Novelleja

by Gottfried Keller

MAAKYLÄN ROMEO JA JULIA.

Tämä kertomus olisi turhanpäiväistä jäljittelyä, ellei sen perustana olisi tositapaus todistamassa, kuinka syvälle ihmiselämään jokainen niistä taruista on juurtunut, joille vanhojen suurten mestarien teokset ovat rakennetut. Sellaisten tarujen lukumäärä ei ole suuren suuri, mutta tavantakaa esiintyvät ne uudelleen eri asussa ja pakottamalla pakottavat huomion niissä pysymään.

Sen kauniin virran varrella, joka puolen tunnin matkan päässä juoksee Seldvylan ohi, kohoaa laaja tiheään asuttu joentörmä, jonka takana on viljava tasanko. Kaukana sen laidassa on kylä, jossa on monta suurta talonpoikaistilaa ja kauniilla rinteellä on jo vuosia vierivieressä ollut kolme muhkeaa pellonkaistaletta kuin kolme jättiläisvannetta. Aurinkoisena syyskuunaamuna kynti kaksi talonpoikaa kumpaakin laitimaista näistä pelloista; keskimäinen näytti jo pitemmän aikaa olleen viljelemättömänä kesantona, sillä sen peittivät kivet ja rehevät rikkaruohot ja kokonainen maailma siivellisiä pikkueläviä leijui kaikessa rauhassa sen yllä. Talonpojat, jotka kumpikin puolellaan kulkivat auransa jälessä, olivat pitkiä, jänteviä, noin neljänkymmenen ikäisiä miehiä. Saattoi heti nähdä, että he olivat vakiintuneita, hyvästi toimeentulevia talonpoikia. Heillä oli lyhyet polvihousut sitkeästä palttinasta, jonka jokainen poimu pysyi muuttumattomana ja pani heidän säärensä näyttämään kuin kivestä veistetyiltä. Kun he jonkun esteen kohdatessaan tarttuivat kiinteämmin auraan, lepattivat heidän kankeat paidanhihansa pienimmästäkin tärähdyksestä, sillä aikaa kuin miehet kasvot vakavina, päivänpaisteessa hiukan silmiään räpytellen, tyynesti mittailivat vakoja tai vilkaisivat ympärilleen, kun joku kaukainen ääni häiritsi seudun hiljaisuutta. Hitaasti ja eräänlaisella luontaisella notkeudella siirtelivät he jalkansa toisen edelle, kumpikin sanaakaan sanomatta, paitsi silloin kun he antoivat neuvoja rengeilleen, jotka ajoivat komeita hevosia. Kauvempaa katsoen olivat he aivan toistensa näköiset; he esiintyivät paikkakunnan alkuperäisessä asussa ja ensi silmänräpäykseltä ei heitä olisi toisistaan muusta erottanut kuin siitä, että toisella riippui myssynnipukka etupuolella, kun toinen taasen oli heittänyt sen olkansa yli. Tämän eron huomasikin heissä helposti kun he kyntäessään sattuivat kulkemaan eri suuntiin; sillä kun he mäen päällä tulivat toisiaan vastaan, löi sitä, joka kulki rivakkaa itätuulta vasten, päähineen lieve selkään, kun se toisella, joka kulki myötätuuleen, pyrki eteenpäin. Sattuipa väliin niinkin, että heidän koreat myssynsä liehuivat pystysuorassa taivasta kohden kuin kaksi liekkiä. Niin kyntivät he molemmat kaikessa hiljaisuudessa ja hauska oli heitä nähdä tyynessä ja kullanhohteisessa syyskuun maisemassa, kun he mäellä kulkivat toistensa sivuitse ja sitten toisistaan vähitellen ja yhtämittaisesti etenivät, kunnes kumpikin katosi mäenrinteen taakse kuin laskeva tähti, jälleen tullakseen jonkun ajan kuluttua näkyviin. Jos he vaossaan tapasivat jonkun kiven, viskasivat he sen voimakkaalla heitolla välillä olevalle kesannolle, mikä temppu kuitenkin tapahtui verraten harvoin, sillä viljelemätön pellonkaistale oli jo saanut osalleen kaikki kivet, jotka naapuripelloissa oli tavattu. Niin oli pitkä aamurupeama jo osaksi kulunut, kun kylästä päin pienet sirot ajoneuvot lähestyivät, tuskin vielä huomattavat mäenrinnettä ylös kavutessaan. Ne olivat pienet, vihreäksi maalatut vaunut, joissa molempien kyntäjäin lasten, pojan ja pienen tyttöpahasen, oli tapana tehdä yhteinen aamupäiväretkensä. Kummankin vieressä oli kaunis liinaan kääritty leipä, viinikannu ja lasit sekä yhtä ja toista muutakin, mitä hellät emännät olivat lähettäneet työteliäille miehilleen; sitäpaitsi oli vaunuissa muodottomiksi purtuja omenia ja pääryniä, joita lapset olivat matkansa varrella käsitelleet, sekä ihkasen alaston yksijalkainen maalikasvoinen nukke, joka istui leipien välissä mukavasti kuin mikäkin hieno neiti. Vaunut pysähtyivät monen jyräyksen ja keskeytyksen jälkeen mäelle nuoren lehmuspensaan varjoon, joka oli pellon laidassa, ja nyt vasta saattoi matkustajia lähemmin tarkastella. Poika oli seitsemän vuotias, tyttö viiden, molemmat terveitä ja iloisia, eikä heissä ollut mitään muuta silmiinpistävää kuin että molemmilla oli sangen kauniit silmät ja että tytöllä sen lisäksi oli ruskeahko ihonväri ja hyvin kihara tumma tukka, joka teki hänet tulisen ja hellämielisen näköiseksi. Kyntäjät olivat taas saapuneet mäelle, antoivat hevosille jotain syötävää, jättivät aurat keskeneräiseen vakoon ja lähtivät hyvinä naapureina yhteiselle aterialle, nyt vasta toisiaan ensi kerran tervehtien; sillä tähän asti eivät he olleet sanaakaan vaihtaneet.

Kun nyt miehet hyvällä ruokahalulla söivät aamiaistaan ja sitä hyvänsuovasti lapsillekin jakoivat, jotka eivät koko syönnin aikana liikkuneet paikoiltaan, antoivat he katseensa liukua milloin lähelle, milloin etäämmälle ja näkivät pienen kaupungin kohoavan vuorella savun keskeltä. Runsas päivällinen, jonka seldvylalaiset joka päivä itselleen valmistivat, sai aikaan tavallisesti kattojen yli kauvas näkyvän savupilven, joka kodikkaasti liehui Seldvylan vuorilla.

"Seldvylan ryysyporvarit keittävät taas herkkujaan!" sanoi Manz, toinen talonpojista, ja toinen, Marti, vastasi: "Eilen oli eräs heistä minun luonani tästä pellosta puhumassa". "Piirineuvostostako? minunkin luonani ovat he käyneet!" sanoi Manz. "Vai niin? ja kaiketikin ovat he arvelleet, että sinä käyttäisit maan hyväksesi ja maksaisit herroille vuokran?" "Niin, kunnes tulee ratkaistuksi, kenelle pelto kuuluu ja mitä sille on tehtävä. Mutta minä olen kauniisti kieltäytynyt, sillä olen ajatellut tuon kesannon toisin käytettäväksi ja sanoin heille, että heidän pitäisi myödä pelto ja kumota sopimus, siksi kunnes löydetään sille oikea omistaja, mikä kaiketi ei tule koskaan tapahtumaan, sillä asia, joka on joutunut Seldvylan kansliaan, saa kyllä odotella aikaansa ja sitäpaitsi on juttu vaikeasti ratkaistavissa. Nuo lumppuporvarit haluaisivat niin kernaasti saada vuokrarahat kalutakseen, sekä sitten koko myyntisumman samaan tarkotukseen; mutta mepä pidämme varamme ja estämme hintaa kohoamasta liian korkealle, sillä tiedämmehän hyvin, mikä tässä on kysymyksessä ja kenelle maa kuuluu!"

"Aivan niin ajattelin minäkin ja olen asianajaja-hirtehiselle antanut samanlaisen vastauksen!"

He olivat hetken ajan ääneti, sitten alkoi Manz uudelleen: "Vahinko kuitenkin, että tuon hyvän maan täytyy noin joutilaana maata, vaikeata on sitä nähdäkin, ja nyt on se semmoisenaan ollut jo kaksikymmentä vuotta ilman että yksikään ristinsielu on sitä kysynyt, sillä tässä kylässä ei ole ainoatakaan, jolla olisi siihen nähden joitakin oikeuksia, eikä kukaan tiedä mihin maan ääreen rumpalivainajan lapset ovat joutuneet."

"Hm!" sanoi Marti, "siinäpä se asia onkin! joka kerta kun katselen sitä mustaa viulunvinguttajaa, jonka näkee milloin vetelehtivän kaikenlaisten maleksijain kanssa milloin soittelevan kylän karkeloissa, niin voisinpa vannoa, että hän on rumpalin pojanpoika, jolla ei ole aavistustakaan siitä, että hän on pellonomistaja. Mutta mitäpä hän sillä tekisikään? Kuukauden päivät juopottelisi ja sitten olisi kaikki taas kuin ennen! Ja sitäpaitsi, kukapa menisi siihen suuntaan edes viittailemaan, kun ei asiasta kuitenkaan mitään varmaa tiedetä!"

"Siitä voisi syntyä kaunis juttu!" vastasi Manz. "Meillä on kyllin vaivaa koettaessamme kieltää tuolta hirtehiseltä kotipaikkaoikeutta kunnassamme, missä hän on meidän kiusanamme. Koska hänen vanhempansa kerran ovat lähteneet maailmanrantaa kiertämään, niin pysyköön hänkin siellä ja vingutelkoon joutoväelle viuluaan. Mitenkä herran nimessä me voisimme tietää, että hän on rumpalin pojanpoika? Mitä minuun tulee, vaikka luulenkin tarkalleen tuntevani vanhusvainajan noissa tummissa kasvoissa, sanon suoraan: erehtyminen on inhimillistä, ja pieninkin paperipala tai kastetodistuksen laita saisi minut paremmin vakuutetuksi kuin kymmenet syntiset ihmiskasvot!"

"Se on totta se", sanoi Marti, "hän tosin sanoo olevansa syytön siihen, ettei häntä ole kastettu. Mutta pitäisikö kirkkomme kastekiven olla kuljetettava ja olisiko sitä laahattava metsissä mokomien kulkurien jälessä? Eipä suinkaan, se on paikallansa kirkossa, ja senpätähden juuri ovat ne paarit kuljetettavat, jotka riippuvat kirkkomuurin kupeella. Onpa kylässämme jo kyllälti väkeä ja pianaikaa tarvitsemme kaksi koulumestaria!"

Tähän loppui sekä ateria että keskustelu ja miehet nousivat taas lopettaakseen aamupäivän työn. Lapset taasen, jotka olivat päättäneet lähteä kotia vasta yhtaikaa kuin heidän isänsäkin, sijottivat vaununsa nuoren lehmuksen alle ja lähtivät sitten partioretkelle autiolle kesannolle, jonka villiintyneet rikkaruohot, pensastot ja kiviröykkiöt tarjosivat mitä merkillisintä ja harvinaisinta nähtävää. Käyskenneltyään jonkun aikaa tämän viheriän erämaan keskellä käsi kädessä ja huviteltuaan itseään heittämällä ojennetut kätensä korkeiden ohdakepensaiden yli, asettuivat he viimein pensaan varjoon ja tyttö alkoi verhota nukkeaan rikkaruohojen lehdillä, kunnes se sai ylleen kauniin vihreän ja rääsyisen nutun; yksinäinen punainen unikukka, joka vielä kedolla kukki, pantiin nukelle päähineeksi ja sidottiin ruoholla kiinni ja niin näytti tuo pieni ihmispahanen noita-akalta, etenkin kun se oli vielä saanut vyön ja kaulanauhan punaisista marjoista. Sitten asetettiin se korkealle orjantappurapensaan nenään, missä sitä jonkun aikaa yhdessä ihailtiin, kunnes poika oli sitä kyllikseen katsellut ja heitti sen alas kivellä. Mutta siten joutui sen puku epäjärjestykseen ja tyttö riisui sen kohta kaunistaakseen sen uudelleen; mutta kun nukke oli jälleen alasti, niin että sillä oli vain punainen päähine päässä, tempasi raju poika seuralaiseltaan hänen leikkikalunsa ja viskasi sen korkealle ilmaan. Tyttö juoksi valittaen sitä tavottaakseen, mutta poika sai nuken ennen käteensä ja heitti sen uudelleen ilmaan ja sillä tavalla jatkoi hän pitkän aikaa tytön turhaan tapaillessa leikkikalua. Mutta pojan käsissä viottui nukke, vieläpä ainoan jalkansa polvesta, josta alkoi pienestä reiästä vuotaa leseitä. Tuskin oli kiusantekijä tämän huomannut, kun hän kävi aivan äänettömäksi ja alkoi suu innostuksesta avoinna kynsillään suurentaa reikää saadakseen selville mistä leseet tulivat. Pojan hiljaisuus tuntui tytöstä varsin epäilyttävältä ja hän tuli lähemmäksi saadakseen selville pojan häijynilkiset hankkeet. "Katsohan!" huusi poika heiluttaen nuken jalkaa tytön nenän edessä, niin että siitä leseet lentelivät hänen silmilleen ja kun tyttö rukoillen ja huutaen kurottautui nukkea kohti, juoksi poika tiehensä eikä levännyt ennen kuin jalka riippui onttona ja tyhjänä kuin mikäkin kotelo. Sitten heitti hän rääkätyn lelun luotaan ja asettui hyvin röyhkeään ja huolettomaan asentoon, kun tyttö itkien heittäytyi nukkensa yli ja kätki sen esiliinaansa. Tyttö otti sen jälleen esille ja tarkasteli sitä surumielisesti ja nähtyään sen säären alkoi hän taas ääneen valittaa, sillä sääripahanen riippui kokonaan erillään muusta ruumiista melkein samaan tapaan kuin salamanderin häntä. Kun hän noin katkerasti itki, alkoi pahantekijän mieli käydä synkäksi ja hän seisoi tuskissaan ja katuen valittajan edessä; mutta kun tyttö hänet huomasi, herkesi hän kohta itkemästä ja löi häntä jonkun kerran nukella, jolloin poika teeskenteli iskun häneen kovastikin koskeneen ja kirkaisi "ai!" niin luonnollisella äänellä, että tyttö tunsi itsensä taas tyydytetyksi ja rupesi pojan kanssa yhdessä repimistä ja hävitystä jatkamaan. He kaivoivat reiän reiän viereen rääkätyn ruumiiseen ja juoksuttivat nukesta ulos kaiken täytteen, mikä sitten huolellisesti koottiin yhteen läjään tasaiselle kivelle ja tarkkaavaisesti tutkittiin. Ainoa mikä nukella oli eheänä säilynyt oli pää ja se veti nyt lasten huomion puoleensa; he erottivat sen huolellisesti tyhjennetystä ruumiista ja kurkistivat uteliaina sen onttoon sisustaan. Nähtyään pään ihmeellisen onttouden ja samalla leseet kivellä, oli heidän läheisin ja luonnollisin päähänpistonsa täyttää pää leseillä ja kohta olivat lasten pienet sormet ahkerassa toimessa sulloen leseitä nuken päähän, joten se nyt ensi kerran elämässään sai jotakin kalloonsa. Poika näytti sitä kuitenkin pitävän vain kuolleena tietona, koskapa hän, saatuaan suuren sinisen kärpäsen käsiinsä, huusi tytölle, pitäen surisevaa hyönteistä kuperain kämmentensä välissä, että tämä tyhjentäisi nuken pään. Kun se oli tehty, pantiin kärpänen pään sisään ja aukko tukittiin ruoholla. Lapset pitivät päätä korvansa juuressa ja panivat sen sitten sievästi kivelle; kun sillä yhä vielä oli punainen unikukka-myssynsä, näytti se nyt siinä suristessaan viisaalta tietäjänpäältä ja lapset kuuntelivat kyykyllään syvässä hiljaisuudessa sen ilmotuksia ja tarinoita. Mutta jokainen profeetta herättää pelkoa ja kiittämättömyys on hänen palkkansa; se pieni elämä, joka liikkui tuossa pääpahasessa, kiihotti lapsissa inhimillistä julmuutta ja he päättivät haudata pään. He kaivoivat haudan ja panivat pään siihen lainkaan kysymättä vangitun kärpäsen mieltä ja rakensivat irtonaisista kivistä haudalle komean muistomerkin. Sen jälkeen tunsivat he omantunnon soimausta siitä että olivat luontokappaleen elävältä haudanneet ja he etenivät pitkän matkan päähän tuosta kammottavasta paikasta. Tyttö heittäytyi selälleen kentälle viheriöiden ruohojen keskelle, sillä hän oli väsynyt, ja alkoi yksikantaisella äänellä lauleskella joitakin sanoja, niitä alituisesti toistaen, ja poika oli polvillaan vieressä ja säesti parhaansa mukaan, tietämättä oikein laskeutuisiko pitkälleen, sillä hänkin oli kovin veltto ja väsynyt. Aurinko paistoi suoraan laulavan tytön avonaiseen suuhun, valaisi hänen häikäisevän valkeat hampaansa ja teki hänen pyöreät purppuraiset huulensa läpikuultaviksi. Poika näki hampaat ja pitäen tytön päätä käsissään sekä tarkastellen hampaita, huusi hän: "Arvaas, kuinka monta hammasta on ihmisellä?" Tyttö oli hetken ääneti, ikäänkuin hän olisi tarkkaan mietiskellyt ja sanoi sitten arviokaupalla: "Sata!" "Eipä, vaan kolmekymmentäkaksi", huudahti poika, "odotappas kun luen vielä kerran!" Niin laski hän tyttösen hampaat ja kun ei saanut niistä kolmeakymmentäkahta, alkoi hän alusta. Tyttö pysytteli kauvan aikaa hiljaa, mutta kun innokas laskija ei tuntunut koskaan tulevan loppuun laskussaan, ponnahti hän ylös ja huudahti: "Nyt tahdon minä laskea sinun hampaasi!" Nyt laskeutui poika pitkälleen ruohikkoon, tyttö hänen päälleen, poika aukaisi suunsa, tyttö otti hänen päänsä käsiinsä ja alkoi laskea: Yksi, kaksi, seitsemän, viisi, kaksi, yksi; pikku kaunotar ei vielä osannut laskea. Poika oikaisi hänen erehdyksensä ja antoi neuvoja, kuinka hänen tuli lukea, ja niin alkoi tyttö lukemattomia kertoja alusta, ja tämä leikki huvitti tyttöä enemmän kuin mikään, jota he tänään olivat yrittäneet. Mutta lopulta vaipui tyttö kokonaan nuoren laskennonopettajan rinnoille, ja molemmat lapset nukahtivat kirkkaassa keskipäivän auringonpaisteessa.

Sillä aikaa olivat isät kyntäneet loppuun peltonsa ja muuttaneet ne tuoreelta tuoksuaviksi ruskeiksi kentiksi. Kun toisen renki tultuaan viimeisen vaon päähän tahtoi pysäyttää, huusi hänen isäntänsä: "Miksi pysäytät hevosen? Käännä se vielä kerran!" "Olemmehan kyntäneet loppuun?" sanoi renki. "Pidä sinä suusi kiinni ja tee kuten käsken", ärjyi isäntä. Ja he kääntyivät ja kyntivät aimo vaon keskimäiseen, omistajaa vailla olevaan peltoon, niin että ruohot ja kivet lentelivät ilmassa. Kyntäjä ei kuitenkaan pysäyttänyt niiden tähden, hän kai ajatteli, että siihen on aikaa vastakin, ja teki tänään sentähden vain tärkeimmän puolen työstä. Niin edistyi kyntö rivakasti mäentörmää pitkin loivassa kaaressa ja kun oli tultu mäelle ja suloinen tuulenhenki uudelleen heitti olan taakse miehen myssynnipukan, nähtiin toinenkin kyntämässä, tuulen heilutellessa eteenpäin hänen päähinettään, ja hänkin uursi suuria vakoja naapuripeltoon, niin että turpeet lentelivät auran tieltä. Kumpikin näki hyvin mitä toinen teki mutta ei ollut näkevinään ja he katosivat jälleen toistensa näkyvistä, samoinkuin tähtisikermä kulkee toisensa ohi ja vaipuu ympyriäisen maapallon taakse. Niin käyvät kohtalon sukkulatkin toistensa ohi ja "mitä kutoo ne, ei kenkään tiedä!"

* * * * *

Elonkorjuu seurasi toistaan ja jokainen seuraava näki lapset suurempina ja kauniimpina ja isännättömän pellon entistään kapeampana naapurusten leveämmäksi tulleiden välissä. Jokaiselta kynnöltä menetti se vaon puolelta ja toiselta, ilman että siitä oli sanaakaan sanottu ja ilman että yksikään ihmissilmä oli tätä omankädenoikeutta huomannut. Kivet kasaantuivat yhä kapeammalle alalle ja ne muodostivat jo aimo röykkiön koko pellon pituudelta ja rikkaruoho kasvoi kesannolla jo niin korkeaksi, että lapset, vaikkakin entisestään kasvaneet, eivät voineet eri puolilla peltopalstaa kulkiessaan toisiaan nähdä. He eivät enää käyneetkään yhdessä kedolla, sillä kymmenvuotias Salomo tai Sali, kuten häntä kutsuttiin, pysytteli jo suurten poikain ja aikamiesten seurassa; ja ruskeatukkaisen Vrenchenin, vaikka olikin tulinen tyttö, täytyi aina käydä oman sukupuolensa turvissa, sillä muutoin olisivat toiset häntä pilkanneet poikatytöksi. Elonleikkuun aikana, jolloin kaikki olivat pelloilla, käyttivät he kuitenkin tilaisuutta hyväkseen ja kapusivat sen kiviröykkiön yli, joka heidät erotti, toisiaan tavatakseen. Vaikka he eivät enää muutoin seurustelleetkaan toistensa kanssa näyttivät he säilyttäneen tämän jokavuotisen tavan sitä huolellisemmin, kun heidän isänsä alueiden rajat eivät muualla missään sattuneet yhteen.

Kuitenkin oli pelto lopultakin myötävä ja sen isännättömyys kerta kaikkiaan lopetettava. Huutokauppa tapahtui itse paikalla, jonne saapui vain muutamia joutomiehiä lukuunottamatta talonpoikia Manzia ja Martia, sillä kenelläkään ei ollut halua lunastaa itselleen tuota epäilyttävää maapalaa ja joutua naapurusten väliin. Sillä vaikkakin naapurukset kuuluivatkin kylän parhaiden talonpoikain lukuun eivätkä olleet mitään muuta tehneet kuin sitä, mitä kaksi kolmannesta muistakin olisi samoissa oloissa tehnyt, katseltiin nyt kuitenkin merkitsevästi vaieten heidän menettelyään eikä kukaan tahtonut joutua heidän väliinsä kavennettuine peltopalstoineen. Useimmat ihmiset ovat valmiit ja taipuvaiset käyttämään tilaisuutta vääryydentekoon, jos semmoinen osuu heidän nenänsä eteen; mutta niinpian kuin joku on vääryyttä harjottanut, iloitsevat toiset siitä, ettei viettelys ole heitä kohdannut, ja kohtelevat vääryydentekijää inholla, ikäänkuin rikoksellista, jonka jumalat ovat ikiajoiksi häpeällä merkinneet, vaikka heillä itsellään kihoo vesi suuhun ajatellessa, mitä etuja hän on itselleen hankkinut. Manz ja Marti olivat niinmuodoin ainoat, jotka tositeolla tekivät tarjouksia; melkoisen ylitarjouksen kautta joutui pelto Manzille, jonka omaksi se vasaraniskulla merkittiin. Virkailijat ja paikalle kerääntynyt joutoväki jättivät pellon; naapurukset, joilla vielä oli pellollaan jotain toimitettavaa, tapasivat kotimatkalla toisensa, jolloin Marti sanoi: "Kaiketikin sinä nyt yhdistät maasi, uuden ja vanhan, ja jaat ne sitten kahteen yhtä suureen osaan? Niin olisin minä ainakin tehnyt, jos olisi pelto langennut minun osalleni". "Niin teenkin", vastasi Manz, "sillä yhtenä peltona olisi maa liian suuri. Mutta mitä minun pitikään sanoman: Olen huomannut, että sinä hiljattain tämän pellon alapäästä, joka nyt kuuluu minulle, olet ajanut viistoon ja itsellesi leikannut aimo kolmikulman. Olet ehkä tehnyt sen siinä mielessä että saisit koko pellon haltuusi ja silloinhan se olisikin ollut kuin omasi. Mutta kun se nyt on minun omaisuuttani, niin varmaankin myönnät, ettei minun sovi sallia sellaista omankädenoikeutta eikä sinulla liene mitään sitä vastaan, että raja taasen saatetaan entiselleen! Riitaisuuksia ei siitä voine syntyä!"

Marti vastasi yhtä kylmäverisesti kuin Manz oli puhunut: "Enpä minäkään näe, mistä tässä riitaa syntyisi! Oletpa tiemmä ostanut pellon sellaisena kuin se tuossa on, olemme sitä kaikin tarkastelleet eikä se tällä ajalla ole hituistakaan muuttunut!"

"Joutavia!" sanoi Manz, "mikä ennen on tapahtunut, se jääköön silleen! Mutta liika on aina liikaa ja kaikella pitää olla määränsä; nämä kolme peltoa ovat muinaisista ajoista olleet vierivieressä kuin viivottimella vedetyt; ja onhan merkillistä pilaa sinun puoleltasi, että sellaisen naurettavan ja eriskummallisen viillekkeen tahtoisit siitä lohkaista ja me kumpikin saisimme lisätyötä siitä kaarevasta nipukasta. Se on hävitettävä!"

Marti nauroi ja sanoi: "Pelkäätpä toden totta merkillisesti ihmisten naurua! Asia on kuitenkin helposti korjattavissa; minua ei tuo mutka lainkaan häiritse; jos se sinua kiusaa, hyvä, oikaiskaamme se, mutta ei minun puolelleni, siitä voin mennä takaukseen, jos haluat!"

"Kylläpä sinä leikkiä lasket", sanoi Manz, "mutka oikaistaan ja vieläpä sinun puolellesi, siitä voit panna pääsi pantiksi!"

"Sepä nähdään", sanoi Marti ja miehet loittonivat eri suunnille toisiinsa vilkaisematta; he tähysivät molemmat eri tahoille taivaan sinistä lakea, ikäänkuin he olisivat siellä jotakin merkillistä nähneet, joka kysyi kaikkia heidän hengenvoimiaan.

Jo seuraavana päivänä lähetti Manz renkipojan, palkkalaistytön ja oman poikansa Salin rikkaruohoja kitkemään, jotta kivien poistaminen sitten kävisi sitä helpommin. Hän oli poikennut entisistä tavoistaan siinä, että oli vastoin äidin tahtoa lähettänyt yksitoistavuotiaan poikansa työhön, vaikkei tämä vielä lainkaan ollut työhön tottunut. Näytti siltä, kun hän vakavilla ja käskevillä sanoilla kehotti poikaansa lähtemään työhön, kuin olisi hän ankaruudella omaa vertaan kohtaan tahtonut lieventää sitä vääryyttä, jonka oli tehnyt, ja jonka seuraukset vähitellen olivat tulevat näkyviin. Lähetetty pikkuväki kitkikin mielellään rikkaruohoa ja repi maasta kaikenkaltaiset pensaat ja loiskasvit, joita vuosien kuluessa oli peltoon kasvanut. Sillä kun tämä oli harvinaista ja rajua työtä, missä ei tarvinnut noudattaa mitään sääntöä eikä järjestystä, tuntui koko työnteko huvitukselta. Kuivat risut koottiin kasaan ja poltettiin suurella riemulla, niin että liekki loimusi korkealle ja nuori väki hyppeli kuin riivattu tulen ympärillä. Tämä oli viimeinen ilojuhla tuolla kovanonnen pellolla ja Martin tytärkin, nuori Vrenchen, tuli mukaan ja hääräsi reippaasti toisten kanssa. Tilaisuuden harvinaisuus ja hilpeä mieliala antoivat aihetta muistella lapsuudenkisoja ja nuoret olivatkin varsin onnelliset ja iloiset nuotionsa ääressä. Toisiakin lapsia kerääntyi paikalle ja niin oli vähitellen koolla rattoisa seura; Sali koetti kuitenkin aina pysytellä Vrenchenin vieressä ja osasipa tyttökin tyytyväisesti hymyillen aina keikahtaa hänen luokseen ja molemmista pikkuolennoista tuntui kuin ei tämän ihanan päivän olisi tarvinnut koskaan päättyä. Kuitenkin saapui vanha Manz iltapuoleen paikalle nähdäkseen, mitä nuori väki oli saanut aikaan, ja vaikka he olivat tehneet työnsä loppuun, torui hän kuitenkin heitä mokomasta iloisuudesta ja hajotti seuran. Samaan aikaan ilmestyi Martikin pellolleen ja huomattuaan tyttärensä vihelsi hän tälle kimakasti ja käskevästi sormien välistä, niin että tyttö kiiruhti pelästyneenä isänsä luo, joka antoi hänelle, tietämättä miksi, muutamia korvatillikoita; niin menivät molemmat lapset murheellisina ja itkeä nyyhkytellen kotia eivätkä he kuitenkaan tienneet, miksi he nyt olivat niin apealla mielellä yhtä vähän kuin he tiesivät syytä äskeiseen iloisuuteensa. Isäin raakuus, itsessään aivan uutta, oli näille viattomille olennoille kokonaan käsittämätöntä eikä se sentähden voinut heihin syvemmin koskea.

Seuraavina päivinä oli jo kovempaa työtä, johon tarvittiin miesväkeä, sillä silloin ajatti Manz kivet pellolta. Siitä työstä ei näyttänytkään loppua tulevan, sillä tuntuipa siltä kuin olisivat kaikki maailman kivet siihen keräytyneet. Manz ei kuitenkaan ajattanut niitä kokonaan pellolta pois, vaan sijotti jokaisen kuorman riidanalaiselle kolmikulmalle, jonka Marti jo oli huolellisesti kyntänyt. Manz oli jo ennen vetänyt suoran viivan peltojen rajaksi ja kasasi nyt väliin jääneelle maatilkulle kaikki kivet, joita he molemmat olivat ikimuistoisista ajoista kesannolle heittäneet, niin että niistä syntyi mahtava pyramiidi, jonka poiskuljettaminen kyllä jäisi hänen kilpailijaltaan tekemättä, arveli Manz. Marti taasen ei ollut tätä lainkaan odottanut; hän luuli toisen vanhan tavan mukaan käyvän auralla työhön käsiksi ja oli sentähden odottanut, kunnes näkisi hänen lähtevän auroineen pellolle. Vasta kun työ jo oli melkein lopussa sai hän kuulla siitä komeasta muistomerkistä, jonka Manz oli pellolle pystyttänyt, hyökkäsi paikalle, näki hävityksen, kiiruhti takaisin ja toi mukanaan kunnan esimiehen panemaan vastalauseensa kivien kasaamista vastaan ja virallisesti ottamaan maapalan takavarikkoon; ja tästä päivästä käräjöivät nuo molemmat talonpojat eivätkä ennen levänneet kuin molemmat olivat menettäneet maansa ja mantunsa.

Molempien näiden ennen niin järkevien miesten ajatuskyky oli käynyt kovin rajotetuksi ja heidän oikeudentuntonsa oli niin alkeellinen kuin ajatella saattaa, sillä kumpikaan ei voinut eikä tahtonut käsittää, kuinka toinen saattoi olla niin tuiki kiero ja välttämättömästi riidellä itselleen tuota kysymyksessä olevaa vähäpätöistä pellonpalaa. Manzilla kehittyi lisäksi omituinen kiihko suoriin ja yhtäsuuntaisiin viivoihin ja hän tunsi itsensä tositeolla loukatuksi sen järjettömän itsepintaisuuden takia, jolla Marti suojeli itselleen tuota hullunkurista ja harmillista maatilkkua. Siitä olivat kuitenkin molemmat yhtä syvästi vakuutetut, että toisen, tehdessään noin julkeata vääryyttä, täytyi pitää toista halveksittavana pöllöpäänä, koska mokomata menettelyä uskalletaan yleensä harjottaa vain kurjaa vaivaista kohtaan, mutta ei tolkukasta, rehtiä ja puoltansa pitävää talonpoikaa kohtaan, ja kumpikin huomasi kunniansa pahasti kärsineen sekä suistui päätäpahkaa käräjöimis-himoon ja sitä seuraavaan lankeemukseen. Tästä pitäen oli heidän elämänsä kuin kahden mielipuolen, jotka taistellen pimeässä kapealla virtaa myöten kulkevalla lautalla, hosuvat ilmaan, satuttavat itsensä ja suistuvat veteen, luullen tehneensä vastustajalleen suurenkin tuhon. Kun heidän asiansa oli niin mutkikasta laatua, joutuivat he kaikenlaisten keinottelijain käsiin, jotka kiihottivat tavattomaan touhuun heidän turmeltuneet mielikuvituksensa, mitkä askaroivat mitä vähäpätöisimmillä pikkuasioilla. Varsinkin oli tämä juttu Seldvylan kaupungin keinottelijoille mieluinen pala ja tuota pikaa oli kummallakin riitapukarilla ympärillään lauma välittäjiä, apulaisia ja neuvonantajia, jotka kaikki sadoilla eri tavoilla osasivat itselleen keinotella heidän rahojaan. Sillä tuo maatilkku kiviröykkiöineen, joilla taasen nokkoset ja orjantappurat kukoistivat, oli vain ensimäinen alku ja perustus sille taistelulle, joka oli saattava nuo molemmat viisikymmenvuotiaat luopumaan entisistä tottumuksistaan, tavoistaan, periaatteistaan ja pyrkimyksistään. Mitä enemmän rahaa he menettivät, sitä enemmän he sitä himoitsivat, ja kuta vähemmän heillä sitä oli, sitä tarmokkaammin he pyrkivät tulemaan rikkaiksi, siten kukistaaksen vastustajansa. He antoivat houkutella itsensä kaikenlaisiin huijauksiin ja ottivat aina vuosi vuodelta osaa kaikkiin ulkomaisiin arpajaisiin, joihin Seldvylassa tukuttain kaupiteltiin arpoja. Mutta he eivät voittaneet taaleriakaan; sensijaan kuulivat he vain puhuttavan muiden ihmisten voitoista ja kuinka he itse olivat voittamaisillaan ja näin oli tämä heidän intohimonsa tullut heille ehtymättömäksi rahaviemäriksi. Toisinaan tekivät seldvylalaiset senkin kepposen, että panivat nämä kaksi talonpoikaa heidän tietämättään osakkaiksi samaan arpaan, niin että kumpikin heistä rakensi toivonsa toisen perinpohjaisesta kukistamisesta saman arvan varaan. He viettivät puolet ajastaan Seldvylassa, jossa kumpaisellakin oli kapakkapahasessa pääkortteerinsa ja siellä he antoivat panna päänsä pyörälle ja vietellä itseään mitä kurjimpiin kulutuksiin ja nautinnoihin, joiden kestäessä molempien sydämet kuitenkin salaa vuosivat verta. Ja niinpä nämä miehet, jotka oikeastaan kiivailivat vain siitä, ettei heitä pidettäisi pässinpäinä, nyt tositeolla sellaisina esiintyivät ja joka mies heitä nyt sellaisina pitikin. Toisen puolen ajastaan vetelehtivät he kotona taikka kävivät työssä, jolloin he järjettömällä kiiruulla ja hoputuksella, jolla he koettivat korvata sitä mikä oli laiminlyöty, karkottivat työstään jokaisen kunnollisen ja luotettavan työmiehen. Niin meni heidän varallisuutensa huimaa vauhtia alaspäin, ja ennen kuin kymmenen vuotta oli kulunut olivat he velkaantuneet korvia myöten ja seisoivat nyt kuin haikarat vain yhdellä jalalla talojensa kynnyksellä, josta jokainen tuulenhenkäys uhkasi pyyhkäistä heidät maantielle. Mutta kuinka heidän kävikään, kasvoi heidän keskeinen vihansa päivä päivältä, sillä kumpikin piti toista turmionsa syynä, verivihollisenaan ja mielettömänä vastustajanaan, jonka piru oli vartavasten lähettänyt maailmaan toisen tuhoksi. He sylkäisivät, jos kaukaakin sattuivat toisensa näkemään, ja kummankin perheen jäsenet, vaimot, lapset ja palvelusväki olivat ankaran rangaistuksen uhalla kielletyt vaihtamasta sanaakaan toisen perheen jäsenten kanssa. Heidän vaimonsa kulkivat kukin tietään tässä yleisessä rappeutumisessa. Martin vaimo, joka oli hyväluontoinen, ei kestänyt asiain kurjaa menoa, vaan suri itsensä kuoliaaksi ennenkuin tyttärensä oli viidentoista ikäinen. Manzin vaimo sitävastoin mukautui uuteen elämäntapaan; ja kehittyäkseen huonoksi aviopuolisoksi ei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin päästää valloilleen muutamia naisellisia heikkouksia, jotka häneen jo ennemmin olivat tarttuneet, ja antaa niiden kehittyä paheiksi. Hänen ahneutensa muuttui kiihkeäksi nautinnonhimoksi, hänen kielenkerkeytensä peräti kieroksi ja valheelliseksi liehakoinniksi ja teeskentelyksi, niin että hän aina sanoi kokonaan toista kuin ajatteli, käänteli kaikki toiseksi ja kuvaili omalle miehellensäkin korppia valkeaksi; hänen alkuperäinen avosydämisyyteensä, joka ennen oli iloinnut viattomasta lavertelusta, muuttui nyt paatuneeksi häikäilemättömyydeksi, ja hän veti julkeasti miestänsä nenästä, sen sijaan että olisi ottanut osaa hänen vastoinkäymisiinsä; jos mies menetteli hullusti, teki hän asiat vieläkin sekavammiksi eikä yleensä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä kohotakseen kunniaan ja kukkeuteen tuon häviävän talon emäntänä.

Asiain näin ollen oli lapsipoloisten tila mitä tukalin, sillä eiväthän he voineet toivoa mitään hyvää tulevaisuudelta eivätkä iloita parhaasta nuoruudesta, kun heidän ympärillään oli pelkkää toraa ja surua. Vrenchenin asema oli selvästi vielä tukalampi kuin Salin, koska hänen äitinsä oli kuollut ja hän siis oli yksin autioksi käyneessä talossa alttiina villiytyneen isän hirmuvallalle. Täytettyään kuusitoista vuotta oli hän pitkäkasvuinen, kaunis tyttö; hänen tummanruskea tukkansa valui vallattomina kiharoina melkein hänen tulisiin ruskeihin silmiinsä saakka, tummanpunainen veri kuulsi tummanruskeiden kasvojen poskipäissä ja loisti heleänä punana terveillä huulilla, jonka vertaisia harvoin saa nähdä ja jotka antoivat tälle tummaveriselle lapselle omituisen harvinaisen ulkonäön. Tulinen elämänhalu ja iloisuus värähteli tämän nuoren olennon jokaisessa hermossa; hän naureskeli ja oli aina valmis pilaan ja leikkiin, jos sää suinkin antoi myöten, se on, jollei häntä oltu liiaksi kiusattu ja jollei suru käynyt ylivoimaiseksi. Mutta niin oli usein asianlaita; sillä hänellä ei ollut kannettavanaan ainoastaan murhe kotinsa yhäti kasvavasta häviöstä, vaan hänen täytyi myöskin pitää huolta itsestään ja kokikin hän pukeutua niin säännöllisesti ja siististi kuin hänen oli mahdollista saamatta siihen isältään pienintäkään rahallista apua. Niin oli Vrenchenillä suuri huoli pitäessään viehättävää olentoaan edes jonkinlaisessa asussa, hankkiessaan itselleen vaatimattomimmankin pyhäpuvun tai kokoellessaan joitakin kirjavia, halpoja kaulaliinoja. Sentähden olikin hänen levoton nuori verensä kaikin tavoin tyyntynyt ja hiljennyt eikä se ainakaan voinut joutua ylpeydenhengen valtaan. Sitäpaitsi oli hän järkensä puolesta kehittynyt nähdessään äitinsä kärsimykset ja kuoleman, ja tämä surullinen muisto lisäsi sitä iestä, joka painoi tätä iloista ja tulista olentoa, niin että nyt näytti kovin miellyttävältä ja rakastettavan ajattelemattomalta, jos tämä hyvä lapsi kaikesta huolimatta jonakin iloisena hetkenä riemastui ja koetti hymyillä.

Salin asema ei ensi katsannolta näyttänyt yhtä huonolta; hänestä oli tullut uljas, voimakas nuorukainen, joka osasi pitää puoliaan ja jonka ulkonainen olemus jo teki mahdottomaksi kaiken huonon kohtelun. Hän näki kyllä vanhempainsa kurjan taloudenhoidon ja luuli muistavansa, etteivät asiat olleet aina sillä kannalla olleet; olipa hänellä säilynyt muistossa aikaisempi kuva isästä hyvinvoipana, järkevänä, rauhallisena maamiehenä, samasta isästä, jonka hän näki edessään harmaapäisenä narrina, käräjäpukarina ja tyhjäntoimittajana, joka meluten ja kopeillen kulki hulluja, mielettömiä teitään ja jonka jokainen askel vei taaksepäin kuin äyriäisen. Jos tämä poikaa suututti ja herätti hänessä häpeätä ja pelkoa siitä kuinka asiat päättyisivät, niin lievensi hänen suruaan se hellä huolenpito, jota äiti häntä kohtaan osotti. Sillä saadakseen kaikessa rauhassa harjottaa hulluuttaan ja voittaakseen itselleen liittolaisen sekä myöskin tyydyttääkseen turhamaisuuttaan, antoi hän Salin saada mitä ikinä hän toivoi, puetti hänet siististi ja komeasti sekä auttoi häntä kaikessa mitä hän huvikseen yritteli. Poika otti tämän kaiken vastaan osottamatta suurempaa kiitollisuutta äitiään kohtaan, joka alinomaa lörpötteli ja naureskeli; ja hän teki ilman suurempaa halua huolimattomasti ja ajattelemattomasti mitä hänen mieleensä johtui, tekemättä kuitenkaan mitään pahaa, sillä häneen ei vielä ollut vanhempiensa huono esimerkki vaikuttanut, vaan hän tunsi nuorekkaassa mielessään vaistomaista tarvetta olla suora, tasainen ja kunnollinen. Hän oli hyvin sen näköinen kuin hänen isänsä siinä iässä oli ollut, ja isä kunnioittikin tämäntähden vaistomaisesti poikaansa, jossa hänen sekaantunut omatuntonsa ja katkeroitunut muistinsa ihaillen näki oman nuoruutensa. Vapaudestaan huolimatta ei Sali kuitenkaan ollut tyytyväinen elämäänsä, vaan tunsi hyvin, ettei hän mitään kunnollista tehnyt eikä mitään kunnollista oppinutkaan, sillä Manzin talossa ei pitkään aikaan ollut puhettakaan yhtämittaisesta ja säännöllisestä työstä. Hänen parhaana lohdutuksenaan oli sentähden ylpeillä riippumattomuudestaan ja tähänastisesta nuhteettomuudestaan, ja tässä ylpeilyssään antoi hän kuin uhalla päivän kulua toisensa jälkeen kääntämättä silmiään tulevaisuutta kohti.

Ainoa pakko, jonka alle hänen oli alistuminen, oli isän vihollisuus kaikkea kohtaan, joka kantoi Martin nimeä tai hänestä muistutti. Kuitenkaan ei hän Martista muuta tiennyt kuin että tämä oli tuottanut häneen isälleen vahinkoa ja että hänen talossaan oltiin yhtä vihamielisiä heitä kohtaan, eikä Salin sentähden ollut vaikeata olla näkemättä niinhyvin Martia kuin hänen tytärtään ja omasta puolestaan näytellä tulevaa, joskin hiukan laimeaa vihamiestä. Vrenchen sitävastoin, jonka täytyi kärsiä enemmän kuin Salin ja joka kotonaan oli paljon suuremmassa määrässä jätetty omiin koteihinsa, tunsi vähemmän halua suoranaiseen vihollisuuteen ja luuli hyvin puetun ja näköään onnellisemman Salin häntä halveksivan; sentähden karttoi hän Salia, ja jos hän joskus osui hänen läheisyyteensä, riensi hän kiiruusti pois, ilman että Sali näki vaivaa edes luoda katsetta hänen jälkeensä. Niin tapahtui, ettei Sali nähnyt pariin vuoteen tyttöä läheltä eikä enää tiennyt miltä tämä nyt kasvaneena näytti. Kuitenkin kummastutti häntä usein suhde naapuriin, ja kun tuli puhe Martista, ajatteli hän aina väkisinkin tämän tytärtä, jonka nykyistä ulkomuotoa hän ei tarkalleen voinut mieleensä palauttaa, mutta jonka muisto hänelle ei suinkaan ollut vastenmielinen.

Manz oli näistä kahdesta vihamiehestä ensimäinen, joka ei voinut enää pysyä pystyssä vaan täytyi luopua kodistaan ja konnustaan. Tämän ennätyksen saavutti Manz kilpailijansa edellä sen kautta että hänellä oli vaimo, joka oli häntä häviöön avustanut, ja poika, joka kulutti osaltaan hänkin, kun Marti sitävastoin oli ainoana menettäjänä horjuvassa valtakunnassaan ja hänen tyttärensä sai raataa voimiensa mukaan, mutta ei kuluttaa mitään. Manz ei tiennyt muuta neuvoa kuin seurata seldvylalaisten ystäväinsä kehotusta ja muuttaa kaupunkiin kapakoitsijaksi. On aina surullista nähdä entisen maamiehen, joka on pellollaan harmaantunut, muuttavan omaisuutensa rippeiden kera kaupunkiin siellä perustaakseen kapakan tai ravintolan ja muuttuvan hädässään ystävälliseksi ja nöyräksi kapakanisännäksi, sillä välin kun hänen mielensä oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Kun Manzin väki muutti majaa, näkivät ihmiset vasta, kuinka rutiköyhäksi hän oli tullut, sillä kuormiin sälytettiin pelkkiä vanhoja rikkonaisia huonekaluja, joista saattoi nähdä, ettei niitä oltu vuosikausiin uusittu. Manzin vaimo pukeutui tästä huolimatta parhaimpaansa kiivetäkseen rojukuormalle, ja hänen kasvonsa loistivat toivosta hänen ajatellessaan, että hän tulevaisena kaupunkilaisrouvana voisi halveksien katsella alas kylän asukkaihin, jotka säälien aidan takaa seurailivat tuota surkeaa muuttoa. Sillä hän kuvitteli mielessään suloisuudellaan ja viisaudellaan lumoavansa koko kaupungin, ja mitä hänen yksinkertainen miehensä ei voisi tehdä, sen olisi kyllä hän tekevä, kun hän vaan kerran istui komean ravintolan emäntänä. Mutta ravintola osottautuikin ahtaan syrjäkadun viheliäiseksi nurkkakapakaksi, jossa toinen kapakoitsija oli juuri joutunut häviöön ja jonka seldvylalaiset vuokrasivat Manzille, koska hänellä vielä oli muutamia satoja taaleria menetettävänä. He möivät hänelle myöskin pari tynnyriä väljähtynyttä viiniä ja ravintolan taloustarpeet, joihin kuului tusina valkeita halpoja pulloja, yhtä monta lasia ja muutamia honkaisia pöytiä ja lavitsoja, jotka aikoinaan olivat veripunaisiksi maalatut, mutta nyt pahanpäiväisesti kuluneet. Ikkunan päällä narisi koukussa rautainen vanne, jonka sisällä läkkikäsi kaatoi punaviiniä pienestä pullosta lasiin. Sitäpaitsi riippui kuiva rautapalmu oven päällä. Tämän kaiken sai Manz vuokrakaupassa. Muutoin ei hän itse ollutkaan niin hyvällä päällä kuin hänen vaimonsa, vaan hoputteli pahaa aavistaen ja kiukkuisena laihoja hevosia, jotka oli lainannut talon uudelta isännältä. Viimeinen nahjusteleva renkipoika, joka hänellä oli ollut, oli joitakin viikkoja sitten lähtenyt talosta. Näin maansa ja mantunsa jättäessään näki Manz hyvin, kuinka Marti ivallisena ja vahingoniloisena oli asettunut askaroimaan tien oheen, ja hän kirosi hänet ja piti häntä onnettomuutensa ainoana alkuna ja syynä. Mutta Sali, niinpian kuin kuorma oli saatu matkaan, kiiruhti askeleitaan, riensi edelle ja kulki yksin syrjätietä kaupunkiin.

"Tässä sitä nyt olemme!" sanoi Manz pysähdyttäessään kuorman kapakkapahasen edustalle. Vaimo hämmästyi, sillä talo oli todellakin surullisen muotoinen. Väki tunkeili ikkunoissa ja talojen edustalla nähdäkseen uuden talonpoikaisen kapakanisännän ja oli seldvylalaisille luontaisella ylevyydellään sääliväisen pilkallisen näköistä. Vihaisena ja kyyneleet silmissä kapusi Manzin vaimo kuormalta alas ja juoksi, edeltäpäin kieltään terottaen, sisälle, pysyen siellä ylpeästi koko päivän, sillä häntä hävetti rapistunut huonekalusto ja risainen vuode, joita juuri purettiin kuormasta. Salikin häpeili, mutta hänen täytyi olla auttamassa ja tehdä isänsä kanssa omituinen varustus kadulle, jossa konkurssintehneen entisen kapakoitsijan lapset juoksentelivat ja tekivät pilaa ryysyisestä maalaisväestä. Mutta sisällä kapakassa näytti vielä kurjemmalta, siellä muistutti kaikki todellista ryöväriluolaa. Seinät olivat huonosti valkaistua kosteaa muurisavea; lukuunottamatta pientä ja epäystävällistä vierastupaa muinoin veripunaisine pöytineen, oli siellä vielä pari pahasta huonetta, ja kaikkialle oli edeltäjä jättänyt toivottoman siivottomuuden ja likaisuuden.

Sellainen oli alku ja samanlaista oli jatkokin. Ensimäisinä viikkoina, etenkin iltasin, täyttyi tosin siellä täällä joku pöytä uteliaista, jotka tulivat katsomaan maalaiskapakoitsijaa ja hänen komentoaan. Isännässä ei heillä ollut paljon katsottavaa, sillä Manz oli töykeä, kuiva, epäystävällinen ja surumielinen eikä tiennyt miten milloinkin menetellä eikä edes tahtonut tietää. Hän täytti hitaasti ja kömpelösti tuopit, asetti ne kärtyisesti vieraiden eteen ja yritti jotain sanoa, mutta ei saanut sanaa suustaan. Sitä innokkaammin heittäytyi hänen vaimonsa kapakan hyörinään ja olikin vieraiden huviksi, mutta aivan toisella tavalla kuin hän itse luuli. Tämä lihavahko emäntä oli laatinut itselleen omituisen puvun, jossa hän luuli olevansa vastustamaton. Liinaisen valkean maalaisröijyn päällä oli hänellä vanhat liivit vihreästä silkistä, pumpulinen esiliina ja pahanen valkea kaulus. Harventuneesta tukastaan oli hän ohimoilleen kiertänyt hullunkurisia kiharoita ja niskaansa oli hän pistänyt korkean kamman. Näin varustettuna leijui hän edestakaisin teeskennellyn viehkeästi, nipisti suunsa suloiseen hymyyn, sipsutti pöytien väliä lasia tai juustolautasta kantaen ja sanoi hymyillen: "Kas niin! Kas niin! Oivallista, mainiota, herraseni!" ja muuta samanlaista puutaheinää; sillä vaikka hän muutoin olikin liukaskielinen, ei hän nyt kuitenkaan osannut sanoa mitään järkevää, kun oli vieras eikä tuntenut paikkakunnan ihmisiä. Ne seldvylalaiset huonointa lajia, jotka siellä vetelehtivät, pitelivät kättä suun edessä ja olivat kuolla nauruunsa. He tyrkkivät toisiaan jalkoihin ja sanoivat: "Voi sun vietävä! Kuinka suloinen olento!" "Kuinka taivaallinen!" sanoi toinen, "kannattaapa, lempo vie, tänne tulla, mokomaa emme ole pitkään aikaan nähneet." Hänen miehensä näki synkin katsein tuon kujeilun ja sysäsi vaimoaan kylkeen sanoen: "Sinä vanha lehmä! Mitä peliä sinä pidät!" "Älä häiritse minua", sanoi vaimo loukkautuneena, "sinä vanha kuhnuri! etkö näe miten minä voimieni mukaan puuhaan ja pidän ihmisille seuraa? He ovat kuitenkin vain sinun kaltaisiasi ryysyläisiä! Mutta jahka saan rauhassa toimia, niin hankinpa tänne pian hienompaa väkeä!" Koko kapakkaa valaisi vain yksi tai kaksi hienoa talikynttilää. Sali ei sietänyt katsella tätä menoa, vaan meni kyökkiin, istui lieden ääreen ja itki isäänsä ja äitiään.

Vieraat saivat kuitenkin pian kyllänsä tästä näytelmästä, jota tuo kunnon emäntä oli heille toimittanut, ja pysyivät visusti poissa siellä missä he saattoivat rauhassa naureskella uuden kapakan ihmeelliselle komennolle; ainoastaan silloin tällöin ilmestyi sinne yksinäinen vieras, joka joi lasinsa ja tuijotti tylsästi seiniin, tai tuli poikkeustilassa kokonainen joukkokunta, jotka jonkun aikaa kiusasivat noita ihmisparkoja hälinällä ja melulla. Heidän elämänsä kävi kiusallisen kolkoksi ahtaassa luolassa, jossa he tuskin aurinkoa näkivät, ja Manz, jolla ennen oli ollut tapana vetelehtiä päiväkausia kaupungissa, tunsi elämänsä nyt tuiki ikäväksi. Ajatellessaan avaraa ketoa, tuijotti hän synkeästi kattoon tai lattiaan ja juoksenteli ahtaissa ovissa edestakaisin, kunnes naapurit rupesivat töllistelemään kapakoitsija-pahusta, kuten häntä jo kutsuttiin. Ei viipynyt enää kauvan ennenkuin he olivat rutiköyhät eivätkä omistaneet tämän taivaallista; heidän täytyi, saadakseen jotain syödäkseen, odottaa kunnes joku tuli ja nautti jonkun kolikon edestä vielä jälellä olevaa viiniä, ja jos vieras pyysi makkaraa tai jotain muuta sellaista, oli heillä tavallisesti mitä suurin vaiva ja huoli sen hankkimisesta. Kohta oli heillä viiniäkin ainoastaan yhdessä pullossa, jonka he salaa antoivat täyttää toisessa kapakassa, ja niin täytyi heidän pitää ravintolaa ilman viiniä ja leipää ja olla tyytyväisiä, vaikkeivät saaneet edes kunnollisesti syödä. He olivat melkein hyvillään, jollei kukaan tullut, ja niin he värjöttivät yksin kapakassaan voimatta kunnolla elää tai kuolla. Kun kapakan emäntä oli tehnyt tämän surullisen huomion, otti hän yltään vihreän liivinsä ja teki vielä kerran kokokäänteen, antaen nyt, kuten ennemmin vikojen, muutamien naisellisten hyveiden tulla näkyviin ja enemmän kehittyä, nyt kun hätä uhkasi hänen miestään. Hän koetti olla kärsivällinen ja yritti tukea miestään sekä ohjata poikaansa hyveen tiellä; hän hääräsi joka paikassa ja oli harjottavinaan jonkinlaista hyväntekeväisyyttä, joka ei tosin pitkälle ulottunut eikä paljon parantanut, mutta joka kuitenkin oli parempi tyhjää ja auttoi ainakin ajan kulumaan, mikä muutoin olisikin käynyt tukalan pitkäksi. Osasipa hän nyt surkeissa oloissa antaa monta neuvoa, parhaan ymmärryksensä mukaan, ja jos neuvo petti, otti hän tyynesti vastaan miesten torat, lyhyesti sanoen, hän teki nyt vanhoilla päivillään kaiken, mikä olisi enemmän hyödyttänyt, jos hän olisi sen ennen tehnyt.

Hankkiakseen edes jotakin syötävää heittäytyivät isä ja poika kalastelemaan, s.o. onkimaan joesta, mihin jokaisella oli lupa. Tätä pitivätkin konkurssintehneet seldvylalaiset yhtenä päätehtävänään. Kauniilla ilmalla, kun kala mielellään söi, saattoi heitä nähdä tusinoittain kuleksivan onkivapa ja kalalippo kainalossa, ja joen rantaa kävellessä tapasi aina vähän päässä jonkun istua kököttämässä vapoineen; kenellä oli ruskea porvaritakki yllään ja paljaat jalat pistettyinä veteen, kuka seisoi vanhalla puunrungolla sinisessä suipossa hännystakissaan, hattukulu toisella korvallaan; kauvempana saattoi nähdä jonkun onkivan rikkonaisessa isoruutuisessa yönutussaan, koska hänellä ei enää muuta ollut, vapa toisessa ja pitkä piippu toisessa kädessä; ja jos poikkesi erääseen joenpolvekkeeseen, sai nähdä vanhan kaljupäisen möhömahan seisovan kivellä ja onkivan. Viimemainitulla oli, huolimatta siitä että hän seisoi vedessä, jalat niin mustat, että saattoi luulla hänen jättäneen saappaat jalkaansa. Jokaisella oli vieressä pieni koppa tai lipas, jossa onkilierot kiemuroivat. Niitä kaivelivat he väliaikoina maasta. Jos taivas vetäytyi pilveen ja ilma kävi viileäksi, ennustaen sadetta, silloin näki lukuisimmin näiden olentojen seisoskelevan virran rannalla, liikkumattomina kuin mitkäkin pyhimysten tai profeettain kuvapatsaat. Välinpitämättöminä kulkivat maalaiset karjoineen ja kuormineen heidän ohitsensa ja laivamiehet eivät jokea laskiessaan edes katsoneet heihin, kun he hiljakseen murisivat laivan synnyttämästä häiriöstä.

Jos joku olisi Manzille kaksitoista vuotta sitten, kun hän kauniine parihevosineen kynteli mäellä joentörmän yläpuolella, ennustanut, että hänkin kerran tulisi liittymään noiden hullunkuristen pyhimysten-kuvien joukkoon ja kalastamaan heidän tavallaan, niin olisi ennustaja varmaan saanut kuulla kunniansa. Nytkin kiiruhti hän heidän ohitsensa heidän selkänsä taitse ja riensi joenrantaa ylöspäin, ikäänkuin joku Manalan yksinäinen henki, joka hakee kadotukselleen mukavata ja syrjäistä paikkaa pimeiltä vesillä. Seisoskelemaan onkivapa kädessä ei hänellä eikä hänen pojallaan ollut kärsivällisyyttä, ja he muistivat, kuinka talonpojat monella muulla tavalla pyytävät kaloja, jos ovat kyllin rohkeita, etenkin käsin puroista, sentähden olivat he ottaneet onget mukaansa vain näön vuoksi ja kuleskelivat puron reunoja ylöspäin, missä he tiesivät olevan kalliita ja hyviä forelleja.

Maalle jääneen Martinkin kävi tällä välin yhä huonommin ja hänkin pitkästyi niin aikaansa, että heittäytyi, sensijaan että olisi työskennellyt laiminlyödyllä pellolla, kalastelemaan ja hääräsi päivät päästään vedessä. Vrenchenin täytyi häntä kaiken aikaa seurata ja kantaa sankoa ja kalastusvehkeitä pitkin kosteita niittyrantoja purojen ja kaikenlaisten lätäkköjen poikki, sateessa ja auringonhelteessä, sillä aikaa kun välttämättömimmätkin työt kotona saivat odottaa tekijäänsä. Sillä heitä lukuunottamatta ei siellä enää ollut ristinsielua eikä tarvinnutkaan olla, sillä Marti oli jo menettänyt enimmät maansa ja omisti enää vain muutamia peltotilkkuja, joita hän tyttärineen veltosti hoiteli, taikka jätti kokonaan hoitamattakin.

Sattuipa kerran, että hän, kulkiessaan eräänä iltana jotenkin syvän ja vuolaan puron rantaa, jossa forelleja runsaasti vilisi, sillä taivas oli pilvessä, odottamatta kohtasi vihamiehensä Manzin, joka tuli häntä vastaan puron toista rantaa. Hänet nähdessään heräsi Martissa kauhea viha ja ylenkatse; he eivät olleet moneen vuoteen tavanneet toisiaan niin läheltä, lukuunottamatta oikeustuvan aidotettuja penkkejä, joissa he eivät saaneet toisiaan haukkua, minkätähden Marti nyt ärjyi vimmoissaan: "Mitä sinä täällä teet, koira? Etkö voi pysytellä luolassasi, sinä Seldvylan ryysyporvari?"

"Pian sinne tulet sinäkin, senkin lurjus!" huusi Manz. "Kalastelemaanpa jo olet sinäkin ruvennut, joten ei sitä sinun tarvinne enää pitkälti odottaa!"

"Suu poikki, hirtehinen!" ärjyi Marti, kun puro tässä kohden heikonsi hänen ääntään, "sinä olet syössyt minut onnettomuuteen!" Ja kun äkkiä pensaatkin puron rannalla alkoivat kovasti tohista alkavan ukonilman käsissä, täytyi Manzin ärjäistä vielä voimakkaammalla äänellä: "Jospa niin olisikin, niin iloitsisinpa siitä suuresti, sinä kurja heittiö!" "Koira!" huusi Marti toiselta puolen ja Manz vastaan toiselta: "Voi sinua tyhmää vasikkaa!"

Ja Marti juoksi kuin tiikeri pitkin purontörmää koettaen päästä toiselle puolelle. Syy siihen, että hän oli heistä raivoisampi, oli se, että hän luuli Manzilla kapakanisäntänä olevan ainakin kyllälti syötävää ja juotavaa ja niinollen varsin mukavan elämän, jotavastoin hänellä itsellään rapistuneessa talossaan kävi aika kylläkin pitkäksi. Manz kuljeskeli sillä aikaa vihoissaan hänkin puron toisella puolen; ja hänen takanaan hänen poikansa, joka huolimatta kuunnella tuota vastenmielistä sanasotaa, uteliaasti ja ihastuksella tähysti toisella puolen olevaa Vrencheniä, joka kulki isänsä jälessä, häpeissään katsellen maahan, niin että ruskeat kiharansa valahtivat kasvoille. Hänellä oli puinen kalasanko toisessa kädessä, toisessa kantoi hän sukkiaan ja hameensa helmat oli hän kosteuden takia käärinyt ylös. Mutta Salin kulkiessa toisella puolen puroa oli hän kainosti antanut niiden valua alas ja oli sentähden nyt kolmikertaisesti pulassa, kun hänen täytyi samalla kertaa kantaa kapistuksiaan ja pitää ylhäällä hamettaan sekä harmikseen kuunnella miesten ilkeätä toraa. Jos hän olisi nostanut silmänsä maasta, olisi hän nähnyt, ettei Sali enää näyttänyt keikarimaiselta eikä kopealta, vaan päinvastoin varsin surulliselta hänkin. Vrenchenin katsellessa häpeissään ja hämillään maahan ja Salin yhtämittaa tähystäissä tuota kaikessa alennuksessaankin sorjaa ja viehättävää olentoa, joka niin ujostellen ja alakuloisena asteli tietään, eivät he kumpikaan huomanneet, että heidän isänsä olivat käyneet äänettömiksi ja riensivät nyt kiihtyneellä raivolla puisille portaille, jotka vähän matkan päässä johtivat puron yli ja jotka jo olivat näkyvissä. Samassa alkoi salamoida, ja hämärä, synkkä vesimaisema valaistui oudolla tavalla; tummanharmaista pilvistä kuului kumea jyrinä ja alkoi pudota raskaita pisaroita, kun raivostuneet miehet yhtaikaa hyökkäsivät kaidalle, heidän askeltensa alla notkuvalle sillalle, kävivät toisiinsa käsiksi ja nyrkeillään iskivät toisiansa vihasta ja raivosta vaalenneihin ja vapiseviin kasvoihin. Ei ole lainkaan hauskaa eikä kaunista, kun kaksi muutoin rehtimiestä keskellä tuntematonta väkijoukkoa joutuu semmoiseen tilaan, että he ylpeydestä, pikaisuudesta tai itsepuolustukseksi alkavat toisiaan rusikoida; mutta se on kuitenkin lapsen viatonta leikkiä verrattuna siihen syvään kurjuuteen, mikä pääsee vallalle kahdessa vanhassa miehessä, jotka tuntevat toisensa ja ovat jo kauvan tunteneet, silloin kun he koko sydämensä kyllyydestä ja kauvan hautuneella raivolla käyvät toisiinsa käsiksi ja iskevät toisiaan nyrkeillään. Näin tekivät nyt nämä harmaantuneet miehet; noin viisikymmentä vuotta sitten olivat he poikasina viimeisen kerran tapelleet, mutta viidenkymmenen vuoden aikana eivät he olleet kädelläkään toisiinsa kajonneet, lukuunottamatta sitä, että hyvinvointinsa päivinä joskus olivat tervehtiessään lyöneet kättä, mutta sitäkin olivat he, jäykkiä ja yksivakaisia kun olivat, tehneet verrattain harvoin. Pari kolme iskua annettuaan jättivät he nyrkkitaistelun ja kävivät hiljalleen vavisten painisille, voihkien silloin tällöin ja raivoisasti hammasta purren sekä koettaen heittää toisensa heikkojen kaidepuiden yli veteen. Nyt olivat lapsetkin saapuneet paikalle ja näkivät tuon kauhean kohtauksen. Sali hyppäsi isänsä luo auttaakseen häntä kokonaan tuhoamaan vihatun vastustajansa, joka muutoinkin näytti heikommalta ja oli jo sortumaisillaan. Mutta Vrenchenkin juoksi paikalle heittäen luotaan kaikki kannettavansa ja päästäen pitkän tuskanhuudahduksen kietoi hän kätensä isänsä ympäri häntä suojatakseen, vaikka hän täten olikin tälle vain esteeksi ja haitaksi. Kyyneleet juoksivat hänen silmistään ja hän katsoi rukoillen Salia, joka juuri oli aikeissa tarttua hänen isäänsä hänet täydellisesti tuhotakseen. Vaistomaisesti laski hän kuitenkin kätensä oman isänsä olkapäille ja koetti häntä voimakkaalla otteella irrottaa vihamiehestään ja samalla rauhottaa, niin että taistelu hetkeksi taukosi taikka oikeammin koko joukko laahautui läähättäen edestakaisin voimatta kokonaan erota eri suunnille. Näin olivat nuoret, tunkeutumalla vanhusten väliin, joutuneet aivan lähelle toisiaan ja samassa hetkessä valaisi pilvenhalkeama, joka päästi heleän iltaruskon näkyviin, tytön lähellä olevat kasvot, ja Sali näki nyt nuo hänelle niin tutut ja kuitenkin niin muuttuneet ja entistään kauniimmat kasvonpiirteet. Vrenchenkin huomasi pojan hämmästyksen ja hymyili hiukan kauhunsa ja kyyneleidensä keskeltä. Isänsä ponnistusten havahduttamana rohkaisi Sali itsensä ja erotti hänet hartailla rukouksillaan ja päättäväisellä käytöksellään lopulta tykkänään erilleen vihollisestaan. Molemmat vanhukset läähättivät kovasti ja alkoivat uudelleen panetella toisiaan ja meluta, kääntyen kulkemaan eri suunnille; mutta heidän lapsensa hengittivät tuskin ollenkaan, he olivat hiljaa kuin hauta. He ojensivat erotessaan vanhusten huomaamatta nopeasti toisilleen kätensä, jotka olivat vedestä ja kaloista kosteat ja kylmät.

Riitaveljesten erottua eri tahoille sulkeutuivat pilvet taas, ilma pimeni pimenemistään ja vesi valui virtanaan alas. Manz asteli poikansa edellä pimeätä ja kosteata polkua, molemmat kädet taskussa ja selkä kumartuneena sadetulvan alla, väristen ja hampaitaan kalistellen ja vuodatellen salaa partaansa kyyneleitä, jotka saivat valua alas omia aikojaan, jottei hän niitä pyyhkiessään olisi ilmaissut itkevänsä. Mutta hänen poikansa ei ollut mitään huomannut, hän kulki tietään hautoen onnellisia kuvia. Hän ei nähnyt sadetta eikä myrskyä, ei pimeyttä eikä kurjuutta; kaikki oli hänestä kevyttä, kirkasta ja lämmintä sisällisesti ja ulkonaisesti, ja hän tunsi olevansa rikas ja turvattu kuin kuninkaanpoika. Hän näki yhä edelleen noiden häntä lähellä olleiden kauniiden kasvojen sekunnin kestäneen hymyilyn ja vastasi siihen nyt vasta, runsaan puolentunnin kuluttua. Hän hymyili täynnä rakkautta yöhön ja sateeseen noita armaita kasvoja vastaan, jotka hän oli joka paikassa pimeydessä näkevinään, ja hän uskoi, että Vrenchenin täytyi nähdä hänen hymyilynsä ja tuntea se sielussaan.

* * * * *

Hänen isänsä oli seuraavana päivänä kuin rikkiraadeltu eikä lähtenyt minnekään kotoaan. Koko eilinen kohtaus ja monivuotinen kurjuus sai tänään uuden, selvemmän muodon ja täytti uhkaavana kapakkapahasen painostavan ilman. Mies ja hänen vaimonsa häälyivät molemmat raukeina ja arkoina kuin aaveet, vaelsivat tuvasta kamariin, sieltä keittiöön ja sieltä uudelleen tupaan, missä ei ollut ainuttakaan vierasta. Lopuksi vaipuivat he kukin nurkkaansa ja alkoivat koko päivän kestävän velton, puolikuolleen kinailun ja kiistelyn, jonka kestäessä he joskus nukkuivat ja heräsivät taas rauhattomien unien ahdistamina, mitkä johtuivat heidän huonoista omistatunnoistaan. Sali vaan ei kuullut eikä nähnyt mitään tuosta kaikesta, sillä hän ajatteli vain Vrencheniä. Hänestä tuntui, että hän oli äärettömän rikas ja että hän nyt tunsi niin paljon kaunista ja hyvää, hän kun saattoi selvästi palauttaa mieleensä, mitä hän eilen oli nähnyt. Tämä tieto oli hänestä kuin taivaasta pudonnut ja se saattoi hänet kokonaan haltioihinsa; ja kuitenkin tuntui hänestä kuin olisi hän oikeastaan jo ennenkin tiennyt ja tuntenut sen, joka nyt teki hänet niin ihmeen onnelliseksi. Sillä mikään ei ole sen rikkauden ja tutkimattoman onnen kaltainen, joka astuu mieleen niin kirkkaana ja selkeänä ja jolle on annettu oma nimensäkin, millä ei ole sama sointu kuin muilla nimillä.

Sali ei tuntenut olevansa tänään väsynyt eikä onneton, ei köyhä eikä toivoa vailla; hän ei tehnyt muuta kuin kuvitteli mielessään Vrenchenin kasvoja ja olentoa hetken toisensa perästä. Mutta noin hävisi hänen muistostaan melkein kokonaan Vrenchenin kuva, se on, hän sommitteli sen lopulta itse, tietämättä kuitenkaan enää miltä Vrenchen todellisuudessa näytti; hänellä oli kyllä mielessään yleinen kuva hänestä, mutta jos hän tahtoi sitä tarkemmin kuvailla, ei hän sitä voinutkaan tehdä. Hän näki yhä edelleen tytön kuvan kuin jos olisi seisonut hänen edessään ja tunsi siitä suloista vaikutusta, ja kuitenkin näki hän sen vain siten kuin kerran nähtyä nähdään; hän oli sen vallassa mutta ei sitä kuitenkaan piirre piirteeltä tuntenut. Hän muisti kyllä suureksi mielihyväkseen tarkalleen kasvojenjuonteet, jotka tyttösellä kerran oli ollut, vaan ei oikeastaan niitä, jotka hän eilen oli nähnyt. Jollei hän olisi enää toiste saanut Vrencheniä nähdä, olisi hänen muistovoimansa auttanut häntä sommittelemaan kokoon tytön kuvan, niin ettei siitä olisi mitään puuttunut. Mutta nyt kielsivät ne harmillisen itsepintaisesti häneltä apunsa, kun hänen silmänsä halasivat oikeutettua tyydytystään. Ja iltapäivällä, kun aurinko kuumasti ja kirkkaasti paistoi tummain rakennusten yläkertoihin, lähti Sali kulkemaan kaupungista kohti vanhaa kotiaan, joka nyt tuntui hänestä taivaalliselta Jerusalemilta, kaksinetoista loistavine portteineen, ja hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää, kun hän sitä lähestyi.

Tiellä tapasi hän Vrenchenin isän, joka siis oli matkalla kaupunkiin. Hän näytti hyvin raivostuneelta ja kiihkoiselta, hänen harmaaksi käynyttä partaansa ei oltu viikkokausiin ajettu ja hänen ulkomuotonsa muistutti suuresti hunningolle joutunut maamiestä, joka on menettänyt maansa ja nyt menee toisille kiusaa tekemään. Kuitenkaan ei Sali, heidän sivuuttaessa toisensa, katsonut häneen enää vihaisesti, vaan pelokkaasti ja arasti, ikäänkuin hänen elämänsä olisi ollut tuon miehen kädessä ja hän olisi sitä mieluummin häneltä rukoillut kuin väkisin ottanut. Marti taasen mittasi Salia ilkeämielisellä katseella kiireestä kantapäähän ja meni menojaan. Tämä kohtaus oli Salille hyväksi, sillä nyt, nähdessään vanhuksen jättäneen kylän, selveni hänelle, mitä hän oikeastaan kylästä etsi, ja hän hiipi vanhastaan tuttuja polkuja kauvas ympäri kylää ja sen ruohoa kasvavia katuja, kunnes seisoi Martin maatilan edustalla. Moneen vuoteen ei hän ollut tätä seutua näin läheltä nähnyt, sillä heidän vielä asuessaan maallakin esti molemminpuolinen vihamielisyys naapureita lähestymästä toistensa tiluksia. Sentähden oli hän suuresti ihmeissään ja kummissaan sen häviön johdosta, jonka hän edessään näki, saman, jonka todistajana hän isänsäkin kodissa oli ollut. Marti oli pantannut pellonpalan toisensa jälkeen eikä hänellä enää ollut muuta kuin talo pihoineen ja hiukan ryytimaata sen vieressä sekä pelto mäentörmällä, jota hän itsepintaisesti koetti vielä pitää hallussaan.

Säännöllisestä maanviljelyksestä ei enää ollut puhettakaan, ja pellolle, joka aikoinaan viljan kypsyessä oli kantanut niin kauniita ja tasaisia tähkiä, oli nyt heitetty kaikenlaisia jäännöksiä vanhoista laatikoista ja rikkonaisista säkeistä, ja vain siellä täällä kasvoi nauriita, ryytejä sekä vähän perunaa, niin että pelto muistutti perin huonosti hoidettua kaalimaata — mainio kuva osottamaan, minkälaista on elämä kädestä suuhun. Tuosta sai kourallisen nauriita, jos nälkä ahdisti, eikä ollut muuta tarjolla, tuosta keitoksen perunoita tai kaaliksia, ja kaikki muu sai kukoistaa tai kuihtua mielensä mukaan. Täällä sai jokainen juoksennella niinkuin halusi, ja koko leveä kaunis pellonkaistale muistutti nyt sitä isännätöntä kesantoa, josta naapurusten riitaisuudet olivat saaneet alkunsa. Sentähden ei ollut koko talossa jälkeäkään pellonviljelyksestä. Talli oli tyhjä, sen ovi riippui ainoastaan yhdestä saranasta ja lukemattomat hämähäkit, kesän mittaan puolikasvuisiksi päässeet, kutoivat auringon säteissä loistavia verkkojaan oviaukolle. Avonaisessa ladossa, jonne kerran anteliaan maan tuotteet oli koottu, riippui huonoja kalastusvehkeitä, todistaen talossa tavaksi tulleesta vesillä maleksimisesta; pihalla ei näkynyt kanaa, ei kyyhkystä, ei kissaa eikä koiraa; ainoastaan lähde antoi itsestään elonmerkkejä, mutta sekään ei juossut enää torvesta, vaan pulppusi maan tasalla olevasta raosta ja muodosti kaikkialle pieniä lätäköltä, jotka erinomaisesti kuvasivat tätä yleistä kurjuutta. Sillä vaikka isä vähällä työllä olisi voinut tukkia vuodon ja asettaa torven paikoilleen, täytyi Vrenchenin nyt suurella vaivalla urkkia puhdasta vettä tästä vuotavasta kaivosta sekä pestä vaatteensa mataloissa pihalle syntyneissä lammikoissa, koska pesukaukalo oli rapistunut ja halkeillut. Talokin oli yhtä surkean näköinen; ikkunat olivat monin paikoin rikki ja paperilla paikatut, mutta ne olivat kuitenkin hauskimman näköiset tässä yleisessä häviössä, sillä ne olivat, särkyneetkin, kirkkaan kiiltäviksi pestyt, niin että ne loistivat kuin Vrenchenin silmät, jotka saivat tytön köyhyydessä korvata kaiken muun loiston. Ja samoin kuin Vrenchenin kiharat hiukset ja punakeltaiset karttunihuivit sopeutuivat yhteen hänen silmiensä kanssa, samoin olivat sopusoinnussa noihin kimalleleviin ikkunoihin vihreät villiintyneet kasvit, jotka vapaudessaan kasvoivat talon ympärillä, kokonainen pieni metsä huojuvia papuja ja punakeltaisia tuoksuavia kultaorvokkeja. Pavut kiertelivät ensimäistä eteen sattunutta esinettä, missä haravanvartta, missä luutaa, missä sotatapparaa, kuten erästä arvonmerkkiä nimitettiin, jota Vrenchenin isoisä vahtimestarina oli kantanut, mutta joka nyt muun puutteessa oli sijotettu paputarhaan sekin; toisaalla kapusivat pavut lahonneita tikapuita, jotka ylimuistoisista ajoista nojasivat rakennusta vastaan, ja riippuivat tikapuilta alas kirkkaiden ikkunain yli kuin Vrenchenin kiharat hänen silmillään. Tämä enemmän runollinen kuin toimelias talo oli vähän erillään muista, niin ettei sillä ollut mitään läheistä naapuria, ja nyt ei siinä näkynyt yhtään sielua liikkuvan. Sali nojasi sentähden kaikessa turvallisuudessa vanhan aitan seinään ja katsoi uteliain silmin noin kolmenkymmenen askeleen päästä tuota autiota taloa. Pitkän aikaa seisoi hän niin nojaten ja taloon tähystellen, kun Vrenchen ilmestyi oven suuhun ja katsoi pitkään ulos, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet yhteen esineeseen kiinteästi suunnatut. Sali ei liikahtanut paikaltaan eikä kääntänyt silmiään tytöstä. Kun Vrenchen viimein sattumalta katsahti aitalle päin huomasi hän seisojan. He katselivat hetken toisiaan, ikäänkuin olisivat nähneet oudon luonnonilmiön edessään, kunnes Sali lopulta ojentui suoraksi ja astui hitaasti pihan yli Vrencheniä kohti. Kun hän oli tullut tytön luo, ojensi tämä hänelle molemmat kätensä ja sanoi: "Sali!"

Poika tempasi hänen kätensä ja katsoi häntä pitkään silmiin. Kyyneleet valahtivat Vrenchenin silmiin, hänen kasvonsa kävivät pojan katseista tulipunaisiksi ja hän kysyi: "Mitä sinä täältä tahdot?" "Ainoastaan nähdä sinut", vastasi Sali. "Emmekö voi taasen tulla hyviksi ystäviksi?" "Ja meidän vanhempamme?" kysyi Vrenchen kääntäen sivulle itkuisia kasvojaan, hänellä kun eivät kädet olleet vapaat niitä peittämään. "Onko syy meidän siihen, mitä he ovat tehneet ja mitä heistä on tullut?" sanoi Sali. "Ehkä voimme parantaa vielä kaiken kurjuuden, jos me kaksi pidämme yhtä ja oikein rakastamme toisiamme!" "Siitä ei tule mitään", vastasi Vrenchen syvällä huokauksella, "mene Jumalan nimessä täältä, Sali!" "Oletko yksin", kysyi Sali, "enkö voisi hetkeksi tulla sisään?" "Isä sanoi menneensä kaupunkiin sinun isääsi hätyyttelemään; mutta sisälle et voi tulla, sillä myöhemmin et ehkä pääse täältä niin huomaamatta lähtemään kuin nyt! Vielä on kaikki hiljaa eikä ketään näy tiellä, minä pyydän, lähde jo!" "En, niin en lähde! Olen sinua eilisillasta lakkaamatta ajatellut, en lähde pois, meidän on puhuttava keskenämme ainakin puoli tuntia tai tunti, se on tekevä meille hyvää!" Vrenchen mietti tuokion ja sanoi sitten: "Menen illansuussa pellollemme, sinä tiedät mille, sillä meillähän on vain yksi ainoa jälellä, ja noudan sieltä kaaliksia. Tiedän, ettei siellä ole ketään, sillä väki on toisaalla viljanleikkuussa; jos tahdot, niin tule sinne, mutta mene nyt ja varo, ettei kukaan sinua näe! Sillä vaikka kukaan ihminen ei enää seurustele meidän kanssamme, niin puhuttaisiin siitä kuitenkin niin paljon, että se tulisi pian isäni korviin."

He päästivät nyt toistensa kädet, mutta tarttuivat niihin taas uudestaan ja kumpikin kysyi yhtaikaa: "Kuinka onkaan sinun ollut?" Mutta vastauksen asemasta tekivät he uudelleen saman kysymyksen ja vastaus oli luettavana ainoastaan heidän paljon sanovista silmistään, sillä he, kuten rakastavat tavallisesti, eivät enää voineet pitää yllä keskustelua, ja sanaakaan sanomatta erkanivat he puolittain onnellisina, puolittain surullisina toisistaan. "Mene sinä vaan heti pellolle, minä tulen sinne kohta!" huusi Vrenchen vielä lähtijän jälkeen.

Niin lähti Sali nyt tuolle hiljaiselle, kauniille mäelle, jonka ylitse kaksi peltoa kulki, ja loistava kesäkuun aurinko, valkeat vaeltavat pilvet, mitkä kiitivät kypsän aaltoilevan viljapellon yli, välkkyvä sininen virta, joka vieri mäen juurella — kaikki tämä täytti hänen rintansa ensi kerran monen pitkän vuoden jälkeen onnen ja tyytyväisyyden tunteella sen murheen sijasta, joka häntä ennen oli ahdistanut, ja hän heittäytyi pitkälleen ohran läpikuultavaan puolivarjoon juuri siinä, missä Martin ruokkoamaton pelto alkoi, ja tähysteli sanomattoman onnellisena taivaalle.

Vaikka ei kulunut edes neljännestuntia Vrenchenin tuloon ja vaikka Sali sillä aikaa ajatteli vain onneaan ja sen nimeä, seisoi tyttö kuitenkin tullessaan niin äkkiä ja niin odottamattomana hänen edessään, hymyillen hänelle. Riemuiten karkasi hän pystyyn ja huudahti: "Vrenchenini!" ja tyttö vuorostaan ojensi pojalle molemmat kätensä ja käsitysten kulkivat he kahisevan ohrapellon laitaa joelle päin ja sieltä takaisin puhumatta juuri sanaakaan; tämän kävelynsä uudistivat he kolme neljä kertaa hiljaisina, onnellisina ja levollisina, joten tämäkin pari muistutti tähtisikeröä, joka kulki mäen auringonpuoleista rinnettä ylös ja toista alas, kuten muinoin heidän yksivakaiset isänsä auroineen. Mutta kun he sattumalta nostivat silmänsä ruiskaunoista, joihin ne olivat kiintyneet, näkivät he edessään toisen synkän tähden, mustan miehen, joka heidän tietämättään oli äkkiä ilmestynyt heidän eteensä. Hän lienee makoillut ohrapellossa. Vrenchen säpsähti ja Sali huudahti hämmästyneenä hänkin: "Musta soittoniekka!" Mies kantoi viulua ja käyrää kainalossaan ja oli todella mustan näköinen; paitsi sitä, että hänellä oli musta huopahattu ja että hän kantoi ruosteista kattilaa, oli hänen tukkansa pikimusta, samoin kuin hänen ajamaton partansakin; kasvot ja kädet olivat niinikään mustuneet, hän kun toimitti kaikenlaista käsityötä, enimmäkseen tosin kattilanpaikkaamista, mutta autteli myöskin hiilenpolttajia ja tervankeittäjiä metsässä ja piti viulua aina muassaan vain hyvän tavan vuoksi, siltä varalta että sattuisi joskus talonpoikain ilonpitoon. Sali ja Vrenchen hiipivät äänettöminä hänen jälessään luullen, että hän lähtisi pellolta taakseen katsomatta, ja niin näyttikin tapahtuvan, sillä hän ei tuntunut heitä lainkaan huomanneen. Mutta ikäänkuin salaperäinen lumous olisi sitonut heidät tuohon mieheen, he eivät uskaltaneet poiketa kaltaiselta polulta, vaan seurasivat ehdottomasti tuota mieronkiertäjää pellon päähän saakka, missä kiviraunio, muistuttaen tapahtuneesta vääryydenteosta, yhä vielä peitti riidanalaisen pellonnurkan. Lukemattomat unikukat ja orjantappurat peittivät sen, jonka vuoksi kiviröykkiö oli tulipunainen tähän vuodenaikaan. Äkkiä hypähti musta viuluniekka yhdellä loikkauksella punapeitteiselle röykkiölle, kääntyi ja katseli taakseen. Nuoret pysähtyivät ja katsoivat hämillään mustaan hirtehiseen; hänen ohitsensa eivät he voineet kulkea, sillä se tie vei kylään, eivätkä he voineet kääntyä ympäri ihan hänen silmäinsä edessä. Hän katsoi heihin tuikeasti ja huusi: "Minä tunnen teidät, teidän isänne ovat ryöstäneet minulta tämän maan! Minua ilahuttaa nähdä, kuinka hyvin teidän on käynyt ja saanen vielä nähdä teidät minun edelläni kulkevan kaiken maailman tietä! Katsokaahan minuun, te varpustenpojat! Kuinka teitä minun nenäni miellyttää, häh?" Hänellä oli todella kauhea nenä, joka törrötti kuin suuri kulmamitta hänen kangistuneista mustista kasvoistaan, taikka oikeammin oli se tukevan puupalikan kaltainen, joka oli viskattu noihin kasvoihin, ja sen alapuolella oli pieni pyöreä reikä suuna, joka kummallisesti vetäytyi kokoon ja kutistui ja josta alinomaa kuului läähätystä, vihellystä ja kitinää. Lisäksi oli hänen pieni huopahattunsa oudossa asennossa ja muodoltaan samoin kummallinen, se kun ei ollut pyöreä eikä kulmikas, vaan näytti muuttavan joka hetki asuaan, vaikka se ei liikkunutkaan paikaltaan. Miehen silmistä ei näkynyt paljon muuta kuin valkuaiset, sillä silmäterät olivat alituisessa ja nuolennopeassa liikkeessä ja juoksivat ristiin kuin jänikset. "Katsokaas minuun", jatkoi hän, "isänne tuntevat minut kyllä ja jokainen tässä kylässä tietää kuka minä olen, kunhan hän vaan näkee minun nenäni. He ovat vuosimääriä julistaneet, että joku määrä rahaa on jäänyt perintönä tästä pellosta; minä olen parikymmentä kertaa ilmottautunut, mutta minulla ei ole kaste- eikä kotipaikkatodistusta, ja minun kodittomat ystäväni, jotka ovat nähneet minun syntymäni, eivät kelpaa todistajiksi, ja niin on valvonta-aika jo kauvan sitten kulunut umpeen ja minä olen menettänyt kalliit rahat, joilla olisin voinut matkustaa ulkomaille! Olen rukoillut isiänne, että he todistaisivat minun puolestani, sillä heidän täytyy omientuntojensa mukaan pitää minua oikeana perillisenä; mutta he ovat ajaneet minut talostaan ja nyt ovat he itse joutuneet pirun ansaan! Mutta hiisi vieköön, sehän on maailman meno, minulle on se voinut olla parhaiksi. Tahdonpa soittaa teille, jos milloin haluatte tanssia!" Tämän sanottuaan hyppäsi hän kiveltä ja lähti kulkemaan kylään päin, missä iltapuoleen oli vietettävä korjuujuhlaa, jolloin talonpojilla aina oli jotain hyvää tarjona. Kun hän oli mennyt, istuutuivat rakastuneet hyvin alakuloisina ja surullisina kiville; he ottivat kätensä toistensa käsistä ja tukivat niitä vasten murheellisia päitään. Viuluniekan ilmestyminen ja hänen sanansa olivat temmanneet heidät siitä onnellisesta unohduksesta, jonka vallassa he olivat kävelleet edestakaisin kuin kaksi lasta. Heidän taasen tuntiessaan allaan kurjuutensa kovan perustan, himmeni heidän iloinen luottamuksensa elämään ja heidän mielensä muuttui raskaaksi kuin kivi.

Äkkiä johtui Vrenchenin mieleen viuluniekan omituinen ulkomuoto ja hänen nenänsä ja hänen täytyi purskahtaa ääneen nauramaan. Hän huudahti: "Se mies poloinen on todella hassunkurisen näköinen. Mikä nenä!" ja mitä viehättävin ja vilpittömin iloisuus kuvastui tytön kasvoilla, ikäänkuin hän olisi odottanut juuri viuluniekan nenää haihduttamaan surun raskaita pilviä. Sali katsahti Vrencheniin ja näki hänen iloisuutensa. Tyttö unohti kuitenkin pian alkuperäisen syyn iloonsa ja nauroi nyt täydestä sydämestä Salille vasten silmiä. Sali taasen hämillään ja kummastellen tuijotti vasten tahtoansakin samalla tapaa kuin nälkäänäkevä katsoo kaunista nisuleipää ja huudahti: "Jumalani, Vrenchen, kuinka kaunis sinä olet!" Vrenchen nauroi vain vielä enemmän ja päästi soinnukkaasti kurkustaan joitakin lyhyitä kiljahduksia, jotka tuntuivat Sali parasta satakielen laululta. "Sinä noita", huudahti hän, "mistä olet tuon oppinut? Mitä pirun temppuja sinä taidatkaan?" "Hyvä Jumala", sanoi Vrenchen, "eivät ne mitään pirun kujeita ole! Kuinka kauvan olenkaan toivonut saavani kerran sydämestäni nauraa! Tosin on minun täytynyt yksinäni ollessani jollekin nauraa, mutta ei se ole ollut oikeata naurua; mutta nyt saanen ikuisesti hymyillä ja nauraa, aina kun sinut näen, ja sitä toivon saavani aina tehdä! Pidäthän sinäkin pikkusen minusta?" "Oi Vrenchen", sanoi nuorukainen ja katsoi tyttöä hellästi ja uskollisesti silmiin, "en ole vielä katsonut kehenkään tyttöön, minusta on aina tuntunut, kuin täytyisi minun rakastaa vain sinua, ja tahtomattani ja tietämättäni olet sinä aina ollut mielessäni!" "Ja sinä minun mielessäni", sanoi Vrenchen, "ja paljon enemmän kuin minä sinun; sillä etpä ole sinä minuun edes katsonut etkä tiennyt, minkä näköiseksi olen tullut, kun minä sitä vastoin olen sinua usein kaukaa ja joskus salaa läheltäkin tarkastanut ja tiennyt aina minkä näköinen olit. Muistatko vielä, kuinka usein me lapsina tänne tulimme? Muistatko vielä meidän vaunuja? Olimme silloin pieniä ja kuinka kauvan siitä nyt on! Luulisinpä meillä jo olevan ikää aika tavalla." "Kuinka vanha sinä olet nyt", kysyi Sali täynnänsä suloista mielihyvää, "luulisin sinun olevan seitsemäntoista vuotias." "Olen seitsemäntoista ja puolen vuoden ikäinen!" vastasi Vrenchen, "ja kuinka vanha sinä olet? Tiedänpä jo, olet kohta kaksikymmentä?" "Mistä sen tiedät?" kysyi Sali. "Sitäpä en sano." "Et tahdo sitä sanoa?" "En." "Etkö todellakaan?" "En, en!" "Sinun pitää sanoa!" "Tahdotko minua johonkin pakottaa?" "Sen saamme nähdä!" Tämä yksinkertainen pakina antoi Salille aiheen ahdistaa tuota kaunista tyttöä kömpelöin hyväilyin, joiden piti muka olla rangaistusta. Tyttö taasen jatkoi itseään puolustaakseen itsepäisesti tyhjää sanakiistaa, joka turhanpäiväisyydestään huolimatta tuntui molemmista sukkelalta ja mieluiselta, kunnes Sali sai kyllin rohkeutta ottaakseen tytön kädet vangiksi ja painaakseen hänet nurmikolle unikukkien sekaan. Siinä hän nyt makasi räpytellen silmiään auringonpaisteessa; hänen kasvonsa hehkuivat kuin purppura, ja hänen suunsa oli puoliavoin sallien kahden valkean hammasrivin kuultaa esiin. Hienosti ja kauniisti yhtyivät tummat kulmakarvat toisiinsa, ja nuori rinta kohosi ja laski voimakkaasti neljän käden alla, jotka sen päällä kävivät sotaa keskenään. Sali ei tiennyt ilonsa rajoja nähdessään tuon solakan ihanan olennon edessään ja tietäessään omakseen sen, mikä hänestä tuntui kokonaiselta kuningaskunnalta.

"Sinulla on vielä jälellä kaikki kauniit hampaasi", nauroi Sali.
"Muistatko vielä, kuinka usein niitä kerran laskimme?"

"Eihän ne enää samat ole, sinä lapsi", sanoi Vrenchen, "ne ovat aikoja sitte pudonneet!"

Sali tahtoi nyt yksinkertaisuudessaan uudistaa vanhan leikin ja laskea nuo loistavat hammashelmet. Mutta Vrenchen sulki äkkiä punaisen suunsa, nousi istualleen ja alkoi sitoa orjantappuroista seppelettä, jonka hän sitten pani päähänsä. Seppele oli täyteläisen leveä ja se teki ruskettuneen tytön satumaisen viehättävän näköiseksi, ja niin oli köyhällä Salilla omanaan se, josta rikkaat olisivat kalliisti maksaneet, jos se maalarin maalaamana edes olisi riippunut heidän seinällään. Tyttö kapsahti äkkiä seisoalleen ja huudahti: "Taivas, kuinka kuuma täällä on! Istummehan tässä kuin houkkiot ja annamme paahtaa itsemme! Tule, rakkaani, istukaamme tuonne korkeaan ohraan!"

He luikahtivat peltoon keveästi ja hiljaa, jättämättä tuskin mitään jälkeä, ja rakentelivat itselleen ahtaan luolan kultaiseen viljaan, joka ulottui heidän päittensä yli heidän istuessa, niin että he näkivät vain tumman sinisen taivaan yllään eivätkä mitään muuta koko maailmasta. He syleilivät ja suutelivat toisiaan vähäväliä, siksi kunnes hetkeksi väsyivät, niinkuin kahden rakastavaisen suutelot usein tuokioksi tai pariksi taukoavat ja antavat kesken riemun yltäkylläisyyttä aavistaa kaiken katoavaisuutta. He kuulivat leivosten laulavan korkealla ilmassa ja etsivät niitä tarkoilla silmillään, ja kun he luulivat näkevänsä vilahdukselta jonkun välähtävän aurinkoa vasten, kuin äkkiä siniselle taivaalle nousevan ja laskevan tähden, suutelivat he taasen palkinnoksi toisiaan ja koettivat voittaa ja pettää toisensa niin hyvin kuin voivat. "Näetkös, tuolla taasen välähti yksi!" kuiskasi Sali ja Vrenchen vastasi yhtä hiljaa: "Kuulen sen kyllä, mutta en näe sitä." "No pidäpäs nyt varasi, näetkö tuon valkean pilven? Vähän oikealle siitä!" Ja molemmat tähysivät innokkaasti taivaille ja aukaisivat suunsa kuin peltokanan pojat pesässään, ollen heti valmiina antamaan toisilleen suuta kun olivat näkevinään leivon.

Äkkiä lopetti Vrenchen tämän leikin ja sanoi: "Se on siis varma asia, että kummallakin meistä nyt on armaansa. Eikö sinustakin tunnu niin?" "Kyllä, niin minustakin tuntuu", sanoi Sali. "Miten miellyttää sinua armaasi", kysyi Vrenchen, "minkälainen hän on ja mitä voit hänestä kertoa?" "Hän on hyvin siro olento, hänellä on kaksi ruskeata silmää, punainen suu, ja hän juoksee kahdella jalalla; mutta hänen mieltään tunnen vähemmän kuin Rooman paavia. Mitäs voit sinä armaastasi kertoa?" "Hänellä on kaksi sinistä silmää, vallaton suu ja kaksi kelvotonta voimakasta kättä; mutta hänen ajatuksensa ovat minulle tuntemattomat kuin Turkin keisari!" "Se on totta", sanoi Sali, "että tunnemme toisiamme vähemmän kuin jos emme olisi koskaan toisiamme nähneet, niin vieraaksi on meidät tehnyt tämä aika, jonka kuluessa olemme kasvaneet suuriksi. Mitä kaikkea onkaan sinun aivoissasi liikkunut, rakas lapseni?" "Ah, eipä suuria. Kaikenkaltaisia hassutuksia on siellä liikkunut, mutta minun on aina käynyt niin surullisesti, ettei niistä koskaan ole totta tullut." "Tyttö parkani," sanoi Sali. "Mutta luulenpa sinussa olevan vähän veitikkaa, eikö totta?" "Sen saat vähitellen kokea, kunhan vain minua oikein rakastat." "Kun kerran tulet minun vaimokseni?"

Vrenchen vavahti viime sanoja kuullessaan ja painautui syvemmälle Salin syliin suudellen häntä jälleen pitkään ja sydämellisesti. Samalla tulivat kyynelet hänen silmiinsä ja molemmat kävivät äkkiä surullisiksi, sillä heidän mieleensä tuli heidän toivoton tulevaisuutensa ja heidän vanhempiensa vihamielisyys. Vrenchen huokasi ja virkkoi: "Tule, minun täytyy lähteä."

Ja niin he nousivat ja lähtivät käsi kädessä ohrapellosta, kun he äkkiä näkivät Vrenchenin isän uhkaavana edessään. Työttömän elämänsä synnyttämällä pikkumaisella epäluulolla oli tämä kohdattuaan Salin vaivannut päätään sillä, mitä hän mahtoi kylästä hakea ja muistellen eilistä kohtausta pääsi hän, yhä kävellä tallustellen kaupunkiin päin, oikealle tolalle. Tuskin oli epäilyksensä herännyt kun hän täynnänsä kiukkua ja häijyä mieltä kääntyi takaisin keskellä Seldvylan katua ja riensi taasen kylää kohti, missä hän turhaan etsiskeli tytärtään huoneista ja talon ympäristöstä. Kasvavalla uteliaisuudella riensi hän pellolle, ja kun hän siellä näki Vrenchenin vasun, tähysteli hän juuri naapurin ohraan, kun lapset peljästyneinä siitä nousivat.

He seisoivat kuin kivettyneet, ja Martikin seisoi alussa liikkumatonna paikoillaan ja katseli heitä häijynilkein katsein kalpeana kuin lyijy. Sitten nosti hän kauhean melun haukkuen heitä voimainsa takaa ja hyökkäsipä jo julmistuneena nuorukaisen kimppuunkin tuhotakseen hänet. Sali väistyi syrjään ja peräytyi muutaman askelen peljästyneenä miehen raivosta, mutta hyökkäsi pian taas esiin, kun hän näki vanhuksen hänen sijastaan tarttuvan vapisevaan tyttöön ja antavan tälle sellaisen korvapuustin, että punainen seppel lensi päästä ja tytön hiukset kiertyivät isän käden ympärille, joten häntä uhkasi uusi rääkkäys. Enempää arvelematta tempasi Sali kiven ja löi sillä vanhusta päähän yhtä paljon raivostuneena Vrenchenin puolesta kuin kostonhimosta. Marti horjui hiukan ja kaatui sitten tainnuksiin kiviröykkiölle vetäen surkeasti valittavan Vrenchenin mukanaan. Sali vapautti hänen hiuksensa pyörtyneen kädestä ja nosti hänet seisaalleen. Itse jäi hän seisomaan kuin kuvapatsas, neuvotonna ja tyrmistyneenä. Tyttö, nähdessään kuolleen tavoin makaavan isänsä, vei kätensä vaalenneille kasvoilleen, puisti päätään ja sanoi: "Oletko sinä hänet tappanut?" Sali nyökäytti äänetönnä päätään ja Vrenchen huudahti: "Oi Jumalani, hän on isäni, tuo onneton mies!" ja mielipuolen tavoin heittäytyi hän maassa makaavan yli nostaen hänen päätään, josta ei enää kuitenkaan verta juossut. Hän laski sen jälleen alas. Sali laskeutui Martin toiselle puolen ja molemmat katselivat äänettöminä kuin hauta ja kädet hervottomina riippuen noita elottomia kasvoja. Jotakin sanoakseen puhui vihdoin Sali: "Ei hän toki vielä liene kuollut. Ei se niin äkkiä tapahdu." Vrenchen otti orjantappuran lehden ja asetti sen isänsä vaalenneille huulille. Lehti liikkui heikosti.

"Hän hengittää vielä", huudahti tyttö, "juokse nyt kylään noutamaan apua." Kun Sali nousi seisaalleen ja alkoi juosta, ojensi Vrenchen häntä kohti kätensä ja huusi hänen jälkeensä: "Mutta elä palaja tänne enää eläkä kerro kuinka onnettomuus on tapahtunut; minä aion myöskin siitä asiasta vaieta, niin ettei minulta saada mitään tietää." Tytön kasvot, jotka olivat kääntyneet onnetonta ja neuvotonta nuorukaista kohti, olivat tuskallisten kyynelten vallassa. "Tule, suutele minua vielä kerran! Ei, mene, lähde, lähde! Se on iäksi lopussa, me emme voi yhtyä!"

Ja tyttö sysäsi luotaan nuorukaisen, joka lähti sokeasti totellen juoksemaan kylään. Hän kohtasi poikasen, joka ei häntä tuntenut; tälle jätti hän toimeksi antaa sanan lähinnä oleville ihmisille ja selitti tarkoin, missä apu oli tarpeen. Sitten lähti hän pois epätoivon vallassa ja harhaili koko yön metsässä. Aamusella hiipi hän pellolle urkkiakseen kuinka Martin oli käynyt ja kuuli ihmisten puhelevan keskenään, että Marti vielä eli, mutta että he eivät tienneet mitään muuta tästä oudosta asiasta, sillä kenkään ei tiennyt, kuka hänelle oli iskun antanut. Vasta nyt palasi hän kaupunkiin ja sulkeutui pimeään kurjaan kotiinsa.

Vrenchen pysyi sanassaan; häneltä ei saatu mitään muuta tietää kuin että hän oli löytänyt isänsä siinä tilassa, ja kun Marti jo toisena päivänä oli paljon parempi, tosin vieläkin tajutonna, ja kun sen lisäksi ei ollut ketään kantajaa, niin tyydyttiin siihen otaksumaan, että hän oli ollut juovuksissa ja satuttanut itsensä kiveen, ja asian annettiin jäädä silleen. Vrenchen hoiti häntä eikä jättänyt häntä muulloin kuin silloin kun hänen täytyi mennä noutamaan tohtorin määräämiä lääkkeitä tai keittämään itselleen jotain huonoa keitosta. Hän eli melkein tyhjästä, vaikka hän valvoikin yöt päivät eikä kukaan häntä hänen tehtävissään avustanut. Viipyi melkein kuusi viikkoa ennenkuin sairas tuli täydelleen tajuihinsa, vaikkakin hän jo sitä ennen söi ja koko reippaasti liikuskeli vuoteellaan. Mutta hän ei tullut entiselleen, sillä mitä enemmän aikaa kului, sitä selvemmin näkyi kaikesta hänen puheestaan, että hän oli tullut heikkomieliseksi ja vielä mitä omituisimmalla tavalla. Hän muisti vain hämärästi entisiä aikoja kuin jotakin perin lystillistä, joka ei häntä enää liikuttanut, naureskeli alituisesti kuin houkkio ja oli muutenkin hyvällä päällä. Vielä vuoteessa maatessaan keksi hän kaikenlaisia hulluja ja mielettömiä väitteitä ja sanansutkauksia, väänteli kasvojaan ja veti mustan villaisen yömyssyn silmilleen, niin että hän näytti ruumiilta paarivaipan alla. Kalpeana ja laihtuneena kuunteli Vrenchen häntä kärsivällisesti, vuodattaen kyyneleitä mielipuolen hulluudelle, joka tyttö parkaa kiusasi vielä enemmän kuin isän entinen pahanilkisyys. Mutta kun vanhus teki jotain perin hullunkurista, niin täytyi tytön keskellä suruaankin ääneen nauraa, sillä hänen masennettu luonteensa oli aina valmis puhkeamaan ilmi-iloon niinkuin jännitetty jousi; mutta hetkellistä iloa seurasi aina sitä syvempi suru. Mutta kun vanhus voi nousta vuoteesta, oli hänen kanssaan vielä vaikeampi tulla toimeen, hän ei tehnyt muuta kuin hulluuksia, naureskeli, kuljeskeli talossa ylt’ympäri, istuutui auringon paisteeseen, pisti kielensä ulos suusta tai piti pitkiä puheita papumaalle.

Mutta samoihin aikoihin hänen vähäisen omaisuutensa jäännökset loppuivat, ja asiat olivat nyt kehittyneet niin pitkälle, että hänen talonsa ja viimeinen aikoja sitten pantattu peltonsa joutuivat oikeudellista tietä myytäviksi. Sillä talonpoika, joka oli ostanut Manzin kaksi peltoa, käytti hyväkseen Martin täydellistä saamattomuutta ja sairautta ja saattoi vanhan riidan kiistanalaisesta kivikkomaasta pikaiseen loppuun. Marti menetti jutun ja karkotettiin maaltaan, hän kun ei tylsämielisyydessään voinut seurata riidan menoa. Huutokauppa tapahtui ja seurakunta toimitti Martin yleiseen mielenvikaisten hoitolaan. Tämä laitos oli maakunnan pääkaupungissa. Tervettä ja ruokahaluista mielipuolta ravittiin ensin hyvästi, sitten sijotettiin hän härkien vetämiin vankkureihin, erään köyhän talonpojan matkaan, joka teki retken kaupunkiin myödäkseen säkillisen tai pari säkillistä perunoita. Vrenchen nousi isänsä viereen ajoneuvoihin seuratakseen häntä tällä viimeisellä matkalla elävänä haudattujen tyyssijaan. Tämä oli surullinen ja katkera matka, mutta Vrenchen hoiteli huolellisesti isäänsä ja valvoi tarkkaan, ettei häneltä mitään puuttunut, hän ei edes silmäillyt ympärilleen eikä tullut kärsimättömäksi, kun mielipuolen ilveet herättivät ihmisten huomiota ja kun joutoväki juoksi heidän vankkuriensa jälessä. Vihdoin saapuivat he kaupungissa avaraan rakennukseen, missä pitkissä käytävissä, pihalla ja sievässä puutarhassa joukko samannäköisiä olentoja liikuskeli, kaikki puettuina valkeihin mekkoihin, päässä kovat nahkalakit. Martikin puettiin Vrenchenin nähden samanlaiseen pukuun ja hän iloitsi siitä kuin lapsi ja tanssi sinne tänne lauleskellen. "Jumala tervehtii teitä, te arvon herrat!" huusi hän uusille kumppaneilleen. "Teillä on täällä komea talo! Mene sinä kotiin, pikku Vrenchen, ja sano äidille, etten enää koskaan tule kotia; täällä on minun, Jumala nähköön, hyvä olla. Hihhei! Pensaissa juoksee siili, olen kuullut sen haukkuvan! Älä sinä tyttäreni suutele vanhaa miestä, suutele sinä vain nuoria poikakultia! Kaikki vedet virtaavat Reiniin, sinä luumusilmä! Joko lähdet, Vrenchen? Sinähän näytät kalpealta kuin kuolema ja kuitenkin on minun käynyt niin hyvin! Kettu huutaa kedolla: huhuu, huhuu! Hänen sydämensä on niin surullinen. Huhuu!" Vartija käski hänen olemaan hiljaa ja vei hänet keveään työhön; Vrenchen lähti ajoneuvoilleen. Hän istuutui vankkureille ja otti esille leipäpalan ja söi sen; sitten nukkui hän kunnes talonpoika tuli takaisin ja lähti hänen kanssaan paluumatkalle. He saapuivat vasta yöllä perille. Vrenchen lähti taloon, missä oli syntynyt, mutta jossa enää voi viipyä vain kaksi päivää, ja hän oli nyt ensi kerran elämässään siellä ypöyksin. Hän teki tulen keittääkseen kahvia niistä jäännöksistä, joita vielä oli tallella, ja istuutui liedelle mieli apeana. Hän oli ikävissään ja huolissaan sen johdosta, ettei hän ollut nähnyt Salia enempää kuin yhden ainoan kerran, ja hän ajatteli ainoastaan häntä. Suru ja huoli katkeroittivat hänen kaipuunsa ja tekivät sen vielä raskaammaksi. Niin istui hän mietteissään ja nojasi päätänsä käsiään vasten, kun joku astui sisään avoimesta ovesta.

"Sali!" huudahti Vrenchen nousten paikoiltaan ja langeten nuorukaisen kaulaan. Sitten katsoivat he molemmat peljästyneinä toisiaan, huudahtaen: "Kuinka surkealta sinä näytätkään!" Sali oli yhtä kalpean ja kuihtuneen näköinen kuin Vrenchenkin. Unohtaen kaiken muun veti tyttö nuorukaisen vierellensä liedelle ja kysyi: "Oletko ollut sairas tai onko sinunkin käynyt huonosti?" Sali vastasi: "En ole ollut sairas muusta kuin ikävästä sinuun. Meillä käy kaikki taas loistavasti; isäni pitää kapakkaa oudolle roistoväelle ja mikäli voin huomata, on hänestä tullut varkaiden uskottu. Sentähden on ravintolamme taasen väkeä täynnä, kuinka kauvan sitä sitten kestäneekin. Äiti häärää mukana surkuteltavasta halusta nähdä edes jotakin talossaan ja luulee jonkunlaisen silmälläpidon kautta voivansa lieventää tätä surkeutta. Minusta ei vähääkään välitetä, enkä sitä paljon murehdi, sillä voin ainoastaan ajatella sinua yötä päivää. Kun kaikenlaisilla maankiertäjillä on tapana poiketa meille, olemme joka päivä saaneet kuulla miten teidän on käynyt, ja siitä on isäni iloinnut kuin pieni lapsi. Että isäsi on tänään viety hoitolaan, senkin saimme jo kuulla. Arvelin, että olisit yksin ja tulin sinua tapaamaan."

Vrenchen kertoi Salille kaikesta mikä hänen mieltään painoi ja mistä hän kärsi, mutta teki sen niin keveästi ja varmasti kuin jos olisi kertonut suuresta onnesta, sillä niihin määrin tuotti hänelle iloa nähdä Sali vieressään. Hän keitti sillä välin tuopillisen lämmintä kahvia, jonka hän pakotti rakastettunsa juomaan kanssansa.

"Siis ylihuomenna täytyy sinun täältä lähteä", sanoi Sali. "Miten käykään, taivaan nimessä, silloin meidän!" "Sitä en tiedä", vastasi Vrenchen, "minun täytyy lähteä ulos maailmalle palvelusta etsimään. Mutta minä en voi tulla toimeen ilman sinua, etkä sinä kuitenkaan voi koskaan tulla omakseni, joskaan ei meidän välillämme olisi mitään muuta kuin että sinä olet lyönyt isääni ja vienyt häneltä järjen. Se olisi huono peruskivi meidän avioliitollemme eikä se jättäisi meitä kumpaakaan koskaan rauhaan." Sali huokasi ja sanoi: "Minäkin olen satoja kertoja ajatellut ruveta sotamieheksi tai rengiksi johonkin vieraaseen paikkakuntaan, mutta en ole voinut lähteä niin kauvan kuin sinä olet täällä — ja kun sinä olet lähtenyt, silloin olen minä mennyt mies!" "Minä luulen, että onnettomuuteni tekee rakkauteni sinuun lujemmaksi ja tuskallisemmaksi, niin että se tulee elämän ja kuoleman asiaksi. Minulla ei sellaisesta ole ollut aavistusta!"

Vrenchen katsoi sydämellisesti hymyillen häneen. He nojautuivat molemmat seinää vasten eivätkä enää puhuneet sanaakaan, vaan antautuivat äänettöminä onnentunteensa valtaan, joka nosti heidät kaikkien huolien yläpuolelle. He tiesivät niin varmasti pitävänsä toisistaan ja olevansa toisilleen rakkaat. Ja he nukahtivat molemmat rauhallisesti liedelle, jossa ei ollut tyynyjä eikä päänalaisia, ja nukkuivat tyynesti ja hiljaa kuin kaksi lasta kehdossa.

Aamu koitti jo, kun Sali heräsi. Hän koetti herättää tytön niin hellävaroin kuin voi, mutta tämä ei tahtonut herätä, vaan vaipui takaisin unen valtoihin. Silloin suuteli nuorukainen häntä tulisesti suulle. Vrenchen hypähti ylös, aukaisi silmänsä kokonaan ja huudahti Salin nähdessään: "Herra Jumala! uneksin juuri sinusta. Näin sellaista unta, että me tanssimme häissämme kauvan aikaa. Ja me olimme niin onnelliset ja niin kauniisti koristetut eikä meiltä mitään puuttunut. Sitten tahdoimme suudella toisiamme, me sitä oikein himoitsimme, mutta joku esti meitä siitä aina. Ja nyt olet sinä itse sen estänyt! Mutta kuinka hauska, että olet nyt täällä!" Tulisesti lankesi hän Salin kaulaan ja suuteli häntä niin ettei siitä tahtonut loppua tulla. "Ja minkälaista unta olet sinä nähnyt?" kysyi tyttö ja siveli nuorukaisen poskia. "Minä olin kulkevinani loppumatonta tietä metsän lävitse ja sinä olit aina kaukana edelläni; joskus katsoit taaksesi minuun, viittasit minulle kädelläsi ja hymyilit ja silloin olin kuin taivaassa. Siinä kaikki."

He astuivat avoimelle kyökin ovelle, joka vei suoraan pihalle, ja naurahtivat katsoessaan toisiaan kasvoihin. Sillä Vrenchenin oikea poski ja Salin vasen, jotka maatessa olivat toisiaan vasten, olivat painuneet ihan punaisiksi, kun taas toisten vaaleus viileän yöilman vaikutuksesta oli käynyt vielä enemmän silmiinpistäväksi. He hieroivat hellästi toistensa kalvenneita poskia tehdäkseen nekin punaisiksi. Raikas aamuilma, kasteessa välkkyvän seudun tyyneys, varhainen aamunkajastus tekivät heidät iloisiksi ja huolettomiksi ja varsinkin Vrenchenin näytti vallanneen herttainen suruttomuuden henki.

"Huomeniltana täytyy minun siis lähteä tästä talosta", sanoi hän, "hakemaan toista kattoa pääni päälle. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä kerran, yhden ainoan kerran, pitää oikein hauskaa sinun kanssasi; tahtoisin oikein sydämeni halusta tanssia sinun kanssasi jossakin, sillä minun mielestäni ei lähde tanssi yöllisessä unessani." "Kaikissa tapauksissa tahdon sinua saattaa ja nähdä mihin joudut", sanoi Sali, "ja tanssia haluaisin minäkin mielelläni kanssasi, sinä herttainen lapsi! Mutta missä?" "Huomenna ovat markkinat kahdessa paikassa, jotka eivät ole kovin kaukana täältä", vastasi Vrenchen. "Siellä ei meitä juuri tunneta eikä meistä välitetä. Odotan sinua tuolla rannalla ja sitten voimme lähteä matkaan iloitsemaan sinne minne mielimme, kerran, ainoan kerran! Mutta meillä ei ole lainkaan rahaa! Sittenhän ei tuumastamme voikaan tulla mitään". "Ole huoleti", sanoi Sali, "aion tuoda sitä tullessani!" "Mutta ethän isältäsi niitä — niitä, varastettuja?" "En, ole rauhassa! Minulla on vielä jälellä hopeinen kelloni. Sen tahdon myödä." "En voi sinua kieltää sitä tekemästä", sanoi Vrenchen punastuen, "sillä luulenpa, että kuolisin, jos en saisi huomenna tanssia kanssasi." "Olisikin parasta, jos me molemmat voisimme kuolla", sanoi Sali. Ja he syleilivät toisiaan suruisesti jäähyväisiksi ja erotessaan nauroivat he kuitenkin iloisesti ajatellen huomista päivää. "Mutta milloin sinä tulet?" huusi Vrenchen vielä. "Viimeistään yhdentoista aikaan päivällä", vastasi Sali. "Sitten syömme kahden kesken kunnollisen päivällisen." "Hyvä, hyvä, tule, armaani, jo puoli yhdentoista aikaan!"

Kun Sali jo oli menossa huusi tyttö hänet vielä takaisin ja hänen kasvonsa osottivat nyt äkillistä epätoivoa. "Siitä ei kuitenkaan tule mitään", sanoi hän katkerasti itkien, "minulla ei ole mitään sunnuntaikenkiä; jo eilen piti minun ottaa nämä kenkärojut jalkaani lähtiessäni kaupunkiin. En voi itselleni toisia hankkia." Sali seisoi neuvotonna ja hämillään. "Jollei sinulla muita ole, täytyy sinun tulla noissa!" "En, en, sitten en voi tanssia!" "No sitten täytyy meidän ostaa uudet." "Missä, millä?" "Oh, Seldvylassa on kenkäkauppoja yllin kyllin! Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa saan rahaa." "Mutta minä en voi tulla kanssasi kiertämään Seldvylaa eikähän rahat riitä kenkienkin ostamiseen." "Niiden täytyy! Ostan kengät ja tuon ne huomenna mukanani." "Sinä houkkio, eiväthän ne minulle sovi, jos sinä ostat!" "Anna siis minulle mukaan joku vanha kenkäsi, taikka odotas, minä otan mitan, sehän ei liene mikään mahdottomuus!" "Otat mitan? Todellakin, sitä en ole tullut ajatelleeksi! Tule, tule, minä etsin sinulle nuoranpalan!"

Hän asettui jälleen liedelle istumaan, nosti hiukan hamettaan ja veti kengän jalastaan, jota eilisestä matkasta saakka valkea sukka verhosi. Sali laskeutui polvilleen ja otti mitan niin hyvin kuin taisi, mittaillen nuorallaan siroa jalkaa pitkin ja poikin ja tehden huolellisesti solmut "Mokomakin suutari!" sanoi Vrenchen ja katseli naureskellen ja punastuen alas Saliin. Nuorukainenkin kävi punaiseksi ja piti tytön jalkaa käsissään kauvemmin kuin välttämätöntä olisi ollut, niin että Vrenchen kävi vieläkin punaisemmaksi. Vielä kerran syleili ja suuteli tyttö hämillään olevaa Salia ja päästi hänet sitten menemään.

Tultuaan kaupunkiin vei Sali heti kellonsa kellosepälle, joka antoi hänelle siitä kuusi seitsemän guldenia; hopeisista peristä annettiin myöskin muutamia guldenia ja Sali piti nyt itseään koko rikkaana, sillä suureksi tultuaan ei hänellä ollut vielä koskaan ollut niin paljon rahaa samalla kertaa. Jospa nyt vaan tämä päivä kuluisi ja sunnuntai koittaisi ja hän saisi rahoillaan odottamansa onnen, ajatteli hän; sillä vaikka ylihuomen tulisikin synkkänä ja tuntemattomana, niin oli kuitenkin huominen sitä ihanampi ja loistavampi. Hän sai aikansa kutakuinkin kulumaan hakiessaan Vrenchenille kenkäparia ja tämä tuntui hänestä hauskimmalta työltä, mitä milloinkaan oli tehnyt Hän kulki suutarilta suutarille, näytätti itselleen kaikki kaupoissa olevat naisten kengät ja osti viimein keveän ja hienon kenkäparin, niin siron, ettei Vrenchenillä vielä koskaan ollut sellaista ollut. Hän kätki kengät liivinsä alle eikä laskenut niitä koko päivänä luotansa; hän otti ne mukaansa vuoteeseenkin ja asetti ne päänalusensa alle. Kun hän oli tänään nähnyt tytön ja tiesi huomenna taas näkevänsä, nukkui hän sitkeästi ja rauhallisesti, mutta oli jo varhain aamulla jalkeilla ja alkoi kulunutta sunnuntaipukuaan laittaa kuntoon niin hyvin kuin taisi. Äiti huomasi tämän ja hän kysyi ihmetellen, mitä hänellä oli tekeillä, hän kun ei pitkään aikaan ollut niin huolellisesti pukeutunut. Hän tahtoi lähteä maita kulkemaan ja jotakin toimittamaan, vastasi Sali, muutoin tulisi hän sairaaksi tässä talossa.

"Onpa se ihmeellistä maankiertämistä", murisi isä. "Anna hänen vaan mennä!" sanoi puolestaan äiti. "Se tekee hänelle hyvää, hänhän näyttääkin niin kurjalta." "Onko sinulla rahaa kuljeksia? Mistäpä sinulla sitä olisi?" kysyi vanhus. "En tarvitse mitään", sanoi Sali. "Tuossa on sinulle guldeni", jatkoi isä ja heitti rahan pojan eteen. "Voit mennä kylän ravintolaan ja syödä siellä jotain, niin ettei luultaisi meidän olevan niin rutiköyhiä." "En mene kylään enkä tarvitse rahaanne, pitäkää se itse!" "Mikä on tarjottu, se on annettu, mutta olisipa vahinko, jos vielä joutuisit tarvitsemaankin, senkin visapää!" huudahti Manz ja työnsi guldenin takaisin taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa, joka ei tiennyt, miksi hän tänään oli poikansa tähden niin surullinen ja liikutettu, toi hänelle suuren mustan milanolaisen punajuovaisen kaulahuivin, jota itse oli vain harvoin käyttänyt ja jota Sali jo ennen oli halunnut. Poika sitoi huivin kaulaansa ja antoi pitkien kulmien häälyä vapaina; myöskin asetti hän ensi kerran paitansa kauluksen, jota tähän saakka oli pitänyt alas käännettynä, rohkeasti ja miehevästi pystöön, niin että se maalaisen kopeasti ulettui korvien yli, ja lähti, kengät nuttunsa povitaskussa, jo puoli seitsemän aikaan matkaan. Tuvasta lähtiessään tunsi hän kummallisen halun ojentaa isälle ja äidille kätensä jäähyväisiksi ja kadulle tultuaan kääntyi hän vielä katsomaan kotiaan. "Luulenpa sittenkin", sanoi Manz, "pojan kuljeskelevan jonkun naisen jälessä. Se meiltä vielä puuttui!" Vaimo sanoi: "Suokoon jumala, että hän löytäisi onnensa, se tekisi poikaparalle hyvää!" "Ah", huudahti Manz, "siinäpä se asia onkin. Hän on todellakin saavuttava taivaisen onnen, jos hän vaan löytäisi sinun kaltaisesi suukovun! Se tekisi poikaparalle hyvää, tietysti!"

Sali suuntasi ensin askelensa jokea kohti, jossa aikoi odottaa Vrenchenin tuloa, mutta tiellä muutti hän mieltään ja hän kääntyi suoraan kylään noutaakseen Vrenchenin kotoa, koska hänestä tuntui odotus puoli yhteentoista liian pitkältä. "Mitä me ihmisistä välitämme!" ajatteli hän. "Kukaan ei meitä auta, ja minä olen kunnian mies, jolla ei ole mitään peljättävää!"

Niin astui hän odottamatta Vrenchenin tupaan ja ihmeekseen tapasi hän tytön jo täydellisesti pukeutuneena ja somistettuna istumassa ja odottelemassa sovittua aikaa. Ainoastaan kengät puuttuivat. Sali jäi suu avoinna seisomaan tuvan keskelle nähdessään tytön, sillä niin kummalta näytti hän pojasta. Hänellä oli yllään vain yksinkertainen sinivärinen liinainen puku, mutta se oli uusi ja sopi hyvin hänen solakalle vartalolleen. Sen päällä oli hänellä huivi lumivalkeasta musliinista ja siinä olikin koko varustus. Ruskea kiharainen tukka oli sangen taidokkaasti järjestetty, ja muutoin niin vallattomat suortuvat olivat sievästi järjestyksessä ympäri päätä. Kun ei Vrenchen moneen viikkoon ollut juuri liikkunut huoneesta, olivat hänen kasvonsa käyneet kalpeiksi ja kuultaviksi, johon surullakin oli osansa; mutta tähän kalpeuteen valoi nyt rakkaus ja ilo hellän punan. Rinnalla oli hänellä kaunis kukkavihko rosmariineistä, ruusuista ja muhkeista astereista. Hän istui avoimen ikkunan ääressä ja hengitti hiljalleen raikasta aamuilmaa. Nähdessään Salin tulevan ojensi hän hänelle molemmat sirot käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäihin asti, ja huudahti: "Olipa hauska, että tulit nyt jo tänne! Mutta onko sinulla kengät mukanasi? Varmaankin? Nyt en nouse ennen kuin minulla on ne jalassani!"

Sali veti kaivatut kengät taskustaan ja ojensi ne tuolle kauniille tytölle, joka otti ne halukkaasti vastaan. Vrenchen heitti vanhat luotaan, veti uudet jalkaansa, ja ne sopivatkin hänelle erittäin hyvin. Nyt vasta nousi hän tuolilta, pyörähteli uusissa kengissään ja kulki innokkaasti jonkun kerran tuvan halki ja poikki. Hän kohotti hiukan pitkää sinistä hamettaan ja katseli mielihyvällä punaisia villalankoja, jotka kaunistivat kenkiä, sillä aikaa kun Sali lakkaamatta tarkasteli hänen siroa, viehättävää vartaloaan, joka liikehti niin miellyttävissä asennoissa tuossa hänen edessään.

"Sinä tarkastelet kukkavihkoani?" kysyi Vrenchen. "Enkö olekin laittanut siitä kauniin? Tiedätkös, nämä ovat viimeiset kukat, jotka olen löytänyt tästä yleisestä autiudesta. Toisessa paikassa oli vielä jälellä ruusu, toisessa asteri, ja tuossa kun ne nyt ovat kauniissa kimpussa, ei niistä voisi aavistaa, että ne ovat kerätyt häviön keskeltä. Onpa jo aika minun lähteä tästä talosta, ei kukkaakaan enää puutarhassa ja koko talokin on jo tyhjä!"

Sali katsoi ympärilleen ja huomasi nyt vasta, että kaikki irtaimisto, joka vielä eilen oli ollut jälellä, oli viety pois. "Vrenchen-parka", sanoi hän, "ovatko he jo sinulta kaiken vieneet?" "Eilen", vastasi tyttö, "ottivat he kaikki, mikä irtainta oli, ja jättivät minulle tuskin muuta kuin vuoteeni. Mutta senkin olen myönyt ja nyt on minullakin rahaa, katsos!" ja hän otti muutamia uusia kirkkaita taalarinkappaleita hameensa taskusta ja näytti niitä Salille. "Niillä", jatkoi hän, "sanoi vaivaisvouti, joka myöskin oli täällä, minun pitävän lähteä kaupunkiin palvelusta hakemaan ja neuvoi minua jo tänään matkalle." "Eipä ole tuoliakaan enää mitään", sanoi Sali kurkistettuaan keittiöön. "En näe siellä halkoa, en kattilaa, en veistä. Etkö ole tänään vielä syönyt aamiaista?" "En mitään!" sanoi Vrenchen. "Olisin voinut jotain itselleni noutaa, mutta ajattelin, että mieluummin tahdon olla nälkäinen, jotta voisin syödä oikein paljo sinun kanssasi, sillä minä iloitsen siitä niin sanomattomasti. Et voi uskoa, kuinka iloinen olen!" "Jos uskaltaisin sinuun edes koskea", sanoi Sali, "niin näyttäisin kuinka minun laitani on, sinä ihana olento!" "Sinä olet oikeassa, sinä turmelisit kokonaan minun varustukseni ja jos hiukan armahdamme kukkiani tekee se hyvää minun pääraukallenikin, jonka tavallisesti saatat epäjärjestykseen!" "Tule sitten, lähtekäämme täältä!" "Meidän täytyy vielä odottaa, kunnes minun vuoteeni on noudettu; sitten suljen tämän tyhjän talon enkä enää tänne palaa. Pienen tavaramyttyni annan säilytettäväksi vaimolle, joka on ostanut vuoteeni."

He istuutuivat vastatusten odottamaan. Kohta tulikin talonpojanvaimo, korskea ja suulas emäntä, jolla oli renkipoika mukanaan vuoteen kantamista varten. Kun hän näki Vrenchenin rakastetun ja tytön itsensä niin siistittynä, jäi häneltä suu ja silmät selälleen ja pannen kädet puuskaan huusi hän: "Katsos vaan Vrencheniä! Sinähän olet jo hyvällä tiellä. Täällä on sinulla jo vieras ja itse olet puettu kuin prinsessa." "Niin, mutta", sanoi Vrenchen ystävällisesti hymyillen, "tiedättekö myöskin kuka hän on?" "Kyllä maar, Sali Manz, minun tietääkseni. Vuoret ja laaksot eivät yhdy, sanotaan, mutta ihmiset! Mutta ole varuillasi, lapsi, ja muista, kuinka teidän vanhempainne on käynyt!" "Ah, asiat ovat muuttuneet ja kaikki on taasen parhain päin", jatkoi Vrenchen hymyillen ja ystävällisen puheliaasti, "nähkääs, Sali on sulhaseni!" "Sulhasesi! mitä sanotkaan!" "Kyllä, ja hän on rikas herra, hän on voittanut satatuhatta guldenia arpajaisissa. Ajatelkaas sitä, rouva!"

Talonpojan vaimo hypähti ilmaan, löi kauhistuneena kätensä yhteen ja huusi: "Sa-sa-satatuhatta guldenia!" "Satatuhatta guldenia", vakuutti Vrenchen vakavana. "Herra Jumala, se ei voi olla totta, sinä narraat minua, lapsi!" "No niin, uskokaa jos tahdotte!" "Mutta jos se on totta ja sinä menet naimisiin hänen kanssaan, mitä aiotte tehdä rahoillanne? Aiotko todellakin ruveta ylhäiseksi rouvaksi?" "Se on tietty, kolmen viikon sisään ovat häämme." "Heitä nyt tuo puhe, sinä olet hävytön valehtelija!" "Hän on jo ostanut Seldvylan kauneimman talon suurine puutarhoineen ja viinimäkineen. Teidänkin pitää käydä minua tervehtimässä, heti kun olemme saaneet talomme kuntoon, luotan siihen!" "Sinä peijakkaan lapsi, mikä oletkin!" "Saattepa nähdä, kuinka kaunista siellä on! Kunnon kahvia aion laittaa ja tarjoanpa teille vielä munakakkua voin ja hunajan keralla!" "Oh, sinä veitikka, luota siihen, että minä tulen!" huudahti vaimo riemastunein kasvoin ja vesi kihosi hänen suuhunsa. "Mutta jos tulette päivällisen aikaan ja olette torilla väsynyt, niin on teille aina tarjona voimakas lihaliemi ja lasi viiniä." "Oh, nepä vasta herkkuja!" "Ja hiukan sokerileivosta ja vehnästä rakkaille lapsillenne." "Tehän viette pääni kokonaan pyörälle!" "Sievä kaulaliina tahi silkinpalanen tahi kaunis nauha hameeseenne tahi kappale kangasta uusiksi liiveiksi pitäisi myöskin löytymän, jos kahdenkesken kaivamme laatikoitani ja lippaitani." Vaimo kääntyi kantapäillään ympäri ja puisteli tyytyväisenä hamettaan. "Ja jos teidän miehenne tahtoisi tehdä edullisen maanoston tai karjakaupan eikä hänellä olisi siihen rahaa, niin tiedätte, minne teidän tulee kolkuttaa. Rakas Salini on oleva iloinen saadessaan sijottaa osan käteisiä rahojaan luotettaviin ja kiitollisiin käsiin. Minulla itsellänikin tulee olemaan säästövaroja, joilla voin auttaa uskollista ystävää."

Nyt ei vaimo enää voinut itseään hillitä, vaan sanoi liikutettuna: "Olen aina sanonut, että sinä olet kunnollinen, hyvä ja kaunis lapsi! Herra suokoon, että sinulle kävisi hyvin aina ja iankaikkisesti, ja siunatkoon sinua siitä, mitä hyvää minulle teet!" "Niinpä vaadinkin minä, että ajattelette hyvää minusta." "No sitäpä todellakin voit vaatia." "Ja että te aina tuotte tavaroitanne, hedelmiänne, perunoitanne, vihanneksianne ensin minulle tarjolle, ennenkuin menette torille, jotta voin olla varma siitä, että saan olla tekemisissä oikean talonpoikaisemännän kanssa, johon voin luottaa. Minä puolestani maksan teille tavaroistanne suurimmalla ilolla sen minkä kuka toinen hyvänsä, te tunnette minut. Niin, en tiedä mitään kauniimpaa kuin jos varakas kaupunkilaisrouva, jonka neuvottomana täytyy istua kotonaan ja kuitenkin on niin monen asian tarpeessa, ja rehellinen kunnon maalaisemäntä, kokenut kaikissa tärkeissä ja hyödyllisissä asioissa, ovat hyviä ja pysyväisiä ystävyksiä! Siitä koituu heille hyötyä sadoissa eri tapauksissa, ilossa ja surussa, ristiäisissä ja häissä, lapsia kouluttaessa, ripille laskettaessa, oppiin ohjattaessa ja vieraisiin vietäessä. Kadon ja vesitulvan sattuessa, tulipaloissa ja raesateissa, joista kaikista meitä Herra varjelkoon!" "Joista kaikista meitä Herra varjelkoon!" säesti kunnon emäntä huoaten ja pyyhki kyyneleitä silmistään nuttunsa liepeihin. "Kuinka ymmärtäväinen ja syvämielinen morsian sinä oletkin, niin, jollei sinulle käy hyvin, niin ei maailmassa ole mitään oikeutta! Kaunis, suloinen, viisas ja neuvokas sinä olet, työteliäs ja taitava kaikissa toimissasi! Ei kukaan ole sinua hienompi eikä parempi, ei tässä kylässä eikä sen ulkopuolella ja joka sinut saa, hän varmaan tuntee olevansa taivaanvaltakunnassa taikka on hän lurjus ja joutuu tekemisiin minun kanssani. Niin kuules, Sali, olepas vain kohtelias minun Vrenchenilleni taikka näytän sinulle ihmeitä, sinä onnenpoika, joka saat taittaa tuollaisen ruusun!"

"Niin, ottakaa nyt vielä tämä myttyni, kuten olette luvannut, ja pitäkää se luonanne, kunnes noudatan sen teiltä. Ehkä tulen itsekin vaunuissa sitä noutamaan, jollei teillä ole mitään sitä vastaan. Lasillista maitoa ette varmaankaan silloin minulta kieltäne ja itse tuon mukanani jonkun kauniin mantelitortun." "Tuhat tulimmaista tuota lasta, anna tänne myttysi!"

Vrenchen pani kokoonkääritylle vuoteelle, jota talonpojan vaimo jo kantoi päänsä päällä, pitkän säkin, johon hän oli sullonut kaiken maallisen omaisuutensa, niin että emäntä parka jäi seisomaan huojuva torni pään päällä. "Tämä käy sentään melkein liian raskaaksi kantaa yhdellä kertaa", sanoi hän, "enkö voisi tuoda nyyttyäsi toisella kertaa?" "Ette, ette, meidän täytyy aivan heti lähteä, sillä meillä on pitkä matka edessämme ylhäisten sukulaisten luo, jotka ovat ilmaisseet itsensä vasta kun olemme tulleet rikkaiksi. Tiedättehän, miten tavallisesti käy:" "Kyllä, kyllä! Niinpä varjelkoon sinua Jumala ja ajattele minuakin rikkaudessasi!"

Emäntä lähti liikkeelle nyyttytornineen, pitäen sitä vaivalla tasapainossa, ja hänen takanaan kulki hänen renkipoikansa, joka oli asettunut Vrenchenin kerran kirjavaksi maalatun sängyn alle ja nojasi päänsä sen tähdillä kirjattuun katokseen ja tarttui, kuin muinen Simson, voimalla kahteen etumaiseen somasti koristettuun patsaaseen, jotka kannattivat sängyn katosta. Kun Vrenchen Saliin nojaten katseli menijöitä ja näki tuon puiden lomitse vaeltavan temppelin, sanoi hän: "Tulisipa tuosta sängystä sievä puutarhamaja tai lehtikoju, jos asettaisi sen puutarhaan ja sijottasi sen sisään pöydän ja penkin ja kylväisi humaloita sen ympärille. Tahtoisitko istua siellä minun kanssani, Sali?" "Kyllä, Vrenchen-tyttöseni, varsinkin kun humalat olisivat kasvaneet pitkiksi!" "Mitä seisomme vielä tässä", sanoi Vrenchen. "Mikään ei meitä enää täällä pidätä." "Tule siis sulkemaan talo!" "Kenelle jätämme avaimen?" Vrenchen katsoi ympärilleen. "Ripustakaamme se tuohon tapparaan, se on ollut tässä talossa enemmän kuin sata vuotta, niin olen kuullut isäni usein kertovan, ja seisoo nyt tuossa talon viimeisenä vartijana."

He ripustivat ruostuneen avaimen vanhan aseen ruostuneeseen sakaraan, jonka ympärille pavut olivat kietoutuneet, ja lähtivät talosta. Mutta Vrenchen kävi vaaleaksi ja peitti hetkeksi silmänsä, niin että Salin täytyi häntä ohjata, kunnes he pääsivät kymmenkunnan askeleen päähän. Hän ei kuitenkaan katsonut taakseen. "Mihin menemme nyt ensiksi?" kysyi hän. "Me teemme kunnollisen kävelyretken maalle", vastasi Sali, "ja huvittelemme siten koko päivän ja iltapuolella löydämme kyllä tanssipaikan." "Hyvä", sanoi Vrenchen, "koko päivän oleskelemme yhdessä ja menemme mihin mieli tekee. Mutta nyt on minun jo nälkä, heti juomme naapurikylässä kahvit." "Se on tietty", vastasi Sali, "mutta kiiruhtakaamme jo tästä kylästä!"

Kohta olivatkin he aukealla kedolla ja kulkivat hiljaa rinnatusten viljelysmaiden halki. Oli kaunis syyskuun pyhäaamu, taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä, mäkiä ja metsiä verhosi ohut sumukerros, joka teki seudun salaperäisemmäksi ja juhlallisemmaksi, ja joka taholta kaikuivat kirkonkellot, toiselta suunnalta rikkaan paikkakunnan soinnukas ja syvä ääni, toiselta suunnalta pienen köyhän kylän kaksi lavertelevaa kellopahasta. Rakastava pari ei ajatellut päivän loppua, vaan antautui kokonaan korkean sanattoman ilon valtaan, saadessaan siististi puettuina ja vapaina kuin kaksi onnellista, jotka laillisesti ovat toistensa omat, tänä sunnuntaipäivänä vaeltaa luonnon helmassa. Jokainen pyhäpäivän hiljaisuudessa kajahtava ääni tai kaukainen huuto kaikui väristen heidän sieluissaan; sillä rakkaus on kello, joka kaukaisimmatkin ja vähäpätöisimmätkin seikat kaiuttaa uudelleen ja muuttaa ne salaperäiseksi soitannoksi. Vaikka he olivat nälkäisiä, tuntui heistä puolentunnin matka lähimpään kylään kuin kissan hyppäykseltä, ja hitaasti astuivat he kylän rajalla olevaan ravintolaan. Sali tilasi hyvän aamiaisen, ja sillä aikaa kun sitä valmistettiin, katselivat he ääneti vakavaa ja ystävällistä isäntäväkeään suuressa ja puhtaassa vierastuvassa. Isäntä oli myöskin leipuri, ja vastaleivotun leivän tuoksu tuntui suloisesti yli koko talon. Kaikenlaisia leipiä kannettiin täysinäisissä vasuissa tupaan, sillä kirkonmenojen jälkeen noutivat kyläläiset täältä nisuleipänsä tai saivat lientä eineekseen. Emäntä, kohtelias ja siisti rouva, puhdisti huolellisesti ja iloisesti lapsiaan, ja niin pian kuin joku heistä tuli valmiiksi, tuli hän tuttavallisesti juosten Vrenchenin luo, näytteli hänelle tavaroitaan ja jutteli kaikesta mikä hänellä oli sydämellä. Kun hyvähajuinen väkevä kahvi tuotiin, istuutuivat rakastavaiset ujoina pöytään, ikäänkuin he olisivat olleet kutsuvieraita. He rohkaisivat kuitenkin pian mielensä ja alkoivat kuiskutella varovasti mutta onnellisina keskenään. Ah, kuinka maistuikin kukoistavasta Vrenchenistä hyvä kahvi, lihava kerma, verekset, vielä lämpimät leivät, suloinen voi ja hunaja, munakaakku ja mitä kaikkea herkkua siinä olikin! He maistelivat kaikkea, ja Sali katseli lakkaamatta tyttöä, joka söi niin halukkaasti kuin jos hän olisi paastonnut kokonaisen vuoden. Sen lisäksi iloitsi Vrenchen ravintolan hienosta kalustosta ja hopeisista lusikoista. Emäntä näytti pitävän heitä nuorena säädyllisenä parina, jota täytyi kunnollisesti palvella, ja istahti itsekin lavertelemaan heidän kanssaan ja kumpikin antoi hänelle ymmärtäväisiä vastauksia, jotka emäntää miellyttivät. Kunnon Vrenchen tuli niin kummalliselle mielelle, ettei hän tiennyt pitikö hänen ennemmin lähteä armaansa kanssa samoilemaan ketoja ja metsiä taikka jäädä vieraanvaraiseen tupaan, voidakseen edes hetken ajan uneksia tässä hyvinvoivassa talossa olevansa kotonaan. Sali teki kuitenkin hänen valintansa helpommaksi kehottamalla suoraan ja kiireesti lähtöön, ikäänkuin heillä olisi ollut edessään joku määrätty tärkeä matka. Emäntä ja isäntä saattoivat heidät talon edustalle ja ottivat heiltä mitä ystävällisimmät jäähyväiset, huolimatta heidän silminnähtävästä köyhyydestään, mieltyneinä heidän hyvään käytökseensä, ja nuo molemmat nuoret köyhät ihmislapset erkanivat isäntäväestään mitä kohteliaimmin ja lähtivät sydämessään kunnollisuus ja rehellisyys jatkamaan matkaansa.

Mutta vielä sittenkin kun he jälleen olivat tulleet vapaaseen luontoon ja tuntikausia käyskennelleet tammimetsässä, kulkivat he yhä samalla tavalla toistensa rinnalla suloisiin unelmiin vaipuneina, ikäänkuin he eivät olisi lähteneet riidan ja kaikkinaisen kurjuuden hävittämistä kodeista, vaan olisivat kunnon ihmisten lapsia, jotka kulkivat iloisissa tulevaisuuden toiveissa. Vrenchen antoi päänsä syvämietteisenä painua kukitetulle rinnalle ja kulki, käsillään huolellisesti hoitaen hamettaan, kosteata liukasta metsäpolkua. Sali sitävastoin astui suorana kuin salko reippaasti ja mietteissään, silmät kiinnitettyinä tukeviin tammenrunkoihin kuin maamiehen, joka punnitsee mielessään, minkä puun hän kaataisi. Lopultakin heräsivät he turhista unelmistaan, katsahtivat toisiinsa ja huomasivat, että he yhä kulkivat samalla tapaa kuin lähtiessään ravintolasta, hämmentyivät ja laskivat punastuen päänsä alas. Mutta nuoruus ja vakavuus sopivat huonosti yhteen, metsä oli vihreä, taivas sininen ja he olivat yksin avarassa maailmassa, ja he antautuivat jälleen suloisten unelmiensa valtaan. Kuitenkaan eivät he enää kauan olleet yksin, sillä kauniilla metsäpoluilla alkoi vilistä huvittelevaa nuortaväkeä sekä yksinäisiä pareja, jotka ääneen iloiten kuluttivat aikaansa kirkonmenojen jälkeen. Sillä maalaiskansalla yhtä hyvin kuin kaupunkilaisilla on valitut kävely- ja huvittelupaikkansa metsissä, ainoastaan sillä eroituksella, ettei niiden ylläpito maksa mitään ja että ne ovat vielä kauniimmat; he eivät kävele ainoastaan sunnuntaisin kukoistavien ja viljavien peltojen halki, vaan tekevät usein pitkiä matkoja metsiä ja vihreitä rinteitä pitkin, istuutuvat milloin kauniille kauvasnäkyvälle mäelle, milloin metsänreunaan, kaiuttavat laulujaan ja nauttivat täysin siemauksin kauniista villistä luonnosta. He eivät tätä tee vanhasta tavasta, vaan huvikseen, ja he tajuavatkin hyvin luontoa muultakin kuin hyödyn kannalta. Tavantakaa taittavat he itselleen jonkun vihreän oksan, nuoret pojat niin hyvin kuin vanhat äidit, jotka hakevat nuoruutensa tuttuja teitä, ja vieläpä kankeat, parhaassa miehuudenijässä olevat maamiehetkin leikkaavat mielellään metsän halki kulkiessaan suoran vesan ja karsivat lehdet pois, niin että päähän jää vain pieni terttu. Sellaisia vesoja kantavat he kädessään kuin valtikkaa. Tullessaan virka- tai kansliahuoneeseen asettavat he vesansa nöyrästi nurkkaan, mutta eivät milloinkaan unohda, edes vakavimmankaan asiantoimituksen jälkeen, ottaa sitä matkaansa ja viedä sitä kotia, jossa vain nuorimman perillisen on lupa se kokonaan hävittää.

Sali ja Vrenchen, nähdessään niin paljon kävelijöitä, nauroivat mielessään ja iloitsivat siitä, että hekin esiintyivät parina. Mutta pian pujahtivat he kaitaisemmalle metsäpolulle ja katosivat kaukaiseen yksinäisyyteen. He pysähtyivät missä heitä huvitti, riensivät eteenpäin ja lepäsivät taas, ja samoinkuin taivas oli ilman pilviä, oli heidän mielensä tällä hetkellä suruja vailla; he unohtivat mistä olivat lähteneet ja minne olivat matkalla, mutta olivat kaiken aikaa niin hienotunteisia toisiaan kohtaan, ettei huolimatta Vrenchenin vallattomasta mielestä hänen yksinkertainen pukunsa vähääkään rutistunut, vaan pysyi siinä kunnossa, jossa se aamulla oli ollut. Sali ei käyttäytynyt tällä matkalla kuin maalaisnuorukainen tai ravintolanpitäjän poika, vaan kuin hyvän kasvatuksen saanut nuori mies, ja olipa melkein naurettavaa nähdä, kuinka hellästi ja kunnioittaen hän katseli iloista ja suloista Vrencheniänsä. Näiden kahden ihmislapsen oli määrä tänä ainoana päivänä, joka heille enää oli suotu, käydä läpi kaikki rakkauden asteet ja vaihteet, samalla kertaa johtaa mieleensä menneen kunniakkaamman ajan muistot ja aavistaa kohtalokkaan tulevaisuutensa, joka oli vievä heidän elämänsä.

Niin kulkivat he, kunnes he taas tulivat nälkäisiksi ja ilostuen näkivät he vuorenkummulta loistavan kylän edessään, jossa saattoivat syödä päivällistä. He kulkivat nopeasti alas, mutta astuivat tätäkin ravintolaa kohti yhtä ujoina kuin olivat edellisestä eronneet. He eivät tavanneet ketään, joka olisi heidät tuntenut. Vrenchen ei ollutkaan viime vuosina lainkaan esiintynyt ihmisten ilmoilla, kaikkein vähimmin kotikylänsä ulkopuolella. He näyttivät syrjäisestä kunnialliselta tyytyväiseltä parilta, joka oli jollakin tärkeällä matkalla. He menivät kylän ensimäiseen ravintolaan, jossa Sali tilasi runsaan aterian. Heille katettiin erityinen pöytä oikein sunnuntai-tapaan, ja he istuivat taasen hiljaisina ja ujoina ja katselivat kauniisti kirjailtuja pähkinäpuisia seiniä, maalaistapaan varustettua mutta kiiltävää ja hyvin järjestettyä ruokakaappia, joka sekin oli pähkinäpuusta, ja kirkkaan valkeita ikkunauutimia. Emäntä tuli tuttavallisesti heidän luoksensa ja asetti lasin vereksiä kukkia heidän eteensä. "Siksi kunnes keitto tulee, sanoi hän", "voitte, jos se huvittaa, sillä välin ravita silmiänne kukilla. Kaikesta päättäen, jos on lupa olla utelias, olette te nuori pariskunta, joka varmaankin on matkalla kaupunkiin vihille?" Vrenchen kävi punaiseksi eikä uskaltanut korottaa katsettaan, Salikaan ei vastannut mitään, ja emäntä jatkoi: "No, olettehan molemmat kylläkin vielä nuoria, mutta, sanotaan, nuorena nainut elää kauvan, ja te näytätte kauniilta ja kelpo ihmisiltä, joilla ei ole syytä piilotella itseään. Säännölliset ihmiset voivat niin nuorina yhteen tullessaan saada jotakin aikaan, kun he vaan ovat ahkeroita ja uskollisia. Ja sitä täytyykin olla, sillä kuka tietää minkälaiset päivät ovat edessä. Ei silti, etteivät ne voisi olla suloisia ja kauniitakin, kunhan vaan osaa asiansa oikein järjestää. Elkää panko pahaksenne, mutta minua huvittaa teitä katsella, niin soma pari te olette!"

Palvelijatar toi keiton, ja kun hän kuuli osan emännän puheesta ja olisi itse niin mielellään halunnut päästä naimisiin, katsoi hän kierosti Vrencheniin, joka muka oli tuolla hänen mielestään niin kadehdittavalla matkalla. Viereisessä huoneessa päästi tuo epämiellyttävä olento huonon tuulensa ilmoille ja sanoi emännälle, joka myöskin siellä askaroi, niin kovaan, että se kuului vierastupaan saakka: "On tuokin kaunis pari, joka menee päätäpahkaa kaupunkiin vihille, ilman ystäviä, ilman myötäjäisiä ja ilman muuta tulevaisuuden toivoa kuin kurjuutta ja kerjuuta. Mikähän siitäkin tulee, kun tuollaiset ihmisraukat menevät naimisiin, jotka eivät osaa tämän taivaallista. Oikein käy säälikseni tuo nuori kaunis poika, joka näyttää niin pahasti pikeyteneen mokomaankin hempukkaan!" "Sst! oletko hiljaa, senkin suupaltti", sanoi emäntä. "Tuollaista en salli! He ovat varmaankin kaksi kelpo ihmistä tuolta vuorilta, tehtailta; puutteellisesti ovat he puetut, mutta siististi, ja jos he vaan pitävät toisistaan ja ovat työteliäitä, pääsevät he varmaankin pitemmälle kuin sinä ilkeine suinesi. Saat luultavasti kauvankin odottaa, ennenkuin sinusta kukaan huolii, jollet tule siivommaksi, sinä äkäpussi!"

Niin tuli Vrenchenin osalle kaikki se, mikä yleensä sattuu morsiamelle hänen häämatkallaan: ymmärtäväisen emännän hyväntahtoinen pakina ja rohkaisu, naimahaluisen ilkeämielisen piian kateus, hän kun ylisti ja surkutteli tytön rakastettua, ja herkullinen päivällinen tämän rakastetun rinnalla. Hänen kasvonsa hehkuivat kuin punainen neilikka, hänen sydämensä tykytti kovasti; mutta siitä huolimatta söi ja joi hän hyvällä halulla, ja oli palvelevaa tarjoilijatarta kohtaan sitä kohteliaampi, mutta ei voinut kuitenkaan olla vähäväliä hellästi Saliin katsomatta ja kuiskaamatta suloisia sanoja hänelle, niin että hänenkin päänsä kävi pyörälle. He istuivat kauvan ja mukavasti pöydässä, ikäänkuin he tahallaan olisivat viivytelleet pelosta taasen herätä suloisista mielikuvistaan. Emäntä toi jälkiruuaksi makeita leivoksia, ja Sali tilasi lisäksi hienoa ja väkevää viiniä, joka tulisena virtasi Vrenchenin suonissa, kun hän sitä vähän maistoi; mutta hän piti varansa, maistoi vain silloin tällöin ja istui muuten pöydässä ujona ja arkana kuin todellinen morsian. Osaksi näytteli hän tätä osaa veitikkamaisuudesta ja halusta koettaa, miltä tuntui olla morsiamena, osaksi oli hänen mielensä todella sellainen ja hänen sydämensä tahtoi haljeta levottomuudesta ja palavasta rakkaudesta, niin että hänen lopulta kävi tukahduttavaksi istua neljän seinän sisällä ja hän pyysi Salia lähtemään. Oli kuin olisivat he kammoksuneet kulkea kahden kaukana valtatieltä, sillä ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta lähtivät he kulkemaan valtatietä ihmisjoukon keskellä eivätkä katsoneet oikeaan eivätkä vasempaan. Mutta kun he olivat tulleet kylän päähän ja olivat astumassa toiseen, missä kirkkojuhlaa paraikaa vietettiin, tarttui Vrenchen Salin käsivarteen ja kuiskasi vapisevalla äänellä: "Sali, miksi emme tahtoisi saada toisiamme ja olla onnelliset!" "En tiedä minäkään, miksi emme tahtoisi!" vastasi Sali ja kiinnitti silmänsä lempeään syysaurinkoon, joka paistoi ketojen yli, ja hänen täytyi sitä tehdessään siristää kokoon silmiään ja kasvojaan. He seisahtuivat suudellakseen; mutta samassa tuli väkeä paikalle ja he jättivätkin sen tekemättä ja jatkoivat matkaansa. Suuri kirkonkylä, missä juhlaa vietettiin, kajahti yleisestä ilosta; muhkeasta kestikievarista kaikui tahdikas tanssimusiikki, sillä kylän nuoriväki oli alkanut tanssin jo puolelta päivin, ja kievarin edustalla olivat pienet markkinat; pöydillä oli tarjolla makeisia ja leivoksia ja parissa kojussa leikkikaluja ja koruja, joiden ääressä lapset ja muukin kansa tunkeilivat, toistaiseksi vielä tyytyväisinä siihen, mitä saivat silmin nähdä. Sali ja Vrenchenkin astuivat näiden kauneuksien luo ja antoivat silmiensä liukua niiden yli; kummallakin oli käsi taskussa ja molemmat tahtoivat he toisilleen jotakin lahjottaa, he kun olivat nyt ensi kertaa markkinoilla. Sali osti suurta taloa esittävän makeiskakun; se oli sokerisulatuksella valkaistu ja varustettu vihreällä katolla, missä istui valkealta kyyhkysiä ja piipun nenässä komeili amoriini kuin mikäkin nokikolari; avonaisen ikkunan ääressä syleilivät ja suutelivat toisiaan oikein imelästi kaksi pulleaposkista ihmislasta, joilla oli ihmeellisen pienet suut, sillä käytännöllinen maalari oli yhdellä vetäisyllä tehnyt kaksi suuta, jotka katosivat toisiinsa. Mustat pilkut esittivät iloisia silmiä. Ruusunpunaisen oven päällä oli luettavana seuraavat värsyt:

"Käy tupahani, armas! Mut tiedä kuitenkin: tääll’ aika lasketahan' vain yksin suudelmin."

Ja armas lausui: "Rakkain,
et mua saa väistymään.
Sen tiedän varmaan: sulta
saan onnen yksinään.

Ja siks oon tullutkin ma,
jos tunnustaa sen saan!"
"Siis sisään tupahani
käy armas astumaan!"

Sinihännystakkinen herra ja sangen korkeapovinen nainen pyysivät tällä tavoin toisiaan astumaan tupaan, he olivat maalatut kumpikin puolellensa ovea. Vrenchen taasen lahjotti Salille sydämen, jonka toiselle puolen kiinnitetyssä paperilipussa oli sanat:

Tään syömen kuoren alla on kaunis manteli.
Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!

Ja toisella puolen:

Kun syönyt olet tämän, sa muista sananen: kun sammuu silmät, sammu ei palo sydämen!

He lukivat innokkaasti näitä värsyjä eikä ole koskaan mitään riimitettyä runoa tai painotuotetta pidetty kauniimpana ja suuremmassa arvossa kuin näitä piparikakkuriimejä. He pitivät sitä mitä lukivat ikäänkuin erityisesti heitä varten kirjotettuna, sillä niin hyvin näytti se soveltuvan heihin itseensä.

"Ah", huokasi Vrenchen, "sinä olet lahjottanut minulle talon! Minä olen sinulle myöskin antanut sellaisen ja vieläpä todellisen, sillä meidän sydämemme on nyt meidän tupamme, jossa asumme, ja me kannamme kuin simpukat kotimme mukanamme. Muuta ei meillä olekaan!" "Niinpä olemmekin kaksi simpukkaa, joista kumpikin kantaa toisensa tupaa", sanoi Sali ja Vrenchen jatkoi: "Siispä emme saa toisistamme erota, jotta kumpikin voisi pysyä tupansa lähistöllä!" Heidän tietämättään muodostivat he puheessaan samanlaisia sukkeluuksia kuin he olivat nähneet noissa monenmuotoisiksi laadituissa leivoksissa, ja he jatkoivat tämän yksinkertaisen ja äitelän lemmenkirjallisuuden lukemista, joka oli levitettynä heidän edessään ja varsinkin oli kiinnitetty moneen tapaan kaunistettuihin isompiin ja pienempiin sydämiin. Kaikki tuntui heistä kauniilta ja tavattoman sattuvalta. Kun Vrenchen luki kullatusta sydämestä, jolla oli lyyran tapaan kielet: "Ma syöntä vertaan kitaraan, se soi kun siihen kosketaan", tuli hän niin musikaaliselle mielelle, että oli kuulevinaan oman sydämensä soittavan. Siellä oli myöskin Napoleonin kuva, jonka senkin täytyi kantaa imelää rakkausriimiä, sillä siihen oli painettu sanat: "Ei urhoa ollut vertaistaan, oli terästä miekka, syön savea vaan; on armaallain vain ruusunen, mut syön kuin teräs uskollinen!"

Heidän ollessaan kiintyneinä tähän lukemiseen koetti kumpikin käyttää tilaisuutta tehdäkseen salaisen ostoksen. Sali osti Vrenchenille kullatun sormuksen, jossa oli vihreä lasinpala, ja Vrenchen taas osti mustan pukinsarvesta tehdyn sormuksen, johon oli kiinnitetty kullattu orvokki. Nähtävästi tahtoivat he kumpikin täten antaa toisilleen niukan kihlajaismerkin.

Mutta kun he kumpikin olivat vaipuneina näiden esineiden tutkimiseen, eivät he huomanneet, että vähitellen kokoontui kansaa heidän ympärilleen, ja että heitä tarkasti ja uteliaasti katseltiin. Sillä kun useita nuorukaisia ja tyttöjä heidän kylästään oli täällä, olivat he tulleet tunnetuiksi ja kaikki seisoivat nyt jonkun matkan päässä heidän ympärillään ja katsoivat ihmetellen tuota siististi puettua paria, joka hartaassa keskenäisessä seurustelussa näytti unohtaneen koko maailman. "Kas vaan", kuiskailtiin, "siinähän on todellakin Martin Vrenchen ja ravintoloitsijan Sali kaupungista! Ovatpa he somasti toisensa löytäneet ja tehneet liiton! Ja mikä sydämellinen ystävyys heidän välillään vallitsee, katsokaahan vaan! Mihinkähän lienevätkin matkalla?" Tämä katsojain ihmettely oli omituinen sekotus onnettomuuden surkuttelemista, vanhempain rappion ja kehnouden halveksimista ja kateutta nuoren parin onnea ja yksimielisyyttä kohtaan. Sali ja Vrenchen olivatkin toisiinsa rakastuneet harvinaisella ja melkeinpä ylimyksellisellä tavalla, ja ehdottomassa antautumisessaan ja itsensä unohtamisessaan tuntuivat he heitä ympäröivästä raa’asta kansasta yhtä vierailta kuin unohduksessaan. Kun he sitten lopulta havahtuivat ja katsoivat ympärilleen, näkivät he ympärillään vain ällisteleviä kasvoja joka taholla. Kukaan ei heitä tervehtinyt, eivätkä he tienneet pitäisikö heidän ketään tervehtiä. Tämä tylyys ja epäystävällisyys oli molemmin puolin enemmän neuvottomuuden synnyttämä kuin tarkotusperäinen. Vrenchenistä tuntui asema tukalalta ja kuumalta, hän kävi vuoroin kalpeaksi vuoroin punaiseksi. Sali tarttui hänen käteensä ja vei tyttöparan pois. Vrenchen seurasi häntä tottelevaisesti kantaen piparikakkutaloa kädessään, vaikka kievarista kuului hauska soiton räminä ja tyttö olisi niin mielellään halunnut tanssia.

"Täällä emme voi tanssia", sanoi Sali, kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän. "Täällä saisimme me vähän iloa, kuten näimme." "Niin kyllä", sanoi Vrenchen surullisesti, "niinpä lieneekin parasta, että jätämme ilonpidon sikseen ja minä alan etsiä palvelusta." "Ei", huudahti Sali, "sinun täytyy kerran tanssia, sitä vartenhan minä olen tuonut kengätkin sinulle! Menkäämme sinne missä köyhä väki huvittelee, siihen mekin nyt kuulumme, se ei varmaankaan ole meitä halveksiva. Paratiisipuistossa tanssitaan myöskin aina silloin kun täällä on kirkkojuhlat, sillä se kuuluu samaan seurakuntaan. Lähtekäämme sinne, siellä voit sinä hätätilassa yöpyäkin." Vrencheniä kammoksutti ajatella yöpymistä vieraassa paikassa; kuitenkin seurasi hän tahdottomasti Salia, joka nyt oli hänen kaikkensa koko maailmassa. Paratiisipuisto oli kauniilla paikalla sijaitseva ravintola yksinäisellä vuorenkunnaalla, josta oli laaja näköala yli seudun, vaan jossa tällaisina juhlapäivinä ainoastaan köyhempi kansa, pientilallisten ja palkkalaisten lapset kokoontuivat samoinkuin kaikenlaiset maankiertäjätkin. Sata vuotta sitten oli rikas erakko rakentanut sen itselleen huvilaksi; hänen jälkeensä ei kukaan tahtonut siinä asua, ja kun ei sitä muuhunkaan saattanut käyttää, joutui tämä kummallinen talo rappiolle ja tuli lopulta kapakoitsijan käsiin, joka siinä piti liikettään. Nimensä ja omituisen rakennustapansa oli talo saanut pitää. Siinä oli vain maakerros, minkä päälle oli rakennettu avonainen lava, jonka kattoa kannatti neljältä kulmalta rapistuneet hietakiviset kuvat, jotka esittivät neljää pääenkeliä. Katon räystäällä istui ylt’yleensä pieniä soittavia enkeleitä, joilla oli isot päät ja vatsat, soittoneuvoina triangelit, viulut, huilut, symbaalit ja tamburiinit, kaikki nämäkin hietakivestä, ja enkelien soittoneuvot olivat alkuaan olleet kullatut. Katon sisäpuoli samoin kuin lavan aitaus ja talon seinät olivat peitetyt haalistuneilla seinämaalauksilla, jotka esittivät iloisia enkeliparvia ja laulavia ja tanssivia pyhimyksiä. Mutta kaikki oli kulunutta ja epäselvää kuin unessa ja sitäpaitsi rehevien viiniköynnösten peitossa, ja sinertäviä tuleentuneita rypäleitä riippui kaikkialla pitkin seinustaa. Talon ympärillä kasvoi villiintyneitä kastanjapuita ja okaisia ja vahvoja ruusupensaita, jotka viihtyivät siinä omassa hoidossaan samoinkuin syreenipensaatkin. Kun Sali ja Vrenchen saapuivat paikalle, näkivät he jo kaukaa parven liikehtivän avoimen katoksen alla ja talon ympärillä hääri ja hyöri joukko iloisia juhlavieraita. Vrenchen, joka pelokkaana ja alakuloisena kantoi piparikakkutaloaan, oli vanhojen maalausten pyhän kirkkoäidin kaltainen, joka kantaa kädessään sen kirkon tai luostarin mallia, jonka hän on perustanut. Mutta siitä pyhästä kirkonvihkimisestä, joka oli hänen mielessään, ei voinut tulla mitään. Mutta kun hän kuuli sen riemuisen soiton, joka kaikui lavalta, unohti hän surunsa eikä enää kaivannut muuta kuin saada tanssia Salin kanssa. He tunkeutuivat juhlayleisön välitse, joka istui talon edustalla ja tuvassa, ryysyistä väkeä Seldvylasta, joka oli lähtenyt huokealle matkalle maaseudulle, köyhää kansaa kaikilta maanääriltä, astuivat portaita ylös ja pian pyörivät he valssin tahdissa kääntämättä tanssiessaan katsettaan toisistaan. Vasta kun valssi oli loppunut katsoivat he ympärilleen, Vrenchen oli puristanut talonsa rikki ja alkoi juuri sitä surkutella, kun hän hämmästyi perin, nähdessään mustan viuluniekan ihan lähellään. Hän istui rahilla, joka oli asetettu pöydälle, ja oli mustan näköinen kuten aina ennenkin. Päivän kunniaksi oli hän pistänyt vihreän kuusenoksan hattuunsa. Hänen jaloissaan pöydällä oli pullo punaista viiniä ja lasi, joita hän ei potkinut kumoon, vaikka hän lakkaamatta löi soittaessaan tahtia jalallaan. Hänen vieressään istui kaunis mutta surullisen näköinen nuorukainen, jolla oli torvi, ja kyttyräselkä mies seisoi bassoviulun ääressä. Salikin säpsähti nähdessään viuluniekan, mutta tämä tervehti häntä mitä ystävällisimmin ja huudahti: "Tiesinpä että saisin teille vielä kerran soittaa! Niin, pitäkää nyt hauskaa, ystäväni, siten teette minulle iloni" Ja hän tarjosi Salille täysinäisen viinilasin ja Sali joi sen hänelle mieliksi. Kun viuluniekka näki, kuinka peljästynyt Vrenchen oli, koetti hän puhutella häntä ystävällisesti ja laski sievää pilaakin, joka sai tytön nauramaan. Näin tuli Vrenchen taasen paremmalle tuulelle, ja nyt ilostuivat he molemmat siitä, että heillä täällä oli edes yksi tuttava, ja etenkin siitä, että he silminnähtävästi olivat soittajan erikoisessa suosiossa. He tanssivat yhtämittaa unohtaen itsensä ja koko maailman yleisessä hyörinässä, melussa ja laulussa, joka kuului talon ulkopuolellekin ja kaikui takaisin vuorilta kauvas yli seudun, joka ylt’yleensä lepäsi syysillan hopeisen usvan peitossa. He tanssivat hämärään saakka, jolloin suurin osa iloisista juhlavieraista meluten ja pauhaten hajaantui eri suunnille. Jälelle jäivät vain varsinaiset maankiertäjät, joilla ei ollut mitään kotia ja jotka tahtoivat hauskan päivän perästä viettää hauskan yönkin. Heidän joukossaan oli useita, jotka näyttivät olevan hyvät tuttavat viuluniekan kanssa, ja he näyttivät muuten oudon näköisiltä kirjavissa puvuissaan. Erittäinkin pisti silmiin muuan nuori poikanen, jolla oli yllään vihreä manchesternuttu ja päässään rikkinäinen olkihattu, jonka ympärille hän oli sitonut seppeleen pihlajankukkia. Hän kuljetti mukanaan vallatonta tyttöä, jolla oli yllään tummanpunainen, valkoisella kirjailtu karttuunipuku ja päänsä ympäri oli hän solminut tuleentuneen viinipensaan oksan, josta kaksi sinistä rypälettä riippui kummallakin ohimolla. Tämä pari oli kaikista hurjin, tanssi ja lauloi väsymättä ja oli samalla kertaa joka nurkassa. Siellä oli myöskin solakka kaunis tyttö, jolla oli musta haalistunut silkkipuku ja päässä valkea liina, jonka nurkka valui alas selälle. Liinassa oli punaisia kudottuja juovia ja oli se hyvä pellavainen käsi- tai pyyhinliina. Sen alta loisti kaksi heleänsinistä silmää. Kaulassa ja rinnalla riippui hänellä kuuskertainen säikeeseen pistetyistä pihlajanmarjoista tehty ketju, joka korvasi kauniimmatkin korallihelmet. Tämä olento tanssi kaiken aikaa yksinään ja kieltäytyi itsepintaisesti tanssimasta kenenkään nuorenmiehen kanssa. Siitä huolimatta liikkui hän solakkana ja notkeana ympäri lavan ja hymyili joka kerta, kun hän kiertäessään tuli surullisen torvenpuhaltajan kohdalle, joka taasen aina käänsi päänsä pois. Siellä oli vielä muitakin iloisia naisia suojelijoineen, kaikki kuluneissa puvuissa, mutta iloisia ja mitä parhaassa sovussa keskenään. Vaikka oli tullut pilkkosen pimeä, ei isäntä suostunut sytyttämään lyhtyjä, sillä hän väitti niiden sammuvan tuulessa ja sitäpaitsi piti täysikuun pian nousta ja siitä hyvästä, mitä tämä herrasväki hänelle tuotti, oli kuunvalo riittävä. Tämä ilmotus otettiin mielihyvällä vastaan; koko seurue asettui tämän eriskummallisen tanssisalin seinuksille tähyämään kuun nousua, jonka puna jo näkyi taivaanrannalla. Ja niin pian kuin kuu oli noussut ja heittänyt valonsa Paratiisitalon lavalle, alkoivat he kuun valossa uudelleen tanssia ja tekivät sitä yhtä säädyllisesti ja sydämensä halusta kuin jos olisivat karkeloineet sadan vahakynttilän valossa. Tämä harvinainen valaistus teki kaikki tutummiksi keskenään ja niin eivät Sali ja Vrenchenkään voineet olla heittäytymättä yleiseen iloon ja tanssimatta muidenkin kanssa. Mutta aina, kun he olivat hetken ajan olleet erossa, riensivät he toistensa luo ja tunsivat sellaista tapaamisen iloa, kuin jos he olisivat vuosikausia toisiaan etsineet ja nyt vasta kohdanneet. Sali oli tympeän ja kyllästyneen näköinen tanssiessaan jonkun toisen kanssa ja käänsi aina päänsä Vrencheniä kohden, joka taasen ei katsonut häneen ohitse pyöriessään, vaan oli punainen kuin ruusu ja onnellisen näköinen, kenen kanssa hyvänsä hän sitten tanssikin. "Oletko mustasukkainen, Sali?" kysyi hän Salilta, kun soittajat väsyttyään lakkasivat soittamasta. "Jumala varjelkoon", sanoi Sali "enpä tiedä, kuinka siksi voisin tulla!" "Minkätähden olet sitten niin pahoillasi, kun minä tanssin toisten kanssa?" "En sitä sure, vaan sitä että minun täytyy tanssia toisten kanssa. En voi sietää toisia tyttöjä, on kuin pitäisin puupalaa kainalossani, kun tanssin jonkun muun kuin sinun kanssasi. Ja sinä, kuinka on sinun laitasi?" "Ah, minä olen kaiken aikaa kuin taivaissa, kun vaan saan tanssia ja tiedän, että sinä olet saapuvilla! Mutta luulen, että kohta kuolisin, jos sinä lähtisit pois ja jättäisit minut tänne!"

He olivat tulleet alas lavalta ja seisoivat talon edustalla. Vrenchen löi molemmat kätensä Salin kaulan ympäri, nojasi solakan värisevän ruumiinsa häntä vasten, painoi hehkuvat, kuumista kyynelistä kosteat poskensa hänen kasvojansa vasten ja sanoi huoaten: "Me emme voi tulla yhteen ja kuitenkaan en voi sinua jättää, en silmänräpäykseksikään, en hetkeksikään." Sali syleili häntä, puristi hänet rintaansa vasten ja peitti hänen kasvonsa suudelmilla. Hänen sekaantuneet ajatuksensa tapailivat jotakin keinoa, mutta hän ei keksinyt mitään. Jos köyhyys ja syntyperän toivottomuus olisikin ollut voitettavissa, niin ei kuitenkaan soveltunut hänen nuoruudelleen ja kokemattomalle kiihkeälle rakkaudelleen antautua sellaisen pitkällisen koetuksen alaiseksi. Ja sittenkin olisi vielä ollut esteenä Vrenchenin isä, jonka hän oli koko eliniäksi tehnyt onnettomaksi. Tunne siitä, että ainoastaan läpeensä lujalle pohjalle rakennettu avioliitto saattoi olla onnellinen, oli hänessä yhtä elävä kuin Vrenchenissä; näissä omaan varaansa jätetyissä olennoissa eli tämä viimeinen kipinä siitä kunniasta, joka oli heidän kodeissaan muinoin kytenyt ja jonka heidän isänsä melkein tietämättään olivat hävittäneet, he kun, juuri tätä kunniaa omaisuuttaan kartuttamalla lisätäkseen, olivat ajattelemattomasti, mutta oikeudella, kuten he itselleen kuvittelivat, anastaneet tietymättömiin hävinneen ihmisen omaisuuden. Sellaista tapahtuu luultavasti joka päivä; mutta joskus ohjaa kohtalo muille varotukseksi asiat siten, että kaksi mokomaa kotinsa kunnian ja omaisuuden kartuttajaa sattuu yhteen, ja silloin repivät he auttamattomasti toisensa palasiksi ja syövät sukupuuttoon kuin petoeläimet. Sillä eivät ainoastaan kruunupäät valtakuntansa kartuttajat tee virheitä laskuissaan, vaan myöskin matalissa majoissa sattuu sellaisia erehdyksiä ja vallottajat joutuvat aivan vastaiselle äärelle kuin aikomuksensa oli, ja kunniankilpi muuttuu häpeätauluksi. Mutta Sali ja Vrenchen olivat kuitenkin varhaisempina lapsuusvuosinaan nähneet kotinsa kunnian ja muistivat vielä, kuinka hyvin kasvatettuja lapsia he olivat olleet ja kuinka heidän isänsä olivat näyttäneet ihan toisilta miehiltä, vakavilta ja kunnioitetuilta. Sitten olivat he kauvan aikaa toisistaan erotettuina, ja kun he taas toisensa tapasivat, näkivät he heti toisissaan kotinsa kadonneen onnen, ja kumpikin kiintyi sentähden sitä lujemmin toiseensa. He olisivat niin kernaasti olleet iloiset ja onnelliset, mutta ainoastaan hyvällä pohjalla ja perustuksella, ja se näytti heistä saavuttamattomalta, samalla kuin heidän kuohuva verensä olisi mieluummiten halunnut heti yhtyä. "Nyt on yö", huudahti Vrenchen, "ja meidän pitää erota!" "Minunko pitäisi lähteä kotiin ja jättää sinut tänne yksin", vastasi Sali, "en, sitä en voi tehdä!" "Huomenna koittaa uusi päivä, joka ei meille ole hituistakaan parempi."

"Minä annan teille hyvän neuvon, te hupakot", puhui kimeä ääni heidän takanaan ja viuluniekka astui esiin. "Siinä te nyt seisotte", sanoi hän "ette tiedä minne mennä ja tahtoisitte toisenne niin mielellänne. Tulkaa minun ja hyväin ystäväini kanssa vuorille, siellä ette tarvitse pappia, ette rahaa, ette kunniaa, ette muuta mitään kuin hyvän tahtonne! Ei ole niinkään huonosti meidän luonamme, terveellistä ilmaa on tarpeeksi ja syötävääkin, jos on ahkera; vihreät metsät ovat kotimme, joissa toisiamme rakastamme miten mielimme, ja talveksi rakennamme itsellemme hauskat luolat tai ryömimme talonpoikain lämpimiin heiniin. Siis lyhyet tuumat, pitäkää pian häänne ja tulkaa meidän kanssamme, silloin pääsette kaikista murheista ja saatte toisenne ajaksi ja iankaikkisuudeksi, niin kauvaksi aikaa kuin teitä huvittaa ainakin; sillä vanhaksi elätte te meidän vapaassa elämässämme, sen saatte uskoa! Älkää luulko, että minä tahdon teille kostaa mitä vanhempanne ovat minulle tehneet! En. Tosin tuottaa minulle tyydytystä nähdä teidän tulleen siihen, missä nyt olette; mutta enempää en halua, ja tahdonpa teitä auttaa ja palvella, jos minua seuraatte." Hän sanoi tämän todellakin teeskentelemättömällä ja ystävällisellä äänellä. "No, miettikää nyt, ja seuratkaa minua, jos olen antanut teille hyvän neuvon! Antakaa palttua maailmalle ja ottakaa toisenne älkääkä kysykö siihen keneltäkään lupaa! Ajatelkaa iloista häävuodetta metsän syvyydessä tai heinäladossa, jos metsä tuntuu teistä kylmältä!" Tämän sanottuaan lähti hän sisälle. Vrenchen vapisi Salin käsivarren varassa ja viimemainittu sanoi: "Mitä sinä siitä ajattelet? Minusta tuntuu siltä kuin ei olisi hullumpaa heittää koko maailma hiiteen ja rakastaa ilman rajoja ja esteitä!" Hänen puheensa oli kuitenkin enemmän epätoivoista pilaa kuin täyttä totta. Vrenchen vastasi hänelle hellästi häntä suudellen: "En, sinne en tahdo lähteä, sillä silloin ei asia menisi minun mieleni mukaan. Tuo nuori torvensoittaja ja silkkihameinen nainen kuuluvat hekin sillä tavalla toisilleen, ja sanotaan heidän paljonkin rakastaneen toisiaan. Nyt kuuluu tyttö viime viikolla olleen uskoton torvensoittajalle, joka sitä kovasti suree ja on sentähden niin murheellinen ja äkeissään hänelle ja muille, jotka hänelle nauravat. Tyttö on nyt tekevinään katumusta siten että tanssii yksinään eikä puhu kenenkään kanssa ja hymyilee vain torviniekalle. Soittaja poloisesta näkee kuitenkin, että hän vielä tänään on tekevä sovinnon tytön kanssa. Mutta siellä missä asiat ovat tuolla tolalla en minä tahtoisi olla, sillä en koskaan haluaisi olla sinulle uskoton, vaikka minun pitäisi kokea mitä hyvänsä omistaakseni sinut!" Näin puhuessaan värisi Vrenchen parka vielä ankarammin nojautuessaan Salin rintaa vasten; sillä päivällisestä lähtien, jolloin ravintolan emäntä oli pitänyt häntä morsiamena ja hän ilman vastalauseita oli suostunut semmoisena esiintymään, kummitteli morsion onni hänen mielessään, ja mitä toivottomampi hän oli sitä kiihkeämmäksi ja hillittömämmäksi kävi hänen mielihalunsa. Yhtä huono oli Salin laita, sillä soittajan pakina, kuinka vähän hän sitä olikin kuulevinaan, oli pannut hänen päänsä pyörälle, ja hän sanoi neuvottomana ja änkyttävällä äänellä: "Tule sisään, meidän täytyy joka tapauksessa vielä jotain syödä ja juoda."

He astuivat sisään vierastupaan, jossa ei enää ollut ketään muita kuin pieni joukko kodittomia, jotka istuivat jo pöydän ääressä ja nauttivat niukkaa ateriaansa. "Tuossa tulee meidän morsiusparimme", huudahti soittaja, "pitäkää nyt iloa ja ottakaa toisenne!" Heidät pakotettiin istumaan pöytään ja he ottivatkin siinä itselleen paikan siten paetakseen itseään; he olivat iloisia siitä, että olivat ihmisten parissa. Sali tilasi viiniä ja runsaamman aterian ja suuret ilot alkoivat. Äkeä torvensoittaja oli sopinut uskottoman tyttösensä kanssa ja molemmat nauttivat he nyt täysin siemauksin lemmen ihanuutta; toinen hurja pari lauloi ja joi eikä säästänyt toisiltaan rakkauden osotuksia ja viuluniekka ja kyttyräselkä melusivat ja remusivat sydämensä halusta. Sali ja Vrenchen pysyivät hiljaa ja pitivät toisiaan vyötäisistä. Äkkiä kehotti viuluniekka läsnäolijoita olemaan hiljaa ja piti iloisen toimituksen, joka oli esittävinään vihkimistä. Salin ja Vrenchenin täytyi ottaa toisiaan kädestä ja koko seurue tuli rivissä heidän tykönsä toivottamaan heille onnea ja tervehtimään heitä tervetulleiksi heidän liittoonsa. He antoivat tämän tapahtua sanomatta sanaakaan ja pitivät sitä pelkkänä pilana, vaikkakin vuoroin kylmät vuoroin kuumat väreet heitä puistuttivat.

Tuo pieni seurue tuli yhä äänekkäämmäksi ja meluisemmaksi väkevän viinin virratessa tulisena heidän suonissaan, kunnes viuluniekka äkkiä kehotti lähtöön. "Meillä on pitkä matka", huudahti hän, "ja puoliyö on jo ohi. Ylös! me toimitamme morsiusparille juhlasaaton ja minä kuljen soittaen edellä, niin että se joltakin näyttää!" Neuvottomuudessaan eivät Sali ja Vrenchen tienneet mitä tehdä, vaan sallivat sen tapahtua. He saivat kulkea etumaisina ja kaksi muuta paria muodosti saattojoukon, joka päättyi kyttyräselkään bassoviuluineen. Musta mies kulki edellä ja soitti viuluaan kuin riivattu mäkeä alas kuljettaissa, ja toiset nauroivat, lauloivat ja juoksivat perässä. Näin vaelsi tuo mieletön öinen joukkue hiljaisten ketojen kautta Salin ja Vrenchenin kotikylän ohi, jonka asukkaat jo nukkuivat sikeästi.

Tultuaan kotikylänsä hiljaisille kaduille ja käydessänsä vanhempiensa menetettyjen talojen ohi valtasi heidät hurjan tuskallinen mieliala, ja he tanssivat muiden kanssa kilpaa, suutelivat toisiaan, nauroivat ja itkivät. He tanssivat vielä kun soittaja ohjasi heidät sille kunnaalle, jossa nuo kolme peltoa olivat, ja mäen päällä hankasi musta mies viuluaan entistä hurjemmin, hyppi ja tanssi kuin kummitus. Hänen seuralaisensa eivät olleet häntä huonommat hurjassa vallattomuudessa, niin että täydellinen hornan seurue näytti sijottuneen tälle hiljaiselle mäelle; kyttyräselkäkin hyppeli läähättäen kuormineen eikä kukaan näyttänyt enää toisestaan välittävän. Sali tarttui Vrencheniä lujasti käsivarteen ja pakotti hänet seisomaan alallaan; hän oli ensimäisenä tullut järkiinsä. Sali suuteli tyttöä, jotta tämä olisi hiljaa, intohimoisesti suulle, Vrenchen kun oli kokonaan unohtanut itsensä ja lauloi kovaan ääneen. Tyttö ymmärsi pian nuorukaisen tarkoituksen, ja he jäivät seisomaan hiljaa ja kuunnellen, kunnes heidän riemuinen hääsaattonsa oli syöksynyt peltoa alas, ja osaamatta heitä kaivata, kadonnut joen törmälle. Mutta viulu, tyttöjen nauru ja poikien pilapuheet kaikuivat vielä kauvan yön helmasta, kunnes lopulta melu lakkasi ja kaikki kävi hiljaiseksi.

"Noista olemme päässeet eroon", sanoi Sali, "mutta kuinka pääsemme itsestämme? Kuinka voimme toisistamme erota?"

Vrenchen ei voinut vastata, hän lepäsi syvään hengittäen Salin kaulassa. "Eikö ole parasta, että vien sinut kylään ja herätämme siellä ihmisiä, jotka ottavat sinut luokseen? Huomenna voit lähteä tiehesi ja varmaankin on sinun käyvä hyvin, sinä pääset kaikkialla eteenpäin!"

"Tulla toimeen ilman sinua!"

"Sinun täytyy unohtaa minut!"

"Sitä en tee koskaan! Voisitko sinä sitten sen tehdä?"

"Se ei kuulu tähän, rakkaani!" sanoi Sali ja siveli hänen kuumia poskiaan, sillä aikaa kun tyttö lepäsi intohimoisesti painautuneena hänen rinnallaan. "Nyt on kysymys sinusta. Sinä olet vielä niin nuori ja sinulle voi vielä kaikkialla minne joudutkin käydä hyvin!"

"Entä sinulle, sinä vanha mies?"

"Tule", sanoi Sali ja veti hänet mukanaan. Mutta he kulkivat vain muutaman askelen pysähtyen taas toisiaan syleilemään ja hyväilemään. Yleinen hiljaisuus lauloi ja soitti heidän sieluissaan; ei kuulunut muuta kuin virran hiljainen ja raukea kohina.

"Kuinka kaunista on kaikkialla ympärillämme! Kuuletko tuon kohinan, joka on kuin laulua ja kellojen soittoa?"

"Se on vesi, joka kohisee. Muuten on kaikki hiljaa."

"Ei, se on jotain muutakin, se kaikuu täältä, tuolta, joka paikasta!"

"Minä luulen, että me kuulemme oman veremme kohinan korvissamme!"

He kuuntelivat hetkisen tätä kuviteltua tai todellista kohinaa, joka johtui heidän ympärillään vallitsevasta suuresta hiljaisuudesta tai kenties sai alkunsa kuunvalon lumoavasta vaikutuksesta, joka ylt'ympäri lainehti laaksonpohjassa makaavan sumumeren yllä. Äkkiä juolahti jokin seikka Vrenchenin mieleen; hän haki jotain poveltaan ja sanoi: "Olen vielä ostanut sinulle jotain, jonka aion sinulle antaa!" Ja hän ojensi Salille yksinkertaisen sormuksen ja pisti sen hänen sormeensa. Salikin otti esille sormuksen ja pisti sen Vrenchenin käteen sanoen: "Meillä on siis molemmilla ollut sama ajatus!" Vrenchen piti kättään ylhäällä kalpeassa kuunvalossa ja tarkasteli sormusta. "Oh, kuinka kaunis sormus", sanoi hän hymyillen. "Nyt olemme siis kuitenkin kihlatut ja vihityt, sinä olet minun mieheni ja minä sinun vaimosi; kuvitelkaamme edes hetken ajan niin olevan, ainakin niin kauan kuin tuo sumupilvi on kulkenut kuun ohi tahi me olemme laskeneet kahteentoista! Suutele minua kaksitoista kertaa!"

Sali rakasti varmaan yhtä voimakkaasti kuin Vrenchenkin, mutta avioliittokysymys ei kuitenkaan ollut hänellä yhtä kiihkeästi mielessä, se ei ollut hänelle sellainen järkkymätön ja ehdoton joko-tahi, kuin Vrenchenille, joka kykeni käsittämään vain tämän ainoan seikan ja intohimonsa kiihkossa näki siinä joko elämän tai kuoleman. Mutta äkkiä vaikeni asia nuorukaiselle ja tytön naisellinen tunne herätti hänessä raivoisan ja kiihkeän mielihalun, ja hehkuva kirkkaus valaisi hänen sielunsa. Niin intohimoisesti kuin hän olikin tyttöä syleillyt ja hyväillyt, teki hän sen nyt paljon myrskyisemmällä tavalla ja tytölle satoi suudelmia. Vrenchen tunsi omasta kiihkostaan huolimatta heti tämän muutoksen ja ankara pudistus kävi koko hänen ruumiinsa läpitse, mutta ennenkuin sumupilvi oli kulkenut kuun ohi, valtasi hänetkin sama intohimo. Kiihkeässä hyväilyssä ja syleilyssä sattuivat heidän sormuksilla kaunistetut kätensä yhteen ja tarttuivat lujasti toisiinsa ikäänkuin vaistomaisesti toimittaakseen päätökseen vihkimisen. Salin sydän jyskytti toisinaan kuin vasaralla lyöden, toisinaan oli se taas aivan hiljaa. Hän hengitti syvään ja sanoi hiljaa: "Yksi keino meillä on, Vrenchen; me pidämme häät heti ja eroamme sitten maailmasta — tuolla on syvä vesi — siellä ei meitä kukaan enää erota ja me olemme kuuluneet toisillemme — lyhemmänkö vai pitemmän ajan, se on meille silloin yhdentekevä." —

Vrenchen vastasi heti: "Sali — mitä sinä nyt sanot, olen minä jo kauvan itsekseni ajatellut, nimittäin, että me voisimme kuolla ja silloin kaikki olisi ohi — vanno siis minulle, että tahdot sen tehdä minun kanssani!"

"Se on melkein kuin tehty, nyt ei sinua kukaan vie minulta paitsi kuolema", huudahti Sali haltioissaan. Vrenchen hengitti syvään ja ilon kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Hän riuhtasi itsensä irti ja juoksi keveästi kuin lintu kedon yli alas joelle. Sali kiiruhti hänen jälessään, sillä hän luuli, että tyttö tahtoi häntä paeta, Vrenchen taasen luuli Salin tahtovan pidättää häntä. Niin juoksivat he perätysten ja Vrenchen nauroi kuin lapsi, joka ei tahdo antaa ottaa kiinni itseään. "Joko sinä kadut?" kysyivät he toisiltaan tultuaan joen rannalle ja saavutettuaan toisensa. "En, iloitsen siitä yhä enemmän!" vastasivat he kumpikin.

Kaikista huolista vapaina juoksivat he joentörmää pitkin ja voittivat vauhdissa kiitävän vedenkin, niin kiihkeästi etsivät he paikkaa, johon voisivat pysähtyä; sillä heidän intohimonsa näki vain sen autuuden riemun, joka oli heidän yhtymisessään, eikä heillä ollut mitään muuta ajatusta paitsi tätä ainoata. Mitä sen jälkeen tuli, kuolema ja hävitys, oli heille tyhjän arvoinen, ja he ajattelivat sitä vähemmän kuin kevytmielinen ihminen, joka on menettänyt viimeisenkin omaisuutensa, ajattelee millä hän huomenna elää.

"Kukkani menevät minun edelläni", huudahti Vrenchen, "katso, ne ovat kaikki virrassa lakastumassa." Hän otti ne rinnaltaan ja heitti veteen ja lauloi kovalla äänellä: "Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!"

"Seis", huusi Sali, "tässä on morsiusvuoteesi!"

He olivat tulleet ajotielle, joka vei kylästä joenrantaan, ja tällä kohdalla oli maallenousupaikka. Siinä oli iso heinillä lastattu alus rantaan kytkettynä. Hurjalla mielellä alkoi Sali heti irrottaa aluksen vahvoja köysiä, jolloin Vrenchen tarttui nauraen hänen käsivarteensa ja huudahti: "Mitä aiot tehdä? Varastaisimmeko siunatuksi lopuksi talonpojilta heidän heinälaivansa?" "Tämä olkoon myötäjäiset, jotka he meille antavat, uiva vuode, sellainen, jollaista ei vielä kenelläkään morsiamella ole ollut! Sitäpaitsi saavat he omaisuutensa takaisin tuolla alhaalla, jonne se kuitenkin joutuu, eivätkä he saa tietää mitä sillä on tehty. Katsos, se liikkuu jo ja tahtoo matkalle!"

Laiva oli muutaman askelen päässä rannasta syvemmällä vedellä. Sali nosti Vrenchenin käsivarsiensa varassa korkealle ilmaan ja astui veteen laivaa kohden; mutta tyttö hyväili häntä kiivaasti ja räpisteli kuin kala, niin että pojan oli vaikea pysyä pystyssä juoksevassa vedessä. Vrenchen koetti saada kasvonsa ja kätensä kastetuksi veteen ja huusi: "Minä tahdon myöskin koettaa miltä kylmä vesi tuntuu! Muistatko vielä, kuinka kylmät ja kosteat kätemme olivat, kun ojensimme ne ensi kerran toisillemme? Me saimme silloin kaloja, nyt olemme itse pian kaloja, suuria, kauniita kaloja!" "Pysy hiljaa, sinä rakas kiusankappale", sanoi Sali, jolla oli täysi työ pysytellä seisaallaan telmivän rakastettunsa ja aaltojen välissä, "muuten vievät aallot minut mukanaan!" Hän nosti kannettavansa laivaan ja hypähti sinne itse jälessä; sitten asetti hän tytön korkealle hyvänhajuiselle heinälastille ja kiipesi sinne itsekin, ja kun he olivat päässeet sinne liukui alus hiljalleen virran keskiuomaan ja ui hitaasti kääntyen laaksoa kohti.

Joki kulki välistä korkeiden tummien metsien läpi, jotka heittivät varjonsa sen yli, välistä aukeiden maisemien kautta, välistä hiljaisen kylän, välistä yksinäisten mökkien ohi; milloin tuli se suvantopaikkaan, niin että se muistutti tyyntä järveä, ja alus pysyi melkein paikoillaan, milloin hyökkäsi se kallioiden välistä ja jätti nopeasti nukkuvat rannat jälkeensä; ja kun aamurusko syttyi, sukelsi kaupunkikin tornineen esiin hopeanharmaan virran äyräiltä. Laskeva kuu, punertava kuin kulta, heitti loistavan valojuovan virtaan, ja tätä juovaa pitkin liukui laiva hiljalleen alas jokea. Kun se oli tullut lähelle kaupunkia, liukui hallaisena syysaamuna kaksi kalpeaa olentoa, jotka olivat kietoutuneet lujaan syleilyyn, tumman aluksen haamusta kylmään virtaan.

Alus osui jonkun ajan päästä vahingoittumattomana laivasiltaan ja pysähtyi siihen. Kun myöhemmin kaupungin alapuolelta löydettiin kaksi ruumista, ja kun niiden alkuperä oli saatu selville, saatiin sanomissa lukea: Kaksi nuorta ihmistä, rutiköyhän häviöön joutuneen perheen lasta, joiden vanhemmat olivat toistensa leppymättömiä vihamiehiä, on hakenut aalloissa surmansa, sitten kun he koko iltapäivän olivat keskenään hartaasti tanssineet ja huvitelleet eräissä kirkkojuhlissa. Tämä tapaus on luultavasti yhteydessä niiltä seuduin peräisin olevan heinälaivan kanssa, joka ilman laivaväkeä on saapunut kaupunkiimme, ja otaksutaan nuoren parin ottaneen laivan viettääksen sillä epätoivoisia ja jumalattomia häitään. Tässäkin esimerkki levenevästä tapainturmeluksesta ja villiytyneestä intohimosta.