KOLMAS KOHTAUS.
Entiset. Julia (tulee perä-ovesta).
JULIA. Nyt olen täällä taas, isäni.
HUKKANEN (vielä nyyhkien). Hyvä, lapseni, hyvä.
JULIA (menee hänen luoksensa). Kuinka voitte, isäni? te olette niin vihaisen näköinen.
HUKKANEN. Oh! ei se ole mitään, tyttäreni.
JULIA. En vielä paljon ole kerinnyt katsoa ympäristöämme, vaan niin paljoa olen kuitenkin jo havainnut, että luonto täällä on paljoa suloisempi, kuin entisessä paikassa.
HUKKANEN. Suloisempi seutu! Mitä sinä puhut, tyttö?
JULIA. Kuinka? Nämät komeat vuoret kuusineen ja honkineen sekä — —
HUKKANEN. Ovat minulle kauhistukseksi. Pelkkiä sala-teitä ja piilo-paikkoja veitikoille ja varkaille! Olen nyt asunut täällä koko vuoden, ja aina toivottanut vuoret ja laaksot, kuuset ja koivut hitolle. Täällä olen petettynä ja salakauppiaat sekä heidän sukunsa ovat minun naapurissani, ja vielä omassa talossani — —
WILHO. Totta kaiketi, teidän oma nepanne — — —
HUKKANEN. Mitä nyt?
WILHO (itsekseen). Nyt on sovelias alottaa (ääneensä). No, setikseni, eikö sala-rakkaus myöskin ole sala-kauppaa?
HUKKANEN. On ainakin. Minä en voi kylläksi nuhdella sinun hulluuttasi.
JULIA. Kuinka? Onko serkkuni joutunut lemmen poluille.
HUKKANEN. Niin kyllä, lapseni, tämä on taas uusi tuska onnettomalle isällesi.
JULIA. Ah, isä kulta, älkää sitä nureksiko! Ken tietää, kuinka kauan tuo lempi kestää?
WILHO. No hyvä, Julia — koska asia kerran on tullut esiin, niin sanon nyt sinulle: että lempeni on totinen, se tulee perustamaan elämäni onnen tahi onnettomuuden.
JULIA. No! mutta sano, kuka sitte on sinun kultasi? Minä toivon, että hän on vähän ehk'edes serkkusi näköinen.
WILHO. Onpa yksi naapureistamme, neiti Hilma Waltokas; hän on hyvin sievä, siveä, sydämellinen ja ymmärtäväinen.
HUKKANEN. On köyhä kuin kirkonrotta ja pahimman viholliseni sisaren tytär.
JULIA. Sitä en ymmärrä. Kuinka isäni voisi vihata ketään, tahi joku toinen häntä.
HUKKANEN. Niin, vihata vanhaa neitsy Kypäriä ei ole mikään synti. Ei hän pelkää ihmisien eikä Jumalan lakia, vaan pitää seuraa juutalaisten ja mustalaisten, varkaiden ja rosvojen kanssa.
JULIA. Miten ymmärrän tuota?
HUKKANEN. Niin, hän on melkein tullut mielipuoleksi pelkästä romaanien lukemisesta.
JULIA. Todellako?
HUKKANEN. Niin, kuuleppas! Minuun on hän hirmuisesti suuttunut, kun toivoisin ja tahtoisin hallituksen ottamaan kaikki kirjat takavarikkoon, jotka kehoittavat rosvoamiseen ja salakauppaan.
WILHO. Olkoon ämmä hönttökin, mutta — — —
HUKKANEN. Hän on tuhat kertaa hullumpi kuin hönttö.
WILHO. Olkoon vaan, setäseni! Mutta jos minä nyt kysyn, mitä tytön on ämmän hullutuksilla tekemistä? Mitä setäni siihen sanoisi?
HUKKANEN. Mitäkö minä sanoisin? Kyllä minä sanoisin — —
WILHO. Kyllä jo edeltäpäin tiedän, että setäni sanoisi: "Ei omena puusta kauas putoa", ja "miten vanhat laulavat, siten nuoret visertelevät", ei höntön ämmän sisaren tytär tädiltänsä hyvää ole oppinut.
HUKKANEN. Minä sanoisin — —
WILHO. Epäilemättä setäni sanoisi, ettei ole hupaista tulla tutuksi sen kanssa, jota viran puolestakin täytyy vihata, ja hallitus ei suinkaan suostuisi siihen, että nimismies on sen ystävä, joka suojelee varkaita ja rosvoja.
HUKKANEN. Anna minun puhua!
WILHO. Aivan mielelläni. Mutta te vastaisitte ja teidän täytyisi vastata, ettei voi tietää, eikö vanha neitsy jonakuna päivänä antau mustalaisten viettelyksestä heidän seuraansa ja sillä tavoin tuottaisi häpeätä ja onnettomuutta koko perheelle — —
HUKKANEN. Sinä mulle surman tekoa nalkutat. (Itkien). En hetkeäkään enää malta kuunnella sinun lorujasi. Ota tyttö, jos vaan saat hänet; ota hänet Jumalan nimessä, ryöstä hänet ellei vanha hönttö anna häntä hyväntahtoisesti; ota hänet vaimoksesi kuinka hyvänsä ja milloin mielesi tekee! Sen minä sanon, enkä mitään muuta.
(Menee vihaisena ulos ovesta oikealle.)