja masensi häntä, oli hän ostanut muutamia vahakynttilöitä, ja sytytti nyt niistä kaksi palamaan, niin etteivät naiset voineet kyllin ihmetellä kaikkea tätä komeutta.

Niin syntyivät lesken tuvassa kuin pienet häät, kuitenkin paljon hiljaisemmat tavallisia häitä, ja Jukka käytti kynttiläin kirkasta valoa katsellakseen äitinsä ja sisarensa vanhentuneita kasvoja ja niiden tarkasteleminen liikutti häntä enemmän kuin kaikki vaarat, joita hän oli katsonut silmiin. Hän vaipui syviin mietteisiin ihmisestä ja ihmiselämästä ja ajatteli, kuinka juuri meidän pienet omituisuutemme, ystävällinen tai tyly luonteenlaatu, eivät ainoastaan ratkaisevasti vaikuta omaan onneemme ja kohtaloomme vaan myöskin niiden, jotka elävät lähellämme, ja miten voimme toisten ihmisten silmissä tulla vikapäiksi heidän onnettomuuteensa ilman että siitä itse mitään tiedämme, sillä emmehän itse ohjaa tunteitamme. Näissä mietiskelyissä häiritsivät häntä kuitenkin naapurit, jotka eivät enää voineet uteliaisuuttaan hillitä, vaan tunkeutuivat tupaan toinen toisensa perästä, nähdäkseen tuota outoa otusta, sillä kaupungilla oli jo ylt’ympäri levinnyt huhu että kadonnut Jukka oli jälleen ilmestynyt ja vieläpä ranskalaisena kenraalina nelivaljakolla ajaen.

Tämä oli hyvin ihmeellinen juttu ravintoloihin kokoontuneille Seldvylalaisille, niinhyvin nuoremmille kuin vanhemmille, ja he raappivat sentähden neuvottomina korvallistaan. Oli kokonaan vastoin järjestystä ja hyvää tapaa, että joku Seldvylassa esiintyi kuin taivaasta pudonneena mahtimiehenä ja kenraalina ja lisäksi siinä iässä, jossa Seldvylassa tavallisesti alettiin olla aikamiehiä. Mitä aikoi hän nyt ruveta tekemään? Mahtaisikohan hän todellakin jäädä paikkakunnalle tuollaisena ylhäisenä herrana koko iäkseen? Ja kuinka oli hän päässyt alkuun? Missä hitossa oli tuo mitättömän näköinen ja ujo nuorukainen maleksinut nämä pitkät vuodet ja kuinka oli hän tullut toimeen? Tämä kysymys pani liikkeelle kaikkien mielet eivätkä he löytäneet avainta arvotuksen selittämiseen, sillä heidän ihmis- ja sieluntuntemuksensa oli liian pieni käsittämään, että juuri hänen tyly ja jörö luonteensa, joka hänelle itselleen ja hänen omaisilleen oli tuottanut niin paljon surua, oli suojellut häntä kaikilta viettelyksiltä, niinkuin väkevä etikka säilyttää lihapalan turmeltumattomana, ja auttanut häntä hänen onnenaikansa yli, joka seldvylalaisille usein juuri toi turmion mukanaan. Epäiltiinpä jo koko huhun todenperäisyyttä ja jotta varmuutta saataisiin asiaan, lähetettiin muutamia vanhoja konkurssintehneitä lesken luo, niin että Jukka näki itsensä kauttaaltaan uteliaiden ja hyväntahtoisten vararikkolaisten ympäröimänä, niinkuin muinaisajan sankari manalassa ohitse kulkevien haamujen keskellä.

Hän sytytti nyt turkkilaisen piippunsa, joka täytti huoneen itämaisen tupakin hyvällä tuoksulla; varjot eli konkurssintehneet hiiviskelivät entistä uteliaampina savupilvessä sinne tänne ja Ester ja äiti kummastelivat kummastelemistaan sitä kevyttä ja ystävällistä tapaa, jolla Jukka kohteli näitä ihmisiä, ja lopuksi sitä taitavuutta, jolla hän hajotti väenpaljouden, kun aika näytti sitä hänestä vaativan.

Ilo, joka johtuu perheonnesta ja hauskasta tapahtumasta sukulaisten kesken, tekee aina ihmiset pitkällistenkin kärsimysten jälkeen nuoriksi ja virkeiksi, sen sijaan että se väsyttäisi, niinkuin ison maailman huvitukset, ja niin ei vanha äitikään tuntenut vielä vähintäkään väsymystä eikä unentarvetta, yhtä vähän kuin lapsensakaan, ja hyvän viinin lämmittäminä, jota he tyytyväisinä olivat nauttineet, toivoivat äiti ja tytär vielä saavansa jotakin kuulla Jukan vaiheista.

"Perinpohjin", alkoi Jukka, "en nyt voi ruveta surullista tarinaani kertomaan, mutta kaiketi saan vielä tilaisuuden jutella yksityiskohtaisemmin vaiheistani. Tänään aijon kertoa vain muutamia yksityisiä piirteitä retkiltäni, niiden päättymisestä ja paluumatkastani, kaikki jatkoa muinaiselle paolleni. Kun silloin niin nurjalla tavalla kotoa lähdin, olin täynnäni leppymätöntä katkeruutta ja pahaa mieltä; en kuitenkaan teitä kohtaan, vaan itseäni kohtaan, tätä seutua, tätä toimetonta kaupunkia ja omaa nuoruuttani kohtaan. Vasta jälestäpäin on kaikki tämä minulle selvinnyt. Kun aina, etenkin syönnin aikana, tulin pahalle päälle ja aloin jurottaa, oli siihen salaisena syynä kalvava tunto siitä, etten itse ansainnut ruokaani, minä kun en mitään oppinut enkä mitään tehnyt; eikä minua yleensä täällä mikään kiihottanut työskentelemään, joten ei ollut mitään toivoa siitäkään, että vielä tapojani muuttaisin. Kaikki, mitä näin muiden tekevän, tuntui minusta kurjalta ja turhalta; yksin teidän alituinen kehräämisennekin, joka valmisti minulle tilaisuuden olla joutilaana, tuotti minulle päänkipua. Niin karkasin täältä eräänä yönä sydän täynnä katkeraa tuskaa ja juoksin aamuun asti ainakin seitsemän tuntia yhtämittaa. Auringon noustessa tapasin ihmisiä, jotka olivat suurella niityllä heinää tekemässä; sanaakaan sanomatta tai mitään kysymättä asetin reppuni pientarelle, tartuin haravaan ja hankoon ja raadoin kuin vimmattu muiden mukana; ja työtäni tein lisäksi suurella taidolla, sillä olin täällä maleksiessani tarkoin pannut merkille kaikkien niiden menettelytavat ja liikkeet, joiden näin työtä tekevän, ja olinpa usein sitä tehdessäni ajatellut, kuinka he sitä tai tätä työkalua käsittelivät taitamattomasti ja kuinka käsien oikeastaan pitäisi aivan toisella tavalla liikkua, jos tahtoisi olla oikea työntekijä.

Ihmiset katsoivat hämmästyneinä minuun eikä kukaan estänyt minua työstäni ja kun he rupesivat syömään aamiaistaan, tarjosivat he siitä minullekin. Sen olin työlläni ansainnut ja niin työskentelin edelleen päivälliseen saakka, jonka senkin söin suurella ruokahalulla. Mutta nyt ällistyivät talonpojat vielä enemmän ja alkoivat hämillään naureskella, sillä nyt minä, sen sijaan että olisin uudelleen tarttunut heinähankoon, pyyhkäisin suuni, tempasin äkkiä reppuni käteeni ja lähdin sanaakaan sanomatta jatkamaan matkaani. Tiheään ja viileään metsään paneusin maata ja nukuin iltahämärään saakka; sitten karkasin ylös, astuin ulos metsästä ja tähysin taivaalle, jonne tähdet alkoivat syttyä. Tähtien aseman tunteminen kuului niihin vähäisiin taitoihin, joita olin laiskotellessani oppinut ja kun olin huomannut tähtien kulussa varman järjestyksen ja säntillisyyden, olivat ne minua aina miellyttäneet, sitä enemmän, kun eivät nuo loistavat olennot näyttäneet harjottavan sellaista täsmällisyyttä päiväpalkan tai perunaliemen edestä, vaan tekivät kaikkiaan vain sen, mitä eivät voineet olla tekemättä, ikäänkuin huvikseen. Koska osasin ulkoa maantieteen oppikirjamme, tunsin, niin puutteellinen kuin kirjamme olikin, myöskin maapallon ulkomuodon, ja niin taisin hyvin ohjata kulkuni ja päätin heti samota pohjoiseen läpi koko Saksan kunnes tulin meren rannalle. Niin juoksin koko yön tai runsaat kahdeksan tuntia ja tulin auringon nousussa asumattomalle ja syrjäiselle paikalle Reinin varrella. Heti sattui silmiini viljalla lastattu laiva, joka töytäsi matalikolle, jossa osa lastia joutui veden varaan. Koska laivassa oli vain kolme miestä eikä aamuvarhaisessa yksinäisellä seudulla näkynyt olevan etäämpääkään apua odotettavissa, olin minä sangen tervetullut, kun heti aloin auttaa laivamiehiä lastin kantamisessa rannalle ja laivan irrottamisessa matalikolta. Kastuneen viljan puistimme säkeistä laudoille kuivamaan auringon paisteeseen ja kohentelimme sitä ahkerasti, ja lopuksi lastasimme aluksen uudelleen. Tätä kesti kuitenkin suurimman osan päivää ja minä sain tilaisuuden sitä tehdessä jakamaan laivamiesten kanssa useampia oivallisia aterioita; niin, kun olimme työmme tehneet, antoivat he minulle vähän rahaakin ja veivät minut toivoni mukaan mukanansa olleella pienellä venheellä joen toiselle rannalle.

Toisella puolen jouduin suureen vuoriseen metsään, jossa nukuin yöhön saakka, jolloin taasen sain jalat alleni ja juoksin päivän koittoon asti. Sanalla sanoen: tällä tavoin saavuin pitemmässä kuin kahden kuukauden ajassa Hampuriin, jolla matkalla, suuria ihmisten kanssa puhumatta, tein aina työtä, missä sitä sattui olemaan ja läksin matkaani kohta kun olin saanut kylläni lähteäkseni taas yön selkään taivaltamaan. Minun käytökseni ihmetytti aina suuresti ihmisiä, ja jos he alkoivat näyttää vastahakoisilta tai uteliailta, olin heti tipotiessäni. Välttelin kaupunkeja ja hain työtä aukeilla kedoilla, vuoriseuduissa ja metsissä, missä asuu vain alkuperäistä ja yksinkertaista väkeä ja niin matkustelin todella perin patriarkaalisella tavalla. En nähnyt missään jälkeäkään niiden maiden hallituskomennosta, joiden läpi juoksin, ja ainoa ajatukseni oli päästä kustakin paikasta kerjäämättä ja tarvitsematta jäädä kenellekään kiitollisuuden velkaan välttämättömästä ravinnostani, mutta muutoin tein mitä minua halutti, lepäsin milloin mieli teki ja kuljeskelin taas, kun sen parhaaksi näin. Myöhemmin opin noudattamaan ankaraa itseni yläpuolella olevaa järjestystä, ja samoin kuin olin yht’äkkiä oppinut tekemään työtä, opin senkin heti ilman suurempia ponnistuksia, kun minulle kerran kävi selväksi sen välttämättömyys.

Muuten tuntui minusta tämä elämä vapaassa ilmassa, alituisesti työtä vaihdellen, hyvästi syöden ja rauhallisesti nukkuen erinomaiselta ja minun jäseneni voimistuivat siitä niin, että saavuin voimakkaana ja työhön pystyvänä miehenä suureen kauppakaupunkiin Hampuriin, missä heti riensin satamaan ja liityin merimiehiin, joita siellä oli ihan vilisemällä laivojaan lastaamassa. Olin erittäin työteliäs ja tarkkaavainen olematta silti turhanpäisen utelias, en puhunut sanaakaan enkä edes vetänyt suutani nauruun. Niin jouduin kohta noiden yksitotisten merikarhujen suosioon ja heidän keskuudessaan olin viikkokauden, minkä jälkeen he saattoivat minut englantilaiseen kauppalaivaan, jonka kapteeni otti minut vastaan sillä ehdolla, että auttaisin häntä matkan varrella hänen yksityisessä työssään. Tämä työ oli kaikenlaisten pyssyjen ja pistoolien kokoonpanemista ja sovittelemista vanhoista käytetyistä osista, joita kapteeni osti suuret määrät joka kerta kun laiva laski ankkurinsa vanhan maailman rannikolle. Ne olivat harvinaisia ja sangen eriskummallisia ampuma-aseita, joita hän kuumeentapaisella kiihkolla liitteli yhteen ja sitten tilaisuuden sattuessa vaihtoi raakalaisten luona arvokkaisiin rauhan esineihin ja rehevän luonnon tuotteihin. Minä tein ahkerasti työtäni, harjaannuin siihen vähitellen ja pian olin kauttaaltaan öljyn, rasvan ja viilajauhon peitossa kuin ainakin innostunut pyssyseppä, ja kun joku pistoolintapainen oli saatu pysymään koossa, koetettiin sen kelpoisuutta vahvalla ruutipanoksella; kun se oli tehty, annettiin ase semmoisenaan kaukaisten saarimaiden puna- tai mustaihoisille asukkaille. Tällä kertaa kävi hänen matkansa kuitenkin vain New Yorkiin ja sieltä Englantiin takaisin, missä minä, pyssyntekoon jo kyllin harjaantuneena, hänestä luovuin ja annoin värvätä itseni sotaväkeen, jonka oli määrä lähteä Itä-Intiaan.

New Yorkissa olin pikimältään käväissyt maissa ja katsellut muutamia tunteja Amerikan elämää, jonka olisi luullut minua erikoisesti miellyttävän, siellä kun jokainen teki mitä tahtoi, vaihtaen mielensä mukaan toimialaa, aina sen mukaan kuin parhaaksi näki, häpeämättä mitään työtä tai pitämättä toista työalaa toista parempana. En kuitenkaan tiedä mistä se johtui, että pian taasen palasin laivaan, ja jouduin niin, sen sijaan että olisin jäänyt uuteen maailmaan, ikivanhaan Intiaan, ja lisäksi siivona punatakkisena englantilaisena sotamiehenä. Enkä voi sanoa, että se uusi elämäntapani, joka alkoi sillä suurella linjalaivalla, millä rykmenttimme kulki, olisi ollut minulle vastenmielinen. Jo se seikka, että meitä kaikkia, niin monta kuin meitä oli, ravittiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä ja mitan mukaan, niin että jokainen sai annoksensa yhtä varmaan kuin tähdet kulkivat taivaalla, eikä kukaan saanut toistaan enemmän eikä vähemmän, vaan kullakin oli oma varma osansa, miellytti minua suuresti, etenkin kun ei mistään tarvinnut ketään kiittää, vaan kaikki lankesi kuin itsestään meidän hyvin järjestetylle olemuksellemme. Vaikka meidän nahkapoikain pitikin jo laivalla opetella temppuja ja harjotella joka päivä, miellytti tuokin työ kuitenkin minua tavattomasti, meidän kun ei tarvinnut harjotella käyttämään pajonettia oppiaksemme sillä perunoita seivästämään, vaan teimme sen vain huvin vuoksi, ilman että se oli missään yhteydessä syömisen kanssa. Sekä harjotuksissa että syödessään tuli vaan olla täsmällinen ja huomaavainen eikä sen lisäksi tarvinnut mistään välittää. Matkani toisena päivänä näin sotamiehen, joka oli tehnyt itsensä syypääksi järjestysrikoksiin ja lisäksi murissut esimiehelleen, saavan selkäänsä. Heti päättelin itsekseni, ettei minulle saanut sellaista tapahtua, ja tässä päätöksessäni tuli juro luonteeni minulle suureksi avuksi, se kun teki minulle varsin helpoksi äänettömän täsmällisyyden ja tarkkaavaisuuden noudattamisen ja yleensäkin kaikkinaisen järjestyksen seuraamisen.

Niin tuli minusta kuuliainen ja kunnollinen sotamies; minulle tuotti iloa käsittää oikein määräykset ja tehdä niin, kuin oli tehtäväksi säädetty, ja kun se minulle onnistui, tunsin itseni jotenkin tyytyväiseksi, ilman että nytkään tuhlasin sanoja enemmän kuin ennen. Ainoastaan silloin tällöin laskin pientä pilaa tai tein jonkun koirankujeen, mikä antoi minulle täydellisen sotilaan leiman ja esti toisia minua loukkaamasta. Ja niin oli tuskin vuottakaan kulunut tuossa vieraassa maassa, kun jo rupesin ylenemään ja aluksi pääsin hyvinarvoiseksi aliupseeriksi. Vuosien kuluessa tuli minusta koko mahtimies, minä työskentelin pääasiassa rykmentinpäällikön virkahuoneessa ja sain asiain hoidossa hyvän maineen, samalla kun työssäni opin ilman suurempaa päänvaivaa kirjottamisen ja laskemisen välttämättömät taidot. Kaikki kävi kuin höylällä vetäen ja minusta tuntui kuin voisin olla itseeni tyytyväinen siinä saadessani ilman huolia ja vaivoja elellä lämpimän sinisen taivaan alla; sillä kaikki työni kävi kuin itsestään, niin etten tuntenut mitään erotusta siinä, olinko palveluksessa vai kävelinkö jouten. Syöminen ei enää ollut minulle niin tärkeä asia enkä pitänyt suurta väliä siitä milloin ja mitä minä söin. Kaksi kertaa lähetin tällä ajalla teille kirjeen sekä osan säästövaroistani; mutta kumpikin laiva joutui ihmeellistä kyllä miehineen päivineen meren pohjaan, ja minä luovuin koko ajatuksesta, suutuin ja päätin, että palaisin niin pian kuin suinkin kotia ja käyttäisin siellä saavuttamaani kokemusta ja työkykyä. Sillä arvelin siten tuovani jotain parempaa Seldvylaan kuin jos lähettäisin sinne kokonaisen miljoonan ja kuvittelin jo mielessäni, kuinka kohtelisin narreja ja tyhjäntoimittajia milloin niitä sattuisi tielleni.

Kuitenkin jäivät nämä tuumani toteutumatta, sillä minun piti vielä kokea sellaisia asioita ja luonteessani piti tapahtua sellainen muutos ja mullistus, että minulta peräti hävisi halu kohdella huonosti lähimmäisiäni. Päällikkö oli omistanut minut kokonaan itselleen ja minun täytyi viettää melkein kaiken aikani hänen luonaan. Hän oli merkillinen, noin viidenkymmenen korvissa oleva mies, jonka puoliso eli Irlannissa jossakin vanhassa tornissa ja kerrottiin hänen olevan vielä omituisemman kuin miehensä. Kun he elivät yhdessä, olivat he lakkaamatta olleet toistensa kimpussa kuin kaksi vihaista kissaa ja kumpaakin heitä vaivasi se hullu ajatus, että he muka olivat pettyneet toistensa suhteen, vaikka he olivat kuin toisiaan varten luodut. Mutta he olivat terveitä ja iloisia ja viihtyivät hyvin tuossa harhaluulossaan, jota ilman he eivät olisi saaneet aikaansa kulumaan, ja kun he olivat kaukana toisistaan, pitivät he liikuttavalla tavalla huolta toisistaan. Ainoa tytär, Lydia nimeltään, eli taas enimmäkseen isänsä tykönä ja oli hänelle nöyrä ja kuuliainen ja naisena tunsi tytär hellempää osanottoa isäänsä kuin äitiänsä kohtaan, vaikka he molemmat olivat yhtä vähän tai yhtä paljon syypäät tuohon muka onnettomaan väliin.

Päällikkö oli rakentanut loistavan ja tilavan asunnon kaupungin ulkopuolelle palmujen, kypressien ynnä muiden puulajien varjostamaan laaksoon. Näiden puiden alle keveän valkean päärakennuksen ympärille oli järjestelty kasvitarhoja, joissa oli ympäri vuoden vereksiä ruokakasveja ja muitakin kukkia, joita ukko tahtoi nähdä aivan talonsa vieressä; niitä oli siellä niin paljon, sekä tulipunaisia että valkeita kukkia, että ne ihan hehkuivat puiden varjossa. Kun ei minulle sotaväessä enää ollut mitään työtä, sain osalleni uskottuna sotilaallisena luottamusmiehenä pitää nämä kukkatarhat kunnossa sekä lisäksi, jotten kovin veltostuisi, käydä everstin kanssa metsällä. Niin tuli minusta taitava metsämies. Heti talon takana alkoi asumaton ja hedelmätön seutu, joka lopulta muuttui kokonaan karuksi vuorimaaksi, missä ei asustanut ainoastaan vaarattomia eläinlaumoja vaan aika-ajoin raivoisa tiikerikin. Aina kun sellainen teki olemassa-olonsa tunnetuksi, pantiin toimeen suuri sotaretki sitä vastaan ja näissä tilaisuuksissa opin tuntemaan vaaran, ennen kuin vielä olin taistellut ihmisten kanssa. Mutta jollei mitään muuta ollut tehtävää, täytyi minun pelata shakkia vanhan herran kanssa ja siten korvata hänelle hänen tyttärensä, jolla ei ollut mitään halua eikä taitoa siihen, vaan pelasi pelin lapsellisesti eikä sen tähden voinut ukkoa tyydyttää. Minä taasen harjaannuin niin pian siihen, että saatoin panna hänet ahtaalle, vaikka en halunnutkaan häneltä useammin voittoa riistää, ja jolleivät toiset seikat olisi kiinnittäneet mieltäni, olisin ennen pitkää tullut ukkoa etevämmäksikin.

Näin oli minusta tullut mitä merkillisin otus maailmassa; minä astelin arvokkaana ja äänettömänä palmujen varjossa punaisessa univormussani, kevyt ruokokeppi kädessäni ja päässäni valkea huivi suojana auringon paahdetta vastaan. Olin sotilas, taloudenhoitaja, puutarhuri, metsästäjä, kestiystävä ja ajankuluttaja, joka oli ihmeellisintä siihen nähden, etten puhunut sanakaan. Sillä vaikkakaan en enää jurottanut vaan olin elämääni kutakuinkin tyytyväinen, olin niin tottunut olemaan vaiti, ettei kieltäni enää mikään saanut liikkeelle muu kuin komentosanan jako tai taitamattoman sotamiehen sadattelu. Tällä tavoin palvelin päällikköäni, pysyen hänen luonaan viisi vuotta, jona aikana toinen päivä oli tyyten toisensa kaltainen. Vapaa-aikoina sain tehdä mitä itse halusin. Käytin sen lukeakseni useampaan kertaan ne kaksitoista kirjaa, jotka vanhalla herralla oli, ja niistä opin kustakin, ne kun olivat kaikki paksunlaisia nidoksia, tuntemaan palan maailmaa. Minusta oli tullut hiljainen, innokas kirjatoukka, joka itse muodosti itselleen viisautensa, minkä käyttökuntoisuudesta ei kuitenkaan ollut mitään takeita, niinkuin sittemmin sain kokea; sillä vaikka olinkin paljon nähnyt ja elänyt, oli se kuitenkin kaikki palottaista ja paljon oli kokonaan jäänyt kokemuspiirini ulkopuolelle.

Päällikköni nimitettiin lopulta koko sen maakunnan kuvernööriksi, missä olimme majailleet. Hän halusi pitää minut lähistössään ja sai aikaan minun siirtoni siitä rykmentistä, joka taasen palasi Englantiin, siihen, joka tuli sen sijalle, ja niin sain taasen tilaisuuden niinhyvin sotilaana kuin muissa toimissani pysyä hänen luonaan, mikä olikin mieleeni; sillä sen kautta pääsin varsin itsenäiseen asemaan eikä minulla ollut muuta käskijää kuin lippuni.

Samoihin aikoihin tuli tytärkin irlantilaisesta tornistaan elääkseen tästä pitäen isänsä, maaherran, luona. Hän oli soreavartaloinen, sangen kaunis naisihminen; mutta hän ei ollut ainoastaan kaunis, hän oli henkilö, joka toimi oman sievän päänsä mukaan ja teki sen vaikutuksen, ettei sille, joka häneen kerran rakastuisi, olisi missä muualla hyvänsä korvausta eikä lohdutusta tarjolla, sillä tuo tyttö oli niin harvinaisen kokonainen ja itsenäinen personallisuus. Tämän jalon itsenäisyyden rinnalla saattoi hänessä huomata yksinkertaista lapsellisuutta ja luonteen hyvyyttä sekä hillitöntä iloisuutta, joka, yhdistyneenä päättäväisyyteen ja täsmällisyyteen, antaa ihmiselle todellisen ylemmyyden leiman silloinkin kun tuo kaikki riippuu vain synnynnäisestä luonteenlaadusta. Hän oli sen lisäksi sivistynyt, sillä tuollaisten luonteiden tapaan oli hän viettänyt lapsuutensa ja varhaisen nuoruutensa opetellen kaikkea mitä suinkin oppia sopi, ja niin osasi hän melkein kaikkia uusia kieliä, ilman että sitä hänestä sen koommin huomasi, joten eivät oppimattomatkaan miehet joutuneet hänen rinnallaan siihen ikävään asemaan, että olisivat näyttäneet tietävän vähemmän kuin tuo koristekasvin tapainen nuori neitonen. Yleensä esiintyi hänen terve ja valistunut järkensä etupäässä siinä, että hän eteensä sattuneista vähemmistä tai suuremmista esineistä, tapauksista ja asioista päätteli kaikin puolin sattuvasti ja sitä tehdessään olivat hänen ajatuksensa ja sanansa yhtä rakastettavan yksinkertaiset ja varmat kuin hänen äänensä ja hänen ruumiinsa liikunnot. Ja tämän kaiken lisäksi oli hän, kuten sanottu, niin lapsellisen avomielinen, ettei osannut pelata edeltäpäin harkittua suunnitelmaa kysyvää shakkipeliä ja kuitenkin istui hän mitä suurimmalla kärsivällisyydellä shakkilaudan ääressä antaen isänsä tavantakaa yllättää hänet siirroillaan. Minusta tuntui kodikkaalta ja hauskalta olo hänen läheisyydessään ja ehtimiseen tulin ajatelleeksi, että hän oli oikea naisen esikuva, jonka veroista ei ollut toista koko maailmassa. Hänen kauniit vaaleat kiharansa ja tummansiniset silmänsä, jotka melkein aina katselivat eteensä suoraan ja vakavasti, tekivät nekin vaikutuksensa. Vielä häikäisevämpi kuin hänen kauneutensa oli hänen naisellinen kainoutensa ja siveytensä, jotka olivat ainokaista laatuaan. Hän oli sanalla sanoen personallisuus. Tarkotan, että hän näytti siltä, taikka oikeastaan, Jumala sen tietää, eikö hän sellainen lopulta ollutkin ja eikö syy ollut minun, että sitten petyin hänen suhteensa ja että hän tuntui pelkältä korealta kuorelta, lyhyesti —"

Tässä kohden unohti Jukka jatkaa kertomustaan, sillä hän vaipui raskasmielisiin muisteloihin ja hänen kasvonsa saivat hyvin epäsotilaallisen, melkeinpä yksinkertaisen ilmeen. Molemmat vahakynttilät olivat palaneet yli puolivälin, äiti ja sisar olivat antaneet päänsä painua alas, ja nyökyttivät nyt mitään näkemättä tai kuulematta unisina päitään, sillä jo silloin kun Jukka oli alkanut kertomuksen armaastaan, kuten he luulivat, oli heitä alkanut nukuttaa ja nyt teki uni todella heille sen kepposen, että he molemmat nukahtivat. Kaikeksi onneksi lukijan uteliaisuudelle ei eversti sitä huomannut, sillä hän oli yleensä unohtanut, kenelle hän puhui, ja jatkoi, kohottamatta alasluotuja silmiään, nukkuville naisille kertomustaan, kuin ainakin se, joka oltuaan kauvan ääneti, lopultakin käyttää tilaisuutta keventääkseen sydäntään.

"En ollut", jatkoi hän, "näihin asti ketään naista lähemmin tuntenut ja ymmärsin ja tiesin heistä suunnilleen yhtä paljon kuin sarvikuono kitaran soitosta. Ei silti, etten olisi kernaasti ennenkin heitä katsellut, kun vaan saatoin huomaamatta ja vaivatta heitä tähystellä; mutta olisi ollut kokonaan vastoin luonnettani antautua heidän kanssaan vähimpäänkään sananvaihtoon, minusta kun aina tuntui, kuin ei naisilla olisi ollut yhtään järjellistä, selvää ja oikeaa sanaa sanottavana, kuin eivät he voisi kuudenkaan sanan aikana pysyä hyvässä järjestyksessä asiassa, vaan että heidän tapansa oli, heti kun he olivat saaneet sanotuksi jotain asiallista ja kelvollista, lausua joku suuri mielettömyys mikä oli olevinaan naisellista viehkeyttä ja sukkeluutta, mutta joka itse asiassa johtui heidän sekavuudestaan; tämä oli mielestäni heissä sitä harmillisempaa, kun he tekivät sitä puolittain tieten ja siinä tarkotuksessa, että he voisivat mukavammin toimia tämän sekasorron turvissa. Sen tähden jurotin ja äkäilin aina kaikille naisille enkä katsonut heidän ansaitsevan rehellistä silmäystäkään. Intiassa, jossa olin olooni tyytyväisempi enkä heitäkään enää vihannut, oli paljon naisväkeä, sekä intialaista että myöskin englantilaista, sillä useilla kauppiailla, upseereilla ja sotilailla oli perheet mukanaan. Kuitenkaan eivät nämä intialaisnaiset, jotka olivat kauniita kuin kukat ja puheissaan makeat kuin sokeri, olleet minusta muita parempia eivätkä he minua vähääkään liikuttaneet, sillä kauneus ja hyvyys ilman suolaa ja terästä tuntuivat minusta ikäviltä, ja minusta oli tuskallista ajatella, ettei tuollainen nainen, jos hän olisi minun, voisi mitenkään pitää puoliaan minun huonoja tuuliani vastaan. Europpalaiset naiset taasen, joita siellä näin ja jotka pääasiassa olivat kotoisin Isosta-Britanniasta, näyttivät kyllä puolustuskuntoisilta, mutta he eivät olleet niin hyviä, ja jos he sitä olisivatkin olleet, harjottivat he hyvyyttään ja armeliaisuuttaan kuin halpaa käsityötä; itse jaloa naisellisuuttaankin, jonka nojalla nämä itserakkaat ja ylhäiset naiset tekivät niin paljon hyvää, hoitivat he pikemmin makkarankauppiaiden kuin naisten tavoin. Jokainen punnitsi tarkkaan pienet antimensa ja sitten käärittiin se turhamaisuuden paperitötteröön. Muuten tuntui minusta kuin olisi näiden itämaisten kaunottarien ja ei-kaunottarien elämässä ollut syvällä yksi yhteinen piirre, aikamme yleinen sairaus, jonka he olivat voineet saada vain meidän suvultamme, meiltä herroilta europpalaisilta, mutta joka heissä näytti kehittyneen kaksinkertaiseksi pahaksi. Me elämme surkeata aikaa, kun suvut vaihtavat tautejaan ja jakavat toisilleen heikkouksiaan. Tämä oli minun valistumaton ja synkkä ajatukseni naisista ja se määräsi suhteeni heihin; sen ohjaamana kuljin tietäni sen enempää mistään välittämättä."

Kun nyt kaunis Lydia tuli luoksemme ja minä sain päivät päästään olla hänen läheisyydessään, sai koko viisauteni ankaran iskun ja särkyi sirpaleiksi. Minusta tuntui alun pitäen hyvältä, kun hän oli läheisyydessäni, enkä tiennyt, kuinka olisin käyttänyt hyväkseni hänen läsnäoloaan. Olin suuresti ihmeissäni, etten tuntenut äkää enkä halveksumista tuota olentoa kohtaan enkä myöskään tuota halua syrjästä ja salaa häntä tarkastella, jota olin ennen tuntenut naisia kohtaan; minä päinvastoin iloitsin julkisesti hänen olennostaan ja katselin häntä, olematta silti julkea, vapaasti ja ujostelematta suoraan silmiin, milloin hän vaan ilmestyi läheisyyteeni. Tämä kävi minulle sitä helpommin päinsä, kun en halpana sotilaana tarvinnut sanoa hänelle sanaakaan, jollei minulta jotain kysytty; minun oli menetteleminen vain kuten kunnollisen ja vakavan aliupseerin asemaan sopi. Vaikeneminen olikin, varsinkin naisten läheisyydessä, tullut minun toiseksi luonnokseni pitkällisen alakuloisuuteni aikana, niin etten nyt olisi parhaalla tahdollanikaan voinut siitä tehdä poikkeusta, jos se muutoin tähän neitiin nähden olisi sopinutkin. Kuitenkin tunsin suurta ja harvinaista hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, olin sydämessäni sangen hyvä hänelle ja muutin hänen tähtensä huonot ajatukseni naisista sekä arvelin itsekseni, etteivät he sentään mahtaneet niin huonoja ollakaan, ja siitä pitäen saivat he tämän yhden tähden suuremman armon minun silmissäni. Olin sangen iloinen, kun Lydia oli saapuvilla tai kun sain tilaisuuden päästä sinne, missä hän sattui olemaan; kuitenkaan en ottanut askeltakaan yli sen mikä kuului asiain luonnolliseen menoon. En edes katsonut häneen enkä mennyt ilman todellista ja järjellistä syytä hänen luokseen, jos hän sattui olemaan samassa huoneessa; yleensä tunsin itsessäni sellaista tyyneyttä kuin viileä merivesi, kun ei tuulenhenkäystäkään käy ja päivä paistaa veden pinnalle.

Tällaista suhdetta kesti noin puolen vuoden taikka vuoden ajan, taikka hiukan enemmänkin, en muista enää tarkoin; ajanlaskuni siltä kaudelta on kokonaan sekaantunut ja koko tuo aika väikkyy mielessäni kuin yksi ainoa unelmien täyttämä kesäpäivä. Tämän suhteemme alkuosan aikana kävi kaikki hyvin ja rauhallisesti. Neidillä, vaikkakin hänen piti usein nähdä minut, ei ollut erittäin paljo tekemistä eikä puhumista kanssani, mutta kun hän sen teki, oli hän erittäin ystävällinen; hänellä oli silloin aina lapsellisen avoin hymy kauniilla kasvoillaan ja vastalahjaksi olin minä rehellisen näköinen enkä vetänyt suutani hymyyn sanoessani: "sangen hyvin, neiti!" tai väittäessäni vastaan, milloin hän erehtyi, mikä kuitenkin tapahtui harvoin. Milloin hän taas ei ollut saapuvilla ja minä olin yksinäni, ajattelin kyllä häntä usein, mutta en lainkaan kuin rakastunut, vaan kuin hyvä ystävä tai sukulainen, joka vilpittömästi piti hänestä huolen, toivoi hänelle kaikkea menestystä ja joka tilaisuudessa ajatteli hänen parastaan. Tuskin lienee minussa, jos muistan oikein, tapahtunut pienintäkään muuta muutosta kuin se, että olin tästä puolin pidätetympi kuvernööriin nähden, että esiinnyin enemmän sotamiehenä, joka ei tehnyt muuta kuin velvollisuutensa. Muissakin toimissani säilytin suuremman riippumattomuuden ilmeen, minä kun en ollutkaan kuvernööriin palkollisen suhteessa, sillä varsinainen työni oli hänen virastossaan ja siitä maksettiin minulle palkka. Kaiken muun minkä tein, tein hyvänä luottamusmiehenä ja joskus, kun tilaisuus siihen sattui, söin ja joinkin kuvernöörin kanssa. Ja niin olin, kuten jo sanottu, täydellisesti tyyni ja tyytyväinen, mikä kuitenkin ilmeni minussa vain minun luonteelleni ominaisella tavalla.

Tapahtui sitten eräänä päivänä, kun minä työskentelin tuuheiden palmupuiden varjossa, että Lydia tuli lyhyessä ajassa kolme kertaa luokseni, ilman että hänellä oli siellä mitään toimitettavaa. Ensi kerralla istuutui hän kumossa olevalle kopalle ja söi pienen rasiallisen punaisia kirsikoita lakkaamatta minulle pakinoiden ja pakottaen minutkin puhumaan. Toisella kerralla tuli hän ja asetti kopan aivan lähelle sitä ruusupensasta, jota juuri puhdistin, sijottui taasen istumaan kopalle ja alkoi ommella valkeata silkkinauhaa siroon yömyssyyn, tai mikä se lie ollut; sillä selvään en sitä voinut nähdä, minä kun tällä kertaa tuskin katsoin häneen ja otin hänestä muutenkin varsin vähän vaaria, sillä olin hieman hämilläni. Hän lähti pian ja tuli kolmannen kerran kantaen kädessään hienoa taiteellisesti kaunistettua kiinalaista kärsivällisyyspeliä, asetti vanhan kopan vähän kauemmaksi, istuutui sille selin minuun ja alkoi hiljalleen ottaa selkoa pelistä. Nyt katselin lakkaamatta häneen, kunnes hän, pistäen pelin taskuunsa, äkkiä nousi seisaalleen ja harvinaisen kaunista säveltä hyräillen läksi pois minuun katsomatta. Tämä kaikki tuntui minusta hieman ihmeelliseltä, ja sieluni nyrpisti kaikessa hiljaisuudessa nenäänsä tälle tapaukselle. Mutta siitä hetkestä lähtien olin rakastunut Lydiaan.

Mitä ihmeellisimmän ja suloisimman mielenliikutuksen valtaamana jätin puuni silleen, noudin kaksipiippuisen pyssyni ja samoilin koko iltapäivän avarassa metsässä. Useita otuksia näin kyllä tielläni, mutta unohdin niitä ampua; sillä juuri kun aioin tähdätä, johtui mieleeni tuon naisihmisen menettely ja otus katosi näkyvistä.

Mitä hän sinusta tahtoo, ajattelin, ja mitä tuo kaikki merkitsee? Mutta sillä aikaa kun mietin sinne tänne, syntyi minussa jo salaa suuri kiitollisuus kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, joka siinä saattoi piillä, samalla kun järjestysaistini ja tieto oman personani mitättömyydestä ja vähäisestä viehätysvoimasta ankarasti kinasi kaikenlaisia utukuvia vastaan. Kun en tällä kertaa tullut hullua viisaammaksi, kääntyivät ajatukseni äkkiä siihen selityskeinoon, että tämä näköjään niin suloinen ja siveellinen neiti lopulta olikin ihan yksinkertaisesti kevytmielinen ja turmeltunut olento, joka antautuisi tekemisiin kenen kanssa hyvänsä eikä halveksisi tilaisuutta alottaa halvan aliupseerinkin kanssa huonoa juttua. Tämä kirottu ajatus tuotti minulle sellaista tuskaa ja tapasi minut niin äkkiä, että raivoissani ammuin kuoliaaksi tavattoman suuren ja äreän metsäkarjun, joka juuri syöksyi esiin korkeiden vuoriyrttien seasta. Minun luotini osui melkein samassa silmänräpäyksessä sen otsaan kuin tuo katala ajatus minun päähäni, ja minusta tuntui jo, kuin olisi tuon petoeläimen kohtalo ollut kadehdittava minun asemaani verraten. Istuin pedon kuolleelle ruumiille; silmäini ohi väikkyi neidon sorja vartalo ja näin selvästi ne kolme kertaa, jolloin hän tuli luokseni, näin jokaisen hänen liikkeensä ja muistin joka sanan, jonka hän oli puhunut. Tämä suloinen muisto täytti ajatuksissani ihmeellisellä tavalla koko sen ajan, jonka olin ollut hänen läheisyydessään, myöskin sen, jolloin olin vielä ollut täydellisesti levollinen. Samoin kuin aivan selkeällä säällä sateen edellä voi nähdä kaukaisiltakin vuorilla useita yksityisiä esineitä, joita ei muulloin voi huomata, ja samoin kuin hiljaisena yönä kuulee kaukaisen kellon lyönnin, samoin havaitsin minä nyt ihmeekseni hänen jokaisen liikkeensä ja toimensa tuolta ajalta, jokaisen eri esiintymisensä tietämättäni painuneen muistooni, ja melkeinpä jokaisen hänen sanansa, vähäpätöisimmänkin ja merkityksettömimmänkin, olin kuulevinani selvästi kaikuvan korvissani tässä erämaan hiljaisuudessa. Ne olivat kaikki ikäänkuin salassa uinuneet povessani ja tämänpäiväinen kohtaukseni tytön kanssa oli niin sanoakseni vetänyt sulun niiden edestä tai sytyttänyt tulen kuivaan lyhteeseen. Näissä mietteissäni unohdin jälleen kehnon vihani ja aloin kaivella hyvää muistiani, enkä jättänyt huomioonottamatta pienintäkään piirrettä siitä kuvasta, jonka olin Lydiasta saanut. Tällä tavoin unohdin taasen aikeeni matkustaa kotiin ja antauduin suloisten houreitteni valtaan; kuitenkaan en enää voinut olla tytön läheisyydessä yhtä vapaa ja levollinen kuin ennen, ja kun en osannut keksiä mitään parempaa, kartoin niin paljon kuin suinkin hänen seuraansa askaroidakseni hänellä sitä enemmän ajatuksissa. Niin kului kolme tai neljä viikkoa ilman että mitään muuta tapahtui kuin että minä huomasin hänen kaikessa varovaisuudessaankin, jota hän tästä lähtien noudatti, käyttävän hyväkseen jokaista tilaisuutta tehdäkseen tai sanoakseen jotakin minulle mieleistä, rupesipa hän kokonaan puhumaan minun suullani, käyttämään minun lausetapojani ja arvostelemaan asioita samaan tapaan kuin minäkin. Tämä ei alussa näyttänyt minusta mitenkään kummalliselta, koska ennenkin mielihyvällä olin ollut huomaavinani hänellä olevan aivan samat mielipiteet kuin itselläni; hän nauroi samoille asioille, joille minunkin täytyi nauraa, ja suuttui milloin minäkin näin olevan syytä suuttua. Mutta lopulta tuli se niin ilmeiseksi, että hän koetti elää mieliksi minulle, joka tuskin puhuin hänelle sanaakaan, eikä niinkuin vallaton teeskentelijä, vaan kuin yksinkertainen viaton lapsi, niin että jouduin kokonaan hämilleni enkä enää tiennyt, miten minun piti menetellä. Silloin keksin itseäni parantaakseni tehokkaan keinon vanhassa hyvin esitetyssä jurotustaidossani ja paadutin itseni kokonaan siihen, vaikka se ei juuri hauskaa ollutkaan. Nyt näytti hän käyvän todella alakuloiseksi ja murheelliseksi, äänettömäksi ja araksi, mikä hänen muutoin niin iloisessa ja vapaassa olennossaan teki erinomaisen viehättävän vaikutuksen, juuri sentähden, ettei naisten yleensä, kuinka vähäpätöisiä he sitten lienevätkin, näe esiintyvän niin pelokkaina ja ujoina. Päinvastoin luulevat he, ettei mikään sovellu heille niin hyvin kuin tavaton varmuus ja julkeus. Kun nyt muun lisäksi vanha kuvernööri päästi ilmoille minulle käsittämättömän ja vähemmän miellyttävän luonteensa ja alkoi pistellä ja ivailla hokien ainakin kymmenen kertaa päivässä: "Totta tosiaan, Lydia, sinä olet rakastunut Jukkaan!" niin kävi asema minulle kovin tuskalliseksi, sillä pidin tällaista huonoa pilaa hänen tyttäreensä nähden kömpelönä ja mauttomana ja itseeni nähden tunnottomana ja raakana, ja usein olin aikeissa sanoa hänelle sen suoraan ja heittää hiton haltuun koko miehen. Jälkimäinen aikeeni toteutuikin siihen nähden, että aloin vetäytyä kuoreeni, elää kokonaan omaa elämää. Lydia kävi hiljaiseksi, niin jopa kävi hän kalpean ja kärsivänkin näköiseksi, mikä minua suuresti suretti, ilman että ymmärsin, miten asia olisi parannettavissa. Mutta kun hän huolimatta minun käytöksestäni uudelleen alkoi kulkea jälessäni ja hankkia itselleen tekemistä siellä, missä minä satuin oleskelemaan, jouduin epätoivoon ja epätoivossani rupesin pitämään yllä katkonaista ja merkityksetöntä pakinaa hänen kanssaan. Emme keskustelleet ollenkaan mistään, annoimme vaan toisillemme sekavia ja kurjia viittauksia, ikäänkuin olisimme molemmat olleet vähämielisiä. Mutta me emme kumpikaan näyttäneet sitä huomaavan, vaan hymyilimme toisillemme kuin lapset. Unhotin kaiken muun ja olin iloinen pakinoidessani hänen kanssaan. Mutta tämä onni ei kestänyt monta minuuttia, sillä levollisuuden ja järkevyyden puutteessa kadotimme kohta keskustelumme juonen ja aloimme näyttää kahden lapsen kaltaiselta, joilta on auennut helminauha ja jotka surumielin näkevät helmien putoavan maahan ja joutuvan hukkaan. Siten kului taasen viikkokausia, ennen kuin uudelleen antauduimme enempään kanssakäymiseen, enkä minä suinkaan ottanut ensi askelta, sillä olin päättänyt pysyä huoneessani ja olla tekemättä minkäänlaisia tyhmyyksiä näiden hiukan omituisten ihmisten kesken. Satoja kertoja puuhailin lähtöä sieltä, mutta aika liukui niin nopeasti käsistäni, että minun aina täytyi lykätä tuumani toimeenpano. Minun ajatukseni olivat kokonaan kiintyneet suhteesemme ja sentähden kävikin minun hullusti.

Kuvernöörin kirjat olin lukenut kannesta kanteen enkä enää voinut niistä mitään oppia. Lydia, joka näki minun usein lukevan, käytti tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen ja antoi minulle luettavaksi omia kirjojaan. Niiden joukossa oli paksu nide kuin käsiraamattu ja sangen hengellisen näköinen, se kun oli sidottu mustiin kullalla koristettuihin nahkakansiin. Mutta siinä olikin pelkkiä murhe- ja huvinäytelmiä, painettuina hienoilla englantilaisilla kirjasimilla. Kirjaa kutsuttiin Shakespeareksi, jonka kirjottama se oli ja jonka pää oli kuvattu sen kansilehdelle. Tämä viettelevä väärä profeetta vei minut koreasti satimeen. Hän kuvailee nimittäin maailmaa joka puolelta ja totuudenmukaisesti, mutta vain sellaisena, jollaisena se yleensä kaikissa ihmisissä esiintyy, jotka niin hyvässä kuin pahassa seuraavat vain sisäistä olemustaan ja taipumustaan kukin luonnonlaatunsa mukaan ja jotka sitä tehdessään ovat kristallinkuultavia kuin kirkkain vesi. Kun huonot kirjamiehet vallitsevat keskinkertaisuuden ja värittömän puolinaisuuden maailmaa ja vievät heikkoja päitä harhaan ja täyttävät ne mielettömillä houreilla, niin tämä kirjailija sitä vastoin esittää maailmaa kokonaisena ja ehyenä, se on sellaisena kuin sen tulisi olla, ja siten saattaa hän järkevät harhaan, jos he maailmasta luulevat tämän todellisen elämän löytävänsä. Niin saattaa kyllä tapahtua tässä matoisessa maailmassa, mutta ei koskaan siellä, missä me olemme, eikä silloin kun me elämme.

On olemassa vieläkin yllin kyllin pahanilkisiä naisia, mutta he eivät kävele öisin niin kauniisti kuin lady Macbeth eivätkä hiero yhteen niin pelokkaasti pieniä käsiään kuin hän. Ne myrkynsekottajat, joita me tapaamme, ovat röyhkeitä ja rohkeita, mutta eivät kirjota omaa elämäntarinaansa eivätkä perusta rihkamakauppaa, kun ovat rangaistuksensa kärsineet. Vieläkin on olemassa ihmisiä, jotka ovat olevinaan Hamleteja, ja kerskailevat siitä, ilman että heillä on aavistustakaan todellisen Hamletin suurista sydämen aarteista. Täällä on murhaaja ilman Macbethin pirullista ja kuitenkin inhimillistä miehuutta ja tuolla Richard Kolmas ilman hänen sukkeluuttaan ja kaunopuheisuuttaan. Täällä on Borgia, joka ei ole kaunis, tuolla toinen, joka ei ole lahjakas, tuolla kolmas, joka on henkevä mutta ei viisas ja ymmärtää kyllä tehdä ihmisiä onnettomiksi, mutta ei itseään onnelliseksi. Meidän Shylockimme leikkaisivat kyllä viipaleen lihaamme, mutta he eivät uskaltaisi sitä julkisesti myydä eivätkä meidän aikaisemme Venetian kauppiaat saattaisi asemaansa jonkun tyhjäntoimittaja-ystävän tähden vaaraan, mutta kyllä typerän osakekeinottelun takia, eivätkä he häviön jälkeen pidä läheskään niin synkkämielisiä puheita, vaan näyttävät vain nolon näköisiltä. Kuitenkin on, kuten sanottu, sellaisiakin henkilöitä maailmassa, mutta ei niin kauniisti vierekkäin kuin noissa runoelmissa. Milloinkaan ei tapaa niin täydellistä konnaa täyskuntoisessa miehessä eikä niin täydellistä narria nerokkaassa hulluttelijassa, että heistä voisi saada kunnollisen murhenäytelmän tai hyvän komedian.

Mutta minä luin nyt kaiket yöt tätä kirjaa ja vajosin siihen kokonaan, sillä se näytti minusta perusteellisesti ja asiallisesti kirjotetulta ja minusta tuntui sellainen teos yhtä uudelta kuin arvokkaaltakin. Kun nyt kaikki siinä esitetään oivallisena, todellisena ja eheänä ja minä sitä kaikkea pidin todellisuuden maailmana, niin luotin Lydian johdattamana ehdottomasti tähän runoilijaan, etenkin hänen naiskuvauksiinsa, ja arvelin, että minä nyt löytäisin valon ja selvityksen sekavalle epäilykselleni ja tuskalleni.

Hyvä, ajattelin, nähdessäni nuo kauniit kuvat Desdemonasta, Helenasta, Imogeneesta ja muista naisista, jotka naisellisen itsetyytyväisinä kulkivat kaikenkaltaisten tarhapöllöjen jälessä ja riippuivat heissä kiinni ajattelemattomina kuin viattomat lapset, hyvinä ja uskollisina kuin sankarit, nuhteettomina ja luotettavina kuin taivaan tähdet: hyvä! tässä on meidän suhteemme kuvattuna! Sillä arvelin että Lydia oli juuri tuollainen luja, kaunis ja kauvaskantava naishaaksi, joka heittää ankkurinsa vain kerran ja silloin tutkimattomaan syvyyteen ja joka hyvin tietää mitä tekee. Tämä ajatus nousi minussa kuin loistavan kirkas päivä, ja sen valossa muistin nyt tuon kauniin olennon jokaisen liikkeen ja sanan, eikä kestänyt kauan, ennen kuin hän minun silmissäni kohosi kaiken sen yläpuolelle, mitä tuo kelpo runoilija oli keksinyt, kun näin hänen ikäänkuin elävän runoelman käyvän ympäri päivän valossa, lihana ja verenä, hänen, jolla oli todelliset sydämen lyönnit ja todellinen niska täynnä kultaisia kiharoita.

Salaperäinen arvotus oli nyt saanut selityksensä eikä minulla ollut muuta tekemistä kuin antautua Shakespearen kanssa kilvan runoiltuun autuuteen ja vaivalla tukea vähäpätöistä ja vähän viehättävää personaani pysymään pystyssä tässä kohtalon tai kuninkaallisen jalomielisen naisen minulle valmistamassa onnenkeikauksessa, ja sadoittain suunnitelmia ja aikeita liittyi kohta ihanaan ilmalinnaani. Sillä rajattomalla kiitollisuudella ja kunnioituksella, jota tällöin rakastettuani kohtaan tunsin, oli juurensa suureksi osaksi minun liehakoidussa itserakkaudessani. Minun selitystapani oli ainoa, joka näytti minusta mahdolliselta pakottamatta minua halveksimaan ja surkuttelemaan tuota rakasta olentoa, ja se syvä kunnioitus, jota häntä kohtaan tunsin, oli tullut minulle elämäntarpeeksi ja sydämeni vapisi hänen edessään niin kuin ei koskaan ennen kenenkään ihmisen tai minkään villipedon edessä.

Niin samoilin minä puolen vuotta ympäri kuin unissakävijä, yhtä täynnäni unelmia kuin omenapuu hedelmiä, tulematta askeltakaan edemmäksi suhteessani Lydiaan. Minä pelkäsin pienintäkin tapahtumaa kuin kunnon kristitty kuolemaa, jota hän vavisten kammoo, vaikkakin hän tietää sen avulla pääsevänsä ijäiseen autuuteen. Mutta aivoissani oli varsin kirjavaa, tositapahtumat ja mitä hirvittävimmät luulottelut, kaikki mitä ihanimmassa sopusoinnussa kukoistivat siellä toistensa vieressä. Minä laiminlöin tehtäväni enkä enää kelvannut mihinkään. Enimmän suututti minua se, että minun täytyi ukon kanssa pelata tuntikaudet shakkia, jota tehdessäni olin pakotettu kiinnittämään huomioni peliin, ja vain hetken loma-ajan raskaille lemmenajatuksilleni sain, kun peli oli loppunut ja nastoja jälleen asetettiin paikoilleen. Minä annoinkin sentähden niin pian kuin suinkin, ilman että sallin sen erikoisesti pistää silmiin, tehdä itseni "matiksi" ja työskentelin sitten niin kauan kuninkaan ja kuningattaren, juoksijan, hevosen ja talonpojan asettamisessa paikoilleen ja siirtelin torneja niin kauvan sinne tänne, että kuvernööri jo arveli minun tulleen lapseksi uudelleen ja huvikseni leikkivän nastojen kanssa.

Lopulta uhkasi kuitenkin koko elämäni liueta toimettomaan uneksimiseen ja minä olin vaarassa joutua hullujenhuoneen asukkaaksi. Sen lisäksi olin, huolimatta kaikista kultaisista unelmistani, sanomattoman alakuloinen ja surullinen, ja todellisuus tuntui minusta, kuten aina siltä, joka on kokonaan unelmiensa vallassa, perin jäähdyttävältä ja kylmäkiskoiselta. Todellisen elämän ihania ruusuja ympäröi aina suojeleva oasvarustus. Mitä ystävällisempi ja helpommin lähestyvä Lydia oli, sitä epävarmemmaksi ja epäilevämmäksi kävin minä, koska itsestäni tunsin, kuinka vaikeata on tuntea todellista rakkautta, nimittämättä sitä kokonaan oikealla nimellään. Ainoastaan silloin, kun hän näytti ankaralta, surulliselta ja kärsivältä, sain jonkinlaisen aiheen järjelliseen toivoon, mutta se vaivasi minua sitten sitä kovemmin, enkä pitänyt itseäni sen arvoisena, että hän olisi minuuttiakaan minun tähteni kärsinyt, minun, joka olisin mielelläni laskenut pääni maahan hänen tallattavakseen. Sitten suututti minua sekin, että hän tahtoi minua näyttämään rakastuneelta narrimaiselta räätäliltä, vaikka en sitä lainkaan ollut, ja minä tavallani olin jo päättänytkin häntä miellyttääkseni muuttua lauhkeammaksi. Lyhyesti, olin joutumaisillani kokonaan sekaannuksiin, en osannut enää toimittaa mitään tehtävää oikeassa järjestyksessä sekä olin vaarassa tulla alennetuksi sotamieheksi taikka kokonaan erotetuksi, jollen tahtonut liehakoivana onnenonkijana, joka ei enää kelpaa mihinkään, takertua iäksi päiviksi kuvernöörin taloon.

Kun sitten englantilaiset joutuivat arveluttavaan vihollisuuteen intialaiskansojen kanssa ja niitä vastaan alkoi sotaretki, joka myöhemmin kävi hyvin veriseksi, tein nopeasti päätökseni ja astuin uudelleen komppaniaani kunnon aliupseerina otettuani eron kuvernööristä. Tämä ei tahtonut ottaa eroani kuuleviin korviinsa, vaan rukoili, pyysi ja mairitteli minua jäämään, tehden siinä samaa kuin kaikki sellaiset ihmiset, jotka luulevat muiden ruumiineen sieluineen päivineen olevan heidän käytettävissään kuluttamassa heille aikaa ja pitämässä huolta heidän mukavuudestaan. Lydia tuskin näyttäytyikään kolmeen neljään päivään, jolloin lähdöstäni oli puhetta. Ja kun se tapahtui, ei hän lainkaan luonut katsettaan minuun tai heitti vain lyhyen, ja kuten minusta näytti, vihaisen silmäyksen, mutta ainoastaan silmät olivat vihaisen näköiset, sillä hänen kulkunsa ja muut liikkeensä olivat niin hiljaiset, jalot ja hillityt, että hänen kaunis vihansa oikein raateli sydäntäni. Sain myöskin kuulla, että hän tuli aamuisin hyvin myöhään makuuhuoneestaan ja että hänellä oli päänsärkyä. Se viittasi siihen, ettei hän öisin nukkunut, ja kun minä viime päivänä sattumalta näin hänet ikkunassa, olin huomaavinani, että hänen silmänsä olivat itkettyneen näköiset; hän vetäytyikin minun kulkiessani ohitse nopeasti ikkunasta. Kaikesta huolimatta astelin minä tyynesti jäykillä vääpelinaskeleillani ja toimitin asiani kuntoon katsomatta oikealle tai vasemmalle. Iltapuoleen lähdin renkipojan kanssa käymään vielä kerran istutusmaan halki neuvoakseni häntä sen hoidossa ja tehdäkseni hänestä, niin hyvin kuin se kävi päinsä, väliaikaisen puutarhurin siksi kunnes otollisempi henkilö ilmaantuisi. Seisoimme juuri minun kasvattamassani kauniissa ruusumetsässä, puut ulottuivat juuri kasvoihin saakka ja olivat niin tiheässä, että ruusut hosuivat puutarhassa kulkijaa nenään, mikä oli varsinkin kuvernööristä erittäin hauskaa, hänen kun ei tarvinnut kumartua ruusua taittamaan. Minun jakaessani neuvoja pojalle, tuli Lydia sinne ja lähetti apulaiseni jollekin asialle sekä viipyi, kaiken aikaa lähtöä tehden ja muutamia ruusuja poimien, luonani sen ajan kuin poika oli poissa. Minä puistelin hetken ruusunoksaa ja kun käännyin ympäri näin kyyneleiden putoilevan tytön silmistä. Minun oli vaikeata itseäni hillitä, mutta teeskentelin, etten ollut mitään nähnyt ja kiiruhdin paikalta. Mutta tuskin olin kulkenut kymmentä askelta, kun kuulin ja tunsin, kuinka hän, väliin juosten, väliin taasen seisahtuen tuli perässäni. Sitä tapahtui pitkän matkan. Minä en voinut tätä enää kestää, käännyin äkkiä ympäri ja sanoin hänelle, hänen ollessa tuskin kolmea askelta minusta: "Minkätähden kuljette jälessäni, neiti?"

Hän jäi seisomaan paikoilleen kuin käärmettä säikähtänyt ja kävi, samalla kun hän loi katseensa maahan, tulipunaiseksi kasvoiltaan; sitten muuttui hän kalpeaksi ja vapisi koko ruumiissaan, luoden samalla sanaakaan sanomatta suuret siniset silmänsä minuun. Viimein sanoi hän äänellä, jossa ilmeni loukattu ylpeys ja kevyt surumielisyys: "Luulenpa saavani omalla maallani liikkua, missä tahdon!"

"Se on tietty", mutisin puoliääneen ja kuljin eteenpäin. Hän oli nyt minun kohdallani ja kulki rinnatusten kanssani. Mutta minä astuin, voimakkaasti liikutettu kun olin, pitkin, ripein askelin, niin että hän huolimatta voimanponnistuksistaan ainoastaan vaivoin saattoi minua seurata, ja kuitenkin teki hän sen. Minä katselin häneen jonkun kerran syrjästä ja näin, että hänen silmänsä taaskin täyttyivät kyynelillä, samalla kun ne surullisen alakuloisina olivat tähdätyt maahan. Minunkin kasvojani poltteli ja minunkin silmäni kävivät kosteiksi. Asema oli nyt kehittynyt huippukohtaansa, niin että minä olin tekemäisilläni joko tyhmyyden tai sydämettömän teon, vaikka en ollut aikonut kumpaakaan. Kuitenkin ajattelin siinä hänen vieressään astellessani kurjassa sydämessäni: Jos tuo nainen sinua rakastaa ja jos sinä joskus kunniallisella tavalla onnistut voittamaan hänen kätensä, niin pitääkin sinun häntä palvella kuolemaan saakka uskollisena, olipa sitten että hän olisi vaikka itse piru!

Samalla tulimme paikalle, missä kasvoi parikymmentä oranssipuuta, jotka täyttivät ilman hyvänhajuisella tuoksullaan, kun tuuli puistutteli siroja ja kauniita puunrunkoja. On kuin tuntisin vielä nytkin niiden huumaavan tuoksun, kun sitä ajattelen; varmaankin teki se saman vaikutuksen myöskin minun rinnallani kulkevaan olentoon, niin että hän kuvitteli intohimonsa, joka itse asiassa oli rakkautta häneen itseensä, olevan rakkautta mieheen, sillä hän istuutui rahille oranssipuiden alle ja laski kauniin päänsä käsiinsä. Kultaiset kiharat valahtivat alas ja runsaat kyyneleet virtasivat sormien välitse.

Minä seisahduin hänen eteensä ja sanoin aralla äänellä: "Mitä te tahdotte, mikä teidän on, neiti Lydia?"

"Mitä te tahdotte!" vastasi hän. "Onko koskaan ketään kaunista ja hienoa naista tällä tavalla rääkätty ja kidutettu! Mistä raakalaismaasta olettekaan kotoisin? Minkälainen puupalikka teillä on sydämen asemasta!"

"Miten minä sitten kidutan ja rääkkään?" kysyin kokonaan hämilläni. Sillä olipa että hänellä oli hyvä sydän, niin ei tuollainen puhe tuntunut minusta olevan paikallaan.

"Te olette raaka ja röyhkeä mies!" sanoi hän luomatta katsettaan maasta.

Nyt en enää voinut pidättää itseäni vaan sanoin: "Te ette puhuisi noin, neiti, jos te tietäisitte kuinka vähän raaka ja röyhkeä sydämeni on teitä kohtaan! Juuri minun kohteliaisuuteni ja alamainen mieleni ovat syynä siihen, että —"

Kun minä lopetin, katsoi hän taas minua kohti ja kasvoillaan tuskallisen rukoileva hymyily kysyi hän: "Kuinka?" Ja sitä tehdessään loi hän minuun katseen, joka vei viimeisenkin arveluistani. Minä, joka en luullut voivani langeta koskaan rakastamani naisen jalkoihin, koska pidin sellaista hulluutena ja teeskentelynä, minä samanen en tiennyt nyt mistä se tuli, että yht'äkkiä ryömin hänen edessään ja kokonaan tunteideni vallassa kätkin pääni hänen hameensa laskoksiin, joita kuumin kyynelin kostuttelin. Hän sysäsi minut kohta luotansa ja käski minun nousta maasta. Kun sen olin tehnyt, hymyili hän entistä sydämellisemmin ja kauniimmin, ja minä huudahdin: "Niinpä tahdon teille sen sanoa j.n.e." ja kerroin hänelle koko tarinani sellaisella kaunopuheliaisuudella, jollaiseen en ennen arvellut kykenevänikään. Hän kuunteli uteliaasti kertomustani, enkä minä siitä unohtanut mitään alusta tuohon hetkeen saakka, vaan loin hänestä yltäkylläisestä sydämestäni kuvan, joka eli minun sielussani, ja kerroin, kuinka olin yli puolen vuoden ajan uutterasti ja uskollisesti sitä sommitellut ja täydentänyt. Hän hymyili itsekseen, loi silmänsä alas ja kuunteli tyytyväisyydellä, nojaten poskensa käteen, ja hän näytti nyt siinä istuessaan entistä enemmän onnelliselta lapselta, jolle on annettu toivottu leikkikalu; hän sai kuulla, ettei mitään hänen hyveistään, viehätyksestään ja sanoistaan ollut mennyt minulta hukkaan. Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi, ystävällisesti punastuen, mutta samalla itsetyytyväisellä varmuudella: "Minä kiitän teitä, ystäväni, teidän sydämellisestä taipumuksestanne! Uskokaa minua, minua surettaa suuresti, että te olette minun tähteni saanut kärsiä niin paljon tuskaa ja surua. Te olette oikea mies ja minun täytyy teitä kunnioittaa siitä, että olette kykeneväinen kauniiseen ja syvään tunteeseen!"

Tämä tyyni puhe putosi kuin jääpala kuumaan vereeni; kuitenkin ajattelin antaa hänelle sydämestäni anteeksi, jos hän tahtoisi tekeytyä kainoksi ja sievisteleväksi, ja mukautua kaikkeen, mitä ikinä sitten hänen päähänsä saattoi pistää.

Vastasin hänelle kuitenkin murheellisena: "Välipä minusta, kaunis Lydia. Mitä merkitsee kaikki, mitä minä kärsin, olen kärsinyt ja tulen vielä kärsimään yhdenkin ikävän ja tuskallisen minuutin rinnalla, jonka olen teille tuottanut? Miten voin minä arvoton poloinen sitä korvata tai jälleen hyväksi tehdä?"

"Niin", sanoi hän, yhä katsoen maahan ja yhä vielä hymyillen, vaikkakin hiukan toisella tavalla, "niin, minun täytyy myöntää, että teidän tyly ja jäykkä käytöksenne on tuottanut minulle harmia, jopa suruakin, sillä en ollut sellaiseen tottunut, sitä vähemmän, kun itse kaikkialla, minne tulin, osotin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä. Teidän näköjään karkea kylmäkiskoisuutenne on minua kauheasti suututtanut, sen vakuutan teille, ja vielä enemmän, kun isäni ja minä olemme teistä paljon pitäneet. Sitä rakkaampaa on minulle nyt huomata, että teillä sentään on hiukan tuntoa, ja ettei minun enää tarvitse epäillä omaa arvoani, sillä minua loukkasi enimmän juuri epäilys omasta arvostani, omasta personastani, joka jo alkoi nousta ankaraan kapinaan. Muuten, hyvä ystävä, en tunne mitään rakkautta teitä yhtä vähän kuin ketään muutakaan kohtaan, ja minä toivon, että te kaikkine ihastuksinenne ja kohteliaisuuksinenne, jota nyt olette osottanut, mukaudutte siihen mikä on välttämätöntä, olematta minulle vihainen."

Jos luulette, että tämän suoran tunnustuksen jälkeen raukesin neuvotonna tyhjiin hänen edessään, niin olette erehtyneet. Sydämeni oli vavissut naisen edessä, jota luulin hyväksi ja rakastettavaksi, mutta tuon kavalan ja itserakkaan pedon edessä vapisin yhtä vähän kuin olin tottunut vapisemaan tiikerien ja käärmeiden edessä. Päinvastoin, sen sijaan että olisin joutunut hämilleni ja epätoivoon enkä olisi hennonut luopua harhaluulostani, niinkuin usein tuollaisissa tapauksissa sattuu, olin äkkiä niin kylmän järkevä kuin ainoastaan se mies voi olla, jota on häpeällisesti parjattu ja loukattu, taikka niinkuin metsämies, joka ajaessaan takaa jaloa ja arkaa metsäkaurista näkeekin edessään hurjan villisian. Omituinen ilmeinen kylmyyden väristys valtasi minut nähdessäni tuon kaunottaren silmieni edessä. Se oli vielä kauneuden lumousta.

Jollen olisi ollut niin päivän paahtama kuin olin, olisin tällä hetkellä näyttänyt yhtä valkealta kuin oranssin kukat pääni päällä, kun hänelle lyhyen vaitiolon jälkeen vastasin: "Siis säilyttääksenne korkeaa käsitystänne personallisesta viehätyksestänne oli teille mahdollista tuhlata kaikkia rakkauden ja kiintymyksen merkkejä? Tätä tarkotusta varten kuljitte perässäni kuin viaton lapsi, joka hakee äitiään, puhuitte aina minulle mieliksi, kävitte kalpean ja kärsivän näköiseksi, vuodatitte kyyneliä ja olitte niin hilpeän iloinen, milloin puhuin sanankin teidän kanssanne?"

"Jos minun käytökseni on tuollaiselta näyttänyt", puhui hän yhä itsetyytyväisen näköisenä, "niin lienee se sellaista ollut. Te olette nyt pahoillanne, turhamainen mies, ettette sittenkään ole ollut noin kaihoisan ja rajattoman naisellisen kiintymyksen esine ja etten minä ole ollut sellainen kaipauksesta määkivä karitsa, jona olette itserakkaudessanne minua pitänyt!"

"En ole ollut itserakas, neitiseni", vastasin minä. "Ja sitäpaitsi, jos itse Kristus tunsi moninkertaista rakkautta ihmisiä kohtaan ja jos ihmiskunta on aina tuntenut korkeimman onnensa olevan siinä, että se on voinut olla tämän jumalaisen rakkauden arvoinen, ja on aina sitä etsinyt, niin miksi pitäisi minun hävetä sitä, että luulin itse olevani samanlaisen rakkauden esine? Tietäkää, neiti Lydia, minä lasken sen itselleni kunniaksi, että jouduin teidän viehätyksenne orjaksi, että ennemmin uskoin turmeltumattoman mielen yksinkertaiseen rakkauteen ja hyvyyteen nähdessäni siitä niin selviä merkkejä kuin että turmeltuneen tavoin siinä kaikessa olisin vainunnut vain tyhmää narripeliä. Sillä tyhmä on tämä teidän juttunne! Mitä tukea antaa se teidän itserakkaudellenne, kun olette käyttänyt sellaisia keinoja voittaaksenne halvoista sotilaista halvimman, te, kaunis ja ylhäinen englantilainen neiti?"

"Mitä tukea ja takeita?" vastasi Lydia, joka nyt vaaleni ja joutui hämilleen, "ah, teidän rakkautenne, jonka olen vihdoinkin pakottanut teidät ilmaisemaan! Ettehän toki kieltäne, ettette olisi ollut rakastunut ja minullehan juuri kerroitte, kuinka teitä miellytin? Miksi ette jöröydessänne antanut siitä pienintäkään merkkiä, niinkuin kehnoimmallekin ja vaatimattomimmallekin miehelle sopii, olipa hän sitten vaikka lammaspaimen, niin olisi koko tämä narripeli, joksi te sitä nimitätte, meiltä säästynyt ja minä olisin ollut tyytyväinen!"

"Jos olisitte jättänyt minut rauhaan, kaunokaiseni", vastasin minä, "niin olisitte sillä voittanut enemmän. Te näytätte unohtaneen, että ihastukseni nyt muuttuu aivan toiseksi tunteeksi, katkeruudeksi."

"Se ei merkitse mitään", sanoi hän, "minä tiedän nyt kerta kaikkiaan, että olen teidät hurmannut ja että asun veressänne! Olen kuullut kertomuksenne ja tullut vakuutetuksi vallotuksestani. Kaikki muu on yhdentekevää. Niin käy tässä maailmassa, hyvä herraseni, ja niin rangaistaan niitä, jotka tekevät rikoksen kuningatar Kauneuden valtakunnassa!"

"Se valtakuntapa näyttääkin olevan mustalaisliiton kaltainen. Kuinka voitte kiinnittää hattuunne sulan, jonka olette varastanut kuin halvin maantierosvo, vastoin oikean omistajan tahtoa?"

Hän vastasi: "Tällä alalla, hyvä herra omistaja, luetaan rosvous varkaalle kunniaksi, ja teidän vihanne todistaa vain, kuinka syvään olen teihin satuttanut".

Niin riitelimme runsaan puolen tunnin ajan tuoksuavassa oranssilehdossa käyttäen mitä katkerimpia ja tylyimpiä sanoja ja minä koetin turhaan tehdä hänelle selväksi, ettei tämä salassa punottu rakkausjuttu lainkaan voinut olla hänelle sen arvoinen kuin hän sitä piti. Minun todisteluni ei tapahtunut ainoastaan loukatusta ylpeydestä ja tyhmyydestä, vaan oli sen pohjalla halu herättää hänessä edes rahtunen tunnetta hänen menettelytapansa vääryydestä ja epäsiveellisyydestä. Mutta turhaan! Hän ei ottanut ymmärtääkseen, että rakkaus ainoastaan silloin syttyy täyteen ja hillittömään liekkiin, kun sillä on toivon mahdollisuus, ja että jälkimäisen tunnoton teeskentely aina on ja jää epäsiveelliseksi teoksi, sitä tunnottomammaksi, kun petetty on yksinkertaisen luottava ja rehellinen. Aina palasi hän siihen tosiasiaan, että olin tehnyt rakkaudentunnustuksen ja hän, jolla muutoin tuntui olevan niin terve arvostelukyky, heitteli nyt mielettömiä, pikkumaisia ja sopimattomia lauseita muka todistuskappaleina sekaisin ja osotti sillä olevansa todellinen lapsi. Koko sinä vuonna, jonka olimme yhdessä olleet, en ollut puhunut niin paljon hänen kanssaan kuin tämän riidan aikana ja minä sain nähdä — oi taivaan Herra! — että hän oli suurisuuntainen nainen, jolla oli kaikki todellisen naisen liikkeet ja tuntomerkit ja ennen kaikkea kamarineitsyen aivot — sellaisen, jollaisia sittemmin näin tusinoittain Pariisin pikkuteattereissa! Tämän kinan kestäessä ahmin kuitenkin häntä yhä silmilläni, ja hänen käsittämätön ja perusteeton, niin personalliselta näyttävä kauneutensa vaivasi sydäntäni yhtä paljon kuin meidän sanasotamme. Mutta kun hän lopulta alkoi puhua aivan järjettömästi ja häpeämättömästi, huusin minä hänelle, samalla puhjeten katkeriin kyyneliin: "Oi neitiseni, te olette suurin aasi, minkä milloinkaan olen nähnyt!"

Hän pudisti suuttuneena kiharaista päätään ja hänen muutoin niin kauniin suunsa ympärille ilmestyi raivostunut ja ruma piirre. Sen piti kai esittää pilkallista hymyä, mutta se todisti suurta hämillejoutumista.

"Niin", sanoin minä pyyhkien nyrkilläni kyyneleitäni, "ainoastaan me miehet voimme muutoin olla aaseja, se on meidän etuoikeutemme, ja kun teitä siksi kutsun on se eräänlainen kunnian- ja arvonosotus teitä kohtaan. Jos olisitte vähänkin vähäpätöisempi kuin olette, niin kutsuisin teitä aivan yksinkertaisesti kehnoksi hanheksi."

Nämä sanat sanottuani käännyin vihdoinkin ja lähdin kulkemaan pois, sen koommin taakseni katsomatta, mutta sydämessäni asui tunne siitä, että nyt olin ijäksi päiviksi jättänyt kaiken sen todellisen onnen, mikä minulle elämässäni lieneekin aiottu, ja että tästä hetkestä oli minun hurskas uskoni mokomiin olennoihin tipotiessään.

"Tässä on nyt seuraus onnettomasta juroudestasi!" sanoin itselleni. "Jos alunpitäen olisit hetkisen ystävällisesti puhellut hänen kanssaan, niin ei sinulta olisi jäänyt salaan, minkä hengen lapsia hän on, eikä sinua olisi niin karkeasti vedetty nenästä. Hyvästi ijäksi, kaunis ilmalinnani!"

Ottaessani sitten sekavin mielin kuvernööriltä jäähyväiset, katsoi tämä minuun hilpeän veitikkamaisesti ja iski silmää. Huomasin, että hän tunsi juttuni ja että hän oli jo ennakolta jotain aavistanut ja tunsi nyt jonkinlaista vahingoniloa. Kun hän muutoin oli rehellinen ja kunnollinen mies, ei hänen hilpeytensä voinut muuta olla kuin samaa iloa, jota jokainen poroporvari tuntee julmastakin pilanteosta. Entisinä aikoina huvittelivat suuret herrat sillä, että juottivat narrejaan, kääpiöitään ja muita alamaisiaan juovuksiin ja sitten valoivat vettä heidän päälleen taikka heitä muutoin rääkkäsivät. Nykypäivinä ei tuo huvitus enää ole sivistyneiden herraimme mieleen; sen sijaan huvittelevat he panemalla toimeen kaikenlaisia pieniä häiriöitä, ja kuta vähemmän sellaiset poroporvarit itse ovat kykeneviä suureen ja syvään intohimoon, sitä voimakkaammin tuntevat he tarvetta enemmän tai vähemmän halpamaisilla keinoilla herättää sitä niissä, joita he pitävät soveliaina menemään heidän sydämettömästi asettamiinsa hiirensatimiin. Kun nyt ei kuvernöörikään pitänyt arvolleen sopimattomana käyttää omaa tytärtään mokomana syöttinä, niin ei minulla puolestani ollut siihen enää mitään lisättävänä, vaan otin, odottamatta kuormavankkureita, jotka myöhemmin lähtivät samaan määräpaikkaan, itsepäisesti raskaan laukkuni ja muskettini selkääni ja vein pienen pääarmeijasta jälkeenjääneen sotilasparven yön halki rykmenttiin, mikä oli lähtenyt jo varhain edellisenä aamuna.

Vaivaloisen ja sitkeän marssin jälkeen äkkäsin joutuneeni kokonaan uuteen maailmaan, kun taistelut olivat alkaneet ja itäintialaisen armeijan joukot ottelivat hurjien vuoristoheimojen kanssa indobrittiläisen valtakunnan äärimmäisillä rajoilla. Muutamat komppaniat meidän joukostamme olivat alinomaa eturinnassa. Mutta eräänä päivänä joutuivat meidän miehemme tykkänään saarroksiin, me tapasimme itsemme rosvonnäköisten ratsumiesten, elefanttien ja kirjavasti maalattujen ja kullattujen vaunujen keskeltä, joissa viimemainituissa istui hiljaisia ja kauniita intialaisia nimiruhtinaita, joita heidän hurjat sotapäällikkönsä nukkeina kuljettivat mukana. Meidän kaikki upseerimme kaatuivat tuona päivänä ja joukkomme suli puoleen entisestään. Koska pysyin uskollisesti paikoillani ja tein muutamia urhoollisuuden näytteitä, saavutin komppanian ensimäisen luutnantin arvon ja aseman ja sotaretken päätyttyä olin korotettu kapteeniksi.

Kapteenina sain toimekseni kahden vuoden aikana noin sadanviidenkymmenen miehen keralla vartioida pientä raja-seutua, joka oli vallotettu alueemme täydennykseksi. Olin tällä ajalla ylin valtijas tässä pakanallisessa maankolkassa. Olin nyt yksinäisempi kuin koskaan ennen elämässäni olin ollut, epäluuloinen koko maailmaa kohtaan ja ankara virantoimituksissani olematta silti pahanilkinen tai oikeudeton. Minun päätehtäväni oli perustaa kristillinen poliisilaitos ja suojella lähetyssaarnaajiamme heidän toimissaan. Mutta kaikkein tärkeimpänä huolenani oli estää intialaisten vaimojen polttamista heidän miestensä kuoltua, ja kun alkuasukkailla oli oikea kiihko rikkoa englantilaisia lainmääräyksiä ja paistaa toisiaan elävältä aviollisen uskollisuuden kunniaksi, niin täytyi meidän alinomaa olla jalkeilla sitä estääksemme. He olivat siitä nyreissään ja tyytymättömiä kuin jos hallitus olisi heiltä kieltänyt luvallisen huvituksen. Kerran olivat he eräässä kaukaisessa kylässä viekkaasti ja salaa saaneet asian niin pitkälle, että rovio jo paloi ilmitulessa, kun minä hengästyneenä ratsastin paikalle ja hajotin väkijoukon. Roviolla makasi vanhan kuivettuneen ukkorähjän ruumis, joka jo haisi hiukan käryltä. Mutta hänen rinnallaan lepäsi kuvankaunis tuskin kuusitoistavuotias tyttönen, joka hymyssä suin hopeankirkkaalla äänellä lauloi rukoustaan. Onneksi ei tuli vielä ollut poloiseen tarttunut, niin että minä juuri ehdin hevosen selästä hypättyäni tarttua hänen sievään jalkaansa ja vetää hänet alas halkopinolta. Hän riuhtoi kuitenkin kuin riivattu ja tahtoi kaikin mokomin tulla poltetuksi yhdessä vanhan ukkorähjän kanssa, niin että minulla oli täysi työ häntä kiinni pitäessäni ja hillitessäni. Tavallisesti eivät leskipoloiset paljon tällaisesta pelastuksesta voittaneet, sillä he joutuivat omaistensa silmissä äärettömän häpeän ja halveksunnan alaisiksi eikä hallitus puolestaan pannut rikkaa ristiin tehdäkseen heille heidän pelastetun elämänsä kärsittäväksi. Tämän pienen lesken tulevaisuudesta onnistui minun kuitenkin pitää huoli siten, että hankin hänelle myötäjäiset ja naitin hänet kastetulle hindulaiselle, joka palveli väessämme, ja tälle pysyikin pelastettu uskollisena.

Mutta tämä kummallinen tapaus pani ajatukseni liikkeelle ja herätti minussakin toivon päästä nauttimaan tuollaista ehdotonta uskollisuutta, ja kun ei minulla ollut ketään naista tätä mielitekoani tyydyttämässä, vajosin kokonaan vienoon kaipaukseen saada itse olla noin uskollinen, ja samalla aloin tulisesti ikävöidä Lydiaa. Kun minulla nyt oli upseerin arvo ja hyvät tulevaisuuden toiveet, ei minusta näyttänyt mahdottomalta sittenkin vallottaa tuota kaunotarta, jos hän vielä oli saatavissa, ja mielettömässä toivossa vahvisti minua sekin seikka, että hän oli nähnyt niin paljon vaivaa pannakseen pääni pyörälle. Jotain arvoa lienee sinulla sentään, ajattelin, ollut hänen silmissään, muuten ei hän varmaankaan olisi pitänyt sinusta niin paljon lukua. Tuumasta toimeen. Olin saanut päähäni hulluuden naida Lydia, jos hän minusta huolisi, sellaisena kuin hän oli, hänen personallisen kauneutensa tähden, jolla ei ollut vertaistaan, olla hänelle rajattoman uskollinen ja nöyrä, pitää hänen oikkujaan ja huonoja ominaisuuksiaan hyveinä ja nauttia niistäkin kuin parhaista herkuista. Niin, minä haaveilin niin paljon, että hänen vikansa, yksinpä hänen silloin tällöin ilmenevä tyhmyytensäkin muuttuivat kalliimmiksi kaikkia maallisia hyvyyksiä, ja tuhansissa eri muunnoksissa vääntelin ja kääntelin mielessäni tätä seikkaa ja kuvailin itselleni elämää, jossa viisas ja neuvokas aviomies osasi muuttaa rakastettavan rouvansa oikut ja puutteellisuudet joka päivä ja joka hetki sieväksi ja hupaiseksi leikiksi ja kullata hänen tyhmyytensä rakkauden ja uskollisuuden loistolla, niin että rouva saisi hymyillen lukea nekin ansiokseen. Herra ties, mistä sain noin toimeliaan mielikuvituksen, arvatenkin taas tuosta onnettomasta Shakespearesta, jonka tuo pieni noita oli minulle antanut ja jolla hän oli minut kaksin kerroin myrkyttänyt. Sitä vain ihmettelin, oliko hän koskaan itse hartaudella sitä lukenut!

Lyhyesti, kun unelmani taasen olivat saaneet minut valtaansa ja kun pian sain vapautusta toimestani rajan vartijana, otin virkaloman ja matkustin päätäpahkaa kuvernöörin luo. Hän vietti aikaansa vanhaan tapaan ja otti minut ystävällisesti vastaan, myöskin hänen tyttärensä oli edelleen hänen luonaan ja kohteli hänkin minua ystävällisemmin kuin olin odottanut. Tuskin olin hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan jonkun sanan, kun jo olin kokonaan hänen vallassaan ja minun tuumani sai siten uutta yllykettä. Minusta tuntui, etten voisi enää koskaan olla iloinen, jollen saisi sitä toteutumaan.

Mutta hän harrasti nyt vallotustyötään kuumeenomaisella kiihkolla, julkisesti ja mitä suurisuuntaisemmin. Hän oli suin päin joutunut onnettoman itserakkautensa uhriksi. Häntä ympäröi nyt joukko jotenkin raakoja ja turhamaisia upseereja, jotka tekivät hänelle oikeata hovipalvelusta ja sanoivat hänelle vain sellaisia asioita, joita hän mielellään halusi kuulla, välittämättä siitä kuinka tosia ne olivat. Siinä oli kokonainen parvi narrimaisia ja sisällyksettömiä olentoja, joiden rohkeimmatkin houkkiomaisuudet otettiin vastaan mitä rakastettavimmalla tavalla, kunhan ne vaan osottivat palvelevaa mieltä ja pitivät yllä tuon onnettoman uskoa itseensä. Olipa hän aikansa kuluksi hurmannut yhden rummuttajaparankin, joka nyt haltioissaan kuljeskeli ympäri ja kaikkialla asettui kaunottaren tielle; ja suutarin, joka teki hänen kenkänsä, oli hän saattanut niin hulluksi, että tämä hänelle kenkiä tuodessaan aina etehisessä otti esille harjan ja pienen peilin ja silitteli huolella päätänsä kuin kissa, sillä hän odotti aina että nyt jotakin varmaan tapahtuisi. Kun suutarin nähtiin tulevan piiloutui koko joukko nähdäkseen tuon poloisen tekevän hupaisia valmistuksiaan. Ihmeellisintä oli, ettei kukaan suuttunut Lydian menettelystä ja ettei häneltä siis sen enempää odotettu, vaan pidettiin hänen käytöstään hänen arvonsa mukaisena, joten minä siis olin ainoa, jolla oli hänestä jaloja ajatuksia sydämessäni. Kaikki nuo hovinarrit, joita minä halveksin, mutta jotka ottivat tytön sellaisena kuin hän oli, näyttivät sentähden viisaammilta kuin minä syvällisine rakkauksineni. Ei, hän on kuitenkin, ajattelin mielessäni, sellainen, joksi olen häntä kuvitellut, ja juuri sentähden että nuo kaikki muut ovat pässinpäitä, ovat he niin julkeita häntä kohtaan eivätkä tiedä, mitä hänessä on ja mitä hänessä voisi olla. Ja levottomana odotin tilaisuutta saadakseni asettaa hänen eteensä peilin, jossa hän näkisi paremman kuvansa ilman kaikkea sitä arvotonta lisää, mikä oli häneen tarttunut. Mutta ulkonainen siivous ja arvokkaisuus, josta en parhaalla tahdollakaan voinut luopua, tekivät minulle mahdottomaksi heittäytyä tuohon apinaparveen tai ottaa pienintäkään askelta Lydiaa kohti. Kävin hajamieliseksi ja kärsimättömäksi, otin yht’äkkiä eron Intian armeijasta lähteäkseni kotimatkalle ja unohtaakseni tuon onnettoman naisen.

"Niin tulin Pariisiin ja viivyin siellä muutamia viikkoja. Kun siellä näin paljon kauniita ja älykkäitä naisia, ajattelin, että paras keino saada onneton lemmenjuttuni unohtumaan olisi tirkistellä kauniisiin naisten kasvoihin ja sen tähden kuljeskelin teatterista teatteriin ja muualle, missä heidän oli tapa oleskella; annoinpa viedä itseni muutamiin hyviin perheisiin ja seuroihinkin. Niinpä näinkin useita siroja vartaloja jaloine liikkeineen ja piirteineen ja silmiä, joissa älykkäät ajatukset kuvastuivat, mutta kaikki mitä näin, toi vaan mieleeni Lydian ja oli hänelle eduksi. En voinut häntä unohtaa ja niin olin edelleen häneen onnettomasti rakastunut. Minussa liikkui mitä salaperäisin ja ihmeellisin tunne, kun häntä ajattelin. Minusta tuntui kuin olisi maailmassa välttämättömästi täytynyt olla nainen, jolla oli täsmälleen Lydian ulkomuoto ja käytös, lyhyesti nainen, jolla oli hänen paremmat puolensa, mutta myöskin hänen muut puolensa sellaisina kuin minä niitä kuvittelin, ja minusta näytti mahdottomalta ennen päästä rauhaan kuin olin löytänyt tällaisen todellisen Lydian. Taikka tuntui minusta kuin olisi velvollisuuteni ollut etsiä oikea sielu tuohon puolieräiseen olentoon. Sanalla sanoen, tulin jälleen sairaaksi kaipauksesta häneen, ja kun ei käynyt päinsä palata takaisin Intiaan, etsin uutta auringonhellettä, vaaroja ja toimintaa ja antauduin ranskalais-afrikalaisen armeijan palvelukseen. Matkustin heti Algeriaan ja olin pian tämän maan äärimmäisillä rajoilla, missä temmelsin auringonpaahteessa hehkuvalla hiekalla ja taistelin kabylien kanssa."

Tällä hetkellä sattui juuri nukkuva Ester, ainainen kiusantekijä, uneksimaan, että hän putosi portailta päälleen, ja tätä uneksiessaan kolisteli hän tuolillaan. Nyt katsahti kertoja ympärilleen ja huomasi kuulijainsa nukahtaneen. Samassa huomasi hän vasta heille kertoneensakin ainoastaan lemmentarinansa, häpeili sitä ja toivoi, etteivät he olisi mitään kuulleet. Hän herätti naiset ja pyysi heitä menemään levolle ja itsekin etsi hän vuoteensa ja pitkään, mutta rauhallisesti huokaisten nukkui hän sille. Hän venyi vuoteellaan yhtä kauvan kuin muinoin laiskana ja toimettomana poikasena, niin että äidin täytyi tulla häntä herättämään. Kun he sitten kaikki istuivat aamiaispöydässä ja joivat kahvia, puhui hän kertomustaan jatkaen:

"Jollette olisi nukkuneet, olisitte saaneet kuulla, miten minä Itä-Intiassa olin muuttumaisillani juropäästä erittäin sävyisäksi ja ystävälliseksi mieheksi erään kauniin naisihmisen takia, mutta kuinka jurouteni tekikin minulle pahan kepposen, se kun esti minua pääsemästä lähemmin tuntemaan tuota naista ja sai minut sokeasti häneen rakastumaan; kuinka sitten tulin petetyksi ja lähdin uutena jurottajana Intiasta Afrikaan ranskalaisten palvelukseen pudottaakseni siellä turbaanipäiden hupaisia tornimaisia olkihattuja ja halkaistakseni heidän kallojaan, jota viimemainittua teinkin niin suurella innolla, että pääsin kohoamaan myöskin Ranskan armeijassa ja tulin everstiksi ja olen sitä yhä edelleen.

Olin taasen yhtä harvapuheinen ja yksivakainen kuin koskaan ennen ja ainoat iloni olivat velvollisuuksieni täyttäminen ja leijonanajo. Jälkimäistä harjotin ihan yksinäni, lähtien aina jalkaisin, ottamatta mukaani muuta asetta kuin hyvän pyssyn, etsimään petoa, jonka löydettyä sitten oli tarjolla vain kaksi mahdollisuutta, joko osata hyvin, tai joutua itse surman suuhun. Tämän suuren vaaran alinomainen uudistaminen ja lopullisen harhalaukauksen mahdollisuus sopi hyvin luonteelleni eikä mikään ollut minusta hauskempaa kuin harhailla ypöyksin päivänpaahtamilla ylängöillä väkevän ja hurjan pedon jälessä, joka sekin oli minut huomannut ja alkoi saman jurottelun minun kanssani kuin minä hänen kanssaan. Olipa sitten kerran noin neljä kuukautta takaperin paikkakunnalla nähty tavattoman suuri jalopeura, tämä samanen, jonka vuodan näette tässä; se harventeli beduinien karjoja, ilman että sen kimppuun oli voitu päästä, sillä se näytti olevan perin kavala veitikka. Se teki joka päivä pitkiä matkoja ristiin rastiin, niin että minä, jonka tapana oli metsästellä jalan, sain kauan aikaa sitä etsiskellä, ennen kuin sain sen näköpiiriini. Kun olin nähnyt sen jo pari kolme kertaa pääsemättä ampumamatkalle, oppi se minut tuntemaan ja huomasi hyvin, että minulla oli jotain kaunaa sitä kohtaan. Se alkoi kauheasti karjua ja vetäytyi pakosalle kohdatakseen taas minut jossain toisessa paikassa; ja niin kiertelimme toisiamme useita päiviä kuin kaksi vihaista kissaa, minä äänettömänä kuin hauta, ja leijona tavantakaa hurjasti ärjäisten.

Eräänä päivänä olin lähtenyt liikkeelle ennen auringonnousua ja valinnut ennen kulkemattoman suunnan, koska leijona edellisenä päivänä oli liikuskellut päinvastaisella taholla ja tehnyt siellä epäonnistuneen ryöstöyrityksen; siihen nähden että sen seudun asukkaat olivat karjoineen vetäytyneet pakosalle, arvelin, että nälkäinen erämaan herra viime yönä lienee valinnut toisen suunnan, niinkuin sitten todella olikin tapahtunut. Auringon noustessa astelin verkalleen kukkulaista kullankeltaista ketoa, jonka nousut heittivät pitkiä taivaansinisiä varjoja kellertävälle maalle. Taivas oli tummansininen kuin Lydian silmät, jotka äkkiarvaamatta tulivat mieleeni; kaukaisuudessa häämöttivät siniset vuoret, joille se arabialainen kaupunki oli rakennettu, missä minä asuin, ja toisella suunnalla näkyi taivaanrannalla metsää ja vihreitä kosteikkoja, joista voi mustana pilvenä erottaa beduinien teltoista nousevan savunkin. Kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus eikä yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Minä astuin kuilun partaalle, joka ulettui yli koko tämän vuoriseudun, eikä ollut nähtävissä ennen kuin kulkija oli saapunut sen reunalle. Sen pohjalla juoksi viileä ja kirkas puro ja sillä kohdalla, missä minä seisoin olivat puron reunat kokonaan kukoistavien oleanderi-pensaiden vallassa. Ei voinut mitään kauniimpaa nähdä kuin näiden pensaiden kirkas vihreys ja niiden tuhannet ruusunpunaiset kukkaset sekä niiden siimeksessä juokseva kuultava vesi. Näköalan kauneus herätti minussa eloon monivuotisen kaipuuni ja minä unohdin, miksi täällä samoilin. Halusin tunkeutua oleanderien läpi juomaan purosta ja tässä hullussa aiheessani laskin pyssyni maahan ja kapusin vikkelänä rinnettä alas puron reunalle, missä heittäysin pitkälleni ja join purosta, kastelin kasvoni ja ajattelin kaikkea tätä tehdessäni kaunista Lydiaa. Vaivasin päätäni mietiskelemällä, missä hän oleskelee, missä hän kuljeskelee ja kuinka hänen yleensä on käynyt. Silloin kuulin aivan läheltäni leijonan lyhyen karjahduksen, joka pani maan tärisemään. Kuin salaman lyömä kapsahdin seisaalleni ja aloin kavuta rinnettä ylös, mutta jäin kuin naulattu paikoilleni nähdessäni tuon suuren pedon tuskin kymmenen askeleen päässä minusta juuri pyssyni kohdalla. Ja samaan asentoon kuin olin seisahtunut jäin seisomaan silmät kiinnitettyinä petoon. Heti minut nähtyään kyyristäysi se maahan valmistautuen hyökkäykseen, juuri kaksipiippuisen pyssyni päältä, joka makasi poikkipäin sen vatsan alla, ja jos olisin vähänkin liikahtanut, olisi peto heti tehnyt loikkauksensa ja repinyt minut armotta palasiksi. Mutta minä seisoin järkkymättä paikoillani pitkät ajat, kääntämättä silmiäni siitä ja ilman että sekään hetkeksikään hellitti pitämästä minua silmällä. Se heittäytyi mukavasti maahan ja tarkasteli siitä minua. Aurinko kohosi korkeammalle, ja kun kauhea kuumuuskin alkoi minua vaivata, kului aikani hitaasti kuin helvetin iäisyys. Herra ties, mitä kaikkea aivoissani liikkui; minä kiroilin Lydiaa, jonka pelkkä ajatteleminen oli saattanut minut tähän pulaan, minä kun hänen tähtensä unohdin aseeni maahan. Tuhat kertaa aioin jo tehdä kaikesta lopun ja syöstä pedon kimppuun paljain käsin; mutta rakkaus elämään vei aina voiton ja minä seista jurottelin siinä kuin kiveksi muuttunut Lotin vaimo tai auringonkellon viisari; minun varjoni kiersi tunti tunnilta ympäri, pieneni jo aivan lyhyeksi ja alkoi taasen pidentyä. Tämä oli katkerin jurotus, johon milloinkaan olen antautunut, ja lupailin ja vannoin mielessäni, että, jos tästä vaarasta pelastuisin, tulisin sävyisemmäksi ja ystävällisemmäksi, matkustaisin kotia ja tekisin elämän itselleni ja muille niin mieluisaksi kuin mahdollista. Hiki valui virtana ruumiistani, minä vapisin tuskallisesta ponnistuksestani pysytellä yhdessä kohdin liikkumattomana, sillä jos liikutin vain kuivettuneita huulianikin, niin nousi leijona jo puolittain kohoksi, heilutti takaruumistaan ja murisi, niin että taas nopeasti suljin suuni ja purin hammasta. Kun minun näin täytyi minuutti minuutilta kulutella aikaani, katosi vähitellen minusta kaikki viha ja katkeruus itse leijonaakin kohtaan, ja kuta heikommaksi minä kävin, sitä kärsivällisemmäksi tulin samalla kantamaan rohkeasti kaikki kärsimykseni. En olisi kuitenkaan, kun päivä jo alkoi kääntyä loppuunsa, jaksanut kauvan kestää, jollei äkkiä odottamaton apu olisi ilmestynyt. Leijona ja minä olimme niin toistemme lumoissa, ettei kumpikaan meistä huomannut kahta sotamiestä, jotka tulivat leijonan takaa ja olivat jo siitä korkeintaan kolmenkymmenen askeleen päässä. He olivat päivän töiden päätyttyä lähetetyt minua hakemaan. Heillä oli ordonanssikiväärinsä olkapäillään ja minä näin niiden välkynnän kuin taivaallisen armon auringon hohteen samaan aikaan kuin vihollisenikin kuuli sotilasten askeleet erämaan hiljaisuudessa. Miehet olivat jo kaukaa huomanneet aseman ja lähestyivät niin hiljaa kuin suinkin. Äkkiä huusivat he: "Leijona! Apua everstille!" Leijona kääntyi heitä kohti, hyökkäsi ylös, avasi raivoten kitansa, vimmoissaan kuin itse piru, ja näytti hetken ajan olevan epätietoinen, kenen kimppuun ensin hyökkäisi. Mutta kun molemmat sotamiehet reippaina ranskalaisina arvelematta hyökkäsivät sen kimppuun, loikkasi se niitä kohti. Samassa silmänräpäyksessä makasikin jo toinen heistä pedon käpälän alla, ja hänen olisi käynyt huonosti, jollei toinen samalla hetkellä olisi, laukaistuaan pyssynsä petoa kohti, upottanut painettinsa puolikymmentä kertaa sen kupeeseen. Mutta hänenkin tuhonsa olisi jo ollut lähellä ellen minä vihdoin olisi päässyt pyssyni luo ja laukaissut taistelupaikalle juosten enemmittä arveluitta molemmat panokset pedon korvaan. Leijona ojentui suoraksi maahan, mutta karkasi kohta taasen ylös ja täytyi vielä laukaista sitä kohti joku laukaus, ennenkuin se jälleen kaatui ja lopuksi saimme lyödä kaikki kolme pyssynperämme pirstaleiksi sen kalloon, ennen kuin se heitti sitkeän henkensä. Kukaan meistä ei, ihmeellistä kyllä, ollut saanut mitään vammoja, ei hänkään, joka oli maannut leijonan alla, lukuunottamatta revittyä nuttuaan ja muutamia kelpo naarmuja hartioissa. Niin päättyi tämä asia onnellisesti tällä kertaa ja me olimme vihdoinkin kaataneet kauvan etsityn pedon. Nautittuani vähän viiniä ja leipää sain taasen entisen rohkeuteni ja minä naureskelin kuin hupsu sotilasteni kanssa, jotka suuresti ihmettelivät everstinsä ystävällisyyttä ja puheliaisuutta.

Vielä samalla viikolla panin lupaukseni täytäntöön, jätin erohakemukseni ja nyt olen täällä."

Tämmöinen oli kertomus Jukan elämästä ja vaelluksesta ja hänen omaisensa ihmettelivät suuresti hänen ajatuksiaan ja hänen tekojaan. Hän jätti äitinsä ja sisarensa keralla Seldvylan ja asettui kanttoonin pääkaupunkiin, missä hänellä oli tilaisuutta kokemuksineen ja tietoineen tulla maalleen hyödylliseksi mieheksi, ja hänestä tulikin työkuntonsa ja järkkymättömän levollisen ystävällisyytensä tähden kunnioitettu ja rakastettu kansalainen; sillä hän ei enää koskaan osottanut taipumusta entiseen käytöstapaansa.

Esteriä ja äitiä harmitti vaan se, etteivät he olleet kuulleet tarinaa Lydiasta, ja he pyytelivät Jukkaa sitä heille kertomaan. Mutta hän sanoi, että he olisivat sen saaneet kuulla, elleivät olisi nukkuneet; hän oli sen kerran kertonut eikä sitä enää milloinkaan tekisi, se oli ensimäinen ja viimeinen kerta, jolloin hän jollekin tästä lemmenjutustaan oli kertonut, ja sillä hyvä. Lopputulos tästä hänen kertomuksestaan oli se, että hän vieraalla maalla oli naisen ja petoeläimen kautta vapautunut tavakseen tulleesta jurottelusta.

Hänen äitinsä ja sisarensa pyysivät saada tietää ainakin sen naisen nimen, joka heille kaukaisen syntyperänsä tähden oli niin kokonaan outo, ja utelivat alinomaa: "Mutta mikä oli edes hänen nimensä?" Mutta Jukka vastasi yhtä taipumattomana:

"Olisitte olleet tarkkaavaisia! En lausu sitä nimeä enää!" Ja hän piti sanansa. Kukaan ei kuullut hänen enää sitä nimeä lausuvan, ja hän näytti itsekin sen lopulta unohtaneen.