NELJÄS KOHTAUS.
Julia. Wilho.
WILHO. Oh, onnistui hyvästi, nyt olemme jo niin etäälle tulleet.
JULIA (hämmästyneenä). Pelaammeko kometiaa?
WILHO. Niin kyllä, hyvä serkkuseni. Mutta vasta olemme alussa; jos näytelmiltämme jatkamme, niin sinunkin täytyy saada joku näytelmä-osa. Minä olen luottanut sinuun.
JULIA. Mutta minun luvattani.
WILHO. Olethan nais-ihminen.
JULIA. Mitä? Pidättekö meitä tyttöjä näyttelijöinä?
WILHO. Niin kyllä, matkustavaisina näyttelijöinä, jotka etsivät paikkaa. — Mutta elkäämme viettäkö kallista aikaa turhilla puheilla, miettikäämme tuumiamme!
JULIA. Kappas toki, kuinka malttamaton on sun lempesi, joka tuskin lie viikon vanha!
WILHO. Niin nuori se ei ole, Julia. Viime talvena oleskeli minun rakas Hilmaseni kolme kuukautta sukulaisensa luona samassa paikkakunnassa, jossa minä virkaani toimitin. Siellä minä opin häntä tuntemaan sekä lempimään. Mutta kevät, joka kaikille muille olennoille tarjoaa iloa, tuotti meille vaan surua, sillä meidän täytyi erota toisistamme; hänen tätinsä kutsui häntä tänne takaisin, ja minua pidätti siellä ammattini. Viimein pääsin virastani vapaaksi; minä riensin tänne, ja olen nyt jo ollut täällä monta aikaa, mutta kahdesti vaan olen häntä nähnyt ja kerran puhutellut; ja miten tiedät, serkkuseni, lempi on kaikista maltittomin.
JULIA. Miten minä sitä tietäisin?
WILHO. Niinkuin sanottu, ensimäinen askel on otettu; minulla on setäni suostumus, ja vaikka hän sen antoi vihoissaan, ei hän kumminkaan sanojansa syö.
JULIA. Sitä hän ei suinkaan tee, jos hänet oikein tunnen.
WILHO. Nyt on myöskin toinen askel otettava. Minun täytyy välttämättä tavata kultani, saadakseni hänen kanssaan tuumitella, kuinka meidän on käyttäminen setäni suostumusta, ja mitä tahdomme sekä mitä emme tahdo jättää sattumuksen huostaan, siis, kuinka vanha neitsy on voitettava. Saadakseni tavata toivottuani, pitää minut saatettaman taloon, ja neitsy talosta ulos.
JULIA. No! eikö löydy helpompaa ja parempaa keinoa? Minä luulisin, että täällä maalla — —
WILHO. Ei, serkkuseni, ei. Armasta Hilmaa vartioitsee ei ainoastaan hänen tätinsä, vaan myöskin vanha palvelija, jolla on haukan silmät päässä. Useasti olen käynyt siellä talossa, vaan harvoin olen tavannut häntä, jota olen etsinyt. Sinne tultuani pyytää vanha neitsy minua aina romaani-kirjojansa lukemaan, eikä mikään puhe häntä enemmin huvita kuin haastelu mustalaisten ja salakauppiaiden urhotöistä. Hän rakastaa, niinkuin sanoo, näiden viehättävää, ihastuttavaa elämää, jota hän kirjoistansa on oppinut tuntemaan. — Mutta tuumani, kuinka ne taas olivat? niin, Hihnan puheille päästäkseni, pitää saaman vanha neitsy pois kotoansa muutamaksi tunniksi; siihen täytyy sinun olla minulle avullinen.
JULIA. Ilolla, niin paljon kuin vaan voin.
WILHO. Voisitko kuvailla itseäsi mustalaiseksi, serkkuseni?
JULIA. Miks' ei? Minä olen heitä useasti nähnyt.
WILHO. Voisitko laittaa jonkun soveliaan puvun omista vaatteistasi?
JULIA. Sen kylläkin voin.
WILHO. No tee se pian.
JULIA. Mutta miksi? missä on näytelmä-osani?
WILHO. Sen saat sitten. Mene vaan ja hanki itsellesi kometiaamme sopiva puku. Mene nyt!
JULIA. Minä teen mitä voin. Kunhan ei vaan neitsy tuntisi minua!
WILHO. Kuinka olisi mahdollista hänen sinua tuntea? Eipä hän vielä ole kerinnyt sinua nähdä. Pait sitä olin vielä tänä aamuna hänen luonaan ja juttelin yhtä ja toista mustalaisista, jotka muka olisivat täällä likellä.
(Julia menee ulos.)