KAHDEKSAS KOHTAUS.
Wilho. Urhonen.
WILHO. Hoi! Urhonen ystäväni! Mihinkä niin kiire?
URHONEN (juoksee Wilhon luo). Juoksen suoraan maailmasta.
WILHO. No mitäpä nyt on tapahtunut?
URHONEN. Kaikkia on tapahtunut. Olen iloinen kuin harmaa hevonen.
Suuri, jumalattoman suuri onni kohtaa minua.
WILHO. No mikä se sitte on?
URHONEN. Ihan sama, josta tän' aamuna haastoitte. Outoa etten jo ole hulluksi muuttunut. Voi tok', että minun täytyy vaieta! Muutoin juoksisin jok' ainoan ystävän luo ja huutaisin täydellä kurkulla: onni on minua kohdannut!
WILHO. Neito on ihana, ja kun äiti kuolee — —
URHONEN. Äiti? kestä te haastatte, hyvä ystäväiseni?
WILHO. Hänestä, jota tän' aamuna osoitin, meidän lempeätä kestkievarin mamselia.
URHONEN. Kestkievarin mamselia? Minä ottaisin semmoisen? Ei, hänet lahjoitan teille. Ja häntäkö te siis osoititte?
WILHO. Niin kyllä. Olettehan äskettäin leikanneet hänen varpaan kynsiänsä, ja kiitollisuus viepi rakkauteen.
URHONEN. Ei, ei, hyvä ystäväni! On vähän parempaa!
WILHO. Mitä, no se varmaankin lienee koulumestarin sisar?
URHONEN. Älkää haastako joutavia! Ei, parempaa sen olla pitää!
WILHO. Nyt enempää en voi arvata. Jääkää hyvästi! (on menevinään.)
URHONEN (pitää häntä kiini). Teidän täytyy kuulla minua minä en laske teitä, minä juoksen perästänne, minä riipun teissä kiini, kunnes kuulette minua. Minulla ei ole ketään muita kuin te, jolle juttelisin tämän asian, ja sellaisesta ei kukaan voi olla haastamatta, ei mitenkään.
WILHO. No, puhukaa sitte, Jumalan nimessä!
URHONEN. Vallesmannin partaa ajettuani läksin teiltä parran-ajo-kapineet käsivarrellani, hiljakseen kotiini. Tultuani suurelle maantielle, pistäikse poika pensaikosta, ikäänkuin käärme, antaa minulle kirjeen ja sanoo: "Se on teille, herraseni", ja pötkii paikalla tiehensä. Minä vähän hämmästyin, vaan tunnethan nerollisuuteni — minä avasin kirjeen ja lui'n — (antaa hänelle kirjeen). Tässä se on — tässä on! Lukekaa, lukekaa, mutta, Jumalan tähden, älkää yht'ainoaakaan sanaa jättäkö pois!
WILHO (lukee). "Armas Niilo!"
URHONEN. Minä olen Niilo. Tiedättehän, että nimeni on Niilo. Minä vaikka näytän papin-kirjan — — —
WILHO. Kyllä tiedän, (lukee) "Kauan on järkeni taistellut sinun rakasta kuvaasi vastaan, joka oleskelee sydämeni pohjassa. Täydyn tunnustaa, että lemmin sinua kuolemaan asti. Kuitenkaan ei saa vielä ihmisten silmät, ei päivänkään, nähdä minua voitettuna. Siis, kun ihana yö levenee maan yli, ja kellon ääni yhdeksän kertaa kaikuu, löydät minut metsässä, ontelon tammen vieressä Kissan-kiven luona. Rintasi ei ole ontelo kuin tammen sisus; hellä sydän tykkii rinnassasi; elä sentähden anna minun odotella turhaan. Sinun lemmittysi Julia Kypäri."
URHONEN (hyvin liikutettuna). Julia Kypäri!
WILHO (lukee). "Jälkimaine." Oikein naisväen tavalla.
URHONEN. Taivaallisesti, taivaallisesti!
WILHO (lukee). "Tunnus-sana, pimeässä toinen toistamme tunteaksemme, on: Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään." — Neitsy Kypäri!
URHONEN. Ryökinä Kypäri! sanokaa ryökinä!
WILHO. No, no, ryökinä Kypäri; mutta minä olen ikäänkuin pilvestä pudonnut.
URHONEN. Oh! minä olen vielä korkeammalta pudonnut. — Mitäs siihen sanotte?
WILHO. Saan toivottaa onnea. Kyllä hän kaiketi jo on täydessä ijässä; vaan hänellä on paljon ymmärrystä, ja on mahdottoman rikas.
URHONEN. No, mut sanokaa! eikö voi tulla hulluksi pelkästä ilosta?
WILHO. Asiata tarkasti katsoen, en voi ymmärtää minkätähden tuo niin outoa olisikaan. Olettehan — no no, elkää luulko ystävänne teitä imarrella tahtovan —
URHONEN. Jos sitä luulen, olen narri.
WILHO. Ettehän enää aivan nuori ole, mutta kaiketi varma ja roima mies.
URHONEN (katsoo peiliinsä, joka on hänen muiden kapineittensa seassa).
No — ja, Jumalan kiitos! saanpa olla tyytyväinen.
WILHO. Sukkela ja lystillinen miespä vielä olette, sitä ei kukaan voi kieltää.
URHONEN. Niin, tiedättekö? Nuoruudestani asti on sukkeluus ollut heikko puoleni. Mitäpä siihen taidan. Onpa sukkeluuskin Jumalan lahja. Toverini nimittivät minua aina Lysti-Niiloksi, ja niin pian kun jalkani pistin ravintolaan, kiljasivat kaikki: "No, Lysti-Niilo on tässä." Sitten sanoivat: "Nyt saamme nähdä kometiaa", ja minä vastasin: "Niin, nyt saamme nähdä kometiaa", ja sillä tavoin kävi haasti ja leikki puheesta toiseen.
WILHO. Sen kyllä uskon. Ja pait sitä, on koko olennossanne jotakuta miehuullista, rohkeaa ja ylevää. Nuoruudessanne taisitte olla aika veitikka.
URHONEN. Niin, sen sanon ja tunnustan: jos en nuoruudessani ole ollut aika veitikka, niin olen nyt aika koira. Helsingissä lukiessani, tieteellistä oppia harjoittaessa —
WILHO. Mitä? Oletteko lukeneet Helsingissä?
URHONEN. Ymmärtäkää minua oikein, hyvä ystäväni! Koska Helsingissä olen ollut parran-ajon opissa, ja juonut paljon olutta yli-oppilaisien kanssa tahi seurassa, niin voinpa sanoa tieteellistä oppia harjoittaneeni Helsingissä. Minä vakuutan, niin pian kuin tappelua syntyi, olin heti siinä.
WILHO. Semmoinen huimapää! Entäpä neidot! Sitäpä taisi olla jyrinä heidän seurassa!
URHONEN. Oikein, nyt tulitte asialle. Minä vannon, että naisväet vielä juttelevat minusta siellä, missä olen ollut.
WILHO. Ja kuitenkin tämä kirje teitä hämmästyttää! Kuitenkin olette hulluksi tulevinanne, siitä että neits — ryökinä Kypäri teitä lempii!
URHONEN. Ei, hyvä ystäväni, ei: Urhonen ei tule hulluksi.
WILHO. Teidän sijassanne näkyisin ikäänkuin asia olisi hyvin joutava. Mitä kauemmin vaimon annetaan odotella ja huokaella, sitä enemmän lempi nousee, ja minä en kuulisi häntä ennenkun lankeisi jalkoihini.
URHONEN. Hänen täytyy langeta jalkoihini; vähempi ei auta.
WILHO. Ei, nyt täytyy lähteä kotiin. Tuletteko kanssani?
URHONEN. Ei, ei. En voi pysyä neljän seinän sisässä; minun täytyy olla ulkona, metsässä ja pellolla.
WILHO (itsekseen). Ihan hyvästi kaikki asiat käyvätkin (Ääneensä).
No, saan toivottaa hyvää yötä.
(Hän menee ulos vasemmalta puolelta.)
URHONEN. Hyvää yötä — ha ha ha! — En huoli koko asiasta, minä; en ollenkaan. Mutta kuitenkaan en tiedä selvästi, parran-ajo-astianiko taivaalla loistanee, ja pidänkö aurinkoa käsi-varrellani, vai liekö toisin.
(Neitsy Kypäri astuu sisään vasemmalta puolelta.)