NELJÄS KOHTAUS.
HILMA. Jumalalle kiitos, ettei tätini tuntenut häntä! Vähäistä puuttui, etten minäkin pettynyt, vaan minä tunsin hänet äänestänsä. Minä olen kärsinyt hirveän tuskan. Ah! nyt, nyt näen minä kuinka vaarallinen lempi on: kun vaan annamme miehen havaita, yhdellä sanalla taikka vaan silmäyksellä, ettemme ole hänelle kylmäkiskoiset, niin heti on hän valmis kaikkiin hullutuksiin, ja luulee, että lempi suopi hänelle kaikki anteeksi.
(Wilho pilkistää oikeasta ovesta. Hilman nähtyään juoksee hän esiin.)